Vieraiulla Heikin kylässä, yleisurheilua, loman autuutta ja arjen pulmia

Tiedättekö, missä on Heikin kylä? En minäkään. Tai siis sitä ei enää ole, koska tilalle rakennetaan tekojärvi.

Tämän vuoden NKL:n nuorisofoorumin teemana oli tarina (edellisenä vuonna oli hyvät tavat ja tanssiaiset, aikaisemmin on ollut sirkusta ja elokuvaa ja vähän kaikkea) ja rahoitusta saatiin EU:n Youth in Action -ohjelmasta. Tarinamme sijoittui kuvitteelliseen Heikin kylään, jonka päällikkö Heikki oli lähtenyt lätkimään. Lauantai päivä vietettiin kylän askareita tehden, uutta päällikköä valiten ja illan kyläjuhlia valmistellen. Pääsimme mm. kantamaan puita, värkkäämään kukkakoristeita ja lypsämään lehmää. Myös erilaisia viljoja tunnisteltiin, valmistettiin yrttilitkuja ja leivottiin lettuja. Kaikesta kylän eteen tehdyistä askareista ansaitsi rahaa. Ohjelmassa oli myös sumopainia – sitä en tiedä, kuinka se helpotti kylän elämää, mutta olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Ansaitsin myös lisärahaa seisomalla päälläni.

Päällikön valinta oli moniosainen: päällikkökokelailta testattiin voimaa ja älyä ja lopulta mitattiin kansan suosio lyhyiden mainospuheiden perusteella, huutoäänestyksellä. Mutta koska Heikin kylässä sallittua oli lahjonta, kiristys ja kaikki mahdolliset hieman kyseenalaiset keinot, huutoäänestyksen melko selvästä tuloksesta huolimatta valituksi tuli hän, jolla oli vähiten kannatusta mutta joka oli lahjonut tuomarin. Tästä epärehellisyydestä suivaantuneena minä ja pari huonetoveriani päätimme ryhtyä kapinaan. Niinpä kyläjuhlan aluksi kiersimme latoon kerääntyneiden kyläläisten joukossa värväämässä kapinaamme väkeä.

Uusi, vääryydellä valittu päällikkö aloitti työnsä tekemisen kysymällä, valmistaako kylän makeistehdas suklaata vai salmiakkia (”ne, jotka haluavat valmistettavan suklaata, nostavat oikean kätensä ylös”) ja käytetäänkö kylän varoja uuden koulun vai urheilu- ja monitoimihallin rakentamiseen (”ne, jotka ovat urheilu- ja monitoimihallin kannalla, nostavat vasemman kätensä ylös”). Kun nämä päätökset oli tehty, minä itseoikeutettuna kapinajohtajana pyysin puheenvuoroa ja kerroin kyläläisten joukosta kuuluneen hieman soraääniä uuden päällikön valinnasta. "Ne, jotka haluavat nykyisen päällikön pysyvän vallassa, nostakoon oikean kätensä ylös." Yksikään käsi ei noussut, vaikkemme aivan kaikkia saaneetkaan varmasti kapinaamme mukaan. Niinpä vääryydellä valittu päällikkö syrjäytettiin ja uudeksi päälliköksi nostettiin ainut naisehdokas. (Olen aika ylpeä tästä spontaanista kapinajohtajan roolistani; olen tainnut palata juurilleni, onhan kuuluisa nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka isoisoisoisoisoisoisoiso…isäni kolmentoista polven takaa. Meidän kapinamme oli tosin täysin väkivallaton.)

Nuorisofoorumin tarkoituksena on valita Nutoriin, eli nuorisotoimijaryhmään, uusia jäseniä. minä olen nutorissa ollut kaksi kautta, vuodet 2007-2010. Tänäkin vuonna olin ehdolla, mutten tullut valituksi – kuten en edellisenäkään vuonna. Mutta hyvät tyypit sinne valittiin, siitä olen iloinen.

Päätimme foorumin kiertelemällä Lahdessa gallupoimassa. Jakauduimme pieniin ryhmiin ja jokainen ryhmä sai keksiä itselleen gallup-kysymyksiä, jotka jollain tavoin liittyvät yhteiskuntaan. meidän ryhmämme kyseli lahtelaisilta vapaaehtoistyöstä.

*******

Tapasin eilen HKV:n (Yleisurheiluseura Helsingin Kisaveikot) tyttöjen valmentajan. Juoksin ja hyppäsin pituutta, jotta hän vähän näki tekniikoitani ja asioita, joiden treenaamisesta kannattaa lähteä liikkeelle. Hän tekee minulle lihaskunto-ohjelman, jota voin itsenäisesti tehdä kotona, ja pitää treenejä ainakin aluksi kerran viikossa. Käytännössä sain siis itselleni yksityisvalmentajan, koska en – ainakaan nyt aluksi – ole menossa siihen hänen valmentamaansa tyttöryhmään. Hauskaa on se, että treeneissä minulla on todennäköisesti aina mukana myös oppaani, jonka kanssa olen kahdestaan treenaillut tämän syksyn, joten saan tavallaan tuplavalmennusta.

*******

Lukio on minun osaltani nyt täysin ohi. Tai en vielä ihan lopullisesti uskalla juhlia, koska minun on päästävä siitä englannin kokeesta läpi, jonka viime viikolla tein. Ensi maanantaina siis tiedän, onko lukio ohi vai ei. Kuitenkin tässä on nyt mukavasti aikaa, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Olen tämän viikon nukkunut joka päivä aika pitkään eikä minulla ole ongelmia aikani kuluttamisessa. Jos nyt luotamme, että se koe meni läpi, on minulla seuraavan kerran koulua aikaisintaan ensi syksynä (paitsi jos menen jollekin yrittäjäkurssille, mutta sitä ei ehkä lasketa). Tajusin eilen, että minun kai pitää ilmoittautua joulukuussa työttömäksi. Hassua.

*******

Tämän päivän pulmana oli, kuinka avata viinipullo ilman korkkiruuvia. Tarvitsimme valkoviiniä ruokaan (vähänkö kuulostaa luksukselta, kun keskellä viikkoa käytetään viiniä ruuanlaitossa), eikä meidän taloudessamme kauheasti alkoholia tavata, joten ei ole korkkiruuvillekaan tullut aikaisemmin käyttöä.

Yksi minusta aika mahtava ajatus oli tehdä paksusta rautalangasta korkkiruuvi ja laittaa sen päähän poikittain kynä. Valitettavasti rautalanka ei ollut kuitenkaan ihan riittävän tukevaa eikä sen kärki riittävän terävä. Ei onnistunut.

Seuraavaksi ruuvasin korkin sisään ruuvin ja kiskoin sitä irti pihdeillä. Otin Mikaelin avuksi kiskomaan ja ruuvi irtosi, mutta korkki oli ja pysyi pullon suussa.

No. Loppujen lopuksi Mikael tunki korkin pullon sisään. Pitänee siis juoda se koko pullo… Onneksi on pieni. En ole koskaan ennen juonut viiniä, jos ehtoollisviiniä ja kuohuviiniä ei lasketa. Valkoviiniä en ole edes maistanut ikinä. Saa nähdä, päätyykö tämä juoma kuitenkin viemäriin.

Leiriläisestä tulikin ohjaaja

Leirillä ohjaajana oleminen on rankkaa. Vaikka leiriläisenäkin on rankkaa ja leirin jälkeen väsyttää, kyllä se ohjaajan pesti oli paljon kovempi. Vapaa-aikaa ei nimeksikään ja koko ajan pitää olla skarppina. Hauskaa silti oli, en voi kiistää.

Melkein kaikki leiriläisistä olivat minulle jo ennalta tuttuja. toisaalta hyvä, toisaalta olisi saattanut vaikeuttaa statustani ohjaajana, kun kaikki tunsivat minut jo edellisiltä leireiltä leiriläisenä. Silti jo ensimmäisenä päivänä minun vetäessä hienoa itsekeksimääni tutustumisleikkiä koko 46 leiriläisen porukka kuunteli hiljaa ja noudatti ohjeita. Se tuntui hienolta: minua kuunneltiin ja toteltiin! Oli myös hauska nähdä, että suunnittelemani tutustumisleikki toimi myös käytännössä, vaikka emme olleetkaan sisällä, kuten olin ajatellut.

Leiripaikkana meillä oli Kulttuurikeskus Sofia vuosaaressa. Paikka oli noin muuten ihan mukava, vaikka kummalliset valaistukset häirisivät meidän heikkareita (ruokalassa ei kuulemma meinannut nähdä mitään) ja lukuisat portaat ja puoikkaat kerrokset ilman ainuttakaan hissiä häiritsivät meidän pyörätuolissa istuvaa leiriläistä. Paikan ainut invahuonekin oli portaiden takana. Hengissä näistäkin ongelmista selvittiin.

Leiriviikkoon mahtui niin paljon kaikkea, että siitä on enää vaikea kirjoittaa mitään tyhjentävää. En tiedä, aionko jatkossa mennä ohjaajaksi kesäleireille. Vaikka se onkin mielettömän hauskaa ja ihmiset ovat mukavia, on se myös oikeasti tosi rankkaa eikä minusta ole koko ajan mitään hyötyä, kun en voi auttaa ruokailuissa tms, vaan olen itsekin autettavana. Saa nähdä, miten tässä käy.

Pari sokkopoikaa olivat miettineet jossain vaiheessa viikkoa, kuinka voin olla ohjaaja, kun en näe. Kysyin heiltä viimeisenä päivänä, miten onnistuin roolissani. "Ihan hyvin", oli vastaus.

46 tuolin järjestäminen riveihin yksin oli jännää puuhaa. Onnistuin siinä ihan mallikkaasti, vaikka välilllä kadottelinkin niitä tuoleja ja kuljin salissa ympäriinsä taputellen käsiä. Yksi uusista ohjaajista ei meinannut uskoa, etten näe mitään. Käytin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2004 oikeasti keppiä leirillä, enkä edes hävittänyt sitä. Ihmiset luottivat opastukseeni, mikä oli varmaan suurimpia luottamuksen osoituksia, jonka olen koskaan saanut. Ohjaajaporukalla oli hauskaa, sain vähintään 50 elinvuotta lisää (ja kymmenittäin käpyjä päälleni).

*******

Minusta on hyvin epäluontevaa puhua poikaystävästä, niinpä nyt, kun Hesarissakin olemme samassa jutussa näkyneet, hän saa luvan täälläkin olla Mikael.

Teimme eilen leipää. Tai jos tarkkoja ollaan, minä osallistuin leiväntekoon vain öljyttämällä yhden kulhon ja jauhottamalla kaksi. Mutta tuore itsetehty leipä on mielettömän hyvää.

