Metsässä rämpimässä, kesäleirit rules vol. 4

Vihdoin olen palautunut kotiin moninaisilta reissuiltani ja on jopa aikaa kirjoittaa.

Tämän vuoden nuorisotoimen toinen kesäleiri oli vaellusleiri Rautavaaralla. Majoituimme Metsäkartanon Metsäpirtissä, joka oli aika mukava leirikeskus ja ihan kiva paikka muutenkin "ekohippinuorille". Kannattavat ekologisuutta, kestävää kehitystä, luomua ja lähiruokaa. Loppujen lopuksi se ei - ainakaan meidän leiriporukalla - näkynyt paljon.

Lähdimme leiripaikalle perjantaiaamuna aika aikaisin. Helsinkiläisillä oli tapaaminen "vasta" kahdeksalta, toiset kun olivat lähteneet jo viideltä liikkeelle. Junailimme Siilinjärvelle ja matkasimme sieltä bussilla Metsäkartanolle. Perjantai oli vain rentoa yhdessä oloa ja teltta- ja ruokakuntien sopimista. Paistoimme illalla makkaraa ja kävimme saunomassa ja uimassa. Minäkin sain vihdoin sen talviturkin kokonaan heitettyä, vaikka olikin aika kylmää vettä.

Lauantaina lounaan jälkeen pistimme rinkat selkään ja lähdimme vaeltamaan. Edessä oli noin 12 kilometrin taival. Maasto oli aika mukavaa, vaikka välillä suhteellisen haastavaakin. Reitillemme osui paljon suota, jolla oli hyvin vaihtelevasti pitkospuita, vaikka niitä kuulemma piti olla joka paikassa. Reittivalintaan kuului myös hyvin jyrkkä nousu, joka tuntui rinkka selässä suhteellisen rankalta. Tuntui melkein siltä, että nelin kontin olisi helpompi mennä. Välillä oikeasti käytinkin käsiä kipuamisessa apuna.

Onnistuin jotenkin kummallisesti kadottamaan perjantaina keppini välillä Pukinmäki-Pasila, joten sitä en todellakaan voinut käyttää metsässä. Muutenkin kepin käyttö siellä olisi ollut turhaa, sillä se olisi tökännyt jokaiseen kiven koloon ja kantoon. Minä, kuten varmaan muutkin sokot, "roikuin" edellä kulkevan rinkasa. Käytännössä siis pidin vain siitä kevyesti kiinni, vaikka rinkkaopastajani sanoikin välillä, että ihan varmasti roikuin siellä (enkä!). Koska rinkka pomppii kantajansa liikkeiden mukaan aikas mukavasti, sai tällä tavoin hyvin helposti informaatiota kaikista kivistä, ylä- ja alamäistä, kuopista ja kannoista. Tietysti siihen lisäksi sanalliset ohjeet puunrungoista tai suuremmista kivistä tms auttoivat kulkemista.

Juomavettä ei hirveästi ollut saatavilla reitin varrella. Onneksi löysimme pari kappaletta kunnolla virtaavaa suopuroa, joten saimme juomakelpoistakin vettä pullojemme täytteeksi.

Iltapäivästä jengi alkoi olla hyvinkin väsynyttä ja nuutunutta. Kävelemistä tietysti hidasti ja vaikeutti ne suokohdat, joihin ainakin allekirjoittaneen kengätkin jäivät pari kertaa jumiin. Ei ehkä kannata ottaa vaellukselle vain kuminauhoilla olevia lenkkareita, joista muutenkin tulee kaikki vesi läpi. Kiristettävät kengännauhat on ihan yes, ettei kengät niin helposti irtoile vähän maiskahtelevassa maastossa.

Parin kilometrin matkan kuljimme maantienviertä. Kavereiden kanssa keksimme vilkuttaa kaikille ohikulkeville autoille ja meille jopa vilkutettiin takaisin. Jossain vaiheessa olin ainut porukasta, joka vilkutti, ja nuorisosihteerimme ihmetteli, miksi ne miekkoset ilkuttelivat sieltä autoistaan, kunnes tajusi, että minä vilkuttelin niille. Se oli varsin hauskaa ja sai oman mielenkin kohoamaan - kuten takuulla niiden autoilijoidenkin mielen.

Illalla satoi vettä. Kun pääsimme leiriytymispaikkaan, satoi vähän lisää vettä. Väsynyttä ja märkää porukkaa. Nuorisosihteerimme sanoi heti paikalle päästyämme, että jokainen laittaa sadetakin ja kuivan paidan päälle. Ihan fiksu homma, varmasti. Siinä meille keiteltiin muutamalla trangialla ruokaa ja toiset pystyttelivät liukuhihnatuotantona telttoja. Minulla oli Lidlistä ostettu teltta, jota äitini oli hehkuttanut ihan innoissaan. Teltta kuulemma kestää hyvin vettä ja sen kasaaminen on helppoa. Jälkimmäisen kohdan allekirjoitan täysin. Teltta on pakattu noin metrin halkaisialtaan olevaksi ympyräksi, näyttää siis frisbeeltä. Se vaan otetaan pussista pois ja vielä ympyrän ympäriltä kuminauha pois, käsketään kaikki sivulliset sivuun ja päästetään irti, niin teltta tekee "ping"-efektin ja kasaa itse itsensä. Sen jälkeen voi vielä lyödä pari tikkua maahan, että se pysyykin siinä. Sen kokoisen ympyrän kuljettaminen ei vaan ole ihan niin yksinkertaista. Jotenkin minä sain sen rinkkaani kiinnitettyä, mutta kapeimmista puiden väleistä oli pakko mennä sivuttain.

