Uusia asioita

Olen muutaman viime päivän aikana tehnyt monta uutta asiaa. Yksikään niistä ei ole kovin kummallinen, mutta minulle uusi.

Erään ystäväni kanssa keksimme, että uusien asioiden tekeminen on mielenkiintoista. Niinpä uutta etsiessämme kävimme syömässä libanonilaisessa ravintolassa ja kiipesimme Vuosaaren korkeimmalle kohdalle katsomaan auringonlaskua, josta sain oikein kattavan kuvailun. Yritin "vuorella" olla kovin ystävällinen ja kohtelias ja tarjosin iltakävelyllä olleelle miehelle suklaata, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Söimme siis suklaan kaverin kanssa kahdestaan.

Eilen olin ensimmäistä kertaa musiikinteoriatunnilla. Ryhmä on melko pieni, opettaja mukava ja näkövammani ei tunnu menoa haittaavan, vaikken pystykään - vielä - opetusmateriaalia lukemaan. "Sä taidat olla täysin näkemätön?"

Olen nukkunut kolme yötä uudessa asunnossa. Sunnuntai-iltana taksilla kotiin mennessä piti hetken miettiä, minkä osoitteen suustani päästän. Meinasi tulla vanha. Uudessa asunnossa vaatekaapit ovat isompia ja tilavampia (ja korkeampia, enkä minä yletä läheskään ylös asti), mutta keittiössä säilytystilaa on vähemmän. Luovia ratkaisuja on saanut vähän miettiä. tiskikonetta ei ole, eikä sitä tänne saa, joten käsin tiskaamisen pitänee alkaa taas maistua. tiskiharja ei ole vielä laatikosta esiin pompannut.

Uusia reittejä pitäisi hieman opetella. Tämän uuden asunnon asuinympäristöä opettelin jo ennen tänne muuttamista, mutta vielä olisi opeteltavia asioita. Teoriatunnit ovat Roihuvuoressa ja sinnekin pitäisi kai joskus oppia itse menemään.

Uutta on sekin, että voin ensimmäistä kertaa lainata koulukaverilta kirjaa: olen mukavasti muuton tiimellyksessä hävittänyt historiankirjan, se kun oli vain CD-levyllä oleva äänikirja, joten en ollut sitä koneelle laittanut (muut kirjat ovat e-kirjoja ja niitä voi käyttää vain koneella). Yksi ystäväni lukiossa on Celian asiakas lukihäiriön tms takia (ei sillä lukihäiriötä ollut, mutten muista, mikä juttu se on) ja hän on hankkinut joitain koulukirjoja äänikirjoina. Minun onnekseni häneltä löytyy kadottamani kirja, joten voin lainata sitä häneltä siksi aikaa, kun kopioin sen koneelleni.

******

Flunssa iski. Yritin kovasti sanoa sille, ettei tänne saisi tulla, mutta sanominen ei enää auttanut. tänään koulussa oli jo välillä vähän vaikea keskittyä, mutta enemmän tässä pelottaa, mitä huomisesta oikein tulee. Huomenna on pakko mennä kouluun ainakin aamulla abi-infoon, sen jälkeen voi ehkä vetäytyä kotiin nukkumaan tokkuraista oloa pois. Tämä ei yhtään kuulunut suunnitelmiiini.

*******

viime viikolla kun saimme avaimet uuteen asuntoon ja kävimme tätä ensimmäistä kertaa katsomassa, hämmensin itseäni kulkemalla huoneesta toiseen lähes tulkoon seiniä pitkin. En minä koskaan tee niin. Tulipahan seinät ja huoneiden mittasuhteet kunnolla tutuiksi.

Minut haastettiin

Sain haasteen Averyltä. Harvemmin olen mitään haasteita saanut ja vielä harvemmin niitä oikeasti vastaanottanut, joten nyt sitten pitää tehdä poikkeus...

Ja tässä ohjeet:
Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi
Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
Anna tunnustus seitsemälle
Linkitä nämä blogissasi
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.