*******

Kävin tänään vihdoin ja viimein ensimmäisen kerran Helsingissä rullaluistelemassa. Homma sujui muuten aivan mainiosti, mutta kadotin toisen rannesuojani jonnekin meidän eteisen ja talon takana menevän kävelytien välille. Alamäet menin hyvin tiukasti jarrutellen, sillä reitti ei ollut kovinkaan tuttu ennalta - alkumatkaa olen muutaman kerran kulkenut. Seurasin koko ajan kepillä tien reunaa ja uskoin palaavani täysin samaa reittiä, mutta olinkin jo ihan eksyksissä. Oikealle reitille löytääkseni päätin ottaa rullaluistimet pois jalasta.

Löysin itseni jälleen kartalle (tai niin ainakin uskoin), mutta jatkoin matkaa kuitenkin ilman luistimia. En ollutkaan yhtään tajunnut, miten pitkälle olin jo ehtinyt, kävellen se sama matka tuntui hyvin paljon pidemmältä, vaikka luisteluvaihtini ei olekaan mikään päätä huimaava. Laitoin luistimet takaisin jalkaan kun jo ihan varmasti tiesin, missä olen. törmäsin mieheen, joka ärähti: "Kato etees mitä sä teet!" Pysin anteeksi ja sanoin, etten näe. "Ootko sä näkövammanen? Anteeks." Ei hän kovin anteeksipyytävältä vaikuttanut. Jäin vain kummastelemaan sitä, kuinka hän ei minua nähnyt: rullaluistelin sillä hetkellä ylämäkeen, hyvin hidasta vauhtia, minulla oli keltainen huomioliivi ja valkoinen keppi. Tunnustan kyllä kirjoittaneeni tekstaria samaan aikaan, että oli sitä vikaa minussa itsessänikin. Olisin saattanut huomata miehen, jos minulla ei olisi ollut kännykkä korvalla. tästä opin siis ainakin sen, etten rullaluistellessa tekstaile.

Pääsin haavereitta kotiin, mutta kotona sitten kumarruin nostamaan lattialta sinne eilen pudottamaani samppoopurkkia, jota en silloin löytänyt. Kolautin silmäkulmani ovenkahvaan. Onnistuin haavoittamaan itseäni ihan niin, että vertakin tuli. Koko silmää en kuulemma saanut mustaksi, harmi. On sentään tuo silmäkulma turvoksissa.

*******

Kouvolassa Taikapäivillä tapaamani Ian Rowland kirjoittaa englanninkieliseen taikurilehteen Magic Circulariin palstaa. Heinäkuun numerossa hän puhuu Kouvolan Taikapäivistä ja kertoo jutussaan myös minusta, kuvan kera. Ian sanoi lukeneensa blogiani googlen kääntäjän avustuksella, niinpä terkkuja vaan sinulle, mikäli tämän luet! Tätä menoahan minusta tulee ihan kansainvälinen julkkis. Aika pelottavaa.

*****

Enää neljä viikkoa keikkaan Joensuun Parafestillä. Onneksi sitä ennen ei olekaan mitään suunniteltua, joten aikaa harjoitteluun (ja yo-kirjoituksiin lukemiseen ja erityisesti englannin opiskeluun) löytyy kylllä. Pituushyppytreenitkin aloittanen ensi viikolla.

Miten kaikki toimii?

Nuorisotoimi järjesti viime viikonloppuna lyhyen, yhden yön yli menevän leirin pääkaupunkiseudulla. Tapahtuman nimenä oli tuo otsikossakin näkyvä lausahdus: "Miten kaikki toimii?" Teemaan kävimme käsiksi erilaisin vierailuin.

Ohjelma alkoi lauantaina puolilta päivin, kun reilu 20 hengen porukka suuntasi kulkunsa Helsingin rautatieasemalta kohti Eduskuntataloa. Siellä meillä oli opastettu kiertokäynti, jossa saimme kuulla Eduskuntatalon historiasta ja eduskunnan toiminnasta. Pääsimme myös hiplailemaan (valkoisten puuvillahansikkaiden kanssa) puhemiehinä toimineiden presidenttien rintakuvia. Testailimme myös Eduskunnan juhlasalin sohvia ja nojatuoleja. Istuntosaliin saimme tutustua kuvailun lisäksi myös kohokarttojen avulla. Minä ainakin olin ihan innoissani siitä kohokartasta, edellisen kerran Eduskunnassa käydessäni sain vain ihan tavalisen mustavalkokartan istuntosalista. Nyt näin siis oikeasti, miten ne penkkirivit siellä menevät. Ja voin vannoa, että ainakin kohokartan mukaan permannolla on vain 198 istumapaikkaa kansanedustajille. Kysyin asiasta oppaaltamme ja hän sanoi niitä paikkoja olevan 199, mikä ei voi pitää paikkaansa. Arkkitehti Sirén oli sen verran symmetrisyyttä ihaileva mies, että hän ei olisi voinut suunnitella epäsymmetristä istuntosalia ja jos kaksi symmetristä puolta lisää toisiinsa yhteen, ei voi tulla paritonta lukua. Minua jää siis vieläkin hämmentämään kansanedustajien paikkamäärä.

Eduskunnan kierroksella opas kuvaili meille hyvin paljon tilojen ulkonäköä ja kokoa, kertoili materiaaleista ja kaikesta sellaisesta mielenkiintoisesta. Talo on kuulemma sen suunnitelleen arkkitehdin mielestä epätasapainossa, kun eteläpäädyssä on yhden oven päällä 4 ruusuketta ja pohjoispäädyssä 5, tai ehkä se oli toisin päin. Sisään mennessä ollut turvatarkastus oli joillekin mielenkiintoinen kokemus. Ja minäkin jouduin jättämään kitarani naulakkoon... Liimasin (tai yksi ohjaaja liimasi) kuitenkin myöhemmin Eduskunta-vierailusta kertovan tarran kitaralaukkuuni. Nyt kaikki kuvittelevat sen käyneen eduskunnassa.

Politiikasta siirryimme ruokailun kautta taiteeseen, kun matkasimme ratikalla Kansallisoopperaan. Siellä meitä odotti jälleen innokas opas ja kierros oopperan tiloissa. Tämänkin rakennuksen historiasta saimme kuulla hyvin paljon, kuten myös kuvailua tilojen väreistä ja materiaaleista. Olen hyvin hämmästynyt siitä, kuinka kylmiä värejä Kansallisoopperassamme on käytetty. Jotenkin mielikuva oopperatalosta on sellainen lämmin, jossa on paljon tummaa viininpunaista ja kultaa. Mutta tämä mielikuva ei ihan päde - ainakaan Suomessa.

Yleisölle avointen tilojen lisäksi pääsimme pujahtamaan henkilökunnan puolelle. Kuljimme jonkin sortin rekvisiittavaraston läpi, josta löytyi mm. muovisia joutsenia, Aku Ankka -naamareita, aseita ja vanha Volvo. Ohitimme puvustamon (ah sitä kankaiden tuoksua! tuli oikein kotoisa olo) ja lavastamon ja siirryimme hissillä pukuvarastoon, johon oli meitä varten otettu asuja esiin kosketeltaviksi. Olisin voinut viettää siellä tuntikausia vain hiplailemassa niitä kaikkia ihania pukuja... Sielläkin tuli oikeastaan hyvin kotoisa olo, kun huomasin Kansallisoopperan puvustajien käyttävän samanlaisia materiaaleja ja kikkoja kuin oma äitini. Joutsenlammen joutsenpuku oli oikein kaunis ja Pähkinänsärkijän hiiret olivat minusta hyvin pelottavan näköisiä.

Lähtiessämme Kansallisoopperalta kaikui lämpiöön saakka rytmisoitinten pauhu, kun pienemmässä salissa (jonka nimeä en muista) oli käynnissä lapsille suunnattu Puhuva rumpu. Illan esitys suuressa salissa oli Carmen, jonka valmisteluja seurasimme yläparvelta käsin, kun miehet rahtasivat lavasteita paikoilleen.

Keskustassa ei ollut enää mitään nähtävää (ja pah), joten lähdimme metrolla karkkikaupan kautta Itäkeskukseen ja Iirikseen majoittumaan. Illalla väänsimme vielä pizzat neljän hengen ryhmissä ja leikimme paria hyvin hämmentävää leikkiä. Allekirjoittanut on hyvin pettynyt Iiriksen asiakaskoneisiin, sillä yhdestäkään niistä ei löytynyt USB-porttia. Olin vartavasten laittanut muistitikulle kirjallisen ilmaisun tekstini, jotta voisin kirjoittaa sitä... Mutta enpäs sitten voinutkaan.

Entäs sitten sunnuntaina... Lähdimme aamupalan jälkeen bussilla Itäkeskuksesta Oulunkylään, josta siirryimme junaan kohti Tikkurilaa. Määränpäänä meillä oli Heureka. Tämänhetkiset näyttelyt, Liiku ja pelaa ja Heureka-klassikot, olivat sen verran mielenkiintoisia, että siellä viettäisi oikeasti ihan leikiten koko päivän.

Pääsin potkimaan pallolla tarkkuutta, kun se piti saada osumaan seinällä olevista ruuduista niihin, joissa paloi valo. Kävin ensin ohjaajan kanssa tutustumassa seinään ja sen neljään ruutuun, jonka jälkeen ohjaaja kertoi minulle aina, missä ruudussa valo paloi. Ylempiin ruutuihin en ihan osunut, mutta alapuolella oleviin ruutuihin (vasen ja oikea) osuin aina. Kun sitten taas viereisessä pisteessä saattoi kokeilla, kuinka kovaa potkaisee palloa. Pallo olisi pitänyt saada osumaan oikeaan paikkaan ja nyt en sitten jostain syystä saanut sitä ollenkaan sinne, vaan aina meni vinoon. En siis saanut tietää potkuni nopeutta.

Muita hauskoja pisteitä oli ryhmätäristys, joku kummallinen pallojuttu, jossa piti saada lyötyä pallo parin vanteen läpi ja hyvin, hyvin monet muutkin. Olisin halunnut testata pyörätuolitanssia, mutten aivan ehtinyt. Kaverit laittoivat minut suorittamaan lyhyen temppuradan, jossa oli muutama porras ylöspäin ja sen jälkeen äärimmäisen kapea tunneli. "Kyllä sä siitä mahdut", sanoivat he. Niin mahduinkin, kun vähän autettiin käsistä kiskomalla. Meinasin jäädä jumiin keskelle tunnelia.

Klassikkopuolella oli erinäisiä vekottimia, joilla pystyi testaamaan fysiikan ilmiöitä ja sitä, miten helposti omia aivojamme voidaan huijata. Siellä tuli ajettua mm. lentokoneella ja lähetettyä vetyraketti lentoon.