Koko lauantain ja sunnuntain välisen yöbn satoi vettä. Joskus aamuyöstä se lakkasi ja siihen havahtui kyllä kunnolla. Aamulla olimme ihan märkiä, sillä Lidlin superhieno "ping"-teltta ei kestänytkään ihan niin hyvin vettä, mitä siinä väitettiin. Saumat ainakin vuosivat ihan kiitettävästi.

Märkä ja suhteellisen huonosti yönsä nukkunut porukkamme pakkaili tavarat, kasasi teltat (Lidlin teltta ei ole niin helppo pistää pakettiin kuin pystyttää) ja lähti taas vaellukselle. Suunnitelmissa oli nukkua seuraavakin yö metsässä, mutta asiasta päätettiin vielä järjestää äänestys myöhemmin päivällä ihmisten jaksamisen mukaan. Joukollamme oli suurin piirtein samanlainen puristus edessä.

Reitiltä löytyi jälleen paljon soita, joilla ei ollut pitkospuita. Välillä suokohdat olivat kunnon extremeä. Yhdellä pätkällä oli laitettu kaksi ohutta puun runkoa mallaamaan pitkospuita ja niillä sivuttain taiteillen kohdasta pääsi kuivin jaloin yli. Myöhemmin taas minun kenkäni jäi suohon.

Vaikka sunnuntain pätkä oli ehkä soisempaakin kuin lauantain, jotenkin se oli myös mukavampaa maastoa. Tai sitten sunnuntaina homma tuntui jo niin tutulta, että siitä pääsi paremmin nauttimaan. Meillä oli myös lyhyt lossi- ja kahluupätkä.

Iltapäivällä putosimme kartalta. Olimme kiltisti seuranneet maastossa olleita reittimerkintöjä sekä karttaa, mutta yhtäkkiä merkintöjä ei näkynyt enää missään ja kartalta ei löytynyt paikkaa, jossa me olimme. Vaihtoehtoina oli joko lähteä etsimään reittimerkintöjä tai paikkaa, joka löytyisi kartalta, tai sitten suunnistaa autotien ääntä kohti, kun se kuitenkin kuului. Päädyimme autotievaihtoehtoon, sillä eihän se voinut olla kaukana, kun äänikin kuului. Ei siis auttanut muu kuin raivata reitti ryteikön läpi.

Autotie löytyi ja sen avulla pääsimme takaisin kartalle. Olimme ihan oikeasti olleet karttaamattomalla alueella. Kartalle päästyämme totesimme olevamme muutaman kilometrin sivussa siitä, mihin meidän piti majoittautua seuraavaksi yöksi. Kävelimme taas pari kilometriä ison tien viertä (vilkuttelin edelleen kaikille autoille) ja söimme päivän lämpimän ruuan levähdyspaikalla. Perässä tuleva ryhmä oli myös kadottanut reittimerkit ja eksynyt, joten ei se voinut olla ihan vaan ihmisten vika. He olivat tosin eksyneet eri paikkaan kuin me, mutta autotien löysivät hekin ja saimme viimeisetkin ruuat paikalle.

Varsin ironista minusta on se, että metsässä, jossa olisi hyviä mahdollisuuksia teloa nilkkansa (kivet, kannot, juuret, kuopat yms...), ei nilkoilleni tapahtunut mitään ja kävelin varsin vapautuneesti ja rennosti. Heti, kun npääsimme maantielle kävelemään, väänsin jotenkin kummallisesti nilkkani niin, että siihen sattuu edelleen joissain asennoissa - yli viikko tapahtuneen jälkeen. Aluksi nilkkaan sattui muutamien askelien ajan, mutta myöhemmin väänsin saman nilkan uudestaan törmätessäni tien vieressä olevaan kaiteeseen. Siinä vaiheessa siihen sattui jo ihan kunnolla, enkä voinut tehdä muuta kuin irrottaa edellä kulkevan rinkasta ja istahtaa kaiteelle tuskissani. Käveleminen tuntui muutaman kilometrin ajan aika pahalta. Ei se silti ollut nyrjähtänyt tai mitään, ainakin luulen niin.

Vatsat täytettyämme tuli äänestyksen paikka siitä, menemmekö seuraavaksi yöksi metsään vai emme. Yksimielinen päätös oli Sisätiloissa nukkumisen kannalla. Se vaati seitsemän kilometriä tienviertä.

Loppumatkasta oli mahdollisuus valita hitaampi, mutta lyhyenmpi, metsäreitti tai hieman nopeampi ja pidempi tienvierusreitti. Minä lähdin metsään. Siltä pätkältä löytyi ihan oikea lähdekin ja neljän hengen metsäporukkamme sai täyttää juomapullonsa ihanan raikkaalla lähdevedellä.

