Töitä, töitä ja käsitöitä

Olen nyt kolme päivää leikkinyt oikein pätevästi toimittajaa. Olen soitellut ihmisille (lankapuhelimella, hämmentävää), haastatellut monia ja kirjoittanut yhteensä neljä lehtijuttua. Päiväni ovat kuitenkin olleet myös sen verran leppoisia, että olen voinut hyvin päivitellä sähköpostia viiden minuutin välein ja istua kahvitauolla vähän pidempään. Silti olen saanut käydä pariin kertaan kyselemässä lisää töitä; kuulemma olen liian tehokas. Tämän kesän toimittajanurani jäikin sitten kolmeen päivään, vaikka vielä yhden lehtijutun - ainakin - kirjoitan. Sitä en tosin tee työajalla.

Iiriksessä käytän paljon mieluummin portaita kuin hissiä (vaikka se miesäänellä puhuva hissi on kyllä kieltämättä ihan kiva) ja kulkuluvan ansiosta voin sen tehdä, siellä kun nykyään ei portaita voi käyttää ilman kyseistä lätkää. Kulkulupalätkää minun täytyy vilautella aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni (sekä lounaalle mennessä ja lounaalta tullessa) laitteelle, jonka sielunelämään en ole vielä oikein päässyt sisään. Se kertoo minulle mukavasti joka kerta aluksi joko plussan tai miinuksen ja sen jälkeen muutaman numeron sarjan. En ole vielä ollenkaan keksinyt, mitä kummaaa ne numerot tarkoittavat. Tietääkseni sen laitteen pitäisi jotenkin laskea työtuntejani... Mutta mitä ne plussat ja miinukset sitten tarkoittavat?

Ensiviikolla oikea pomoni (lue: orjapiiskurini) tulee lomilta töihin ja pääsen tekemään niitä töitä, joiden takia minut oikeasti palkattiin. Samalla eräs kaverini tulee majoittumaan luokseni, sillä hän on sitten puolisentoista viikkoa töissä samassa paikassa. Olin jotenkin kummasti unohtanut kertoa sen veljelleni. "Niin hei, mun kaveri tulee meille sunnuntaina. Se on sitten meillä viikon, ja senkin jälkeen vielä muutaman päivän. Mä olen ite sunnuntaina Ähtärissä ja tulen sieltä joskus illalla. Jos mun kaveri ehtii tulla ennen mua, annan sille sun numeron ja menet sitten kivasti avaamaan sille oven." Veljeni vain myönteli vieressä.

*****

Tänään olen (käynyt katsomassa burleskia) ommellut hieman historiallistyylistä kesämekkoani. Ompelustani pitäisi varmaan ottaa videokuvaa, sen verran minä siinä samalla irvistelen, kun on jotain vaikeampia ja tarkempia kohtia. Tikkausten tekeminen esimerkiksi on todella kökköä, kun sen pitäisi olla siisti ja suora, eikä mikään kiemurteleva. Tajusin myös unohtaneeni aivan totaallisesti mitata selän leveyden ja siitä syystä kaaavoissani oli virhe. Selän leveyden mittaaminen itseltään on tosin hivenen haastavaa. Mutta pitänee keksiä jotain mielenkiintoista, jotta saan siitä siistin näköisen ja vielä itselleni sopivan. En tajunnut yhtään kaavoja tehdessä, ettei etu-ja takakappale olekaan välttämättä leveydeltään ihan samoja.