Ja niin päättyi mielenkiintoinen tutustumismatka kaiken toimismiseen Tikkurilan Hesburgerissa.

Kummallisia puheluita

NKL:n nuorisotoimi järjestää joka vuosi lokakuun toisena viikonloppuna (paitsi viime vuonna se oli eri aikaan) nuorisofoorumin, jonka teema vaihtelee vuosittain. Foorumin pääasiallinen idea on valita uusi Nutor, mutta kyllä siellä on muutakin ohjelmaa - senkin takia, että paikalle edes tulisi ihmisiä valitsemaan sitä Nutoria, järjestötoiminta kun ei välttämättä ole niin suosittua. Tai siis jos olisi pelkkä Nutorin valintakokous, se tuskin saisi kovin suuren osallistujamäärän.

Tämän vuoden teemana on elokuvat ja minun on pitänyt hommata meille vierailijoita. Myönnetään, vierailijoiden hommaaminen on mennyt hyvin viimetinkaan... Yritin ensin pari viikkoa saada kiinni näyttämöilmaisun opettajaani, koska tiedän, että hänellä on kontakteja elokuvamaailmaan. En saanut ikinä opettajaa kiinni ja vasta silloin aloin vähitellen miettiä muita mahdollisia kontakteja. Olen sitten odotellut kärsimättömänä, miten esimerkiksi ohjaajan hommaaminen on sujunut kontaktien kautta... Aika hiljaista... Tajusin myös hiukan myöhään, että niin, oma äitini on puvustaja! En siksi ajatellut häntä ihan ensimmäisten joukossa, koska äiti on puvustanut lähinnä teatterille. Tai oikeastaan luulin, että vain teatteriin, mutta kun häntä foorumiin asiantuntijavieraaksi kysyin, sain tietää hänen puvustaneen myös TV-elokuvia, joskus opiskeluaikanaan.

Tästä kaikesta alkuselvityksestä pääsen vihdoin aiheeseeni, siis niihin omituisiin puheluihin.

Soitin maanantaina yhdelle elokuvaohjaajalle, hän ei vastannut. Jotain tunnin päästä hän soitti takaisin ja vastasin puhelimeen kiltisti: "Ronja Oja."
"Ai Roni? Mitä sä mun puhelimeen soitat?"
"Öö... Siis häh?"

Esittelin itseni uudestaan ja puhelu sai jatkua enemmän normaaliin tapaan. Hämmennyin tästä alusta niin pahasti, että lähes tulkoon änkytin koko ajan, kun selitin asiaani. Tai ainakin olin hyvin epävarma.

Eilen soitin toiselle elokuvaohjaajalle, sellaiselle, joka on vetänyt myös kuvailutulkkauskoulutusta ja voisi siis mahdollisesti myös kuvailutulkata elokuvan, jonka katsomme (joo, sain tämän ohjaajan numeron jo pari viikkoa sitten, mutta silloin luotin vielä vahvasti muihin kontakteihini ja siihen, että saisin niiden kautta ohjaajan...). Hän kaivoi ilmeisesti kännykkäänsä repusta ja puhelu alkoi kauhealla kahinalla, kun hän etsiessään painoi vahingossa jo puhelun auki.

"...Haloo?"
"No haloo... Ronja Oja tässä hei."

Tämäkään puhelu ei siis alkanut ihan niin käsikirjoituksen mukaan. Nyt osasin jo paremmin olla hämmentymättä... Vaikka se vastakkainen osapuoli vaikutti kyllä hämmentyneeltä. En kohta enää soittele kenellekään elokuvaohjaajalle, kun aina joku menee vikaan.

Metsässä rämpimässä, kesäleirit rules vol. 4

Vihdoin olen palautunut kotiin moninaisilta reissuiltani ja on jopa aikaa kirjoittaa.

Tämän vuoden nuorisotoimen toinen kesäleiri oli vaellusleiri Rautavaaralla. Majoituimme Metsäkartanon Metsäpirtissä, joka oli aika mukava leirikeskus ja ihan kiva paikka muutenkin "ekohippinuorille". Kannattavat ekologisuutta, kestävää kehitystä, luomua ja lähiruokaa. Loppujen lopuksi se ei - ainakaan meidän leiriporukalla - näkynyt paljon.

Lähdimme leiripaikalle perjantaiaamuna aika aikaisin. Helsinkiläisillä oli tapaaminen "vasta" kahdeksalta, toiset kun olivat lähteneet jo viideltä liikkeelle. Junailimme Siilinjärvelle ja matkasimme sieltä bussilla Metsäkartanolle. Perjantai oli vain rentoa yhdessä oloa ja teltta- ja ruokakuntien sopimista. Paistoimme illalla makkaraa ja kävimme saunomassa ja uimassa. Minäkin sain vihdoin sen talviturkin kokonaan heitettyä, vaikka olikin aika kylmää vettä.

Lauantaina lounaan jälkeen pistimme rinkat selkään ja lähdimme vaeltamaan. Edessä oli noin 12 kilometrin taival. Maasto oli aika mukavaa, vaikka välillä suhteellisen haastavaakin. Reitillemme osui paljon suota, jolla oli hyvin vaihtelevasti pitkospuita, vaikka niitä kuulemma piti olla joka paikassa. Reittivalintaan kuului myös hyvin jyrkkä nousu, joka tuntui rinkka selässä suhteellisen rankalta. Tuntui melkein siltä, että nelin kontin olisi helpompi mennä. Välillä oikeasti käytinkin käsiä kipuamisessa apuna.

Onnistuin jotenkin kummallisesti kadottamaan perjantaina keppini välillä Pukinmäki-Pasila, joten sitä en todellakaan voinut käyttää metsässä. Muutenkin kepin käyttö siellä olisi ollut turhaa, sillä se olisi tökännyt jokaiseen kiven koloon ja kantoon. Minä, kuten varmaan muutkin sokot, "roikuin" edellä kulkevan rinkasa. Käytännössä siis pidin vain siitä kevyesti kiinni, vaikka rinkkaopastajani sanoikin välillä, että ihan varmasti roikuin siellä (enkä!). Koska rinkka pomppii kantajansa liikkeiden mukaan aikas mukavasti, sai tällä tavoin hyvin helposti informaatiota kaikista kivistä, ylä- ja alamäistä, kuopista ja kannoista. Tietysti siihen lisäksi sanalliset ohjeet puunrungoista tai suuremmista kivistä tms auttoivat kulkemista.

Juomavettä ei hirveästi ollut saatavilla reitin varrella. Onneksi löysimme pari kappaletta kunnolla virtaavaa suopuroa, joten saimme juomakelpoistakin vettä pullojemme täytteeksi.

Iltapäivästä jengi alkoi olla hyvinkin väsynyttä ja nuutunutta. Kävelemistä tietysti hidasti ja vaikeutti ne suokohdat, joihin ainakin allekirjoittaneen kengätkin jäivät pari kertaa jumiin. Ei ehkä kannata ottaa vaellukselle vain kuminauhoilla olevia lenkkareita, joista muutenkin tulee kaikki vesi läpi. Kiristettävät kengännauhat on ihan yes, ettei kengät niin helposti irtoile vähän maiskahtelevassa maastossa.

Parin kilometrin matkan kuljimme maantienviertä. Kavereiden kanssa keksimme vilkuttaa kaikille ohikulkeville autoille ja meille jopa vilkutettiin takaisin. Jossain vaiheessa olin ainut porukasta, joka vilkutti, ja nuorisosihteerimme ihmetteli, miksi ne miekkoset ilkuttelivat sieltä autoistaan, kunnes tajusi, että minä vilkuttelin niille. Se oli varsin hauskaa ja sai oman mielenkin kohoamaan - kuten takuulla niiden autoilijoidenkin mielen.

Illalla satoi vettä. Kun pääsimme leiriytymispaikkaan, satoi vähän lisää vettä. Väsynyttä ja märkää porukkaa. Nuorisosihteerimme sanoi heti paikalle päästyämme, että jokainen laittaa sadetakin ja kuivan paidan päälle. Ihan fiksu homma, varmasti. Siinä meille keiteltiin muutamalla trangialla ruokaa ja toiset pystyttelivät liukuhihnatuotantona telttoja. Minulla oli Lidlistä ostettu teltta, jota äitini oli hehkuttanut ihan innoissaan. Teltta kuulemma kestää hyvin vettä ja sen kasaaminen on helppoa. Jälkimmäisen kohdan allekirjoitan täysin. Teltta on pakattu noin metrin halkaisialtaan olevaksi ympyräksi, näyttää siis frisbeeltä. Se vaan otetaan pussista pois ja vielä ympyrän ympäriltä kuminauha pois, käsketään kaikki sivulliset sivuun ja päästetään irti, niin teltta tekee "ping"-efektin ja kasaa itse itsensä. Sen jälkeen voi vielä lyödä pari tikkua maahan, että se pysyykin siinä. Sen kokoisen ympyrän kuljettaminen ei vaan ole ihan niin yksinkertaista. Jotenkin minä sain sen rinkkaani kiinnitettyä, mutta kapeimmista puiden väleistä oli pakko mennä sivuttain.

Koko lauantain ja sunnuntain välisen yöbn satoi vettä. Joskus aamuyöstä se lakkasi ja siihen havahtui kyllä kunnolla. Aamulla olimme ihan märkiä, sillä Lidlin superhieno "ping"-teltta ei kestänytkään ihan niin hyvin vettä, mitä siinä väitettiin. Saumat ainakin vuosivat ihan kiitettävästi.

Märkä ja suhteellisen huonosti yönsä nukkunut porukkamme pakkaili tavarat, kasasi teltat (Lidlin teltta ei ole niin helppo pistää pakettiin kuin pystyttää) ja lähti taas vaellukselle. Suunnitelmissa oli nukkua seuraavakin yö metsässä, mutta asiasta päätettiin vielä järjestää äänestys myöhemmin päivällä ihmisten jaksamisen mukaan. Joukollamme oli suurin piirtein samanlainen puristus edessä.

Reitiltä löytyi jälleen paljon soita, joilla ei ollut pitkospuita. Välillä suokohdat olivat kunnon extremeä. Yhdellä pätkällä oli laitettu kaksi ohutta puun runkoa mallaamaan pitkospuita ja niillä sivuttain taiteillen kohdasta pääsi kuivin jaloin yli. Myöhemmin taas minun kenkäni jäi suohon.

Vaikka sunnuntain pätkä oli ehkä soisempaakin kuin lauantain, jotenkin se oli myös mukavampaa maastoa. Tai sitten sunnuntaina homma tuntui jo niin tutulta, että siitä pääsi paremmin nauttimaan. Meillä oli myös lyhyt lossi- ja kahluupätkä.