Kiitoksia vaan, Avery.
Kuvan kopioimiseen piti käyttää pikkuveljen apua, koska puhesyntikka ei kertonut edes sen olemassaolosta...

Ja sitten asioita, mitä minusta ei vielä tiedetä? Hmm, tämä onkin haastavaa.

1. Minulla on muutamia ruokia, joiden hajukin etoo jo niin paljon, etten oikeasti suostu syömään niitä. Näihin kuuluvat maksalaatikko, punajuuri ja jossain määrin myös maksamakkara. Sinihomejuustoa ja oliveja olen oppinut vähän jo sietämään...
2. Pukeudun joskus yksin ollessani (tai yöllä, jos en satu saamaan unta) huvikseni korsettiin ja hameeseen. Vaihtoehtoisesti tungen itseni lakanakorsettiin ja pindaan itseni mahdollisimman rinnattomaksi, sitten kekkuloiden omistamassani miesten kauluspaidassa. Ja näitä siis vain silloin, kun muut eivät näe. Hivenen identiteettikriisejä, ehkä.
3. Syön aivan liikaa suklaata. Tavallinen Fazerin levy menee aivan kevyesti 45 minuutissa ja voin hakea seuraavana päivänä jo uuden. Se on niin hyvää.
4. Pitkitän ikävien asioiden hoitamista välillä mahdollisimman pitkälle. Avustajahakijoillekin olisi pitänyt jo lähetellä viestejä, mutta mutta... Sitten tulee kiire ja ahdistus ja kun on saanut asian tehtyä, miettii vaan, miksihän en tehnyt tätä aikaisemmin, kun siinä meni näin vähän aikaa kuitenkin.
5. Pienten lasten leluilla on oikein kiva leikkiä. Minulla saattaa riittää mielenkiinto sellaiseen jopa tunniksi, etenkin, jos ne pitävät ääntä.
6. Olen pitänyt oikeassa korvassani hopearengasta varmaan neljä vuotta, melkein yhteen putkeen. Minusta se on paljon mukavamman näköinen, kun on vaan toisessa korvassa pieni rengas. Aluksi pikkusiskoni kyselivät, miksi toisessa korvassa ei ole, mutta kaipa nekin ovat tässä jo tottuneet. En edes muista, milloin viimeksi olisin ottanut sen pois. Se on ainut korvis niiden alun harjoittelukorujen jälkeen, jota olen oikeasti pitänyt.
7. Minun 100 metrin ennätykseni on noin 15,50 s. Nykyään on hyvä, jos jaksan edes juosta 100 metriä. Kun lopetin yleisurheilun, minut valittiin paralympiavalmennettavien joukkoon. En käynyt yhdelläkään paralympialeirillä enää silloin, kun oikeasti kuuluin valmennusrinkiin.

Ja minulta tunnustuksen ja haasteen saavat: Tytti, Selda, Liiolii, Leen@, Prognoosi, Efraimin tytär ja Kaisa.

*******

On minulla muutakin asiaa.

Äidilleni muutti joulukuun lopussa neljäs sijaislapsi, oikein suloinen 1,5-vuotias tyttö. Voin sanoa, että häntä oli hivenen vaikea vahtia kirjastossa. Äiti etsi niin keskittyneesti neljäsluokkalaiselle lukemista inhoavalle tytölle lukudiplomikirjaa, jonka hän suostuisi lukemaan, että lapsenvahtina oleminen napsahti minulle. Niin minä sitten kävelin toppatakin kahinan perässä ja yritin katsoa, ettei hän tee mitään pahaa eikä lähde kauhean kauas. Kun toinen vierastaa, eikä siksi anna koskea itseensä eikä puhu vielä hirveästi ymmärrettäviä sanoja, asetti se vahtimiselle omat haasteensa. Kuten tietysti sekin, että kirjasto oli minulle kuitenkin aika vieras ympäristö. Se tuli ainakin selväksi, ettei hän halunnut lukea kirjaa, kun laittoi kädessäni olevan kirjan takaisin hyllyyn.