Helmaa leikatessa ongelmana oli suoraan leikkaaminen. Pienemmissä paloissa minulla oli kaavat, joiden mukaan oli helppo leikata. Helmaan en ajatellut tarvitsevani kaavaa, mutta jostain piti keksiä riittävän pitkä suora juttu, joka pysyisi paikallaan leikkaamisen ajan. En meinannut keksiä millään. Helman pituus kun on 75 senttiä, siihen on vaikea keksiä riittävän pitkää suoraa. Piirtäminen olisi niin kovin helppoa, jos se vain tuntuisi siitä koholla. Siinä lattialla leikellessäni lopulta mieleen juolahti maton reuna. Sehän on suora, eikä hirveästi liiku, kun itse olen maton päällä. Niin sitten vain kohdistelin kankaan oikein maton reunaan nähden ja aloin leikata - siistiä jälkeä tuli (olisi kyllä voinut olla ehkä vielä hivenen siistimpi).

Mekostani puuttuu enää se helma, joka on siis kyllä jo leikattuna, ja napit. Sitten se on valmis. Paitsi tietysti, jos minun täytyy keksiä siihen jotain mielenkiintoista selkään, jotta se mahtuisi päälle asti.

*******

Tunsin tänään itseni kovin julkkikseksi. Kävin Iiriksessä pyörähtämässä lastenkuntoutuksessa ja yksi kurssilla oleva vanhempi bongasi minut käytävältä. "Moi Ronja, muistatko mua? Me ollaan olut joskus samoilla leireillä. Mulla on sellainen 11-vuotias sokkopoika." Ai, okei. En kyllä muistanut.

Sokkopojan äiti palasi muiden kurssilaisten vanhempien luo saliin ja hetken päästä sieltä kuului ohjaajan ääni: "Ai, oliko? Näyttikö se kovin kiireiseltä?" (En todellakaan ollut kiireinen, minulla kun ei silloin mitään työtä ollut...) "Ronja, Ronja!" huuteli ohjaaja käytävässä ja nappasi minut saliin. Hän istutti minut vanhempien eteen, joista ainakin osa vaikutti olevan iloisia minun tapaamisestani.

"Mä olen lukenut susta niin paljon kaikista lehdistä ja luen aina sun kolumnit", yksikin äiti sanoi. "On nyt hienoa tavata sut ihan livenä." Koska minulla ei ollut kiire, eikä heilläkään tuntunut olevan mitään huipputärkeää menossa, alkoi siitä kunnon tenttaaminen. Kysymyksiä sateli melkein enemmän kuin ehdin vastaamaan. On kovin, kovin hämmentävää tavata tuikituntemattomia ihmisiä, jotka ovat lukeneet ja kuulleet paljon minusta (tuonkin kurssiviikon aikana nimeni oli kuulemma mainittu pariin kertaan) ja jotka oikeasti - ilmeisesti - lukevat juttujani. Muutenkin kaikki tuntuvat tietävän, kuka minä olen. Iiriksen vahtimestari ja keittiöhenkilökuntakin tuntevat minut kyllä ihan nimeltä. Alan selvästi niissä piireissä olla jo pienimuotoinen julkkis, enkä ymmärrä, miten tässä on näin päässyt käymään.


Edit: Oikean "pomoni" tullessa töihin sain kuulla, ettei minun nyt oikeasti tarvitse sitä lätkää vilautella töihin tullessani, koska kiinteäpalkkaisena olen. ei siis tarvitsekaan yrittää päästä sisään laitteen sielunelämään.

Kuulumisia

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna oli Espoossa Ropecon, varsin suuri roolipeliharrastajien tapahtuma. Ropeconissa on luentoja, pieniä pelejä, työpajoja, keskustelutilaisuuksia, kilpailuja, esityksiä...

Olin parin kaverin kanssa pyörimässä Ropeconissa perjantaina ja lauantaina. Lipunmyyjä tajusi heti, etten näe: hän antoi ohjelmalehden suoraan käteen (edellä olevalle kaverille ei muistanut edes sanoa, että siitä saa ohjelmia) ja kertoi, että pöydän päästä saa rannekkeen ja vielä ohjasi minua oikeaan suuntaan. Hienolta se tuntui siksi, ettei minulla ollut keppi näkyvillä. En tajunnut kysyä, pääsisikö opas ilmaiseksi. Kävin kuuntelemassa Tarukin Rautaratsu ja sinipiika -esitystä ja paria luentoa. Paikalla oli liikaa porukkaa ja roolipelaajat ovat pelottavia.