Iltapäivällä putosimme kartalta. Olimme kiltisti seuranneet maastossa olleita reittimerkintöjä sekä karttaa, mutta yhtäkkiä merkintöjä ei näkynyt enää missään ja kartalta ei löytynyt paikkaa, jossa me olimme. Vaihtoehtoina oli joko lähteä etsimään reittimerkintöjä tai paikkaa, joka löytyisi kartalta, tai sitten suunnistaa autotien ääntä kohti, kun se kuitenkin kuului. Päädyimme autotievaihtoehtoon, sillä eihän se voinut olla kaukana, kun äänikin kuului. Ei siis auttanut muu kuin raivata reitti ryteikön läpi.

Autotie löytyi ja sen avulla pääsimme takaisin kartalle. Olimme ihan oikeasti olleet karttaamattomalla alueella. Kartalle päästyämme totesimme olevamme muutaman kilometrin sivussa siitä, mihin meidän piti majoittautua seuraavaksi yöksi. Kävelimme taas pari kilometriä ison tien viertä (vilkuttelin edelleen kaikille autoille) ja söimme päivän lämpimän ruuan levähdyspaikalla. Perässä tuleva ryhmä oli myös kadottanut reittimerkit ja eksynyt, joten ei se voinut olla ihan vaan ihmisten vika. He olivat tosin eksyneet eri paikkaan kuin me, mutta autotien löysivät hekin ja saimme viimeisetkin ruuat paikalle.

Varsin ironista minusta on se, että metsässä, jossa olisi hyviä mahdollisuuksia teloa nilkkansa (kivet, kannot, juuret, kuopat yms...), ei nilkoilleni tapahtunut mitään ja kävelin varsin vapautuneesti ja rennosti. Heti, kun npääsimme maantielle kävelemään, väänsin jotenkin kummallisesti nilkkani niin, että siihen sattuu edelleen joissain asennoissa - yli viikko tapahtuneen jälkeen. Aluksi nilkkaan sattui muutamien askelien ajan, mutta myöhemmin väänsin saman nilkan uudestaan törmätessäni tien vieressä olevaan kaiteeseen. Siinä vaiheessa siihen sattui jo ihan kunnolla, enkä voinut tehdä muuta kuin irrottaa edellä kulkevan rinkasta ja istahtaa kaiteelle tuskissani. Käveleminen tuntui muutaman kilometrin ajan aika pahalta. Ei se silti ollut nyrjähtänyt tai mitään, ainakin luulen niin.

Vatsat täytettyämme tuli äänestyksen paikka siitä, menemmekö seuraavaksi yöksi metsään vai emme. Yksimielinen päätös oli Sisätiloissa nukkumisen kannalla. Se vaati seitsemän kilometriä tienviertä.

Loppumatkasta oli mahdollisuus valita hitaampi, mutta lyhyenmpi, metsäreitti tai hieman nopeampi ja pidempi tienvierusreitti. Minä lähdin metsään. Siltä pätkältä löytyi ihan oikea lähdekin ja neljän hengen metsäporukkamme sai täyttää juomapullonsa ihanan raikkaalla lähdevedellä.

Majoituspaikalle päästyämme levittelimme kaikki tavarat pihalle kuivumaan.

Maanantai meni vielä tavaroiden kuivattelussa ja huollossa. Koko päivä oli vain rentoa lokoilua ja yhdessä oloa. Makoilimme laiturilla ja ihan vaan olimme. Sekin oli mukavaa. Illalla paistoimme tikkupullaa.

Tiistaina lähdimme noin seitsemän kilometrin lenkille, ilman rinkkoja. Tämän pätkän kävelimme niin paljon nopeammin kuin aikaisempina päivinä, että ohjaajien ajattelema aikataulu petti parilla tunnilla. Pääsimme siis taas löhöilemään laiturille, kun odottelimme ruokailua. Tiistain reitillä oli oikeasti hyvät pitkospuut ja paljon hyviä mustikoita. Kävimme kävelemässä myös esteettömän luontopolun, jonka varrelta löytyi hyvin suuri avosuo. Onneksi siinä oli noin metrin levyinen puurakennelma (sitä ei voi enää kutsua pitkospuiksi), ettei kengät edes meinanneet kastua.

Viimeinen kokonainen päivä, keskiviikko, menikin sitten pakkailun parissa. Lounaan jälkeen lähdimme ajelemaan Nurmekseen, Bomban kylpylään. Siellä oli aivan ihana rentoutua ja pestä itsestään metsän pölyt ja liat. Lastenallas leluineen ja liukumäkineen oli aika suosittu, olihan siellä lämmintä vettäkin.

Täytimme vatsamme Bombassa ja lähdimme ajelemaan kotiin päin siinä yhdeksän maissa. Helsingissä olimme puoli neljältä aamuyöstä, vaikka suunnitellun aikataulun mukaan meidän piti olla vasta puoli kuuden aikaan. Pikkuisen tuli mietittyä, miten Itäkeskuksesta pääsee pois sellaiseen aikaan, kun metrot eivät kulje eikä omista taksikorttia. Kiltti bussikuski heitti sitten minut ja kaverini Pukinmäkeen lähtiessään ajamaan poispäin.

Vaellus oli mukava kokemus, vaikka oikeasti vaeltamista oli loppujen lopuksi vähemmän, mitä alkuperäiseen suunnitelmaan kuului ja vaikka sainkin pari kivuliasta rakkoa ja vaikka kenkäni tosiaan kävivät suossa. Olen ilmiselvästi sukua Ronja Ryövärintyttärelle, koska minusta on paljon helpompaa ja rennompaa liikkua metsässä kuin esimerkiksi kaupunkiympäristössä. Jotenkin se vaan toimii paremmin ja tunnen siellä olevani paljon enemmän kotonani. Tahdon vaeltamaan vielä uudestaan.

Kesäleirit rules vol. 3

Myös tänä vuonna olen viettänyt hervottoman hilpeän viikon NKL:n nuorisotoimen kesäleirillä. Tämän vuotinen leirimme oli Virroilla, leirikeskus Marttisissa. Leirillä oli 48 leiriläistä ja melkoinen määrä ohjaajia, eli suhteellisen iso porukka meitä siellä pyöri.

Neljälle leiripäivälle oli oma teemansa, jonka puitteista valittiin mieluisimmat pajat. Teemapäiviä olivat maaseutu, seikkailu, kansainvälisyys ja TV.

Maaseutupäivänä pajavaihtoehtoina olivat vihdan, kotijuuston ja lautanauhan teko, lähiseudun eläimiin tutustuminen, rekilaulut, lavatanssit, pullan leipominen ja pelejä ja leikkejä pihalla. Minä olin laulelemassa rekilauluja ja vääntämässä kotijuustoa sekä lautanauhaa. Kotijuustostamme ei tullut ihan niin kiinteää, mitä siitä pitäisi, ehkä söimmekin sen liian aikaisin. Lautanauhan teko oli hauskaa ja takuulla teen sitä vielä uudestaan.

Keskiviikko oli seikkailupäivä. Silloin sai mahdollisuuden lähteä resina-ajelulle, seikkailuradalle, mielikuvitusmatkalle, melomaan, seinäkiipeilemään tai ratkaisemaan erilaisia ongelmia. Resina-ajelu oli noin kilometri yhteen suuntaan, joten yhteensä sitä vekotinta tuli veivattua kahden kilometrin matka ja hauskaa oli. Olin pettynyt resinan ulkonäöstä, kun se ei ollutkaan samannäköinen kuin Muumi-tietokonepelissä. Meillä oli kolmipyöräresinoita. Ongelmanratkaisupajassa oli muutama pulmapeli, jotka kaikki olivat isoveljeltäni ja tämän vaimolta. Silti en osannut tehdä niitä. Yhden olin jopa itse antanut veljelleni lahjaksi. Pirunnyrkistä tiesin, kuinka se pitäisi rakentaa, mutta sinä oli liikaa osia, joten se hajoili koko ajan. Ongelma-pajassa hauskimpia ongelmia oli minusta matemaattiset jutut, joista suurin osa oli lähes pelkkää yhtälönratkaisua. Melomaan olisi mielellään jäänyt pidemmäksikin aikaa, kun aurinko alkoi pilkistellä ja järvellä oli suhteellisen tyyntä. Kuitenkin kanootista oli palattava rannalle ja mentävä päivälliselle. Melontapajaa vetänyt ohjaaja antoi minulle järveltä poimimansa ulpukan, jota pidinkin sitten korvan takana aika pitkään.

Torstaina kävimme retkellä Alajärvellä, Tulivuorikeskuksessa, jossa meille kerrottiin tulivuorista ja maanjäristyksistä ja kaikesta sellaisesta vulgaanisesta toiminnasta. Parin kaverini kanssa totesimme, että se oli kuin lukion maantieteen ykköskurssi. Meille näytettiin video lähinnä Islannin tulivuorista ja pääsimme kokemaan simuloidun maanjäristyksen. Tulivuorikeskuksessa oli myös näytillä paljon erilaisia kiviä.

Kansainvälisyyspäivänä valitsimme lounaan ja päivällisen väliseksi ajaksi jonkun maanosan, kun vaihtoehtoina oli Etelä-Amerikka, Afrikka, Eurooppa ja Aasia. Olisin halunnut mennä Etelä-Amerikkaan, Aasiaan ja Afrikkaan, mutta koska vain yksi oli valittavana, päädyin Afrikkaan. Siellä rakensimme oman rummun, soittelimme afrikkalaisia rytmejä ja leikime leikkejä. Sokea vuohi oli minun ehdoton suosikkini. Siinä porukka menee piiriin ja piirin keskelle laitetaan kaksi henkilöä silmät sidottuna. Näistä toisen on otettava toista kiinni ja toisen juostava karkuun. Molemmat ovat siis vuohia. Kenelläkään ei ollut aavistusta, miksi afrikkalaiset vuohet haluavat jahdata toisiaan.

Perjantaina, ennen näitä eri maanosia, meillä oli leiriolympialaiset. Lajeina oli sahaamista, vesi-ilmapalloviestiä, narun päässä roikkuvan sokeripalan syöntiä (käsiä ei saanut käyttää), hiirenloukkuja, jotka piti saada laukeamaan, saappaan potkaisua, matkan mittaamista kävellen, paperilautasfrisbeetä... Ja tietysti kumikalkkuna. Jokainen laji vaati jälleen hyvän suorituksen lisäksi ryhmähenkeä ja yhteistyötä.