Majoituspaikalle päästyämme levittelimme kaikki tavarat pihalle kuivumaan.

Maanantai meni vielä tavaroiden kuivattelussa ja huollossa. Koko päivä oli vain rentoa lokoilua ja yhdessä oloa. Makoilimme laiturilla ja ihan vaan olimme. Sekin oli mukavaa. Illalla paistoimme tikkupullaa.

Tiistaina lähdimme noin seitsemän kilometrin lenkille, ilman rinkkoja. Tämän pätkän kävelimme niin paljon nopeammin kuin aikaisempina päivinä, että ohjaajien ajattelema aikataulu petti parilla tunnilla. Pääsimme siis taas löhöilemään laiturille, kun odottelimme ruokailua. Tiistain reitillä oli oikeasti hyvät pitkospuut ja paljon hyviä mustikoita. Kävimme kävelemässä myös esteettömän luontopolun, jonka varrelta löytyi hyvin suuri avosuo. Onneksi siinä oli noin metrin levyinen puurakennelma (sitä ei voi enää kutsua pitkospuiksi), ettei kengät edes meinanneet kastua.

Viimeinen kokonainen päivä, keskiviikko, menikin sitten pakkailun parissa. Lounaan jälkeen lähdimme ajelemaan Nurmekseen, Bomban kylpylään. Siellä oli aivan ihana rentoutua ja pestä itsestään metsän pölyt ja liat. Lastenallas leluineen ja liukumäkineen oli aika suosittu, olihan siellä lämmintä vettäkin.

Täytimme vatsamme Bombassa ja lähdimme ajelemaan kotiin päin siinä yhdeksän maissa. Helsingissä olimme puoli neljältä aamuyöstä, vaikka suunnitellun aikataulun mukaan meidän piti olla vasta puoli kuuden aikaan. Pikkuisen tuli mietittyä, miten Itäkeskuksesta pääsee pois sellaiseen aikaan, kun metrot eivät kulje eikä omista taksikorttia. Kiltti bussikuski heitti sitten minut ja kaverini Pukinmäkeen lähtiessään ajamaan poispäin.

Vaellus oli mukava kokemus, vaikka oikeasti vaeltamista oli loppujen lopuksi vähemmän, mitä alkuperäiseen suunnitelmaan kuului ja vaikka sainkin pari kivuliasta rakkoa ja vaikka kenkäni tosiaan kävivät suossa. Olen ilmiselvästi sukua Ronja Ryövärintyttärelle, koska minusta on paljon helpompaa ja rennompaa liikkua metsässä kuin esimerkiksi kaupunkiympäristössä. Jotenkin se vaan toimii paremmin ja tunnen siellä olevani paljon enemmän kotonani. Tahdon vaeltamaan vielä uudestaan.

Kesäleirit rules vol. 3

Myös tänä vuonna olen viettänyt hervottoman hilpeän viikon NKL:n nuorisotoimen kesäleirillä. Tämän vuotinen leirimme oli Virroilla, leirikeskus Marttisissa. Leirillä oli 48 leiriläistä ja melkoinen määrä ohjaajia, eli suhteellisen iso porukka meitä siellä pyöri.

Neljälle leiripäivälle oli oma teemansa, jonka puitteista valittiin mieluisimmat pajat. Teemapäiviä olivat maaseutu, seikkailu, kansainvälisyys ja TV.

Maaseutupäivänä pajavaihtoehtoina olivat vihdan, kotijuuston ja lautanauhan teko, lähiseudun eläimiin tutustuminen, rekilaulut, lavatanssit, pullan leipominen ja pelejä ja leikkejä pihalla. Minä olin laulelemassa rekilauluja ja vääntämässä kotijuustoa sekä lautanauhaa. Kotijuustostamme ei tullut ihan niin kiinteää, mitä siitä pitäisi, ehkä söimmekin sen liian aikaisin. Lautanauhan teko oli hauskaa ja takuulla teen sitä vielä uudestaan.

Keskiviikko oli seikkailupäivä. Silloin sai mahdollisuuden lähteä resina-ajelulle, seikkailuradalle, mielikuvitusmatkalle, melomaan, seinäkiipeilemään tai ratkaisemaan erilaisia ongelmia. Resina-ajelu oli noin kilometri yhteen suuntaan, joten yhteensä sitä vekotinta tuli veivattua kahden kilometrin matka ja hauskaa oli. Olin pettynyt resinan ulkonäöstä, kun se ei ollutkaan samannäköinen kuin Muumi-tietokonepelissä. Meillä oli kolmipyöräresinoita. Ongelmanratkaisupajassa oli muutama pulmapeli, jotka kaikki olivat isoveljeltäni ja tämän vaimolta. Silti en osannut tehdä niitä. Yhden olin jopa itse antanut veljelleni lahjaksi. Pirunnyrkistä tiesin, kuinka se pitäisi rakentaa, mutta sinä oli liikaa osia, joten se hajoili koko ajan. Ongelma-pajassa hauskimpia ongelmia oli minusta matemaattiset jutut, joista suurin osa oli lähes pelkkää yhtälönratkaisua. Melomaan olisi mielellään jäänyt pidemmäksikin aikaa, kun aurinko alkoi pilkistellä ja järvellä oli suhteellisen tyyntä. Kuitenkin kanootista oli palattava rannalle ja mentävä päivälliselle. Melontapajaa vetänyt ohjaaja antoi minulle järveltä poimimansa ulpukan, jota pidinkin sitten korvan takana aika pitkään.

