Elokuvamaailmassa

Olemme tehneet helmikuusta asti EU:n Youth in Action -ohjelman rahoituksella näkövammaisista nuorista kertovaa noin 20 minuutin pituista DVD-lyhytelokuvaa. Minusta on vähän vahingossa kehkeytynyt projektimme tuottaja, mikä on tässä kesän aikana aiheuttanut hivenen stressiä ja harmaita hiuksia. Mutta onneksi nyt kuvaukset on ohi - ovat olleet jo pari viikkoa - ja saan taas hengittää.

En olisi koskaan kuvitellut, että lyhytelokuvan tekemisessä voisi olla näin paljon vastoinkäymisiä kuin meillä on ollut. Käsikirjoitus tehtiin seitsemän hengen porukalla, mikä ei ole kovin näppärä ryhmäkoko kirjoittamiseen - varsinkaan, kun kaikki asuvat hieman eri puolilla suomea ja kommunikointi on sähköpostitse. Käsikirjoitus ei todellakaan valmistunut annetussa aikataulussa - ihminen, jonka piti viimeistellä se, oli pari viikkoa hiljaa.

Emme siis päässeet aloittamaan kuvauksia aiotulla aikataululla. Stressiä ja viivästystä aiheutti myös kuvauspaikkojen puuttuminen. Elokuvan luokkakohtaus olisi kiva saada kuvattua oikeasti koulussa, mutta koska kuvaukset pääsivät käyntiin vasta juhannusviikolla, on kouluista vaikea saada tiloja käyttöön. Onneksi Sotungin lukio pelasti meidät ahdingosta ja pääsimme polkaisemaan homman käyntiin.

Seuraavana ongelmana olikin sitten avustajien saaminen luokkakohtaukseen. Näyttäisi vähän hölmöltä, jos maantiedontunnilla olisi vain kuusi oppilasta. Vajaan viikon varoitusaika ei yhtään helpottanut ihmisten hommaamista. Vaikka kaikki mahdolliset kanavat oli käytössä - yhden käsikirjoitustiimiläisen kaveri kysyi 40 hengeltä, pääseekö mukaan - homma näytti hyvin epävarmalta. Kaikki olivat joko töissä tai mökillä. Jännitystä ihmisten saamisesta paikalle riitti kuvausta edeltävään iltaan, jolloin päätettiin, että kuvataan joka tapauksessa ja vaikka vaihdellaan ihmisten vaatteita, jotta ne kelpaavat eri kuvakulmissa eri ihmisiksi. Loppujen lopuksi meitä oli ihan riittävästi paikalla, jotta yksi luokka saatiin kasaan.

Kuvauksissa tuli parin viikon tauko, kun ensiksi kuvaaja/ohjaajamme oli viikon lomalla ja sitten käytännössä koko muu leffaporukka viikon leirillä. Kuvaustauon aikana kuitenkin sovittiin seuraavan kuvauksen ajankohdasta ja paikasta, yritettiin kahmia ihmisiä joukkokohtauksiin, kerätä bändin keikkakohtaukseen bändiläisiä ja patistella musiikkivastaavaa tekemään bändille keikalla soitettava kappale loppuun.

Tauon jälkeen päästiin kuvaamaan judotunti Meidokanin dojolle näkövammaisen judokan, Jani Kallungin, ohjauksessa. Leffassa ideana on, että judoryhmä on aivan tavallinen näkevien ryhmä, mutta joukossa vaan sattuu olemaan kaksi näkövammaista. Meidän "näkevien ryhmässä" taisi olla tasan yksi oikeasti näkevä, kun allekirjoittanutkin siellä sujuvasti 'näkevänä' pyöri.

Samalla viikolla kuvasimme tyttöjen liikuntatunnin ja pelasimme jalkapalloa Pihlajamäen ala-asteen kentällä. Etukäteen näytti, että paikalle on tulossa ihan riittävä liikuntaryhmä - vaikka vähän vajaa ehkä onkin , kunnes edellisenä iltana kolme ihmistä ilmoittikin, etteivät he pääse. Kuvausaamuna tuli vielä kaksi peruutusta. Tuottajana oli toooooosi hyvä mieli... Jalkapallossa minäkään en ihan näkevää voinut feikata, joten pääsin äänimieheksi laidalle.

