Taikatemppuja ja asiakaspalvelua

Torstaina naputtelin naskalilla yhteen korttipakkaani pistemerkinnät. On minulla (jossain) olemassa ihan ostettu pistepakka, mutta itse merkityssä pakassa on se hyvä puoli, että merkinnät voi tehdä ihan sillä tavalla, miten itse haluaa. Nyt tämä vasta merkitsemäni pakka eroaa Aviriksessa myynnissä olevasta pistepakasta merkintöjensä suhteen siten, että Aviriksen pakassa on merkinnät vasemmassa ylänurkassa ja oikeassa alanurkassa, minulla ne on toisinpäin. Merkintä on luettavissa oikeinpäin vasemmasta alanurkasta ja ylösalaisin se on silloin oikeassa ylänurkassa. Vähän on vielä totuttelemista tähän uuteen merkintätapaani, etenkin, kun maamerkintä on yläpuolella ja numero alapuolella (tämäkin on ihan oma säätöni). Etsin aina välillä niitä merkintöjä kortin väärästä nurkasta, mutta tämä tapa helpottaa kuitenkin korttien lukemista. Nopeuttaa siinä kohti, että sormet ovat kortteja kädessä pidettäessä jo oikeassa kohtaa. Minun pitää tosin vielä vähän opetella peukalolla pisteiden lukemista, sillä se on sellainen sormi, jota ei tavallisesti pistekirjoitusta luettaessa käytetä, mutta näiden pelikorttieni kohdalla on helpompaa, kun osaa peukalollakin lukea. Eikä se edes vaikeaa ole.

Tämän pakan merkinnät ovat lähennä itseäni varten ja taikatemppujen tekemiseen suunnattu. Jos aion jonkun toisen sokon kanssa pelata korttia, muita kohtaan mukavampi on, jos käytetään silloin ihan "normaalia" pistepakkaa, sillä muute ivät välttämättä osaa yhtäkkiä lukea minun merkintöjäni. Itseäni se kyllä helpottaa suuresti, kun saa kortteja selatessakin suoraan luettua niiden arvon.

Tutustuin taas pitkästä aikaa Tuusulan kirjastopalveluihin. Oli pako vilkaista, minkä verran taikurikirjallisuutta sieltä löytyykään. Löytyihän sitä, kun osasi etsiä. Heti, kun saan Memo-kirjan skannattua, taitaa seuraava skannauskohde odottaa kirjastossa. Kunpa skannaaminen olisi edes vähän nopeampaa... Tai no, ehkä se toimisi nopeammin, jos keskittyisi vain siihen hommaan, eikä pyörisi vähän väliä ympyrää jossain aivan muualla, kuten minä teen.

Olen edelleen aivan fiiliksissä, kun sain tilattua eilen itselleni Jokerin (Suomen ainoan taikurilehden). Koska en aidosta lehtiversiosta mitään hyödy, sain sovittua, että saan kyseisen julkaisun itselleni sähköisesti. Siistiä!

On muuten rankkaa olla Suomen ainoa sokko taikuriharrastaja. Tai ainakin tietääkseni olen sellainen. Kaikki alan materiaali, jonka näkevät saavat helposti DVD:ltä tai kirjoista, on kaivettava vähän pidemmän kautta. Kirjoja voi onneksi skannailla, mutta DVD:t ovat vähän hukassa. Ihana helpotus hommaan on nyt se, että saan sentään Jokerin suoraan sähköisesti - ei tarvitse kaikkea skannata. Niin ja auttaahan sekin, että on joku, joka ihan henkilökohtaisesti opettaa minulle juttuja.

***

Kävimme eilen täyttelemässä Keravan poliisilaitoksella minulle hakemusta uutta passia varten. Edellinen kun menee umpeen ensi kuussa ja siinä on varsin söötti 6-vuotiskuva. Tämänkertainen passikuva otettiin samassa paikassa kuin kymmenen vuotta sitten. Melkein totesin kuvausliikkeestä poistuessamme, että: "Mä olen ihan varma, että viimeksikin passikuva otettiin tuolla. Sehän näytti ihan samalta paikalta!" Tajusin onneksi ajoissa, että enhän voinut tälläkertaa nähdä sitä paikkaa...

Hienoa todeta, kuinka vaikeasti Suomessa saa passin. Vanha passini on tällä hetkellä paikassa x, joten poliisilaitoksen palvelutäti (ei ollut itse poliisi, tietenkään) ei meinannut ensinäkään edes antaa meille koko hakemusta passia varten, kun ei ole henkilöllisyystodistusta. Täti oli aika tiukkana siinäkin kohtaa, kun kuuli, että huoltajia on kaksi, mutta toinen ei ole mukana. Molempien huoltajien lupa kun pitäisi olla passia hakiessa.