Tässä muutaman päivän aikana, mitä olen äidin luona ollut sairastamassa, on tuonkin tytön käyttäytyminen minua kohtaan vaihdellut. Ensin hän vierasti, seuraavana päivänä leikimme jo ihan kunnolla yhdessä, sitten en taas saanut koskea häneen yhtään, enkä ainakaan nostaa syöttötuolista pois ja jos yritin leikkiä, hän juoksi karkuun. Sitten en taaskaan saanut koskea häneen, mutta vähän saatoimme leikkiä yhdessä leluilla ja sain jopa nostaa hänet syöttötuoliin ja sieltä pois. Eilen tämä puolitoistavuotias tiputti minut pianotuolilta, kun tahtoi itse soittaa.

*******

Olen nyt ollut flunssassa maanantai-illasta asti. Välillä jo luulin parantuvani oikeasti, mutta ei se ole minusta otettaan kuitenkaan hellittänyt. Ei ehkä hirveästi helpota asiaa, että nukun vetävän ikkunan vieressä... Olisi pitänyt siis jäädä kotiin sairastamaan, siellä kun eivät ikkunat vedä.

Oli oikein kivaa, kun pystyin hakemaan lääkekaapista ihan itse flunssalääkettä ja Buranaaa päänsärkyyn. Olen jo aika monta päivää syönyt äidin minulle syöttämiä flunssalääkkeitä, jotka minusta näyttävät ihan vaan muovikapseleilta ja jotka kuulemma väritykseltäänkin ovat keltaoranssit, mutta niiden nimeä en muista ulkoa. Pystyin kuitenkin etsimään ne sieltä lääkekaapista, koska pakkauksissa nykyään - kuten varmaan tiedätte - lukee pisteillä lääkkeiden nimet. Siten löysin myös sen Buranan, vaikken tuolla kaapilla ollut koskaan ennen itse käynyt. Oma lääkekaappi on vielä aika helppo, vaikkei pisteitä pakkauksissa olisikaan, mutta vieraammat kaapit taas eivät. Taitaa olla aika monta vuotta siitä, kun olen voinut oikeasti käydä itse hakemassa lääkekaapista jotain muutakin kuin laastareita ja ideaalisidettä.

Näin muuten unta, että minulla oli purkkapaketti, jossa luki sen nimi pisteillä, aika monella kielellä. Niitä muita kieliä en tosin tunnistanut. "Hipa, higa, loikka."

Kuulumisia

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna oli Espoossa Ropecon, varsin suuri roolipeliharrastajien tapahtuma. Ropeconissa on luentoja, pieniä pelejä, työpajoja, keskustelutilaisuuksia, kilpailuja, esityksiä...

Olin parin kaverin kanssa pyörimässä Ropeconissa perjantaina ja lauantaina. Lipunmyyjä tajusi heti, etten näe: hän antoi ohjelmalehden suoraan käteen (edellä olevalle kaverille ei muistanut edes sanoa, että siitä saa ohjelmia) ja kertoi, että pöydän päästä saa rannekkeen ja vielä ohjasi minua oikeaan suuntaan. Hienolta se tuntui siksi, ettei minulla ollut keppi näkyvillä. En tajunnut kysyä, pääsisikö opas ilmaiseksi. Kävin kuuntelemassa Tarukin Rautaratsu ja sinipiika -esitystä ja paria luentoa. Paikalla oli liikaa porukkaa ja roolipelaajat ovat pelottavia.

Tajusin viimeistään Ropeconissa, miten helposti liika ihmismäärä ja hälinä hiljentää minut. Silloin olen tiukasti kiinni kaverissa ja tunnen itseni lähes tulkoon pieneksi ujoksi eläimeksi. Hälinän takia ei pysty kunnolla kuulemaan, missä kaikki ihmiset ovat. Suuremmalla porukalla (meitä oli noin neljä koko ajan, välillä enemmänkin) tilanteen hallitseminen meneekin jo vaikeammaksi, kun pitäisi kaikkien sijainti tietää ja mitään ei kuule. En voi sanoa nauttivani massatilaisuuksista.