Seuraavalla viikolla oli bändin keikkakohtauksen vuoro. Bändiläiset olivat saaneet kappaleen treenattavaksi noin viikkoa aikaisemmin, paitsi rumpali ja basisti. Rumpali saatiin puikkoihin neljä päivää ennen kuvauksia ja basistin kanssa meni vielä heikommin. Meille oli luvattu yhden ihmisen poikaystävä soittamaan, kun sitten kaksi päivää ennen kuvauksia hän ilmoittaakin, ettei ole tulossa. Onneksi kahden päivän varoitusajalla saatiin taitava kaveri kehiin. Stressitaso oli noina päivinä melkoisen korkealla ja esteestä ilmoittaville avustajille puhelimessa räjähtäminen oli niin lähellä. Keikkakohtauksessa kun yleisöäkin tarvittiin, eikä senkään hankkminen ollut mitään helppoa.

Keikkakohtaus aiheuttaa/aiheutti kuvaaja-ohjaajallemme eniten päänvaivaa editoimisessa (en ole varma, onko hän sen jo editoinut), sillä hieno ajatus playbackina soittamisesta ei oikein käytettävissämme olleilla laitteilla onnistunutkaan. Taustanauhan avulla jokaisesta vedosta olisi saatu yhtä pitkät, kun bändi olisi soittanut nauhan kanssa samaan tahtiin. Hyvä idea muuten, mutta ei bändi soittaessaan mitään taustanauhaa kuule. Niinpä kappaleiden pituuksissa on noin 8 sekunnin eroja. Yleisöäkin oli vain parin rivin verran, joten kuvat lavalta yleisöön päin näyttivät melkoisen hölmöiltä.

Kohtaukset, joissa tarvittiin vain muutamaa näytteljää, eikä ylimääräisiä avustajia, onnistuivat ihan hyvin. Mikrofonissa kohiseva tuuli ja lähellä pörisevä moottoripyörä hieman häiritsivät äänittämistä, eikä kaikilla äänenvoimakkuus meinannut kunnolla riittää. Pukinmäen Alepassa oli kuitenkin avuliasta ja ystävällistä porukkaa, ja yksi myyjäkin pääsi nauhalle.

Viimeisenä kohtauksena kuvasimme kotibileet, jotka olivat väkimäärältään melko pienet. Bileitä varten ostetut muovimukit jäivät edellisten kohtausten kuvaamisesta minun luokseni Pukinmäkeen (kuten ohjaajan käsikirjoitus ja kuvaussuunnitelmakin), joten kämppäänsä bilekohtaukseen lainannut kaveri kävi lainaamassa mukeja naapurista. Meillä ei myöskään ollut musiikkia, sillä tehostovapaan bilemusiikin etsiminen oli vähän kestänyt. Allekirjoittanut oli myös unohtanut hankkia paikalle Twisterin, joten tekemistä bileissä oli kovin vähän. Saimme kuitenkin kuvattua hengailubileet ihan kiitettävästi (vaikka meidän pientä kalliolaisporukkaamme käskettiinkin pariin kertaan olemaan hiljaa).

Elokuvaprojektissamme on edessä vielä editoiminen, ainakin yhden kappaleen tuottaminen studiolla, mahdollisen kuvailutulkkaamisen järkkääminen ja tekeminen DVD:lle sekä nimen keksiminen. Vai olisiko lyhytelokuvallemme kovin myyvä nimi "Näkövammaisuudesta kertova DVd"? Ensi-iltamme on 10.10.2010 ja elokuva pääsee DVD-levitykseen ainakin koulutusmateriaaliksi, nettilevitystä varten vielä paikka on auki.

Vaikka tämän projektin tekeminen on ollut välillä yllättävänkin rankkaa ja aikaa vievää, olen silti nauttinut siitä suuresti. Käsikirjoittaminen niin isolla porukalla oli rankkaa ja haastavaa ryhmän sisäisten erimielisyyksien ja ristiriitojen takia, mutta lopputulos oli kuitenkin melko palkitseva. Näkevää on ollut hauska feikata käytännössä kaikissa joukkokohtauksissa. Tuottajana pyöriminen on ollut stressaavuudestaan huolimatta oikein mukavaa ja opettavaista, pidin siitä kovin.