No, poliisilaitos oli vielä hiukan reilut puoli tuntia auki, joten äkkiä keravalta kotiin ajelemaan ja hakemaan äidin passia, että edes joku henkilöllisyystodistus jollain on. Matkalla vielä soiteltiin isälle, että ehtisikö hän tulla myös allekirjoittamaan yhden paperin, että saadaan täti tyytyväiseksi ja minulle passi hommattua. Kun aukioloaikaa oli enää 15 minuuttia jäljellä, palasimme äidin passin kanssa ja hakemus muutoin täytettynä, isän allekirjoitus vain puuttui.

Jostain kumman syystä virkailijatäti oli kuin eri ihminen tällä toisella kerralla. Hän oli suorastaan itse ystävällisyys, vaikka edellisellä käynnillämme oli mielettömän tiukkana ja asiat piti tehdä ihan totaallisesti sääntökirjan mukaan, ei edes kelvannut se, että isä olisi tullut myöhemmin allekirjoittamaan sen paperin. Siinä sitten täyttelimme paperia ja päivittelimme sitä, kuinka se vanha passi on tosiaankin ihan täysin kateissa ja uutta passia hakiessa pitäisi olla vanha mukana, koska se kerta on vielä kuukauden voimassa.

Koko tämän ajan sain kokea taas olevani ylimääräinen ja vähintäänkin vajaaälyinen. Olin aina "hän" tai "tyttö". Esimerkiksi lause "tytön passi on vielä voimassa" oli yksi näistä. Ei voinut virkailija millään sanoa suoraan minulle, että passini on vielä voimassa, ei millään. "Näkeekö hän mitään?" oli jälleen vastaava kysymys. Toisaalta olen niin tottunut jo siihen, että minusta puhutaan ikään kuin en olisi paikalla, joten vastasin kysymykseen aivan itse. Tässä tilanteessa molemmat vanhempani vastasivat myös, joten sai virkailijatäti tripla-kielteisen vastauksen. "Pystyykö hän allekirjoittamaan? Okei, te voitte auttaa häntä." Yleensä ihmiset tajuavat minun itse vastatessani, että voivat puhua suoraan minulle, mutta näköjään vain yleensä...

Kaivoin taskustani allekirjoituskehikon, vai mikä lie sabluuna onkaan. Yleensä en käytä sitä allekirjoittaessani, koska pystyy sen nimen suht suoraan kirjoittamaan ilmankin. Nyt kuitenkin halusin näyttää tälle tädille, että voin muuten kirjoittaa nimeni oikeasti ilman apuakin. Täti oli ihan haltioissaan nahkaläpyskästäni ja esitteli sitä toisellekin virkailijatädille. Taitaa Keravan poliisilaitokselle kohtapuoliin tulla vastaava läpyskä vastaavia tilanteita varten.

Sain nimeni kirjoitettua, mutta minulle puhuttiin samalla kuin pienelle lapselle. "Ensiksi kirjoita nimesi tällä tavallisella kynällä. Noin. Nyt saat tästä tällaisen tussikynän, jolla kirjoitat toisen kerran sen nimesi. Tämä allekirjoitus tulee siihen sinun passiisi. Ja äiti voi auttaa." Joo, äiti auttaa...

Saatiin passiasia hoidettua (enää pitäisi löytää se vanha passi jostain) ja minule vielä toivotettiin hauskaa risteilyä, kun kerta passinkin hankkiminen oli näin hankalaa. Olen siis lähdössä ensiviikonlopuksi Tukholmaan.

Kädet töihin

Kerrankin saa räpeltää jotain ilman, että pitäisi tehdä sillä hetkellä oikeasti jotain aivan muuta. Syyslomaa voisi olla useamminkin.

Jostain mieleeni pälkähti joutsen. Hetken sitä mielessäni väänneltyä keksin, että voin tehdä sen rautalangasta. Aikaisemmalla kokemuksella rautalankaeläimistä tiesin, ettei siitä saa välttämättä kovin näyttävää. Ainakaan niin, että sen varmasti jok'ikinen tajuaa mallinsa näköiseksi, mutta entä sitten.

En minä sitä kauaa päässäni pyöritellyt, kun jo päätin oikeasti tehdä sen. Okei, suunnittelin tarkkaan, miten se tulee ja näin, mutta lopulta nappasin rautalangan käteeni ja aloin väännellä. Puolisen tuntia meni, kunnes joutsen oli valmis. Ei ihan niinkään kauaa.

Tätä ei voi sanoa enää askarteluksikaan. Ehkä tämä on jo taiteen tekemistä, ken tietää. Ainakaan tuo ei ole mikään käyttöesine, enkä käyttänyt kertaakaan liimaa. Rautalanka on kiva materiaali, edelleen.