*******

Olin viimeviikon taas töissä lasten kuntoutuksessa. Töihin meno pelotti etukäteen, sillä en osannut mennä itse bussipysäkille. Sunnuntai-iltana isoveli lähti sitten opettamaan minulle reittiä sinne. Pukinmäen asema on ärsyttävä paikka odottaa bussia, sillä se on tunneli, jossa ei kuule oikein mitään. On vaikeampaa havaita, milloin se bussi siihen oikein tulee ja mihin kohtaan. Onneksi maanantaiaamuna, jolloin olin vielä aika epävarma pysäkille osaamisestani, 54-bussin kuljettaja kertoi sen bussin olevan 54, siinä samalla myös kuulin paremmin, mihin kohtaan bussi tuli.

Itäkeskuksen päässä oli sama ongelma, en siis tiennyt, missä on 54-bussin pysäkki, kun kukaan ei ollut ikinä sitä opettanut. Onneksi muutama muukin viimeviikolla kurssilla lastenhoitajana ollut oli menossa bussilla tai metrolla, joten he pystyivät koko viikon heittämään minut bussiin.

Lasten kuntoutuksessa oli kurssilla muutama sokko ja pari maahanmuuttajaperhettä sisaruksineen. Minä olin lähinnä maahanmuuttajasisarusten kanssa. Paljon lapsia, joilla oli hirveän vaikeita nimiä. Opin nimet sentään jo aika nopeasti, mutten tunnistanut kaikkia sisaruksia toisistaan. Toisessa perheessä oli kaksi vanhempaa tyttöä, joista en oikein tiennyt, kumpi on kumpi, ja kaksi nuorempaa tyttöä, joista en vieläkään tiedä, kumpi oli kumpi.

Työtehtäviini kuului esimerkiksi laivan rakentamista ja merihirviönä olemista. Kävimme me myös metrovarikolla ja olisin ollut mukana liikennepuistossakin, mutta alkoi sen verran flunssattamaan, että lähdin torstaina kesken päivää pois. Perjantaina olin vielä niin tukossa (olen tosin edelleen), etten kyennyt lähtemään töihin. Harmittaa, kun en päässyt sanomaan lapsosille moikkaa.

*******

Sain viikko sitten taksikortin, kuten veljenikin. Veli ei ollut viime viikolla kotona, joten minulla oli kaksi kirjekuorta, joissa molemmissa oli kortti, muttei ketään, joka voisi kertoa, kumpi on kumman. Skannailin muitakin kirjeitä ja skannasin siis myös toisen näistä kirjeistä nähdäkseni, kummalle se on. Jostain syystä tekstintunnistusohjelma ei saanut kirjeen vastaanottajasta luettavaa tekstiä, joten ongelma oli edelleen olemassa.

Juttelin mesessä kaverini kanssa ja tajusin, että voin lähettää hänelle kuvana sen skannaamani kirjekuoren ja hän voi kertoa, kumman se on. Kun selitin ongelmaani lukiokaverilleni, hän nauroi minulle. Sain kuitenkin selville, kumman kirjeen olin skannannut.

Kun kerta olin taksikortin saanut, oli minun pakko jo seuraavana päivänä hurauttaa taksilla Iirikseen. Kortti toimi mukavasti ja kuljettaja kysyi lähtiessäni, laittaako hän kuittiin "K. O." Ihmettelin itsekseni, että mikä ihmeen K. O, mutta käskin kuljettajan kirjoittamaan niin. Ajattelin vaan, että hän oli katsonut kortista nimen huolimattomasti ja ajatteli nimikirjainteni olevan "K. O.", eikä "R. O." Esittelin korttiani töissä lapsille ja he katsoivat sitä kummissaan: "Kenen kuva tässä on? Se on poika." Hups... Piti vielä varmistaa, että mikä nimi siinä kortissa luki. Veljenihän se oli.