Talvi tuli sittenkin

Mittari pamahti yhtäkkiä noin -15 asteen paikkeille ja se on minusta todella kivaa. Luntakin on tullut jonnin verran, enkä ole ehtinyt vielä eksyäkään lumen takia. Johtunee myös siitä, etten ole käyttänyt julkisia... (hups)

Tästä tulee nyt tällainen tosi rikkonainen ja rönsyilevä kirjoitus, kun on paljon sanottavaa, muttei mitään kattavaa aihetta. Hmm.

*******

Silmä on vieläkin aika kipeä lauantaisen onnettomuuden jäljiltä. Eniten se on kosketusherkkä - niin arka, että silmien räpyttelykin välillä sattuu, kun silmäluomi osuu silmään. Siinä silmässä on oikeastaan vaan pari kohtaa, mistä se on kunnolla kipeä. Edelleen mietin, että pitäisikö sitä sittenkin käydä näyttämässä lääkärillä. Toisaalta sokea mikä sokea, ei siihen lääkärillä käymisellä näköä enää tulisi, joten sama kai tuo. Jos olisin tuon kolauksen jälkeen alkanut nähdä jotain, lähtisin sinne lääkärille heti. Ja jos olisin vielä ennen kolausta nähnyt jotain, uskon, että tuolla kolauksella olisi ollut näköönkin liittyviä seurauksia. Nyt ei ole muuta kuin inhottavaa kipua, joka kasvaa aina näin iltaa kohden, kun on koko päivän liikutellut ja räpytellyt silmää kivuliaasti.

Positiivisiakin asioita tästä saa hyvin revittyä; ensinäkin sain äitin siivoamaan, mikä oli ihan huippua. Ja jos tämä kipu jatkuu pitkäänkin, voin vihdoin saada proteesin. Aikaisemmin kun lääkäri on vaan sanonut, ettei hän kovin mielellään vaihtaisi silmääni (tai silmiäni) implanteiksi, mutta jos se on kovinkin kipeä jatkuvasti, ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja proteesi olisi ihan kiva, vaikka senkin kanssa olisi omat ongelmansa. Haluaisin violetin silmän. "Ota silmä käteen ja katso." "No, ei tää kyllä hirveästi auta..."

*******

Lensin viime viikon torstaina pihalle historian kurssilta. Se oli hiukan ylitäysi, joten sieltä piti tiputella pois tyyppejä, jotka eivät kirjoita historiaa keväällä. Minä olin sitten pudonneiden joukossa, koska viimeiseen jaksoon perustettu ryhmä sopi lukujärjestykseeni. Ensin ajattelin jo melkein iloisena, että saan lisää hyppytunteja, mikä kyllä toisaalta ei ole hirveän mukavaa. Mutta sitten samasta palkista löytyikin vielä mediailmaisun radiotyön kurssi, jolla oli tilaa. Tai... "tilaa". Sinne sitten tungin niin, että minulla on tässä jaksossa sekä kaksi kurssia mediaa että kaksi kurssia filosofiaa. Näen siis molempien aineiden opettajia joka päivä. Onneksi ne on molemmat tosi mukavia tyyppejä.

*******

Varasin itselleni viime torstaina vihdoin ja viimein vanhojentanssia varten kampaaja-ajan, perjantaille 12.2. Vapaita aikoja oli vielä jäljellä ja sain sellaisen mukavan ajan, josta ehdin hyvin vielä tanssipaikalle kenraaliharjoituksiin.

Meillä oli viime torstaina myös ensimmäiset tanssitreenit. Josain vaiheessa opettaja mainitsi vanhojen päivän tarkemmasta aikataulusta ja varmisti vielä, että päivä oli siis 19.2. Gulumps.

Illalla vielä varmistin pariltani, että oliko oikeasti vanhat 19.2... Minä kun olin aivan varma, että se päivä on 12.2 ja olin varannut kampaajankin sille päivälle, siis viikkoa liian aikaisin! "Jos sä sitten pidät sitä hökötystä päässä koko viikon", ehdotti parini... Aavistuksen nolotti, kun soitin seuraavana päivänä kampaamoon uudestaan ja selitin, että olin vähän mokannut päivämäärien kanssa.