Valmiissa joutsenessa on käytetty kahta pätkää paksumpaa rautalankaa ja pätkä ohuempaa, jolla koko elukka on sidottu kasaan. Mitoista en osaa sanoa mitään, ihan näppituntumalla se meni. Molemmat rautalangat ovat ihan vain rautalangan värisiä.

Hyvällä tuurilla ja näkömuistin jäänteillä sain jopa kuvan napattua hökötyksestäni. Kiitos sille ihanalle otukselle, joka vielä vähän rajaili kuvastani ylimääräisiä pois.



Kun miettii, millaista on tehdä visuaalista taidetta sokkona - sitähän tämä rautalanka työkin on, vaikka sitä voi myös kosketella, auttaa todella paljon, jos on nähnyt joskus. Minähän olen nähnyt ja käytän sitä surutta hyväkseni. Rautalangasta tekeminen sujuu vielä suht kivuttomasti, sillä saan valmiista työstä käsityksen käsillänikin. Oma käsitykseni ja näkevien silmien käsitys lopputuloksesta on tietysti kuitenkin hieman eri, mutta tässä kohtaa luotan näkömuistiini sen verran paljon, että osaan visualisoida kuvan mieleeni ja toivon tietäväni, miltä se myös näyttää. Siinä vaiheessa, kun piirrän ja yritän käyttää värejä taitavasti ja sekoittamalla niitä, homma on jo hivenen vaikeampi. Mutta näkömuistista on hyötyä, loppuun asti.

"...Liukuportaita metroon, metrolla Iirikseen!" - liikkumistaidontunti osa 6

Kolme metroharjoittelupäivää takana ja nyt osaan reitin koululta Iirikseen, julkisilla kulkuvälineillä.

Sörnäisten metroasema on koululta hiukan kauempana kuin Hakaniemen, mutta Sörkän asema on helpompi oppia, kuulemma. Löydän minä sieltä Sörnäisten metroasemalta Marian konditorionkin... Ja vieressä on karkkikauppa. Ne tärkeimmät, eikös?

Minä pidän metroista, kun niissä on kivat kuulutukset. Sörnäisten metroasemalla oli nyt valitettavasti jotain korjaustöitä, jotka hiukan häiritsivät liikkumista ja kuuntelemista, mutta silti sielläkin pystyi ihan hyvin kulkemaan.

Itäkeskuksen metroasema taas on astetta haasteellisempi. Pois mennessä se on varsin yksinkertainen vielä, kun seuraa koko ajan vasemman puoleistä seinää. Kun taas kulkee toiseen suuntaan, niin, että lähtee Itäkeskuksesta metrolla, tilanne on vähän toinen. Ensimmäinen haaste on löytää leimauslaitteet, jotka on typerästi keskellä lattiaa ilman mitään helposti löydettävää maamerkkiä. Onneksi on korvat olemassa ja kuuntelemalla löytyy myös (toivottavasti) joku kolmesta leimauslaitteesta. Jos ei muu auta, niin aina voi kysyä apua. Rasittavaa olla Helsingin ulkopuolella asuva sokko-otus. Helsinkiläisenä minun ei tarvitsisi leimailla korttia joka välissä.

Siihen ne Itiksenkin metron ongelmat loppuivat. Viimeiset haasteet ovatkin sitten lähinnä siinä liikkumisessa metroasemalta Iirikseen, mutta suhteellisen helppo reitti sekin oli. Ainakin on, jos liikennevalot toimivat.

Metrolla kulkeminen ei ollut edes ennen tätä harjoittelemista niin pelottavaa ajatustasolla, kuin ratikalla. Toisaalta olen kulkenut nyt metrolla enemmän kuin ratikalla, ennen kuin aloitin sitä opetella. Metroasemat on ehkä olleet ne pelottavimat kohdat tässä systeemissä. Nyt, kun Sörkän ja Itiksen asemat on hallussa, ei minulla ole itselläni enää mitään ongelmia kulkea koululta Iirikseen metrolla.

Kun käytän tähän kyseiseen matkaan julkisia, säästän paljon kaikenlaista. Aikaisemmin Iirikseen mennessä minun on ollut pakko käyttää taksia. Taksilla kulkiessa matka maksaa minulle 3.50 euroa ja kunnalle siitä ylimenevä osuus, eli noin 11 euroa. sen lisäksi taksi, yksityisautona, aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä yms saasteita. Nyt, kun pääsen kulkemaan julkisilla, maksan siitä arvokortillani 0,75 euroa, ja koska käytän julkisia, en aiheuta ylimääräisiä päästöjä, sillä ratikat ja metrot kulkisivat, vaikka minä en kulkisi. Homma on siis minulle, yhteiskunnalle ja koko maapallolle paljon halvempaa.