Torstaina kävimme retkellä Alajärvellä, Tulivuorikeskuksessa, jossa meille kerrottiin tulivuorista ja maanjäristyksistä ja kaikesta sellaisesta vulgaanisesta toiminnasta. Parin kaverini kanssa totesimme, että se oli kuin lukion maantieteen ykköskurssi. Meille näytettiin video lähinnä Islannin tulivuorista ja pääsimme kokemaan simuloidun maanjäristyksen. Tulivuorikeskuksessa oli myös näytillä paljon erilaisia kiviä.

Kansainvälisyyspäivänä valitsimme lounaan ja päivällisen väliseksi ajaksi jonkun maanosan, kun vaihtoehtoina oli Etelä-Amerikka, Afrikka, Eurooppa ja Aasia. Olisin halunnut mennä Etelä-Amerikkaan, Aasiaan ja Afrikkaan, mutta koska vain yksi oli valittavana, päädyin Afrikkaan. Siellä rakensimme oman rummun, soittelimme afrikkalaisia rytmejä ja leikime leikkejä. Sokea vuohi oli minun ehdoton suosikkini. Siinä porukka menee piiriin ja piirin keskelle laitetaan kaksi henkilöä silmät sidottuna. Näistä toisen on otettava toista kiinni ja toisen juostava karkuun. Molemmat ovat siis vuohia. Kenelläkään ei ollut aavistusta, miksi afrikkalaiset vuohet haluavat jahdata toisiaan.

Perjantaina, ennen näitä eri maanosia, meillä oli leiriolympialaiset. Lajeina oli sahaamista, vesi-ilmapalloviestiä, narun päässä roikkuvan sokeripalan syöntiä (käsiä ei saanut käyttää), hiirenloukkuja, jotka piti saada laukeamaan, saappaan potkaisua, matkan mittaamista kävellen, paperilautasfrisbeetä... Ja tietysti kumikalkkuna. Jokainen laji vaati jälleen hyvän suorituksen lisäksi ryhmähenkeä ja yhteistyötä.

Lauantai oli TV-päivä, jonka aloitimme Amazing racella, johon saimme itse valita kolmen hengen ryhmät. Tässä kisailussa ratkoimme arvoitumksia (Mikä juoksee ilman jalkoja? Sillä voi laskea ja siitä voi tehdä lautaa.), rakensimme laatikkoa, söimme "hain rustoa", joka ilmeni riisipaperiksi, teimme kolmella hengellä lettiä naruista, jotka oli sidottuna vyötäisille, kasasimme pistekirjaimista Marttisten/Virtojen eläimen, yhdistimme tutkimusmatkaajan, maanosan ja vuosiluvun, avasimme Romanialaisen korulippaan, jonka avain oli lippaan sisällä, puhalsimme pingispalloa nenällä ja laitoimme erimuotoisia ja -kokoisia astioita järjestykseen tilavuutensa mukaan. Pisteestä riippuen saattoi saada lisäpisteitä esimerkiksi ryhmähengestä tai nopeudesta. Jokaisella rastilla otettiin aikaa, kauanko tehtävän suorittamiseen meni. Palkituksi tuli sekä se joukkue, jonka koko radan suorittamiseen käyttämä aika oli pienin, että se joukkue, jolla oli eniten pisteitä. Meidän joukkueemme oli nopein, mitä en kyllä jaksaisi uskoa, ja veljeni joukkue kahmi suurimman pistesaaliin.

Muita juttuja TV-päivänä oli saippuakuunnelman teko, t-paidan tuunaaminen, tyyliassarit, TV-visailu, TV:stä tutut jumpat ja levyraati sekä Ennätystehdas. Ennätystehtaassa sai kokeilla rikkoa jo aikaisemmin tehtyjä ennätyksiä, kuten lusikan pyörittäminen kielellä, saappaanheitto ja 30 metrin juoksu, tai tehdä itse jonkin ennätyksen. Minä yritin ensin ennätystä, jossa neljästä korttipakasta otetaan joka toinen kortti pois ja aikaa saisi kuluttaa minuutin. Korttien poistaminen pakasta oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, joten koetin myös 160 merkin tekstiviestin kirjoittamista, joka sekään ei ottanut onnistuakseen. Lopulta ripustelin lusikoita naamaani niin, että niitä oli yhteensä 12 roikkumassa eripuolilla päätä. TV-visailuissa oli kysymyksiä Ootko fiksumpi kuin koululainen -ohjelmasta sekä Suomi-tietovisasta.