"Onkohan tuona päivänä enää vapaita aikoja, kun se on kai se vanhojen tanssipäivä..." No niinpä... Onneksi vapaa aika vielä löytyi.

*******

Viime perjantaina oli HKL:llä joku "välkkyvänä liikenteessä" -kampanja ja ratikkakuljettajien sanottiin jakavan heiastimia tiettyyn kellonaikaan ratikoissa. Minulla oli aivan pettämätön suunnitelma, millä saan kuskilta heijastimen (onko siinä sanassa muuten j vai ei?).

Koulumatkalle välineeksi valikoitui siis juna, sillä siinä matkan varrelle osuu myös ratikka. Kävelin varta vasten ratikan etupäähän, mitä en aina Pasilassa tee, ja otin jo aikaisemmin käsivarrestani heiastimen pois, jotta olisin mahdollisimman pimeä. Heiluin hetken aikaa siinä ratikan oven ympäristössä, kun en millään löytänyt siitä mitään nappulaa. En ole edes varma, onko ratikan etummaisessa ovessa avausnappia. Vihdoin kuitenkin kuljettaja älysi päästää minut sisäänkin. Huomautuksena todettakoon, että seiskaratikka seisoo Pasilassa yleensä aika pitkään. No, kiitin kuskia ja menin istumaan. Minulle ei tarjottu heiastinta.

Suunnitelmani seuraavaan kohtaan kuului varmistaa kuljettajalta oma pysäkkini. Oikeasti koulumatkalla minun ei tarvitse tehdä sitä, mutta pitihän sitä nyt kehitellä tapoja, joilla saa kontaktin kuljettajaan, joka voi antaa pimeälle sokkoraukalle yhden heiastimen.

Jossain matkan varrella nousi ratikkaan mummo, joka ensimmäisenä kysyi: "Onko täällä niitä heiastimia tarjolla?" A-haa, jollain muullakin sama motivaatio kulkea ratikalla kuin minulla! "Tässä vuorossa ei ole heiastimia."

Pettämätön suunnitelmani petti sittenkin.

En siis saanut HKL:ltä heiastinta pimeisiin talvi-iltoihin (tai aamuihin). Tällä hetkellä minulla ei oikeasti ole yhtään heiastinta valkoisen kepukan lisäksi, koska tänä aamuna pudotin sen viimeisen. Repussa ollut lohikäärmeheiastin meni rikki, se pitäisi kai korjata. Kitaralaukussa minulla on heiastin, mutten nyt ihan joka päivä kulje kitaran kanssa. Eli olen siis oikeasti aika pimeä tyyppi tuolla liikenteessä.

*******

Tein viikonloppuna joulukortteja. Olisin tosi mielelläni laittanut tänne kuvan edes yhdestä tekemästäni kortista, mutta pistin ne kuoreen ennen kuin tajusin kuvia ottaa. Ehkä parempikin niin...

Minulla oli kolmea eri väristä kartonkia; sinistä, punaista ja vihreää. Sininen kartonki oli korttipohjiin. Kävin veljeltäni kysymässä, mikä niistä oli minkäkin värinen ja merkkasin vihreän ja punaisen kartongin leikkaamalla niiden kulmista eri muotoiset palat pois. Askartelin siinä sitten kuusi erilaista korttia samalla, kun kuuntelin jouluradiota. Esittelin kortit äidille, kun se silloin lauantai-iltana tuli uudestaan käymään. "Öö, noissa sun korteissa on kuuset punaisia ja tontut vihreitä." Voi ei, mikä moka!

Äiti yritti vakuuttaa, ettei se haittaa yhtään, mutta minua ärsytti ihan mielettömän paljon. En alkanut kuitenkaan tehdä kortteja uudestaan... Saavat korttien saajat kuvitella sen olevan joku hieno taiteellinen näkemykseni. Paitsi tietysti ne, jotka käyvät täältä lukemassa mokailustani.

Viimeisen kortin tein tosin vasta sen jälkeen, kun sain tietää mokanneeni, joten siinä on ihan oikean värinen kuusi.