Lauantai oli TV-päivä, jonka aloitimme Amazing racella, johon saimme itse valita kolmen hengen ryhmät. Tässä kisailussa ratkoimme arvoitumksia (Mikä juoksee ilman jalkoja? Sillä voi laskea ja siitä voi tehdä lautaa.), rakensimme laatikkoa, söimme "hain rustoa", joka ilmeni riisipaperiksi, teimme kolmella hengellä lettiä naruista, jotka oli sidottuna vyötäisille, kasasimme pistekirjaimista Marttisten/Virtojen eläimen, yhdistimme tutkimusmatkaajan, maanosan ja vuosiluvun, avasimme Romanialaisen korulippaan, jonka avain oli lippaan sisällä, puhalsimme pingispalloa nenällä ja laitoimme erimuotoisia ja -kokoisia astioita järjestykseen tilavuutensa mukaan. Pisteestä riippuen saattoi saada lisäpisteitä esimerkiksi ryhmähengestä tai nopeudesta. Jokaisella rastilla otettiin aikaa, kauanko tehtävän suorittamiseen meni. Palkituksi tuli sekä se joukkue, jonka koko radan suorittamiseen käyttämä aika oli pienin, että se joukkue, jolla oli eniten pisteitä. Meidän joukkueemme oli nopein, mitä en kyllä jaksaisi uskoa, ja veljeni joukkue kahmi suurimman pistesaaliin.

Muita juttuja TV-päivänä oli saippuakuunnelman teko, t-paidan tuunaaminen, tyyliassarit, TV-visailu, TV:stä tutut jumpat ja levyraati sekä Ennätystehdas. Ennätystehtaassa sai kokeilla rikkoa jo aikaisemmin tehtyjä ennätyksiä, kuten lusikan pyörittäminen kielellä, saappaanheitto ja 30 metrin juoksu, tai tehdä itse jonkin ennätyksen. Minä yritin ensin ennätystä, jossa neljästä korttipakasta otetaan joka toinen kortti pois ja aikaa saisi kuluttaa minuutin. Korttien poistaminen pakasta oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, joten koetin myös 160 merkin tekstiviestin kirjoittamista, joka sekään ei ottanut onnistuakseen. Lopulta ripustelin lusikoita naamaani niin, että niitä oli yhteensä 12 roikkumassa eripuolilla päätä. TV-visailuissa oli kysymyksiä Ootko fiksumpi kuin koululainen -ohjelmasta sekä Suomi-tietovisasta.

TV-päivän iltaohjelmana oli Talent, johon sai valmistaa noin 3 min kestävän esityksen. Kymmenestä esityksestä yhdeksän oli musiikkiesityksiä, minun taikatemppuni olivat siellä siis suurena poikkeuksena. Itse olin kahdessa jutussa mukana, kun edellisenä iltana keksimme, että voisimme soittaa Pikkumatin auton niin, että yksi soittaa sen panhuilulla ja muilla on erilaisia rytmisoittimia. Minä olin rytmimunisti ja helisyttelin myös tamburiinia.

Muina iltoina iltaohjelmissa oli esimerkiksi sukupuolten välinen taistelu, "Tartu biisikärpäseen" sekä kaivospeli, jossa kerättiin timantteja. Sukupuolten välisessä taistelussa annettiin pojille tyttöjen juttuihin liittyviä kysymyksiä ja tytöille poikien. Poikien piti esimerkiksi osata yhdistää pesuaine ja sen käyttötarkoitus, kun tytöillä oli auton osia ja ruumiinosia. Olen varsin vakuuttunut siitä, että tytöt olivat parempia, sillä pari tyttöjen tehtävistä olivat selkeästi vaikeampia kuin poikien. Kun pojat laittoivat rintaliivien hakaset kiinni, tytöt tekivät kravattisolmun, enkä minä saanut edes tehdä sitä. Toisessa tehtävässä pojat yhdistivät vaatteita sopivaksi vaatekerraksi ja tyttöjen oli tunnistettava kaksi miesohjaajaa sääristä tunnustelemalla niin, että käsissä oli patakintaat. Jostain syystä tyttöjen joukkue oli varsin yksimielinen siitä, että minä menen hiplaamaan niiden ohjaajien sääriä... Se oli hankalaa, mutta suurella intuitiollani osasin yhdistää säären ja ohjaajan. Myöhemmin pystyin sanomaan, että toisen ohjaajan sääret olivat lihaksikkaammat.

Viikonloppuna Marttisissa oli Gosbelridersien MOJ-tapahtuma, joten siellä pyöri hyvin paljon moottoripyöriä, joita aika monet sanoivat pelottaviksi. Lauantaina iltapäivällä halukkaat pääsivät moottoripyörän kyytiin ja minä olin siellä tietysti ensimmäisten joukossa pomppimassa käsi pystyssä. Pääsin lyhyelle ajellulle harrikalla, eikä kukaan ottanut minua uudestaan kyytiinsä, vaikka olisin halunnut. Se oli mukavaa.

Leiriviikko oli todella mukava, kuten aina ennenkin, ja meni nopeammin kuin moni muu leiri. Ohjaajista on tullut vuosi vuodelta lepsumpia (ja kaksimielisempiä), joten minä en ainakaan tullut hirveästi noudattaneeksi hiljaisuusaikoja, vaikka tietysti yritimme sentään olla hiljempaa yhdentoista jälkeen. Noin suurella leiriläismäärällä ei kunnolla tullut tutustukneeksi kaikkiin leiriläisiin. Minä en ainakaan kuullut kahden leiriläisen puhuvankaan koko leirin aikana. Okei, kolmen, mutta se kolmas ei puhu muutenkaan. Ne kaksi sentään osaavat (tietääkseni ;) ) puhua, mutta olivat hiukan hiljaisempia tapauksia.

Hengittääkö? "112" - EA1-kurssi

Turun kristillisellä opistolla NKL:n nuorisotoimi ja pari SPR:n kouluttajaa pitivät meille tiukan viikonlopun, josta palattiin kotiin EA1-kortti takataskussa. Ensiaputaidot on aina hyödyksi ja nyt minä ja muut kurssilaiset olemme virallisesti kolme vuotta ensiaputaitoisia.

Mitä opimme? Ainakin sen, että kannattaa soittaa 112 ja että tajuton henkilö pitää kääntää kylkiasentoon ja ne hengitystiet olisi ihan fiksua avata kunnolla. Sunnuntaina, kun harjoittelimme "tositilanteita", välillä meinasi unohtua puhelu tai hengitysteiden avaaminen.

Lauantain aikana kävimme läpi erilaisia tapaturmia, elottoman elvyttämistä, kylkiasentoa, painesidettä, sairaskohtauksia ja tukehtumista ('yski' ja heimlicht), ainakin. Testailimme itseltämme ja kaverilta pulssia, kääntelimme kavereita kylkiasentoon ja elvytimme Anne-nukkea (meidän nukkemme tosin nimettiin heti Jormaksi). Iltapäivästä teimme myös niitä painesiteitä ja kokeiltiin heimlicht-asentoa, vaikkei sitä saanutkaan ihan kaverille siinä tilanteessa tehdä. Sairaskohtauksista teimme pienehköjä ryhmätöitä.

Puhuttelu -> ravistelu -> kivun tuottaminen -> 112 ->
1. hengittää -> kylkiasento -> tilanteen seurailu -> ammattiauttajat paikalle
2. ei hengitä -> painelu- puhalluselvytys 30/2 -> ammattiauttajat paikalle

Sunnuntaina vuorossa olivatkin sitten pienempien haavojen sitominen, palovammat, myrkytykset, murtumat ja nyrjähdykset sekä asioiden kertailu. Olen saattanut unohtaa jotain. Käytännössä pääsimme jälleen sitomaan kavereilta erilaisia haavoja ja tunnustelemaan/katselemaan erilaisia haavatyyppejä. Mukavasti tuli selville myös se, kuinka 1.-, 2.-, ja 3. asteen palovammat määritellään. Näkevät olennot saivat näitäkin ihailla kuvista. Opettelimme myös kantoliinan tekemisen ja kävimme läpi, millä tavalla murtuneita paikkoja pitää lastoittaa ja muutenkin, kuinka murtumien ja nyrjähdysten (KKK) kanssa on toimittava. Rattoisasti ennen lounasta pelasimme ensiapualiasta ja päivän päätteeksi meillä oli vielä pieni tietokilpailu ("Mikä seuraavista uhkaa tajutonta henkilöä? a) ryöstön kohteeksi joutuminen, b) tukehtuminen, c) mörkö vai d) se, ettei kukaan uskalla tulla apuun."). Saimme myös lisäillä puhelimiimme Myrkytystietokeskuksen suoran numeron.

Jokainen kurssilainen selvitti siis hyväksytysti SPR:n ensiapu 1 -kurssin ja upeat korttimme on sen kolme vuotta voimassa, jolloin voisikin käydä ensiapu 2 -kurssin. Ihan mukavaa puuhaahan tuo oli, vaikkei tietysti ensiavun antaminen oikeassa tilanteessa mukavaa ole. On kuitenkin todella hyvä tietää esimerkiksi, kuinka nyrjähdysten kanssa on oikeasti toimittava.

*******

Viimeistä viedään koulussa. Matematiikankurssini on mennyt vähän surkeasti, kun kirjasta on tullut sidokset jälkikäteen sitä mukaa, kun olemme asiat käyneet. Koko kurssin aikana minulla oli ehkä kahdella tai jopa kolmella tunnilla oikea kirja mukana. Tänään kokeessa en osannutkaan yhtäkkiä laskea yhtään tehtävää kunnolla loppuun asti, vaikka minusta vektorit on tuntuneet -- kirjan puuttumisesta huolimatta -- kivoilta ja helpoilta asioilta. Täytyy siis uusia se koe joko parin viikon päästä tai sitten syksyllä. Minulla on siis vielä mahdollisuus saada se matikankirja jopa loppuun asti ja aikaa opetella ne kirjan lopun asiat.

Olen ollut oikein hämilläni englannin opiskelun kanssa: en ole kokenut koko kurssin aikana juuri yhtään sitä lamauttavaa kieliahdistusta, joka valtasi minut aina ensimmäisen ja toisen kurssin aikana, joka ikisellä tunnilla ja aina jo silloin, kun ajattelinkin englannin opiskelua. Opettaja vaikuttaa hirvittävän paljon tähänkin asiaan. Minulla on ollut jopa kivaa englannin tunneilla, vaikka olinkin siellä aina aivan pihalla. Viikon päästä on koe ja tavoitteena olisi päästä siitä läpi. Ruotsin kanssa on sama tavoite.

Ensimmäinen vuosi on tosissaan mennyt ihan tajuttoman nopeasti.

*******

Menen esiintymään Tuusulan Taiteidenyöhön! Taikatemppuja, tietysti.