TV-päivän iltaohjelmana oli Talent, johon sai valmistaa noin 3 min kestävän esityksen. Kymmenestä esityksestä yhdeksän oli musiikkiesityksiä, minun taikatemppuni olivat siellä siis suurena poikkeuksena. Itse olin kahdessa jutussa mukana, kun edellisenä iltana keksimme, että voisimme soittaa Pikkumatin auton niin, että yksi soittaa sen panhuilulla ja muilla on erilaisia rytmisoittimia. Minä olin rytmimunisti ja helisyttelin myös tamburiinia.

Muina iltoina iltaohjelmissa oli esimerkiksi sukupuolten välinen taistelu, "Tartu biisikärpäseen" sekä kaivospeli, jossa kerättiin timantteja. Sukupuolten välisessä taistelussa annettiin pojille tyttöjen juttuihin liittyviä kysymyksiä ja tytöille poikien. Poikien piti esimerkiksi osata yhdistää pesuaine ja sen käyttötarkoitus, kun tytöillä oli auton osia ja ruumiinosia. Olen varsin vakuuttunut siitä, että tytöt olivat parempia, sillä pari tyttöjen tehtävistä olivat selkeästi vaikeampia kuin poikien. Kun pojat laittoivat rintaliivien hakaset kiinni, tytöt tekivät kravattisolmun, enkä minä saanut edes tehdä sitä. Toisessa tehtävässä pojat yhdistivät vaatteita sopivaksi vaatekerraksi ja tyttöjen oli tunnistettava kaksi miesohjaajaa sääristä tunnustelemalla niin, että käsissä oli patakintaat. Jostain syystä tyttöjen joukkue oli varsin yksimielinen siitä, että minä menen hiplaamaan niiden ohjaajien sääriä... Se oli hankalaa, mutta suurella intuitiollani osasin yhdistää säären ja ohjaajan. Myöhemmin pystyin sanomaan, että toisen ohjaajan sääret olivat lihaksikkaammat.

Viikonloppuna Marttisissa oli Gosbelridersien MOJ-tapahtuma, joten siellä pyöri hyvin paljon moottoripyöriä, joita aika monet sanoivat pelottaviksi. Lauantaina iltapäivällä halukkaat pääsivät moottoripyörän kyytiin ja minä olin siellä tietysti ensimmäisten joukossa pomppimassa käsi pystyssä. Pääsin lyhyelle ajellulle harrikalla, eikä kukaan ottanut minua uudestaan kyytiinsä, vaikka olisin halunnut. Se oli mukavaa.

Leiriviikko oli todella mukava, kuten aina ennenkin, ja meni nopeammin kuin moni muu leiri. Ohjaajista on tullut vuosi vuodelta lepsumpia (ja kaksimielisempiä), joten minä en ainakaan tullut hirveästi noudattaneeksi hiljaisuusaikoja, vaikka tietysti yritimme sentään olla hiljempaa yhdentoista jälkeen. Noin suurella leiriläismäärällä ei kunnolla tullut tutustukneeksi kaikkiin leiriläisiin. Minä en ainakaan kuullut kahden leiriläisen puhuvankaan koko leirin aikana. Okei, kolmen, mutta se kolmas ei puhu muutenkaan. Ne kaksi sentään osaavat (tietääkseni ;) ) puhua, mutta olivat hiukan hiljaisempia tapauksia.

Kesäleirit rules vol. 2

Tampereen Nääs-leiri on ohi ja samalla kaikki tämän kesän nuorisotoimen leirit. Leirillä tuli koettua jälleen uusia asioita. Vai tuliko?

Kävimme Pyynikin kesäteatterissa katsomassa esitystä Kalliolle kukkulalle. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Pyynikillä ja siksi sen pyörivä katsomo oli minusta vinkeä juttu. Pyynikillä on kuulemma Euroopan vanhin pyörivä katsomo. Minä olen aikaisemmin törmännyt vain pyöriviin näyttämöihin. Itse esitys oli hauska ja kuvailutulkattuna siitä sai tosiaan enemmän irti. Ehkä ilman tulkkausta olisi ollut melkein koko ajan pihalla siitä, missä mennään. Etenkin, kun ei ikinä itse voinut tietää suoraan, mihin lavasteisiin nyt siirryttiin. Kuvailutulkkinamme toimi yksi leirin ohjaajista, joka ei siis ole saanut mitään suurta koulutusta siihen hommaan. Taidan siis jättää tulkkauksen tason sen suuremmitta kommenteitta. Hyvä se oli, ei siinä mitään. Ja oli kunnioitettavaa, että flunssassa oleva ohjaaja tulkkasi flunssastaan huolimatta koko näytelmän.

Teatteriesityksen kuvailutulkkauksessa tulkin tehtävänä on välittää sokoille se tieto, jonka näytteliät antavat vain visuaalisesti. Tähän liittyy siis ilmeet, eleet, vaatetus, liikkuminen ja lavasteet. Kaikkia ilmeitä tai eleitä ei aina tulkata, lähinnä ne, joilla on suuremmin merkitystä. Kuvailutulkkausta voidaan myös antaa esimerkiksi kuvataiteesta, jääkiekosta tai jalkapallosta. Meidän leirillämmekin oli pari poikaa, jotka valitsivat kuvailutulkatun jalkapallo-ottelun kesäteatterin siaan.