Vaikka keksinkin kahden kirjekuoren ongelmaani minusta aika hienon ratkaisun, olin ilmeisesti onnistunut siinä välissä sekoittamaan vielä ne kuoret keskenään. Kumma, kun kuljettaja ei mitään sanonut, vaikka kortissa on pojan nimi ja kuva. Tuskin minä niin paljoa veljeltäni näytän.

*******

Kävin eilen ensimmäisen kerran avustajani kanssa kaupungilla. Tiedän varmaksi, etten tule tarvitsemaan 35 viikkotuntia avustajaa, ellen nyt keksi jotain ihan typeriä tehtäviä taas. Enkä osaa oikeastaan olla avustajan kanssa. Koko ajan ajattelen, että olisi mukava lähteä äidin tai kavereiden kanssa vaateostoksille ja muutenkin pyörimään, kunnes tajuan, että minulla on avustaja. Se ei silti jotenkin tunnu yhtään samalta. En ole vielä tosiaankaan tottunut siihen, että saan oikeasti olla se, joka päättää tarkkaan, mitä tehdään ja mihin mennään ja minulla on ne näkevät silmät mukana siellä, mihin päätänkin mennä. Olen niin tottunut menemään enemmän toisten päätösten mukaan ja sopeutumaan niihin. "Itsevaltius" tuntuu todella hämmentävältä.

Jokaiseen avustajaan "totuttelu" kestää aina jonkin aikaa. Siihen menee aina aikansa, että pystyy oikeasti luottamaan ihmiseen ja että pystyy kunnolla toimimaan hänen kanssaan. Uskon kuitenkin, että tällainen suhde tulee muodostumaan myös tämän nykyisen avustajani kanssa. Hän on entinen kalliolainen ja larppaaja, joten kuvittelisi meiltä ainakin jotain yhteistä löytyvän.

*******

Perjantaina on Tuusulan Taiteiden yö ja minulla taikurikeikka siellä. Sain viime torstaina ihan hirveän ramppikuumeen ja olin jo viittä vaille valmis perumaan koko jutun, sillä minusta tuntui, etten pysty siihen. Jostain kuitenkin revin hyvin suuren innostuksen ja olenkin nyt pitänyt oikein kunnon tehoharjoittelua yllä niistä tempuista, joita perjantaina esitän. Tiedän nimittäin harjoitelleeni ihan liian vähän.

Vanhin veljeni suunnitteli minulle käyntikortin, mutten ole varma, ehtivätkö ne tulla perjantaiksi. Minulla tai veljelläni ei ollut väritulostinta, joten piti painattaa käyntikortit ihan painatusfirmalla ja monilla firmoilla oli toimitusaika 14 vrk. Veljeni sai kuitenkin jostain firmasta jonkun tarjouksen revittyä niin, että ne (toivottavasti) ehtivät tulla perjantaiksi. Täytynee varmuuden vuoksi tulostella mustavalkoisia versioita.

Ottaa päähän, että Taiteiden yön lehdistötiedotteissa lukee "sokea taikuri hämmästyttää ajatustenlukutaidoillaan", kun itse olen yrittänyt korostaa korttitemppuja. Minulla on nimittäin tasan yksi temppu siellä, johon voi yhdistää ajatustenlukua ja juuri sitä on sitten korostettu niin paljon. Hiukan siis paineita, kun täytyy yrittää tehdä ihmisiin vaikutus ilman mainostettua ajatustenlukua.

Jonkun säätiedotteen mukaan perjantaille oli luvattu vesisadetta. Toivottavasti ei kuitenkaan sada, esiinnyn nimittäin aika paljon ulkona.

*******

Helsingissä alkaa koulut vasta viikon päästä. Olen vahingoniloinen niille kaikille, jotka aloittavat tällä viikolla koulunsa. Toisaalta se kostautuu kyllä joululomassa...