Tiedän, että aika harva sokko kirjoittaa joulukorttejaan itse. Minä en kuitenkaan sellaiseen hommaan mitään silmiäkäytä, on käsialastani ennenkin selvää saatu... Käytin sentään pahvista kirjoituskehikkoa niin, ettei rivit menneet päällekäin. Silti minua hivenen jänskättää, saako kukaan siitä tekstistä selvää. Kirjoitin nimittäin korttini paksulla hopeatussilla, kun Tiimarissa ei ollut enää ohutta tussia. Ohuella on helpompi kirjoittaa. Oli tosin oikein mukava, kun saatoin vanhalle avustajalleni kirjoittaa pisteillä; hänen pitäisi vielä niitäkin osata lukea. Aika usein olen kirjekuorien osoitteissa käyttänyt kuitenkin näkevää apuna, mutta tälläkertaa päätin kirjoittaa nekin itse. Varmistin kyllä veljeltäni, että tekstistä sai selvää. Kyllä siitä kuulemma sai. Tosin vähän mietin, mahtaako yksi korttini mennä perille pelkällä nimellä, postinumerolla ja paikkakunnalla. En hänen tarkkaa osoitettaan saanut selville mistään, enkä voinut kysyä, kun muuten olisi yllätys mennyt pieleen... Toivossa on hyvä elää. (Meille tuli kerran joulukortti perille niin, että siinä luki pelkästään Perhe Oja, Tuusula.)

Kävimme eilen sitten veljeni kanssa viemässä kortit postiin samalla, kun hain yhden paketin postista. Periaatteessa osaan kyllä reitin postiin itsekin, mutta eilen ei ollut ihan sellainen olo, että olisin halunnut lähteä kokeilemaan. En ole sitä reittiä vielä kertaakaan kulkenut yksin postiin ja siinä on kaksi tien ylitystä, joita en siis ole ylitellyt kuin lt-ohjaajan kanssa. Tien ylitykset vaativat sen verran keskittymistä ja energiaa, ettei huvittanut lähteä seikkailemaan. Rohkeuttakin se vaatii - ja vaatii vaan enemmän, kun en sitä koskaan taas näytä yksin tekevän - mutta eilen en ollut riittävän rohkea. Sai siinä samalla velikin vähän raitista ilmaa.

Tipautin kirjekuoret postilaatikkoon ja laskin ne huvikseni siinä samalla. "Yksi, kaksi, kolme, neljä... Viisi. Niitä piti olla kuusi." Hupsan. Taisi yksi kortti pudota kainalostani, kun keppiä taittelin kasaan.

Yhtä yksinäistä kirjekuorta ei tullut vastaan paluumatkalla - tai siis veli ei ainakaan huomannut, joten varpaat ristissä toivon, että joku ihana tonttu (tai enkeli) on noukkinut kirjeeni ja käynyt pudottamassa sen laatikkoon. Muuten jää joku kortin saajistani ilman korttia. Erityisesti toivon, ettei pudonnut kortti ole se, jonka mukana oli VR-kuulutusäänelle meidän kuunnelmamme.


*******

Tein viikonloppuna myös pipareita, joista ehkä jossain vaiheessa saan jopa kuvan tänne... Mikäli osasin ottaa sen kuvan kunnolla ja siinä näkyy jotain.

Omistan vain kolmenlaisia piparimuotteja; enkelin, joulukuusen ja possun. Niitä tein sitten suurin piirtein pellillisen jokaista, enkä edes polttanut yhtäkään piparia. Lopputaikinasta ei enää fiksusti saanut muotilla pipareita tehtyä, joten otin veitsen käteen ja lähdin itse muotoilemaan.

Ensimmäisestä itse muotoillusta piparista tuli nuottiavain. Sitäkään en siis onnistunut polttamaan, mitä hiukan pelkäsin. Ajattelin viedä nuottiavaimen kitaraopettajalleni, kun maanantaina oli viimeinen tunti, mutta se hajosi kuljetuksessa. Soritin siis kristillisen tasajaon kaverini kanssa ja pipari meni "parempiin suihin".

Toisesta itse muotoilemastani piparista tuli pata - siis se korttipakan maatunnus. Se oli hiukan epätasapainoinen pata, kun "sydänosan" toinen puoli oli pulleampi pulleampi kuin toinen. Mutta vapaalla kädellä tehdyksi pipariksi olin ihan tyytyväinen.