Torstai-iltana saimme vielä nauttia taikuri Martti Sirénin nnäkövammaisille soveltamista taikatempuista. Sokea yleisö on haastava, kun jokaisen on oltava selvillä siitä, mitä tapahtuu. Siksi temppujen tekemisessäkin kestää huomattavasti kauemmin kuin näkevälle yleisölle. Kuitenkin meille esitetyt temput olivat sellaisia, joita pystyy seuraamaan myös täysin näkevät henkilöt täysin samanarvoisesti. Sirén on ainut suomalainen taikuri, joka on oikeasti esiintynyt suuremmalle näkövammaisporukalle ja suunnitellut temppujaan juuri näkövammaisen yleisön tarpeiden mukaan.

Perjantaina porukkamme jaettiin kolmeen ryhmään ja meillä oli kolme pajaa, jossa kiersimme. Jokaisessa pajassa aikaa oli kaksi tuntia, mikä oli juuri sopiva.

Yhdellä pisteellä väsättiin oma festarikassi. Toisin sanoen kuvioitiin haluamalla tavalla lähes luonnon valkoinen kangaskassi. Välineinä meillä oli kohomaalia, kimallemaalia, kangastusseja ja kirkkaita muovisia timantteja. Kohomaali on oikeasti aika hankalaa tököttiä sokkona, sillä maalatessa siihen ei voi koskea. Siksi käytettävissä oli myös erilaisia sabluunoita. Osa sai kassinsa valmiiksi puolessa tunnissa, toisilla meni pelkkään miettimiseen puolitoista tuntia. Meidän ryhmällämme kesti kauan myös siksi, että melkein kaikki halusivat käyttää nuottiviivasto-sabluunaa, jota oli vain yksi. Jotkut taas pitkittivät tekemistään miettimisen lisäksi myös sillä, että väsäsivät sabluunansakin itse, kuten minä. Pelikorttien maita ei vain ollut valmiina missään.

Toisella pisteellä huovutettiin rytmimuna. Munan sisälle sai valita makaroonia, herneitä, riisiä, kuskusia ja jotain muutakin vielä, mitä en muista. Sisäosa oli tehty suklaamunan sisuksesta, joka teipattiin kokonaan. Siihen alettiin sitten huovuttaa villaa päälle. Tämä munan vatkaamispiste oli sellainen, jossa pajan ohjaaja sai kuunnella koko päivän erittäin huonoja kaksimielisiä vitsejä.

Kolmantena pajana meillä oli taikatemput, joita opetti taikurimme Martti Sirén. Hän oli valinnut jokaiselle ryhmälle eri temput toimintakyvyn ja näön mukaan. Näin saatoimme siis juksata illalla toisia leiriläisiä. Kahden tunnin aikana ryhmät oppivat kahdesta kolmeen temppua, kun yhden tempun opettelemisessa kesti melko kauan aina, sillä temppu oli ensiksi näytettävä kaikille ja sen jälkeen käytävä kaikkien kanssa erikseen läpi vaihe vaiheelta. Meillä on kerran aikaisemmin ollut yksi taikuri opettamassa leirillä taikatemppuja, mutta hän ei näyttänyt temppuja kovin tarkasti kaikille eikä välttämättä aina edes tullut jokaiselta katsomaan, menikö se yhtään oikein. Tämän kertainen taikatemppupaja oli siis huomattavasti antoisampi.

Perjantaina porukkamme lähti vielä haistelemaan festaritunnelmia Tammerfesteille. kohteenamme oli Chisu ja Jenni Vartiainen. Kovinkaan monelle nämä eivät osuneet siihen lempi musiikkiin ja osa poistuikin festarialueelta aikaisemmin. Kuitenkin muutama leiriläinen (ja ainakin yksi ohjaaja) saivat Chisun nimmarin. Vartiaisesta en tiedä, kun itse olin jo silloin hengailemassa muualla Tampereella. I love Tre-pinssit olivat aika suosittuja.

Lauantaina meillä olikin ohjelmassa mediamuseo. Alunperin oli tarkoitus, että saisi itse valita, meneekö media- vai vakoilumuseoon, mutta vakoilumuseosta ei oltu vastattu yhteydenottoihin, joten kaikilla oli kohteena mediamuseo. Museo olisi saattanut olla kiinnostavampikin, mutta opastuksen taso hieman laimensi aiheen kiinnostavuutta. Oppaan puhevikaan tottui nopeasti, mutta itseäni ainakin häiritsi hieman, että kysymyksiin ei osattu vastata. Saimme aina kuulla, ettei opas tiennyt tai muistanut asiaa. Yksi porukassamme olleista leiriohjaajista sitten vastasi oppaan puolesta kysymyksiin, täydenteli siis huomattavasti opastusta. Hyvää oli se, että esimerkiksi joihinkin vanhoihin puhelimiin ja kirjoituskoneisiin sai tutustua ihan näppituntumalla. Se ei ole aina museoissa itsestäänselvää, vaikka esineet eivät olisikaan vitriineissä. Minusta parasta mediamuseosa oli Karvakuonojen kolmihenkinen tandemi ja Ransun moottorikelkka. En edes muistanut niillä sellaisia olleen. "Pikkukakkosen posti."