Tajusin viimeistään Ropeconissa, miten helposti liika ihmismäärä ja hälinä hiljentää minut. Silloin olen tiukasti kiinni kaverissa ja tunnen itseni lähes tulkoon pieneksi ujoksi eläimeksi. Hälinän takia ei pysty kunnolla kuulemaan, missä kaikki ihmiset ovat. Suuremmalla porukalla (meitä oli noin neljä koko ajan, välillä enemmänkin) tilanteen hallitseminen meneekin jo vaikeammaksi, kun pitäisi kaikkien sijainti tietää ja mitään ei kuule. En voi sanoa nauttivani massatilaisuuksista.

*******

Olin viimeviikon taas töissä lasten kuntoutuksessa. Töihin meno pelotti etukäteen, sillä en osannut mennä itse bussipysäkille. Sunnuntai-iltana isoveli lähti sitten opettamaan minulle reittiä sinne. Pukinmäen asema on ärsyttävä paikka odottaa bussia, sillä se on tunneli, jossa ei kuule oikein mitään. On vaikeampaa havaita, milloin se bussi siihen oikein tulee ja mihin kohtaan. Onneksi maanantaiaamuna, jolloin olin vielä aika epävarma pysäkille osaamisestani, 54-bussin kuljettaja kertoi sen bussin olevan 54, siinä samalla myös kuulin paremmin, mihin kohtaan bussi tuli.

Itäkeskuksen päässä oli sama ongelma, en siis tiennyt, missä on 54-bussin pysäkki, kun kukaan ei ollut ikinä sitä opettanut. Onneksi muutama muukin viimeviikolla kurssilla lastenhoitajana ollut oli menossa bussilla tai metrolla, joten he pystyivät koko viikon heittämään minut bussiin.

Lasten kuntoutuksessa oli kurssilla muutama sokko ja pari maahanmuuttajaperhettä sisaruksineen. Minä olin lähinnä maahanmuuttajasisarusten kanssa. Paljon lapsia, joilla oli hirveän vaikeita nimiä. Opin nimet sentään jo aika nopeasti, mutten tunnistanut kaikkia sisaruksia toisistaan. Toisessa perheessä oli kaksi vanhempaa tyttöä, joista en oikein tiennyt, kumpi on kumpi, ja kaksi nuorempaa tyttöä, joista en vieläkään tiedä, kumpi oli kumpi.

Työtehtäviini kuului esimerkiksi laivan rakentamista ja merihirviönä olemista. Kävimme me myös metrovarikolla ja olisin ollut mukana liikennepuistossakin, mutta alkoi sen verran flunssattamaan, että lähdin torstaina kesken päivää pois. Perjantaina olin vielä niin tukossa (olen tosin edelleen), etten kyennyt lähtemään töihin. Harmittaa, kun en päässyt sanomaan lapsosille moikkaa.

*******

Sain viikko sitten taksikortin, kuten veljenikin. Veli ei ollut viime viikolla kotona, joten minulla oli kaksi kirjekuorta, joissa molemmissa oli kortti, muttei ketään, joka voisi kertoa, kumpi on kumman. Skannailin muitakin kirjeitä ja skannasin siis myös toisen näistä kirjeistä nähdäkseni, kummalle se on. Jostain syystä tekstintunnistusohjelma ei saanut kirjeen vastaanottajasta luettavaa tekstiä, joten ongelma oli edelleen olemassa.

Juttelin mesessä kaverini kanssa ja tajusin, että voin lähettää hänelle kuvana sen skannaamani kirjekuoren ja hän voi kertoa, kumman se on. Kun selitin ongelmaani lukiokaverilleni, hän nauroi minulle. Sain kuitenkin selville, kumman kirjeen olin skannannut.