Vaikka voisin kulkea edelleen koulun ja Iiriksen väliä taksilla, julkisten käytön mahdollisuus antaa jotenkin paljon enemmän vapautta liikkumiseen. Homma on ihan sama koulumatkojen kanssa: minulle on myönnetty taksimatkat koulumatkoihin, mutta julkisten käyttö on paljon vapaampaa ja vapauttavampaa. Se on sitäpaitsi oikein ekoteko. Täytyy myöntää, että tässä kohtaa ekologisuus ei ole se syy, miksi haluan kulkea mieluummin julkisilla, vaikka se aiheuttaa itselleni aikaisemman heräämisen aamuisin. Enemmän motiivinani on se liikkumisen vapautuminen ja se, että vaikutan edes vähän normaalilta, kun en aja taksilla koulun oven eteen.

Vaikka syysloman käyttö metromatkojen harjoittelemiseen ei tuntunut niin miellyttävältä ajatukselta, siinä se meni silti. Nyt minulla on koko loppu syysloma aikaa skannata Memo-kirja loppuun, treenata taikatemppuja ja olla vaikka aktiivinen opiskelijakin vielä lisäksi.

Tänään on muuten valkoisen kepin päivä, joten pitää varmaan mennä esittelemään ulkomaailmalle vielä uudestaan tuota kepakkoani. :)

Viikonloppu intissä

Ei nyt ihan kirjaimellisesti, mutta lähes tulkoon.

Meillä oli Nuorisotoimen ja Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen yhteistyössä järjestämä Intti tutuksi -kurssi. Näkkäreille tämä oli nyt ihan pilottiviikonloppu, mutta minä ainakin tahdon tätä lisää.

Paikkana meillä oli Santahaminan varuskunta. Aloitimme kurssittumisen vaihtamalla yllemme armeijan kamppeet (maastopuku, vyö, pipo, reppu, sissitakki, pakki ja kenttäpullo) ja luovuttamalla ne henkilökohtaiset tavarat, joita emme tarvinneet yön yli metsässä. Myöhemmin saimme vielä MPK:n lippiksen, joka saatiin ihan omaksi asti.

Homma alkoi reippaasti lounaalla. En ole koskaan aikaisemmin syönyt niin hyvää kalapihviä. Meillä oli ihan jälkiruokaakin, mustikkakeittoa. Niitä mustikkakeittopurkkeja kertyi sen viikonlopun aikana ihan kiitettävästi niin, että minulla oli vielä pari kotiin tullessa mukanani.

Kolmasosa porukasta pääsi aluksi pasiajelulle, me muut aloitimme ahkerasti sulkeisilla. Asento, lepo, käännökset, marssin lähtöaskel ja ojentautuminen (oliko se se oikea termi?) tuli kyllä varsin tutuksi. Tässä kohtaa meill ei selitetty marssimista yhtään sen pidemmälle tai järjestäytymistä kolmiriviin, joten silloin, kun sitä meiltä vaadittiin, oli hetken sormi suussa siitä, että mitenkäs tämä nyt oikein tehdäänkään.

Pasi oli hauska vempele. En todellakaan tiennyt ennestään, että sillä voi mennä vedessäkin.

Sulkeisten ja pasiajelujen päätyttyä pääsimme marssimaan reput selässä leiriytymispaikalle. Välillä alikessu yritti saada porukkamme marssimaan rytmissä, mutta taisi luopua yrityksestä. Kukaan ei tosin laskenut sitä rytmiä, eikä meillä ollut mitään marssilaulua tai mitään, joten rytmissä pysyminen oli niiltäkin osin hiukan hankalampaa.

Paikalle päästyämme meidät jaettiin kolmeen telttaporukkaan ja pistettiin pystyttämään puolijoukkueteltat. Teltan pystyttäminen onnistui suhteellisen kivuttomasti, kun meidän telttaryhmästä ainakin yksi tiesi, kuinka se oikeasti tehdään. Kaminaa kukaan ei sitten ollutkaan ennen kasaan vääntänyt, mutta kyllä me onnistuimme siinäkin.

Ja taas syömään... Ensimmäinen kunnon maastoruokailu, edellinen kun tapahtui rengasvarastossa. Ruokana kalkkunakeittoa. Todistin käytännössä, että kyllä pakistakin voi sokkona tiputella ruokaa reunojen yli, hupsan. En edes potkaissut mehuani nurin, vaikka luulin niin tehneeni.

Pääsimme kahdessa porukassa tutustumaan armeijan asevarustukseen. pian kielletyt henkilömiinat ja vähän järeämmät miinat kiersivät ringissä, ilman räjähdysaineita, tosin. Ei tekisi mieli olla pioneerinä muutama "hymynappi" mukana roikkuen, ihan kiitettävästi niillä on painoa. Eikä myöskään tekisi mieli joutua "hymynapin" kohteeksi.