Mediamuseon jälkeen kaikilla oli aikaa kierrellä pienissä ryhmissä Tampereella. Meidän pieni porukkamme oli niin pahis, että menimme keskenämme käymään vakoilumuseossa. Onneksemme mukanamme oleva ohjaaja oli ennenkin käynyt siellä ja osasi kertoa myös lisää esittelyteksteihin. Vakoilumuseon huono puoli oli se, ettei oikeastaan mihinkään saanut koskea. Ei oikein mikään ollut edes kosketeltavana, kaikki oli lasin takana. Silti sain museosta mielestäni paljon irti.

Nämä olivat tämän leirin pääkohdat. Näiden lisäksi meillä oli luonnollisesti Tampere-visaa ja erilaisia liikuntamuotoja. Kalliokiipeily oli ainakin ihan huippu laji.

Joillekin porukkamme sokoista aiheutti ongelmia Varalan ruokalan portti, jollaisia on usein uimahalleissa. Portille piti siis näyttää korttia, että pääsi sisään. Ja sama ruokalasta poistuessa. Osa tarvitsi apua siinä, että sai korttinsa vilautettua oikeaan kohtaan. Itse en pitänyt sitä millään tavalla hankalana juttuna. Sitä oli peräti vaikeutettava tarkoituksella: laitoin kortin aurinkolasieni sangan taakse pystyyn ja piipautin sen portin lukulaitteen edessä ilman, että otin koko korttia käteen. Se oli oikeasti hauskaa. Korttia ei vain voinut laittaa koloon samalla tavalla. Silloin se oli otettava jo ihan käteen asti. Aurinkolasien sangan taus oli muutenkin hyvä paikka säilyttää korttia. Ei ainakaan tarvinnut koko ajan miettiä, mihin sen laittoi. Lasit kun olivat koko ajan päässä suojaamassa yllättävän arkoja silmiäni valolta. Yllättävää se on siksi, etten näe sitä valoa. Ja minä olen onnistuneesti hävittänyt reilun kahden viikon aikana kahdet aurinkolasit.

Varalan henkilökunta otti kivasti huomioon meidän rajoitteemme. Esimerkiksi kalliolaskeutumista ohjannut henkilö neuvoi hyvin myös sokoille sen homman. Muutenkin meitä huomioitiin hyvin.

Kyllä leirit on hauskoja tapahtumia. Erityisesti kaupungilla liikkuminen sokkoporukassa leirien aikana. On niin upeaa päästä herättämään kaaosta monella valkoisella kepillä ja törttöilevällä ihmisellä.

Minä en edes telonut itseäni tämän leirin aikana. Sitä ei valitettavasti tehnyt kukaan muukaan. Olisi siis ollut enemmän kuin oikein se, että olisin päässyt vähän hyödyntämään mukana ollutta ensiapulaukkua.

Kesäleirit rules

Minulla on tapana viettää kaikki kesät leireilemässä NKL:n (näkövammaisten keskusliitto) nuorisotoimen leireillä. Tänä kesänä on kaksi leiriä, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan. Ensimmäinen leiri oli viime viikolla Pieksämäellä ja pääsimme paikallisuutisiin sekä Etelä-Savon maakuntaradioon. Molemmat jutut tulivat ulos keskiviikkona ja pitäisi löytyä netistä.

Kesäleireillä parasta on, kun pääsee tekemään kaikkea kivaa mukavassa seurassa. Jo pelkkä vertaistuellinen porukka on hieno juttu, sillä nuorisotoimen leireillä uskaltaa aina olla oikeasti näkkäri. Siellä ei mieti, mitä nuo toiset ajattelevat, kun nyt kävelen puuta päin tai hortoilen muuten vain ympäriinsä. Vaikka sitä ei aina näkevienkään seurassa ajattelisi, on se kuitenkin aivan eri juttu. On vapauttavaa saada olla joskus ihan rauhassa sokea. Tuolla kun sokkonakin voi osallistua kaikkeen, eikä tarvitse miettiä, onnistuuko tämä nyt, kun en näe. Se pistetään onnistumaan.

Pieksämäen leirin teemana oli valintojen maailma. Leirille saimme etukäteen valita päivän ohjelman, workshopin. Vaihtoehtoja oli muun muassa bändi, liikunta, kädentaidot (puutyöt, kipsin muotoilu, rautalanka), draama, vesipaja (melomista, hengenpelastusta, lautan rakentamista), erätaidot, päivävaellus ja kuunnelma. Itse olin yleisurheilemassa, draamassa improvisoimassa, muotoilemassa kipsiä ja vääntämässä rautalankaa. Näiden valintojemme lisäksi meillä oli toki myös kaikille yhteistä ohjelmaa.