*******

Eilen tuli YLEltä kuvailtu elokuva, Virginie. Oli ensimmäinen kerta taas pariin vuoteen, kun tv:stä tuli kuvailutulkattua ohjelmaa, joten pitihän se katsoa. Kuvailutulkkauksen sai päälle vaihtamalla ääniasetuksista kieleksi hollannin - samalla ääniasetuksella saa käyttöönsä myös äänitekstitykset.

Kuvailutulkkaus on siis keino saattaa elokuvan, teatteriesityksen, jalkapallomatsin, taidenäyttelyn etc visuaaliset elementit näkkärille saavutettaviksi, eli käytännössä puhua ne auki. Kaikkea ei voi puhua, koska kaikkeen ei ole aikaa. Kuvailutulkkien pitää siis tarkkaan miettiä, mikä on tarinan kannalta merkittävää ja kiinnostavaa ja miten sen ehtii kunnolla kuvailla.

Virginie on taide-elokuva, joten siinä on paljon visuaalisia elementtejä. Kuvailu oli onnistuttu tekemään elokuan lomaan hyvin sujuvasti ja luontevasti. Kuvailun avulla sokkonakin tiesi, mihin näyttelijät katsoivat, millaisia ilmeitä heillä oli, mitä eleitä, minkälaisia vaatteita ja millainen ympäristö. Etenkin tällaiselle joskus nähneelle kuvailu teki siitä elokuvasta myös visuaalisen kokemuksen, kun saattoi kuvitella sen kaiken. Se oli mahtavaa. Tasoltaan kuvailu oli mahdottoman hyvää ja täsmällistä. Joskus tosin minua itseäni häiritsi sellaiset pienet seikat, kun kuvailutulkki kertoi, millä tavalla joku katsoi jotain toista - siis kertoi sanallisesti näyttelijän tunnetilan. Tavallaan ihan kiva, mutta ehkä olisin saattanut tajuta sen tunnetilan muutenkin tilanteesta ilman, etä se minulle erikseen kerrottiin. Enkä myöskään ole ihan varma, tarvitsiko minun tietää yhden miehen silmien ja hiusten väri. Tai siis siinä tilanteessa mietin, etten välttämättä tee tiedolla mitään, mutta jälkikäteen ajateltuna oli ihan merkittävää se, että Atte oli vaalea ja sinisilmäinen. Ja kuuluuhan tuollaiset asiat kuitenkin elokuvaan.

Tahdon todellakin lisää kuvailutulkattuja elokuvia, niin tv:seen kuin sitten ihan kaupalliseksi. Tiedän saavani joululahjaksi Postia pappi Jaakobille -elokuvan, jossa on DVD:llä myös kuvailutulkkausraita. On ensimmäinen laatuaan suomessa. Ja sen on kuvaillut meidän teatterin tämänhetkinen ohjaaja. (Virginien toinen kuvailutulkki on samaisen teatterin aikaisempi ohjaaja.)

Suosittelen kuvailutulkatun elokuvan kokeilemista myös ihan näkeville. Virginie tulee uusintana perjantaina ykköseltä muistaakseni 22.30 ja kuvailunhan siis sai kuuluviin vaihtamalla digiboksin ääniasetuksista kieleksi hollannin. Elokuva lähetetään kuvailtuna myös Radio puheessa, päiviä en tosin muista.

*******

Tonttuismi iskee...

Vein tänään kouluun kavereille pipareita. Harmikseni myös oppilaskunnan hallitus jakoi piparia välitunnilla. Se ei tosin vähentänyt omien pipareideni suosiota - ainakaan yhdellä kaverillani... "Ilmasta ruokaa! Ronja, mä tykkään susta."

Samainen kaveri totesi välitunnilla, että hänen tekee mieli painia. Ei siinä muu auttanut kuin ottaa käytävällä pieni painimatsi. "Mä olen vahvempi kun sä, mä voitan sut!" uhosi kaveri aluksi. Kohta hän kuitenkin oli selätettynä lattialla, eikä päässyt sieltä ylös, vaikka vaan pidin käsiä toisen olkapäillä. Niin, kumpi sen voittikaan? Eikä kaveri tähän tyytynyt, vaan hän haastoi minut uuteen painimatsiin huomenna. Lumihangessa. Kyllä me kättäkin väänsimme, mutta sen kaveri voitti. Häviän aina kaikille kädenväännössä.