Kun kerta olin taksikortin saanut, oli minun pakko jo seuraavana päivänä hurauttaa taksilla Iirikseen. Kortti toimi mukavasti ja kuljettaja kysyi lähtiessäni, laittaako hän kuittiin "K. O." Ihmettelin itsekseni, että mikä ihmeen K. O, mutta käskin kuljettajan kirjoittamaan niin. Ajattelin vaan, että hän oli katsonut kortista nimen huolimattomasti ja ajatteli nimikirjainteni olevan "K. O.", eikä "R. O." Esittelin korttiani töissä lapsille ja he katsoivat sitä kummissaan: "Kenen kuva tässä on? Se on poika." Hups... Piti vielä varmistaa, että mikä nimi siinä kortissa luki. Veljenihän se oli.

Vaikka keksinkin kahden kirjekuoren ongelmaani minusta aika hienon ratkaisun, olin ilmeisesti onnistunut siinä välissä sekoittamaan vielä ne kuoret keskenään. Kumma, kun kuljettaja ei mitään sanonut, vaikka kortissa on pojan nimi ja kuva. Tuskin minä niin paljoa veljeltäni näytän.

*******

Kävin eilen ensimmäisen kerran avustajani kanssa kaupungilla. Tiedän varmaksi, etten tule tarvitsemaan 35 viikkotuntia avustajaa, ellen nyt keksi jotain ihan typeriä tehtäviä taas. Enkä osaa oikeastaan olla avustajan kanssa. Koko ajan ajattelen, että olisi mukava lähteä äidin tai kavereiden kanssa vaateostoksille ja muutenkin pyörimään, kunnes tajuan, että minulla on avustaja. Se ei silti jotenkin tunnu yhtään samalta. En ole vielä tosiaankaan tottunut siihen, että saan oikeasti olla se, joka päättää tarkkaan, mitä tehdään ja mihin mennään ja minulla on ne näkevät silmät mukana siellä, mihin päätänkin mennä. Olen niin tottunut menemään enemmän toisten päätösten mukaan ja sopeutumaan niihin. "Itsevaltius" tuntuu todella hämmentävältä.

Jokaiseen avustajaan "totuttelu" kestää aina jonkin aikaa. Siihen menee aina aikansa, että pystyy oikeasti luottamaan ihmiseen ja että pystyy kunnolla toimimaan hänen kanssaan. Uskon kuitenkin, että tällainen suhde tulee muodostumaan myös tämän nykyisen avustajani kanssa. Hän on entinen kalliolainen ja larppaaja, joten kuvittelisi meiltä ainakin jotain yhteistä löytyvän.

*******

Perjantaina on Tuusulan Taiteiden yö ja minulla taikurikeikka siellä. Sain viime torstaina ihan hirveän ramppikuumeen ja olin jo viittä vaille valmis perumaan koko jutun, sillä minusta tuntui, etten pysty siihen. Jostain kuitenkin revin hyvin suuren innostuksen ja olenkin nyt pitänyt oikein kunnon tehoharjoittelua yllä niistä tempuista, joita perjantaina esitän. Tiedän nimittäin harjoitelleeni ihan liian vähän.

Vanhin veljeni suunnitteli minulle käyntikortin, mutten ole varma, ehtivätkö ne tulla perjantaiksi. Minulla tai veljelläni ei ollut väritulostinta, joten piti painattaa käyntikortit ihan painatusfirmalla ja monilla firmoilla oli toimitusaika 14 vrk. Veljeni sai kuitenkin jostain firmasta jonkun tarjouksen revittyä niin, että ne (toivottavasti) ehtivät tulla perjantaiksi. Täytynee varmuuden vuoksi tulostella mustavalkoisia versioita.