Kätöset toimimaan

Viime viikonloppuna oli NKL:n nuorisotoimen järjestämä Ihan kädestä -viikonloppu, jonka aikana sai tehdä kaikkea jännää käsillään. Viikonlopun ideana oli kokeilla käsin tehtäviä asioita, joita ei välttämättä ole kotona saanut tehdä, kun aina tulee joku tekemään sen puolesta.

Lauantaina pöydän ääressä istui hyvin monta innokasta käsiparia, jotka halusivat oppia ompelemaan napin. Langan neulansilmään laittaminenoli ensimmäinen suuri haaste. Seuraava haaste monelle oli tajuta, millä tavalla sitä neulaa pitää pistellä kankaasta läpi, että napin saa ommeltua sille yhdelle puolelle. Ja tietysti napin reikien löytäminen aiheutti myös päänvaivaa monille. Ompelulankakin oli kuulemma liian ohutta ja sen kanssa oli vaikea toimia. Takuulla, jos se oli ensimmäinen kerta!

Toisen pöydän ympärille oli kokoontunut joukko sähköasentajia. Pyöriteltiin lamppuja kädestä toiseen ja mietittiin, mikä ero milläkin lampulla on. Energiansäästölamppu sai ulkomuodostaan tuomion "outo". Erikokoisille kannoille yritettiin keksiä hienoja nimityksiä, muttei ihan heti tullut mieleen joku E 16, vai mikä se oli. Ohjaaja/avustajapariskunnan vessasta oli tullut lamppu mukaan, johon me sitten niitä lamppuja vaihtelimme. Pöydältä löytyi myös sokeripala, johon piti toiseen päähän johdot asennella. Taidan olla synnynnäinen sähköasentaja, kun ei ehtinyt ohjaaja oikein mitään edes sanoa, kun minulla oli johdot jo sokeripalassa kiinni. Okei, kyllä se käski ruuvata...

Kolmas ohjaaja oli linnoittautunut pieneen keittiötilaan ja sen pöydän äärelle työkalujen kanssa. Ruuvailimme puulevyyn ruuvveja sekä käsin että ihan koneellisesti, naulasimme taulukoukkuja, joista varsin usein lähti koukku liitämään, kun vähän väärään kohtaan välillä vasaralla löi. Tutkimme erilaisia poranteriä ja erilaisia poria. Myöhemmin samaan puulevyyn pääsimme poraamaan pari reikääkin.

Myöhemmin päivällä eteemme ladottiin Ikean laatikoston osia ja tehtävänä oli kasata se. Olen melkein varma, että sen olisi saanut kasattua myös ilman ohjeita, sen verran yksinkertainen kapistus se oli. Tietysti ohjeet auttoivat ja kalusteruuvit, puutapit ja kaikki muutkin osaset löysivät omat paikkansa. Ohjaaja-raasu joutui purkamaan laatikoston, jotta toinenkin ryhmä pääsi kasaamaan sitä.

Millaista jälkeä tulee kauluspaidan silittämisestä, jos ei ole koskaan aikaisemmin silittänyt mitään -- ainakaan yksin? Minä olin käsityötunnilla jotain silitellyt (en tosin täysin yksin, kun kieltäydyin kunniasta, kuuma silitysrauta tuntui silloin pelottavalta jutulta), mutta kaverini ei ollut. Saimme käänneltyä kauluspaitaa riittävästi kun mietimme, mikä puoli siitä kauluksesta on nyt se nurja puoli, joka pitää ensin silittää... Lopputulos oli ainakin paljon sileämpi paita kuin se, josta lähdimme liikkeelle. Ei varmaan mikään maailman silein, etenkään hihoista. Enkä minä enää muista sitä hienoa nimeä "hihansuulle", siis sille osalle, jossa kauluspaidassa on ne hihan napit. Suomeksi se oli kalvosin, mutta se toinen sana... Ei muista.

Ehdimme lauantain aikana vielä tutustua hajulukkoon ja kehittää siitä upean soittimen. Hajulukkoon tutustumisemme tarkoitti käytännössä sitä, että purimme sen osiin ja kasasimme uudestaan. Keksimme yhdessä hajulukon toimintaperiaatteen ja selitimme sen ohjaajalle, joka ei tajunnut selitystämme. Hän kuitenkin selitti heti perään ihan saman asian, vähän toisin sanoin vain. Koska tutkimuksemme kohteena ollut hajulukko oli täysin irrallinen juttu (ei siis ollut kiinni lavuaarissa), siitä sai helposti soittimen: minä puhalsin putkeen ja kaveri laittoi sitä hajulukon pyöritettävää osaa, joka siitä puhdistaakin pitää, välillä kiinni ja auki. Puhalluksesta tullut ääni vaihteli siis korkeampana ja matalampana. Luovaa?

Osa porukasta harjoitteli lauantaina kravattisolmua, mutta minulla ja kaverillani sen harjoittelu sunnuntaille.

Saunaan kuitenkin pääsimme lauantai-iltana ja sen jälkeen oli vapaata toimintaa. Meidän huoneessa jatkui käsillä tekeminen, kun neuloimme mukaan ottamiamme neuletöitä. Minun piti muka muistaa, miten kantapää tehdään...

Sunnuntai alkoi rattoisasti sämpylän leipomisella. Ensin tietysti tehtiin se taikina. Vettä, hiivaa, suolaa, siirappia, öljyä, grahamjauhoja ja vehnäjauhoja. Määriä en enää muista, paitsi että vettä tuli 2 1/4 desilitraa. Taikina jätettiin kohoilemaan keskenään.

Kravattisolmua oli pakko päästä harjoittelemaan. Yltä, alta, yltä, leuan alta ja edellisen ylimenneen alta... Niin tulee yksinkertainen solmu. Esittelin myös oman tapani tehdä yksinkertaisen solmun -- ei lähellekään oikeaoppinen, mutta täysin samannäköinen solmu siitä syntyy. Tuplasolmu olikin sitten haastavampi. Ei sen tekeminen vaikeaa ole, mutta jos siitä haluaa saada siistin... Yksikään viime viikonloppuna tekemistäni tuplasolmuista ei ollut siisti. Äsken kuitenkin oli pakko kokeilla omalla kravatillani (kyllä, omistan sellaisen) ja se oli jo paljon siistimpi. Yltä, alta, oikea poski, yltä, vasen poski, koko paketin alta ja yltä, leuanalta ja viimeisen ylimenneen alta. Sillä tavalla se syntyy. Helppo nakki.

Sunnuntaina räpläsimme myös automaattisulaketta. Onnistuin jotenkin jumittamaan koko sulakkeen: iso nappi jäi alas, eikä enää noussut, vaikka pikkunappia paineli kkuinka. Hmm...

"Tiedättekö te, millaisia lamppuja käytätte huoneessanne?"
"Mä ainakin käytän kattolamppua."

Meitä vielä valaistiin eri sähkölaitteiden energiankulutusmäärillä. En muista enää yhtään muuta kuin sen, että aina valmis kiuas on edullisempi kuin sellainen "ladattava" kiuas (en nyt keksi, miten sitä kuvaisi), jos käy vähintään kahdesti viikossa saunassa. Jännä juttu.

Sitten niitä sämpylöitä leipomaan. Leivontakaverini ei meinannut uskoa, että niistä sämpylöistä voi tehdä pallon ja silti niistä tulee "sämpylän muotoisia". Hän sanoi aina muotoilleensa siitä pöydällä valmiiksi sellaisen sämpylän mallisen. Niin, toimiihan se silläkin tavalla. Olisi kylä aika jännä, jos taikinasta tehdyt pallot paistuisivat palloina, eivätkä lässähtäisi sämpylän mallisiksi. Hyviä sämpylöitä tuli, vaikka itse sanonkin. Siirappi ei maistunut siellä juuri yhtään.

Antoisa viikonloppu, jälleen kerran. Hauskaa oli ja minullekin tuli uusia asioita vastaan, vaikken sinne mennessä ollut siitä ihan niin varma. Tai joo, en tiennyt kunnolla, miten hajulukko toimii ja tiesin, että sitä siellä katsellaan.

Muinainen Suomi -Nuorisofoorumi

Viime viikonloppuna oli nuorisofoorumi, eli viikonlopputapahtuma, jonka alkuperäinen päätarkoitus on valita Nutoriin (nuorisotoimijaryhmä) uudet jäsenet ja uusi puheenjohtaja. Nuorisofoorumilla on kuitenkin joka vuosi erilainen teema, jonka tiimoilla toimitaan ainakin lauantai päivä. Tämänvuotinen teemamme oli muinainen Suomi noin Kalevalan hengessä. Otettiin me siitä vähän omia vapauksia... Foorumipaikkana oli Rautilakeskus Vehmaalla.

Lauantai päivämme rullaili erilaisten toimintapajojen kautta. Ennen ku nnon pajatoiminnan alkua kyläläiset (Nutor) kertoivat, kuinka huonosti asiat olivat; on koko ajan kylmä, kauheasti sairauksia, sää on aina huono, sato on pilalla ("Tässä on meidän koko sato. Kaksi omenaa; toinen on läpi mätä ja toinen matojen kommuuni.")... Lemminkäinen ilmaantui paikalle lohduttelemaan tyttösiä ja sanoi, että nyt täytyy saada kaikki väki mukaan auttamaan, koska Väinämöinen on lähtenyt lätkimään ja se olisi kiva saada takaisin. Näillä eväillä siis porukka kierteli pajoissamme ja kasasivat siinä samalla loitsua Väinämöisen palauttamiseksi.

Minä itse vedin pajaa, jossa näpräsimme sielulintuja kipsistä. Kyllä siinä apuvälineenä käytettiin vähän muovailumassaakin, johon tehtiin linnun muotti ja kaadettiin sitten se kipsi siihen. Pidimme siis huolta siitä, ettei kenenkään sielut lähde liitelemään kesken unien.

Toisessa pajassa parantajaeukko ja hänen apurinsa juottivat porukoille erilaisia yrttiteitä. Oli koivua, voikukkaa, piparminttua ja nokkosta. En muista enää, mihin vaivaan mikäkin auttoi. Piparminttu oli ainakin hyvää.

Yhdellä rastilla ammuttiin hirveä pitkäjousella. Meillä oli hieno hirvi viritettynä kahden puun väliin ja sitten sitä metsästettiin. Minä olisin halunnut päästä ampumaan jousella, mutta kun olin töissä...

Toinen paja, johon olisin erityisesti halunnut päästä, oli sellainen, jossa tehtiin hiilloslusikka. Puupalalle iskettiin hiili, jota puhalleltiin jonkin aikaa. Hiili heivattiin pois ja palanutta puuta koverrettiin kivellä, kunnes laitettiin uudestaan hiili, jota puhalleltiin ja heivattiin pois... Samaa rataa jatkettiin niin kauan, kun itse oikeastaan halusi. Sen jälkeen piti puusta muotoilla vähän enemmän lusikan mallinen, käsittääkseni ainakin.