*******

Olin tänään kymmenen tuntia koulussa, kun oli koulun päätteeksi vielä kitaratuntikin. Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni kirjekuoren, joka sisälsi joulukortin ja suklaalevyn. Tuli tarpeeseen! Väsyneenä ja nälkäisenä se suklaa oli aika ihanaa... Upposi muuten hävyttömän nopeasti, mutta onneksi se ei ollut iso levy. Sellaisia kirjeitä voisin vastaanottaa useamminkin.

Kummallisia puheluita

NKL:n nuorisotoimi järjestää joka vuosi lokakuun toisena viikonloppuna (paitsi viime vuonna se oli eri aikaan) nuorisofoorumin, jonka teema vaihtelee vuosittain. Foorumin pääasiallinen idea on valita uusi Nutor, mutta kyllä siellä on muutakin ohjelmaa - senkin takia, että paikalle edes tulisi ihmisiä valitsemaan sitä Nutoria, järjestötoiminta kun ei välttämättä ole niin suosittua. Tai siis jos olisi pelkkä Nutorin valintakokous, se tuskin saisi kovin suuren osallistujamäärän.

Tämän vuoden teemana on elokuvat ja minun on pitänyt hommata meille vierailijoita. Myönnetään, vierailijoiden hommaaminen on mennyt hyvin viimetinkaan... Yritin ensin pari viikkoa saada kiinni näyttämöilmaisun opettajaani, koska tiedän, että hänellä on kontakteja elokuvamaailmaan. En saanut ikinä opettajaa kiinni ja vasta silloin aloin vähitellen miettiä muita mahdollisia kontakteja. Olen sitten odotellut kärsimättömänä, miten esimerkiksi ohjaajan hommaaminen on sujunut kontaktien kautta... Aika hiljaista... Tajusin myös hiukan myöhään, että niin, oma äitini on puvustaja! En siksi ajatellut häntä ihan ensimmäisten joukossa, koska äiti on puvustanut lähinnä teatterille. Tai oikeastaan luulin, että vain teatteriin, mutta kun häntä foorumiin asiantuntijavieraaksi kysyin, sain tietää hänen puvustaneen myös TV-elokuvia, joskus opiskeluaikanaan.

Tästä kaikesta alkuselvityksestä pääsen vihdoin aiheeseeni, siis niihin omituisiin puheluihin.

Soitin maanantaina yhdelle elokuvaohjaajalle, hän ei vastannut. Jotain tunnin päästä hän soitti takaisin ja vastasin puhelimeen kiltisti: "Ronja Oja."
"Ai Roni? Mitä sä mun puhelimeen soitat?"
"Öö... Siis häh?"

Esittelin itseni uudestaan ja puhelu sai jatkua enemmän normaaliin tapaan. Hämmennyin tästä alusta niin pahasti, että lähes tulkoon änkytin koko ajan, kun selitin asiaani. Tai ainakin olin hyvin epävarma.

Eilen soitin toiselle elokuvaohjaajalle, sellaiselle, joka on vetänyt myös kuvailutulkkauskoulutusta ja voisi siis mahdollisesti myös kuvailutulkata elokuvan, jonka katsomme (joo, sain tämän ohjaajan numeron jo pari viikkoa sitten, mutta silloin luotin vielä vahvasti muihin kontakteihini ja siihen, että saisin niiden kautta ohjaajan...). Hän kaivoi ilmeisesti kännykkäänsä repusta ja puhelu alkoi kauhealla kahinalla, kun hän etsiessään painoi vahingossa jo puhelun auki.

"...Haloo?"
"No haloo... Ronja Oja tässä hei."

Tämäkään puhelu ei siis alkanut ihan niin käsikirjoituksen mukaan. Nyt osasin jo paremmin olla hämmentymättä... Vaikka se vastakkainen osapuoli vaikutti kyllä hämmentyneeltä. En kohta enää soittele kenellekään elokuvaohjaajalle, kun aina joku menee vikaan.