Ottaa päähän, että Taiteiden yön lehdistötiedotteissa lukee "sokea taikuri hämmästyttää ajatustenlukutaidoillaan", kun itse olen yrittänyt korostaa korttitemppuja. Minulla on nimittäin tasan yksi temppu siellä, johon voi yhdistää ajatustenlukua ja juuri sitä on sitten korostettu niin paljon. Hiukan siis paineita, kun täytyy yrittää tehdä ihmisiin vaikutus ilman mainostettua ajatustenlukua.

Jonkun säätiedotteen mukaan perjantaille oli luvattu vesisadetta. Toivottavasti ei kuitenkaan sada, esiinnyn nimittäin aika paljon ulkona.

*******

Helsingissä alkaa koulut vasta viikon päästä. Olen vahingoniloinen niille kaikille, jotka aloittavat tällä viikolla koulunsa. Toisaalta se kostautuu kyllä joululomassa...

En oikein tiedä, onko koulun alku kivaa vai ei. Se on ainakin hyvin hämmentävää. Aina ennen koulun alku on merkinnyt vaan rutiineja ja oppimista. Nyt se sisältää myös läjän mukavia ihmisiä. En ainakaan muista odottaneeni koskaan aikaisemmin koulun alkaessa sitä, että näkisin taas ihmisiä - avustajia tai opettajia lukuun ottamatta. Nyt niitä on monta, joiden näkeminen on yksi hyvä asia koulun alkamisessa. Muutenkin arveluttaa se ihmispaljous ja suuri sosiaalisuuden määrä. En minä viime vuonnakaan miettinyt tällaisia. Toisaalta silloinkaan ei ollut ketään ihmisiä, joiden tapaamista olisin odottanut. Silloin oli koulullinen tuntemattomia tyyppejä, nyt on paljon tuttuja ja siinä on kuitenkin hyvin suuri ero.

*******

Olen viikon verran yskinyt ja aivastellut. Viime viikon torstaina ja perjantaina tuntui myös siltä, että minulle voisi nousta kuume. Ei kuitenkaan noussut pientä lämpöä enempää, mutta tukkoisuus on kyllä jatkunut senkin jälkeen. Tänään äiti toi minulle Apteekista parilla kympillä flunssalääkkeitä, jotta tervehtyisin perjantaiksi.

*******

Edit:
Helsingissä uusien valkoisien keppien hankkiminen on kyllä paljon helpompaa kuin Tuusulassa. Laitoin keppi-ihmiselle sähköpostia ja eilen lomilta palattuaan hän pisti viestiä takaisin, että lähetti minulle maksusitoumuksen postitse ja toisen kappaleen Avirikseen, josta voin keppini noutaa. Tänään maksari tipahti postiluukusta ja olen huomenna menossa hakemaan keppejä. Tuusulassa uuden kepin hankkiminen toimi siten, että soitimme terveyskeskukseen jollekin apuvälineihmiselle ja hän laittoi ylös kepintarpeeni ja he päättivät jossain ryhmän "maanantaikokouksessa", saanko keppiäni vai en. Näitä maanantaikokouksia oli vain joka toinen viikko.

Kesätöitä

Olen parin viikon ajan vaivannut päätäni sillä, mistä saisin kesätöitä itselleni. Paikallislehti olisi ihan kiva, NKL:n lasten kuntoutusosasto myös... YLE:llekin tykkäisin mennä.

Tänään minä sitten keksin sen, pyöriessäni tuolla erinäisillä nettisivuilla. YLE:lle haetaan 16-18-vuotiaita nuoria kesätyöhön. Jes! Tietysti minä yritän, tottakai. Jos vain uskallan soittaa huomenna sinne...

Kesätyöllistymistäni auttaa kivasti joku RAY:n työllistymistuki. En oikein tiedä, millä nimellä se oikeasti menee. Mutta joka tapauksessa aion jostain (ensisiaisesti YLE:ltä) saada itselleni vähintään kesäkuun ajaksi töitä. Työkokemus ja raha olisivat ihan kivoja juttuja. Enemmän se työkokemus tässä vaiheessa.