Ja vielä oli paja, jossa lauleltiin kansanlauluja. Tästä pajasta en kauheasti sen enempää tiedä. Jotain äänirentoutuksia ne olivat siellä tehneet ensin ja porukka oli tuntenut itsensä tyhmäksi.

Illalla ihmiset saivat itselleen eläinhoroskooppeja (minä olen ilves, ilves, ilves), haastaa toisiaan köydenvetoon, kokeilla neidonkosintaa ja kilpailla onnenamuletin etsinnässä. Onnenamulettina toimi sokeripala, joka piilotettiin lautaselliseen jauhoa. Sokeripala piti etsiä ilman käsiä, kokonaan suulla sieltä jauhojen joukosta. Oli suhteellisen sotkuista puuhaa.

Niin. Sunnuntaina valittiin Nutoriin kaksi jäsentä kaksivuotiskaudeksi ja vielä yksi jäsen yhdeksi vuodeksi. Sen lisäksi se uusi pj.

Minä jäin kolmen äänen päähän pj:ksi uudelleen valitusta Kaisusta. Hyvä niin, sillä en ollutkaan vielä ihan varma, haluanko olla puheenjohtaja. Tulevaisuudessa uudestaan.

Nutoriin ehdolla oli ihan mielettömän paljon porukkaa, oli hyviäkin ehdokkaita oikeasti ihan todella paljon. 31 äänioikeutetusta (samalla niistä, jotka voivat olla ehdokkaina) 14 oli ehdolla. Kuitenkin vain kolme voitiin valita. Siinä kävi niin, ettei Nutorin kokoonpano kauheasti muuuttunut. Me kaksi erovuoroista pääsimme uudestaan kaksivuotiskaudeksi ja yksi uusi jäsen tuli yhdeksi vuodeksi.

Kokouksen jälkeen käväisimme Laitilassa Kirkkelissä. Kirkkeli oli sellainen muinaislinnan rauniopaikka, joka oli varsin mielenkiintoinen. Heikkarikaverini taas ryntäsivät omille teilleen heti, kun bussi pysähtyi, joten jäin heilumaan muiden kanssa ja samalla kokemukseni Kirkkelistä ei ollut sellainen, mitä odotin ja millaisen olisin saanut juostessani niiden parin kaverin kanssa ympäriinsä. Toisaalta siinä tuli samalla oltua myös muiden kavereiden kanssa, että ihan hyvä näinkin.

Viikonloppu intissä

Ei nyt ihan kirjaimellisesti, mutta lähes tulkoon.

Meillä oli Nuorisotoimen ja Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen yhteistyössä järjestämä Intti tutuksi -kurssi. Näkkäreille tämä oli nyt ihan pilottiviikonloppu, mutta minä ainakin tahdon tätä lisää.

Paikkana meillä oli Santahaminan varuskunta. Aloitimme kurssittumisen vaihtamalla yllemme armeijan kamppeet (maastopuku, vyö, pipo, reppu, sissitakki, pakki ja kenttäpullo) ja luovuttamalla ne henkilökohtaiset tavarat, joita emme tarvinneet yön yli metsässä. Myöhemmin saimme vielä MPK:n lippiksen, joka saatiin ihan omaksi asti.

Homma alkoi reippaasti lounaalla. En ole koskaan aikaisemmin syönyt niin hyvää kalapihviä. Meillä oli ihan jälkiruokaakin, mustikkakeittoa. Niitä mustikkakeittopurkkeja kertyi sen viikonlopun aikana ihan kiitettävästi niin, että minulla oli vielä pari kotiin tullessa mukanani.

Kolmasosa porukasta pääsi aluksi pasiajelulle, me muut aloitimme ahkerasti sulkeisilla. Asento, lepo, käännökset, marssin lähtöaskel ja ojentautuminen (oliko se se oikea termi?) tuli kyllä varsin tutuksi. Tässä kohtaa meill ei selitetty marssimista yhtään sen pidemmälle tai järjestäytymistä kolmiriviin, joten silloin, kun sitä meiltä vaadittiin, oli hetken sormi suussa siitä, että mitenkäs tämä nyt oikein tehdäänkään.

Pasi oli hauska vempele. En todellakaan tiennyt ennestään, että sillä voi mennä vedessäkin.

Sulkeisten ja pasiajelujen päätyttyä pääsimme marssimaan reput selässä leiriytymispaikalle. Välillä alikessu yritti saada porukkamme marssimaan rytmissä, mutta taisi luopua yrityksestä. Kukaan ei tosin laskenut sitä rytmiä, eikä meillä ollut mitään marssilaulua tai mitään, joten rytmissä pysyminen oli niiltäkin osin hiukan hankalampaa.

Paikalle päästyämme meidät jaettiin kolmeen telttaporukkaan ja pistettiin pystyttämään puolijoukkueteltat. Teltan pystyttäminen onnistui suhteellisen kivuttomasti, kun meidän telttaryhmästä ainakin yksi tiesi, kuinka se oikeasti tehdään. Kaminaa kukaan ei sitten ollutkaan ennen kasaan vääntänyt, mutta kyllä me onnistuimme siinäkin.

Ja taas syömään... Ensimmäinen kunnon maastoruokailu, edellinen kun tapahtui rengasvarastossa. Ruokana kalkkunakeittoa. Todistin käytännössä, että kyllä pakistakin voi sokkona tiputella ruokaa reunojen yli, hupsan. En edes potkaissut mehuani nurin, vaikka luulin niin tehneeni.

Pääsimme kahdessa porukassa tutustumaan armeijan asevarustukseen. pian kielletyt henkilömiinat ja vähän järeämmät miinat kiersivät ringissä, ilman räjähdysaineita, tosin. Ei tekisi mieli olla pioneerinä muutama "hymynappi" mukana roikkuen, ihan kiitettävästi niillä on painoa. Eikä myöskään tekisi mieli joutua "hymynapin" kohteeksi.

Pääsimme myös heittelemään käsikranaatteja. Noin kymmenen metrin päässä oli laatikko, johon kranaatti olisi pitänyt saada osumaan. Reiluun viiteen metriin minä sen kai sain. Kun kerta käsikranaatti painaa pesäpallon verran, naisilla pitäisi olla kevyemmpi kranaatti, koska naisten pesäpallokin on kevyempi.

Minä sain singosta päähän. Vieressä heilui kaveri käytetyn kertakäyttösingon kanssa ja kalautti sillä minua. Onneksi ei kovin lujaa. Toinen kertakäyttösingoista, ranskalainen ja hivenen kalliimpi, oli lähes tulkoon minun kokoinen kapistus, joten sitä oli varsin mukava pitää olkapäällä. Ei se minusta edes painava ollut, koulureppunikin painaa saman verran.

Illalla tutustuimme vielä sotkun toimintaan (kiltti isoveljeni kustansi minulle munkin ja kaakaon, kun itselläni oli vain 20 senttiä) ja sotilasarvoihin. Muutama kauluslaattakin kiersi nuotiopiirissä hiplattavana. Kauluslaattoja oli kolme, ja niitä tarjottiin halukkaille muistoksi. Kun 20 kurssilaisesta noin kymmenen olisi halunnut sellaisen muiston itselleen, ei laattojen jakaminen toiminut kovin tasaväkisesti. Ei tälläkertaa tainneet kauluslaattaa saada edes ne kolme, jotka pitivät suurinta meteliä itsestään. Tai ainakaan kaikki kolme eivät kuuluneet siihen porukkaan.

Sotkun sisarten kertoen sotilaskotitoiminnasta tuli mieleni melkein ryhtyä vastaavaan toimintaan itsekin. Munkit on hyviä ja se olisi keino päästä edes vähän armeijameininkiin mukaan. Toisaalta minä mieluummin olen siellä sotilaiden puolella... Sotkusisarten univormun hamekaan ei kauheasti houkuttelisi.

Makkaranpaistoa ja iltapalaa kuului vielä viimeisenä illan ohjelmaan. Kipinävuorot jaettiin teltoittain, vaikka seitsemällä hengellä kahdeksan ja puolen tunnin kipinät oli aika mahdotonta jakaa kunnolla. Saimme mukavasti kahden tunnin vuoroja. "Kolmesta neljään on se kipinävuoro, jolloin miestä viluttaa t:n viivoilla". Eikä viluttanut, ei edes niillä t:n viivoilla. Minä tosin olin vuorossa noin yhdestä kolmeen, mutta melkein hereillä vielä sen seuraavankin tunnin. Kuulemani mukaan kauheimman ajan kipinässä olleilla oli hauskaa. Ehkä tämä ensimmäinen kokemus oli lähinnä mielenkiintoinen.

Oman kipinävuoroni kokonaisella tunnilla kaminamme meinasi sammua viidesti, onneksi vain meinasi. Saimme joka kerta pelastettua sen totaalliselta sammumiselta ja viimein onnistuimme saamaan sen vielä palamaan hiukan tasaisemmin. Olen aika ylpeä meistä, kun emme aiheuttaneet telttamme jäätymistä. Okei, olen ylpeä kipinäparistani, sillä enhän minä muuta tehnyt kuin ojennellut klapeja hänelle ja tarkkaillut tulta kuulon perusteella.

Sunnuntaina saimme purkaa telttamme ja putsata kaminat. Koska telttaryhmämme oli nopein, päädyimme jakamaan muille aamiaista (tai oikeastaan brunssia) ja näin saimme viimeisenä syödäksemme. Reilu meininki, sanon minä.

Sunnuntain aikana tuli tutuksi alkusammutus ja ensiaputaidot. Kaikella kunnioituksella ensiapuopettajaamme kohtaan, mutta opetus ei ollut kovin sokkoystävällistä. Oli aina välillä hivenen vaikea tietää, mikä "tämä" kouluttajalla on kädessä tai mistä otetaan kiinni ja miten, kun "otetaan tästä kiinni ja tehdään näin." Myös esimerkiksi "painetaan potilasta tästä kohtaa" oli vähän epäselvempi ilmaisu. En takuulla uskalla mennä ketään elvyttämään, sillä sitä emme saaneet kokeilla käytännössä. Kylkiasento tuli ainakin melkein selväksi, kun yksi "kouluttajistamme", lääkintämies ja sotilaspastori, pyöritteli minua riittävän paljon maassa esitellen samalla myös vanhan kylkiasennon. Hiuksista löytyi ihan riittävästi havunneulasia sen pyörittelyn jälkeen.