Pääsimme myös heittelemään käsikranaatteja. Noin kymmenen metrin päässä oli laatikko, johon kranaatti olisi pitänyt saada osumaan. Reiluun viiteen metriin minä sen kai sain. Kun kerta käsikranaatti painaa pesäpallon verran, naisilla pitäisi olla kevyemmpi kranaatti, koska naisten pesäpallokin on kevyempi.

Minä sain singosta päähän. Vieressä heilui kaveri käytetyn kertakäyttösingon kanssa ja kalautti sillä minua. Onneksi ei kovin lujaa. Toinen kertakäyttösingoista, ranskalainen ja hivenen kalliimpi, oli lähes tulkoon minun kokoinen kapistus, joten sitä oli varsin mukava pitää olkapäällä. Ei se minusta edes painava ollut, koulureppunikin painaa saman verran.

Illalla tutustuimme vielä sotkun toimintaan (kiltti isoveljeni kustansi minulle munkin ja kaakaon, kun itselläni oli vain 20 senttiä) ja sotilasarvoihin. Muutama kauluslaattakin kiersi nuotiopiirissä hiplattavana. Kauluslaattoja oli kolme, ja niitä tarjottiin halukkaille muistoksi. Kun 20 kurssilaisesta noin kymmenen olisi halunnut sellaisen muiston itselleen, ei laattojen jakaminen toiminut kovin tasaväkisesti. Ei tälläkertaa tainneet kauluslaattaa saada edes ne kolme, jotka pitivät suurinta meteliä itsestään. Tai ainakaan kaikki kolme eivät kuuluneet siihen porukkaan.

Sotkun sisarten kertoen sotilaskotitoiminnasta tuli mieleni melkein ryhtyä vastaavaan toimintaan itsekin. Munkit on hyviä ja se olisi keino päästä edes vähän armeijameininkiin mukaan. Toisaalta minä mieluummin olen siellä sotilaiden puolella... Sotkusisarten univormun hamekaan ei kauheasti houkuttelisi.

Makkaranpaistoa ja iltapalaa kuului vielä viimeisenä illan ohjelmaan. Kipinävuorot jaettiin teltoittain, vaikka seitsemällä hengellä kahdeksan ja puolen tunnin kipinät oli aika mahdotonta jakaa kunnolla. Saimme mukavasti kahden tunnin vuoroja. "Kolmesta neljään on se kipinävuoro, jolloin miestä viluttaa t:n viivoilla". Eikä viluttanut, ei edes niillä t:n viivoilla. Minä tosin olin vuorossa noin yhdestä kolmeen, mutta melkein hereillä vielä sen seuraavankin tunnin. Kuulemani mukaan kauheimman ajan kipinässä olleilla oli hauskaa. Ehkä tämä ensimmäinen kokemus oli lähinnä mielenkiintoinen.

Oman kipinävuoroni kokonaisella tunnilla kaminamme meinasi sammua viidesti, onneksi vain meinasi. Saimme joka kerta pelastettua sen totaalliselta sammumiselta ja viimein onnistuimme saamaan sen vielä palamaan hiukan tasaisemmin. Olen aika ylpeä meistä, kun emme aiheuttaneet telttamme jäätymistä. Okei, olen ylpeä kipinäparistani, sillä enhän minä muuta tehnyt kuin ojennellut klapeja hänelle ja tarkkaillut tulta kuulon perusteella.

Sunnuntaina saimme purkaa telttamme ja putsata kaminat. Koska telttaryhmämme oli nopein, päädyimme jakamaan muille aamiaista (tai oikeastaan brunssia) ja näin saimme viimeisenä syödäksemme. Reilu meininki, sanon minä.

Sunnuntain aikana tuli tutuksi alkusammutus ja ensiaputaidot. Kaikella kunnioituksella ensiapuopettajaamme kohtaan, mutta opetus ei ollut kovin sokkoystävällistä. Oli aina välillä hivenen vaikea tietää, mikä "tämä" kouluttajalla on kädessä tai mistä otetaan kiinni ja miten, kun "otetaan tästä kiinni ja tehdään näin." Myös esimerkiksi "painetaan potilasta tästä kohtaa" oli vähän epäselvempi ilmaisu. En takuulla uskalla mennä ketään elvyttämään, sillä sitä emme saaneet kokeilla käytännössä. Kylkiasento tuli ainakin melkein selväksi, kun yksi "kouluttajistamme", lääkintämies ja sotilaspastori, pyöritteli minua riittävän paljon maassa esitellen samalla myös vanhan kylkiasennon. Hiuksista löytyi ihan riittävästi havunneulasia sen pyörittelyn jälkeen.