En oikein tiedä, onko koulun alku kivaa vai ei. Se on ainakin hyvin hämmentävää. Aina ennen koulun alku on merkinnyt vaan rutiineja ja oppimista. Nyt se sisältää myös läjän mukavia ihmisiä. En ainakaan muista odottaneeni koskaan aikaisemmin koulun alkaessa sitä, että näkisin taas ihmisiä - avustajia tai opettajia lukuun ottamatta. Nyt niitä on monta, joiden näkeminen on yksi hyvä asia koulun alkamisessa. Muutenkin arveluttaa se ihmispaljous ja suuri sosiaalisuuden määrä. En minä viime vuonnakaan miettinyt tällaisia. Toisaalta silloinkaan ei ollut ketään ihmisiä, joiden tapaamista olisin odottanut. Silloin oli koulullinen tuntemattomia tyyppejä, nyt on paljon tuttuja ja siinä on kuitenkin hyvin suuri ero.

*******

Olen viikon verran yskinyt ja aivastellut. Viime viikon torstaina ja perjantaina tuntui myös siltä, että minulle voisi nousta kuume. Ei kuitenkaan noussut pientä lämpöä enempää, mutta tukkoisuus on kyllä jatkunut senkin jälkeen. Tänään äiti toi minulle Apteekista parilla kympillä flunssalääkkeitä, jotta tervehtyisin perjantaiksi.

*******

Edit:
Helsingissä uusien valkoisien keppien hankkiminen on kyllä paljon helpompaa kuin Tuusulassa. Laitoin keppi-ihmiselle sähköpostia ja eilen lomilta palattuaan hän pisti viestiä takaisin, että lähetti minulle maksusitoumuksen postitse ja toisen kappaleen Avirikseen, josta voin keppini noutaa. Tänään maksari tipahti postiluukusta ja olen huomenna menossa hakemaan keppejä. Tuusulassa uuden kepin hankkiminen toimi siten, että soitimme terveyskeskukseen jollekin apuvälineihmiselle ja hän laittoi ylös kepintarpeeni ja he päättivät jossain ryhmän "maanantaikokouksessa", saanko keppiäni vai en. Näitä maanantaikokouksia oli vain joka toinen viikko.

Ensimmäinen jakso takana

Ja ensimmäinen koeviikko myös. Tämä jakso on pitänyt sisällään ihania onnistumisia ja vähäsen hankaluuksiakin, mutta onneksi niitä on vain vähän.

Kavereita olen saanut, nopealla arviolla laskeskelin niitä tulleen ensimmäisen jakson aikana melkein enemmän kuin koko peruskoulussa yhteensä. Toisaalta peruskoulun kaverilaskuista pudotin rankasti ne, jotka myöhemmin olivat kaikkea muuta kuin kavereita. Minä olen ehkä vielä hivenen arka luomaan oikeasti kunnon kaverisuhteita, mutta hiljaa hyvää tulee. Miten oikeasti mennään kysymään toiselta puhelinnumeroa tai meseosoitetta? Minä en ole koskaan sitä tehnyt, muut ovat ehtineet aina ennen minua.

Opettajat ovat olleet tosi mukavia, vaikka monisteiden etukäteen antamisen opettelu onkin ollut osalle hiukan hankalampi juttu. Kyllä minä sen sinänsä ymmärrän, kun ei ole koskaan aikaisemmin tarvinnut toimittaa monisteita ennen tuntia yhtään mihinkään. Mutta olisi minustakin ihan kiva saada käyttööni moniste, jota tunnilla käytetään. Toisaalta olen niin tottunut tähän, etten oikeastaan muista edes aina huomauttaa asiasta. Yksi opettaja minulta palautetta pyysi, muuten jättäisin varmaan asian sikseen. Parempi se kuitenkin on nyt hoitaa, ettei tarvitse tulevaisuudessakin kärvistellä monisteittomuuden kanssa.

Mutta on minusta oikeasti tunneilla ollut tosi ihanaa, kun en ole ollut mikään erityisen erityinen oppilas, jolta koko ajan kysellään, miten voin tehdä tämän ja tuon. Väistämätön tosiasia on, että olen muihin verrattuna erityisoppilas, kun joudun aina miettimään esimerkiksi sitä, kuinka teen kokeeni. Joudun niin monesta asiasta keskustelemaan opettajien kanssa etukäteen, kun taas toisten ei tarvitse ajatellakaan mitään erityisjärjestelyjä.