Etukäteen jännitin tulipalojen sammuttamista, mutta kyllä se öljykattilan sammuttaminen sammutusliinalla ja paperiroskiksen sammutus sammuttimella onnistui ihan mallikkaasti. Kun sanoin pelkääväni tulta (jos sitä ei näe ja on joskus sytyttänyt tulitikun sormilleen, on minusta ihan aiheellista pelätä edes vähän), Marjaniemen VPKlaiset taisivat ajatella pelkoni suuremmaksi kuin se olikaan. Ei minua pelottanut viiden palomiehen ympäröimänä yhtään.

Marssimme vielä takaisin Radioniemeen ja olimme vielä kerran sulkeisissa ennen varusteiden luovuttamista ja kurssin päättymistä. Itselläni viimeisen marssin jäljiltä toinen hartia ja olkapää jumiutui ihan kunnolla, sillä marssiessani ensimmäisessä rivissä minun oli pakko pitää kontaktia vieruskaveriin, koska edessä kulkevasta ei voinut kuunnella paikkaansa ja yritin sentään vähän pysyä muodostelmassa. Kun on toinen käsi koko ajan suorassa hartiatasolla ja painava reppu selässä, menee lihakset jumiin.

Tavaroiden luovutus, viimeinen ateria ja kotiinpaluu. Jäin kaipaamaan rynnäkkökiväärejä, sillä sitä olin odottanut viikonlopulta melkein eniten. Ehkä ensi kerralla.

Minä pidin armeijan maastopuvusta. Olisin mielelläni ottanut senkin mukaani, kun sentään lippiksen, ensisiteen ja pari mustikkakeittoa Santahaminasta matkassani pois kannoin. Maastopuvussa näin pienikokoisena oli tosin ongelmana se, että housut meinasivat putoilla jatkuvasti. Vaikka sainkin pienen vyön ja vaikka käytiinkin kerran hakemassa vielä pienempi vyö, ei se ollut tarpeeksi pieni. Edes vyötärökuminauhaa säätämällä en saanut ongelmaa täysin ratkaistua, mutta sillä pärjättiin koko viikonloppu.

Tämän viikonloppukurssin jälkeen haluaisin vielä enemmän päästä inttiin. Valitettavasti näkörajoitteeni estää sen täysin. Ehkä joillain MPK:n kursseilla minua tullaan näkemään vielä tulevaisuudessakin.

Näin ihan totaallisen sokkona en kokenut ongelmalliseksi mitään muuta kuin ryhmän järjestäytymisen muotoon, sillä en ikinä voinut oikein tietää, mihin kohtaan alikessu sen nyrkkinsä lykkäsi kulmamiehen paikaksi enkä sitä, missä kohtaa muotoa minun pitäisi oikeasti oikein seistä. Toinen ongelmallinen kohta oli muodossa marssiminen. Kun marssimme tahdissa, se onnistui paremmin, sillä tiesi kaikkien kulkevan (melkein) samassa tahdissa ja edessä olevaa pystyi hyvin seuraamaan kuuntelemalla. Etenkin silloin, kun marssi ryhmän keskellä ja joka puolella oli henkilö, porukassa pysyminen oli suhteellisen helppoa, kun joka puolelta kuului ihminen. Etenkin, kun sitä useammin harrastaisi, siihen tottuisi ja se toimisi paljon paremmin. Myös muotoon järjestäytyminen varmasti onnistuisi harjoittelemalla paremmin. Nyt ryntäilin vain suurin piirtein samaan suuntaan kuin muutkin ja toivoin, että joku neuvoo minut oikeaan kohtaan.

Oli ihan sairaan siistiä päästä tutustumaan armeijan toimintaan ja minä ihan tosissani haluan tätä vielä tulevaisuudessa lisää.

Kesäleirit rules

Minulla on tapana viettää kaikki kesät leireilemässä NKL:n (näkövammaisten keskusliitto) nuorisotoimen leireillä. Tänä kesänä on kaksi leiriä, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan. Ensimmäinen leiri oli viime viikolla Pieksämäellä ja pääsimme paikallisuutisiin sekä Etelä-Savon maakuntaradioon. Molemmat jutut tulivat ulos keskiviikkona ja pitäisi löytyä netistä.

Kesäleireillä parasta on, kun pääsee tekemään kaikkea kivaa mukavassa seurassa. Jo pelkkä vertaistuellinen porukka on hieno juttu, sillä nuorisotoimen leireillä uskaltaa aina olla oikeasti näkkäri. Siellä ei mieti, mitä nuo toiset ajattelevat, kun nyt kävelen puuta päin tai hortoilen muuten vain ympäriinsä. Vaikka sitä ei aina näkevienkään seurassa ajattelisi, on se kuitenkin aivan eri juttu. On vapauttavaa saada olla joskus ihan rauhassa sokea. Tuolla kun sokkonakin voi osallistua kaikkeen, eikä tarvitse miettiä, onnistuuko tämä nyt, kun en näe. Se pistetään onnistumaan.

Pieksämäen leirin teemana oli valintojen maailma. Leirille saimme etukäteen valita päivän ohjelman, workshopin. Vaihtoehtoja oli muun muassa bändi, liikunta, kädentaidot (puutyöt, kipsin muotoilu, rautalanka), draama, vesipaja (melomista, hengenpelastusta, lautan rakentamista), erätaidot, päivävaellus ja kuunnelma. Itse olin yleisurheilemassa, draamassa improvisoimassa, muotoilemassa kipsiä ja vääntämässä rautalankaa. Näiden valintojemme lisäksi meillä oli toki myös kaikille yhteistä ohjelmaa.

Torstain vietimme lähes kokonaan Varkaudessa, kun ensiksi aamupäivällä oli ollut perinteiset leiriolympialaiset. Kumikalkkunakin (kalkkunan muotoinen kuminen vinkulelu) oli jälleen mukana. Kumikalkkunaa piti ampua ihmisritsalla tällä kertaa lentopalloverkon yli, kun aikaisemmin se piti saada lentämään vain mahdollisimman pitkälle. Muita lajeja olympialaisissa oli mm. naulan lyöminen, kananmunan kanto lusikalla, vesiviesti, lelujen etsiminen säkistä, viheltävän keihään heitto ja tarinan keksiminen käyttäen annettuja sanoja. Suurin osa lajeista oli ryhmähenkeä vaativia.

Varkaudessa kävimme katsastamassa mekaanisen musiikin museon. Oli aivan upeaa, että museossa sai koskea asioihin. Kosketeltavat museot ovat oikeasti mielettömän harvassa. Museossa oppaamme olivat aivan loistavia. Sen lisäksi, että he kertoivat soittimista asiantuntevasti, ei huumorintajuakaan heiltä puuttunut. ”Tässä laulaa Annikki Tähti… Jorma Hynninen.”

Kipsin muotoilu oli sellainen asia, jota kovin moni ei ollut ikinä tehnyt. Jotkut olivat kipsanneet kipsinauhalla kätensä tai kasvonsa, toiset taas valuttaneet kipsiä johonkin muottiin. Se ei myöskään ollut ihan niin helppo homma, mitä kuvittelin. Ainakin hyvin suuritöistä muotoilu on, kun sen haluaa tehdä huolella. Tein yhtä työtäni lounaasta päivälliseen (neljä tuntia) ja jatkoin sitä vielä päivällisen jälkeenkin. tässäkään vaiheessa työni ei ollut vielä täysin valmis, mutta enää ei ollut aikaa. Onneksi voin tehdä sen vaikka kotona loppuun, jos niikseen tulee. Nyt siitä jo erottaa, mitä se esittää.

Rautalankaa vääntelemässä meitä oli vain neljä. Minun tekemiseni siellä olivat kaksi naulakkoa, toisessa kaksi koukkua, otsaripa kaverilleni larpin proppeihin ja sormus. Tähänkin pajaan jäin vielä sen jälkeen väkertämään työtäni, kun kaikki muut olivat lähteneet. Ei mistään huomaa, että pidän kädentaidoista.

Lauantai-iltana meillä oli Openstage, jolloin lava oli vapaa kaikille halukkaille. Saimmekin nauttia useista musiikkiesityksistä, kuten bändipajoissa tehdyistä kappaleista. Näiden lisäksi ohjaajat esittivät meille kuunnelman, jonka naispääosaa esitti mies ja miespääosaa nainen. Kaikkia hahmoja esitti eri sukupuolta oleva henkilö. Itse kävin kahdesti stagella, ensiksi esittämässä muutaman kaverini ja isoveljeni kanssa lyhyenimprovisaation, jossa vilisi vaaleanpunaisia joutsenia ja sinisiä kirahveja. Toisella kertaa olin esittämässä taikatemppujaetarkemmin sanoen yhden taikatempun.

Openstagen jälkeen meillä oli disko. Diskossa parasta minusta oli se, ettei musiikkia soitettu liian lujalla. Sokkona sellaiset paikat ovat mielettömän inhottavia. meidän diskossamme onneksi musiikki oli vielä aivan inhimillisellä voimakkuudella, kuuli jopa toisten puheen huutamatta itsensä käheäksi. Jos musiikki on liian kovalla niin, ettei kuule mitään muuta kuin sen, on käsitys ympäröivästä maailmasta hyvin suppea. Silloin tajuaa vain itsensä ja sen, mihin koskee. Siksi minä haluankin aina kovaäänisissä paikoissa olla jonkun kanssa ihan kosketuksen välityksellä.

Nuorisotoimella on tavoitteena tarjota nuorille asioita, jotka ovat muuten ehkä saavuttamattomissa. Uskon kipsitöiden, erätaitojen ja vesijuttujen olleen osalle sellaisia. Itselleni aivan uusi juttu kipsaamisen lisäksi oli se, että nenästäni tui verta. Tällä vauhdikkuudellani ja riehumisellani en ole onnistunut siinä koskaan aikaisemmin. Nenä ei tosin ollut ainoa paikka, jonka hajotin viikon aikana. Esimerkiksi polvestani löytyy mukavan näköinen vekki ja peukalossani on rupi. En ole ikinä ennen ollut niin tapaturma-altis. Enkä edes juossut ovia päin.

Kipsitöiden tekeminen oli niin mukava juttu, että taidan käydä vielä joskus ostamassa kipsijauhetta. Rautalangoista asioiden väsääminen on sekin kivaa, että mahdollisesti rautakauppakin minua kutsuu. Toisaalta jostain askarteluliikkeestä saattaisi löytyä paremmin tarvitsemiani rautalankoja.

Ylihuomenna alkaa Tampereella seuraava leiri, sen jälkeen tulee varmasti juttua kuvailutulkatusta kesäteatterista, saavutettavista taikatempuista ja vakoilu- tai mediamuseosta.