Etukäteen jännitin tulipalojen sammuttamista, mutta kyllä se öljykattilan sammuttaminen sammutusliinalla ja paperiroskiksen sammutus sammuttimella onnistui ihan mallikkaasti. Kun sanoin pelkääväni tulta (jos sitä ei näe ja on joskus sytyttänyt tulitikun sormilleen, on minusta ihan aiheellista pelätä edes vähän), Marjaniemen VPKlaiset taisivat ajatella pelkoni suuremmaksi kuin se olikaan. Ei minua pelottanut viiden palomiehen ympäröimänä yhtään.

Marssimme vielä takaisin Radioniemeen ja olimme vielä kerran sulkeisissa ennen varusteiden luovuttamista ja kurssin päättymistä. Itselläni viimeisen marssin jäljiltä toinen hartia ja olkapää jumiutui ihan kunnolla, sillä marssiessani ensimmäisessä rivissä minun oli pakko pitää kontaktia vieruskaveriin, koska edessä kulkevasta ei voinut kuunnella paikkaansa ja yritin sentään vähän pysyä muodostelmassa. Kun on toinen käsi koko ajan suorassa hartiatasolla ja painava reppu selässä, menee lihakset jumiin.

Tavaroiden luovutus, viimeinen ateria ja kotiinpaluu. Jäin kaipaamaan rynnäkkökiväärejä, sillä sitä olin odottanut viikonlopulta melkein eniten. Ehkä ensi kerralla.

Minä pidin armeijan maastopuvusta. Olisin mielelläni ottanut senkin mukaani, kun sentään lippiksen, ensisiteen ja pari mustikkakeittoa Santahaminasta matkassani pois kannoin. Maastopuvussa näin pienikokoisena oli tosin ongelmana se, että housut meinasivat putoilla jatkuvasti. Vaikka sainkin pienen vyön ja vaikka käytiinkin kerran hakemassa vielä pienempi vyö, ei se ollut tarpeeksi pieni. Edes vyötärökuminauhaa säätämällä en saanut ongelmaa täysin ratkaistua, mutta sillä pärjättiin koko viikonloppu.

Tämän viikonloppukurssin jälkeen haluaisin vielä enemmän päästä inttiin. Valitettavasti näkörajoitteeni estää sen täysin. Ehkä joillain MPK:n kursseilla minua tullaan näkemään vielä tulevaisuudessakin.

Näin ihan totaallisen sokkona en kokenut ongelmalliseksi mitään muuta kuin ryhmän järjestäytymisen muotoon, sillä en ikinä voinut oikein tietää, mihin kohtaan alikessu sen nyrkkinsä lykkäsi kulmamiehen paikaksi enkä sitä, missä kohtaa muotoa minun pitäisi oikeasti oikein seistä. Toinen ongelmallinen kohta oli muodossa marssiminen. Kun marssimme tahdissa, se onnistui paremmin, sillä tiesi kaikkien kulkevan (melkein) samassa tahdissa ja edessä olevaa pystyi hyvin seuraamaan kuuntelemalla. Etenkin silloin, kun marssi ryhmän keskellä ja joka puolella oli henkilö, porukassa pysyminen oli suhteellisen helppoa, kun joka puolelta kuului ihminen. Etenkin, kun sitä useammin harrastaisi, siihen tottuisi ja se toimisi paljon paremmin. Myös muotoon järjestäytyminen varmasti onnistuisi harjoittelemalla paremmin. Nyt ryntäilin vain suurin piirtein samaan suuntaan kuin muutkin ja toivoin, että joku neuvoo minut oikeaan kohtaan.

Oli ihan sairaan siistiä päästä tutustumaan armeijan toimintaan ja minä ihan tosissani haluan tätä vielä tulevaisuudessa lisää.

Extreme-viikko

Tällä viikolla on sattunut kaikkea hassua.

Maanantaina minä nukuin ensimmäisen kerran pommiin - ei tule toistumaan, mikäli se minusta on kiinni. En kai tajunnut painaa sitä torkkunappulaa... Heräsin 40 minuuttia herätyskellon soimisen jälkeen. En oikein enää ehtinyt bussiin. Oikeastaan näin jälkikäteen mietittynä olisin saattanut ehtiä, jos olisin jättänyt aamupalan väliin ja mennyt kauheaa pikavauhtia. Kuitenkin päädyin mieluummin taksiin, niin ei tarvinnut aiheuttaa sitten sen suurempaa ylimääräistä kiirettä itselleni.

Tiistai-iltana myöhästyin kuoroharkkojen jälkeen siitä bussista, jolla yleensä silloin tulen. Tai sitten bussit jättivät kylttini huomioimatta ja vain ajoivat ohi. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu järkevämmältä, sillä seisoin bussipysäkillä yli puoli tuntia ja sinä aikana aikataulun mukaan siitä olisi pitänyt mennä kolme bussia, jolla olisin päässyt. Yksikään ei pysähtynyt.