Torstain vietimme lähes kokonaan Varkaudessa, kun ensiksi aamupäivällä oli ollut perinteiset leiriolympialaiset. Kumikalkkunakin (kalkkunan muotoinen kuminen vinkulelu) oli jälleen mukana. Kumikalkkunaa piti ampua ihmisritsalla tällä kertaa lentopalloverkon yli, kun aikaisemmin se piti saada lentämään vain mahdollisimman pitkälle. Muita lajeja olympialaisissa oli mm. naulan lyöminen, kananmunan kanto lusikalla, vesiviesti, lelujen etsiminen säkistä, viheltävän keihään heitto ja tarinan keksiminen käyttäen annettuja sanoja. Suurin osa lajeista oli ryhmähenkeä vaativia.

Varkaudessa kävimme katsastamassa mekaanisen musiikin museon. Oli aivan upeaa, että museossa sai koskea asioihin. Kosketeltavat museot ovat oikeasti mielettömän harvassa. Museossa oppaamme olivat aivan loistavia. Sen lisäksi, että he kertoivat soittimista asiantuntevasti, ei huumorintajuakaan heiltä puuttunut. ”Tässä laulaa Annikki Tähti… Jorma Hynninen.”

Kipsin muotoilu oli sellainen asia, jota kovin moni ei ollut ikinä tehnyt. Jotkut olivat kipsanneet kipsinauhalla kätensä tai kasvonsa, toiset taas valuttaneet kipsiä johonkin muottiin. Se ei myöskään ollut ihan niin helppo homma, mitä kuvittelin. Ainakin hyvin suuritöistä muotoilu on, kun sen haluaa tehdä huolella. Tein yhtä työtäni lounaasta päivälliseen (neljä tuntia) ja jatkoin sitä vielä päivällisen jälkeenkin. tässäkään vaiheessa työni ei ollut vielä täysin valmis, mutta enää ei ollut aikaa. Onneksi voin tehdä sen vaikka kotona loppuun, jos niikseen tulee. Nyt siitä jo erottaa, mitä se esittää.

Rautalankaa vääntelemässä meitä oli vain neljä. Minun tekemiseni siellä olivat kaksi naulakkoa, toisessa kaksi koukkua, otsaripa kaverilleni larpin proppeihin ja sormus. Tähänkin pajaan jäin vielä sen jälkeen väkertämään työtäni, kun kaikki muut olivat lähteneet. Ei mistään huomaa, että pidän kädentaidoista.

Lauantai-iltana meillä oli Openstage, jolloin lava oli vapaa kaikille halukkaille. Saimmekin nauttia useista musiikkiesityksistä, kuten bändipajoissa tehdyistä kappaleista. Näiden lisäksi ohjaajat esittivät meille kuunnelman, jonka naispääosaa esitti mies ja miespääosaa nainen. Kaikkia hahmoja esitti eri sukupuolta oleva henkilö. Itse kävin kahdesti stagella, ensiksi esittämässä muutaman kaverini ja isoveljeni kanssa lyhyenimprovisaation, jossa vilisi vaaleanpunaisia joutsenia ja sinisiä kirahveja. Toisella kertaa olin esittämässä taikatemppujaetarkemmin sanoen yhden taikatempun.

Openstagen jälkeen meillä oli disko. Diskossa parasta minusta oli se, ettei musiikkia soitettu liian lujalla. Sokkona sellaiset paikat ovat mielettömän inhottavia. meidän diskossamme onneksi musiikki oli vielä aivan inhimillisellä voimakkuudella, kuuli jopa toisten puheen huutamatta itsensä käheäksi. Jos musiikki on liian kovalla niin, ettei kuule mitään muuta kuin sen, on käsitys ympäröivästä maailmasta hyvin suppea. Silloin tajuaa vain itsensä ja sen, mihin koskee. Siksi minä haluankin aina kovaäänisissä paikoissa olla jonkun kanssa ihan kosketuksen välityksellä.

Nuorisotoimella on tavoitteena tarjota nuorille asioita, jotka ovat muuten ehkä saavuttamattomissa. Uskon kipsitöiden, erätaitojen ja vesijuttujen olleen osalle sellaisia. Itselleni aivan uusi juttu kipsaamisen lisäksi oli se, että nenästäni tui verta. Tällä vauhdikkuudellani ja riehumisellani en ole onnistunut siinä koskaan aikaisemmin. Nenä ei tosin ollut ainoa paikka, jonka hajotin viikon aikana. Esimerkiksi polvestani löytyy mukavan näköinen vekki ja peukalossani on rupi. En ole ikinä ennen ollut niin tapaturma-altis. Enkä edes juossut ovia päin.

Kipsitöiden tekeminen oli niin mukava juttu, että taidan käydä vielä joskus ostamassa kipsijauhetta. Rautalangoista asioiden väsääminen on sekin kivaa, että mahdollisesti rautakauppakin minua kutsuu. Toisaalta jostain askarteluliikkeestä saattaisi löytyä paremmin tarvitsemiani rautalankoja.

Ylihuomenna alkaa Tampereella seuraava leiri, sen jälkeen tulee varmasti juttua kuvailutulkatusta kesäteatterista, saavutettavista taikatempuista ja vakoilu- tai mediamuseosta.