Koeviikko sujui varsin hyvin ja rennosti. Neljä koetta, kolme vapaapäivää. Yksi niistä neljästä kokeestakin oli ihan vain aineistoaineen kirjoitus, joten ei sitä niin kokeeksi voi laskea. Matematiikanopettajaa muistin muistutella kokeen antamisesta etukäteen avustajalleni, että saan sen varmasti pistekirjoituksella koepäivänä. Filosofian kokeen sain opettajalta suoraan muistitikulla ja biologian kokeen kanssa kävi vähän hassusti. Sain sen kuitenkin ihan ajoissa, kun kymmenen minuuttia ennen kokeen alkua opettaja kävi antamassa sen avustajalleni, joka äkkiä kirjoitteli kokeen minulle. Äidinkielen aineiden tehtävänannot sain suullisesti kokeen alussa. Loppujen lopuksi matematiikka ja biologia olivat ainoat kokeet, jotka ehdin oikeasti aloittamaan samaan aikaan kuin muut. Matikasta toisaalta en tiedä, koska tein sen eri tilassa, mutta filosofian kokeen alkua viivytti se, että opettajan piti aluksi laittaa se koneelta muistitikulleni, kun koulun muistitikut seikkailivat jossain.

Huomenna alkaa sitten jo uusi jakso. On tätä jaksoa astetta rankempi tapaus: kuusi lukuainetta, puheilmaisua ja kirjallista ilmaisua. Tulee hirvittävän pitkät päivät, mutta kyllä se tästä. Kyllä sen muuten varmaan hengissä selviäisi, mutta kun on englantia... Ikuine ongelmani. Lupaan vielä joskus oppia sen kielen - toivottavasti mahdollisimman pian.

Minusta olisi niin ihana, jos koeviikon jälkeen olisi edes yksi hengähdyspäivä ennen uuden jakson alkua. Onneksi tässä ehtii olla vain yksi päivä uutta jaksoa ennen viikonloppua, mutta olisi tässä välissä silti kiva olla sellainen hengähdystauko, jossa koeviikon stressi pääsisi laskemaan ja voisi kunnolla orjentoitua seuraavaan jaksoon. Parhaitenhan se toimisi, jos koeviikon ja seuraavan jakson alun välissä olisi viikonloppu. Mutta kyllä tämä näinkin.

Meillä olisi ollut tänään vielä ympäristöryhmän kokous, mutta inä - oikein suurena pahiksena - lähdin kotiin ennen sitä. On pari päivää jo päässä takuttanut sellainen tunne, että voisin tulla flunssaan kohta. Äidinkielen ainetta kirjoitellessani mietin, ettei meidän koulussa voi yhtäkkiä olla niin kylmä, että minä palelen koko ajan, vaikka on ihan armeijan villapaita päällä. Oli muutenkin ajatukset vähän kateissa, joten päätin lähteä kotiin nukkumaan. Minä ihan tosissani nukuin kolme tuntia, heräilin vain välillä vilkaisemaan kelloa.

Muuten, tiistaina kävi ihan kiva juttu bussiin mennessä: bussi ajoi vähän ohi minusta niin, ettei ovi ollut ihan kohdallani. Tämä oli tosi hienoa, sillä jostain syystä täysin kohdalla oleva ovi on paljon hankalampi kuulla. Tämän lisäksi toinen pysäkillä ollut meni ennen minua bussiin sisään, ja minä olin ihan "jeejee", kun kuulin senkin avulla paremmin, missä se ovi oli. Kiitoksia vain kuskille ja tälle matkustajalle. :)

Taidan tästä mennä orjentoitumaan seuraavaan jaksoon kaunokirjallisuuden avulla - yritän olla nukahtamatta, että yölläkin tulisi vielä nukuttua.