Yli puoli tuntia pysäkillä seistyäni eräs vanhempi täti tuli kysymään minulta, odotanko bussia vai haluanko kyydin Hyrylään. Kyllähän minulle kyyti kelpasi! Niin, tiedän, ettei vieraiden kyytiin saisi mennä, mutta tässä tilanteessa oli ihan pakko. Se oli vähän kuin olisin liftannut.

Keskiviikkona kouluun mennessä oli keppitekniikka vähän hakoteillä ja törmäsin rytinällä sellaiseen hieman alle polven korkuiseen portaaseen, joka tulee aika reilusti talon seinästä ulos. Yleensä kierrän sen nätisti, mutta silloin en kiertänyt. Kolautin oikein mojovasti molemmat sääreni tuohon portaaseen. Kävely oli hetken aikaa tämän jälkeen melko tuskaa ja tuon törmäyksen jäljiltä toisessa sääressäni on edelleen melko kipeä patti (jota jomottaa muutenkin aina välillä) ja toisessa pari mustelmaa, toinen alempana ja toinen melkein polven korkeudella. Puheilmaisun tunneilla olisi ollut kiva istua polvillaan, mutta ei näillä säärillä! En ole tainnut koskaan aikaisemmin kolauttanut sääriäni ihan niin kovaa mihinkään, vaikka usein niitä on vaikka mihin kolhittu, avonainen tiskikone on esimerkiksi koettu monta kertaa. Sääriluu on oikein mukava kohta.

Torstaiaamuna minullakin oli vaikeuksia päästä kouluun, vaikken junia käytäkään. Koska junat eivät kulkeneet, ihmiset vaihtoivat ilmeisen paljon busseihin. Seisoin puoli tuntia bussipysäkillä (jälleen), ennen kuin paikalle tuli bussi, johon mahtui joku. Siitä meni jo kolme sellaista vuoroa ohi, jotka olivat niin täysiä, ettei sinne otettu enempää matkustajia kyytiin. Onneksi en ollut ainut myöhästelijä, kun toisilla ei ollut junia kulkenut ollenkaan. Voin silti sanoa, että torstaiaamun pakkasessa (ainakin melkein pakkasessa) oli aika kylmä seistä, kun oli pukenut päälleen ihan liian vähän vaatetta.

Tänään odotin koko päivän, milloin tapahtuu jotain extremeä, kun joka päivä on jotain sattunut. Kuitenkin tämä päivä oli aika neutraali. Seiska ratikka oli - jälleen - myöhässä nin, että ehdin yhden pysäkin välin mennä, kunnes vaihdoin toiseen seiskaan. Se ei kuitenkaan ole enää mitään extremeä, koska olen joutunut tekemään niin jo aika usein. Kyllä minua kävi neuvomassa joku hassu mies, joka puhui "hoono soomi".

Nyt on oikein ihana ja tarpeeseen tullut syysloma. Joku vaan meni hommaamaan syyslomalleen liikkumistaidontunteja... Missähän se järki oikein luurasi sillä hetkellä? Joka tapauksessa ensiviikolla opetellaan metroja.

Sain yhdeltä kaveriltani lainaksi Memo - helppo tapa parantaa muistiaan -kirjan, jota pääsen tässä loman aikana skannailemaan. Tässä on ehkä ratkaisu englannin sanojen muistamisongelmaani.

Ensimmäinen jakso takana

Ja ensimmäinen koeviikko myös. Tämä jakso on pitänyt sisällään ihania onnistumisia ja vähäsen hankaluuksiakin, mutta onneksi niitä on vain vähän.

Kavereita olen saanut, nopealla arviolla laskeskelin niitä tulleen ensimmäisen jakson aikana melkein enemmän kuin koko peruskoulussa yhteensä. Toisaalta peruskoulun kaverilaskuista pudotin rankasti ne, jotka myöhemmin olivat kaikkea muuta kuin kavereita. Minä olen ehkä vielä hivenen arka luomaan oikeasti kunnon kaverisuhteita, mutta hiljaa hyvää tulee. Miten oikeasti mennään kysymään toiselta puhelinnumeroa tai meseosoitetta? Minä en ole koskaan sitä tehnyt, muut ovat ehtineet aina ennen minua.

Opettajat ovat olleet tosi mukavia, vaikka monisteiden etukäteen antamisen opettelu onkin ollut osalle hiukan hankalampi juttu. Kyllä minä sen sinänsä ymmärrän, kun ei ole koskaan aikaisemmin tarvinnut toimittaa monisteita ennen tuntia yhtään mihinkään. Mutta olisi minustakin ihan kiva saada käyttööni moniste, jota tunnilla käytetään. Toisaalta olen niin tottunut tähän, etten oikeastaan muista edes aina huomauttaa asiasta. Yksi opettaja minulta palautetta pyysi, muuten jättäisin varmaan asian sikseen. Parempi se kuitenkin on nyt hoitaa, ettei tarvitse tulevaisuudessakin kärvistellä monisteittomuuden kanssa.

Mutta on minusta oikeasti tunneilla ollut tosi ihanaa, kun en ole ollut mikään erityisen erityinen oppilas, jolta koko ajan kysellään, miten voin tehdä tämän ja tuon. Väistämätön tosiasia on, että olen muihin verrattuna erityisoppilas, kun joudun aina miettimään esimerkiksi sitä, kuinka teen kokeeni. Joudun niin monesta asiasta keskustelemaan opettajien kanssa etukäteen, kun taas toisten ei tarvitse ajatellakaan mitään erityisjärjestelyjä.

Koeviikko sujui varsin hyvin ja rennosti. Neljä koetta, kolme vapaapäivää. Yksi niistä neljästä kokeestakin oli ihan vain aineistoaineen kirjoitus, joten ei sitä niin kokeeksi voi laskea. Matematiikanopettajaa muistin muistutella kokeen antamisesta etukäteen avustajalleni, että saan sen varmasti pistekirjoituksella koepäivänä. Filosofian kokeen sain opettajalta suoraan muistitikulla ja biologian kokeen kanssa kävi vähän hassusti. Sain sen kuitenkin ihan ajoissa, kun kymmenen minuuttia ennen kokeen alkua opettaja kävi antamassa sen avustajalleni, joka äkkiä kirjoitteli kokeen minulle. Äidinkielen aineiden tehtävänannot sain suullisesti kokeen alussa. Loppujen lopuksi matematiikka ja biologia olivat ainoat kokeet, jotka ehdin oikeasti aloittamaan samaan aikaan kuin muut. Matikasta toisaalta en tiedä, koska tein sen eri tilassa, mutta filosofian kokeen alkua viivytti se, että opettajan piti aluksi laittaa se koneelta muistitikulleni, kun koulun muistitikut seikkailivat jossain.

Huomenna alkaa sitten jo uusi jakso. On tätä jaksoa astetta rankempi tapaus: kuusi lukuainetta, puheilmaisua ja kirjallista ilmaisua. Tulee hirvittävän pitkät päivät, mutta kyllä se tästä. Kyllä sen muuten varmaan hengissä selviäisi, mutta kun on englantia... Ikuine ongelmani. Lupaan vielä joskus oppia sen kielen - toivottavasti mahdollisimman pian.

Minusta olisi niin ihana, jos koeviikon jälkeen olisi edes yksi hengähdyspäivä ennen uuden jakson alkua. Onneksi tässä ehtii olla vain yksi päivä uutta jaksoa ennen viikonloppua, mutta olisi tässä välissä silti kiva olla sellainen hengähdystauko, jossa koeviikon stressi pääsisi laskemaan ja voisi kunnolla orjentoitua seuraavaan jaksoon. Parhaitenhan se toimisi, jos koeviikon ja seuraavan jakson alun välissä olisi viikonloppu. Mutta kyllä tämä näinkin.

Meillä olisi ollut tänään vielä ympäristöryhmän kokous, mutta inä - oikein suurena pahiksena - lähdin kotiin ennen sitä. On pari päivää jo päässä takuttanut sellainen tunne, että voisin tulla flunssaan kohta. Äidinkielen ainetta kirjoitellessani mietin, ettei meidän koulussa voi yhtäkkiä olla niin kylmä, että minä palelen koko ajan, vaikka on ihan armeijan villapaita päällä. Oli muutenkin ajatukset vähän kateissa, joten päätin lähteä kotiin nukkumaan. Minä ihan tosissani nukuin kolme tuntia, heräilin vain välillä vilkaisemaan kelloa.

Muuten, tiistaina kävi ihan kiva juttu bussiin mennessä: bussi ajoi vähän ohi minusta niin, ettei ovi ollut ihan kohdallani. Tämä oli tosi hienoa, sillä jostain syystä täysin kohdalla oleva ovi on paljon hankalampi kuulla. Tämän lisäksi toinen pysäkillä ollut meni ennen minua bussiin sisään, ja minä olin ihan "jeejee", kun kuulin senkin avulla paremmin, missä se ovi oli. Kiitoksia vain kuskille ja tälle matkustajalle. :)

Taidan tästä mennä orjentoitumaan seuraavaan jaksoon kaunokirjallisuuden avulla - yritän olla nukahtamatta, että yölläkin tulisi vielä nukuttua.