Kesän kulku

Jokin elonmerkki pitänee täällä käydä antamassa, ettette luule minun jääneen autonalle tai pudonneen laiturilta, kuten tässä eräänä menneenä kesänä. Sen ajan, joka miminulle on viiden päivän kitaraleirin, yleisurheiluharkkojen ja yliopistoasioiden järjestämisen lisäksi jäänyt, olen käyttänyt täydelliseen pääntyhjentävään rentoutumiseen ja käsitöihin. Ehdin tosin myös piipahtaa päivän Turussa ja melkein Suomenlinnassa, mutta ilma oli niin ikävä, ettemme ihan sinne asti raaskineetkaan mennä.

Mutta se kitaraleiri.

Minun on pitänyt 11-vuotiaasta saakka mennä kesällä Ikaalisiin kitarakesä-leirille. Tähän vuoteen asti leiri on ollut joko a) liian kallis, b) sellaiseen aikaan, etten ole päässyt tai c) molemmat edellämainitut. Hinta (erityisesti Ikaalisten kylpylän hotellimajoitus) tietysti nytkin kirpaisi, mutta pakko sinne oli viimein päästä, kun opettajani on sitä mainostanut jo vuosia. Tänä vuonna houkuttimena oli myös saada luutunsoitto-opetusta heti luutun saatuani.

Sain luutun postista pari viikkoa sitten maanantaina (se oli lojunut siellä jo perjantaista, mur) ja lähdin tiistaina leirille. Koska leirillä omien soittotuntien lisäksi oli luvassa myös yhteissoittoa, oli minulla matkassa sekä luuttu että kitara. Omilla tunneilla soitin lähinnä luuttua, orkestereissa kitaraa.

Musiikkiopistossa on tullut pieni kamariorkesterisoitto tutuksi ja sitä tuollakin harjoitettiin. Minulle uusi asia oli soittaa isossa, noin 50 hengen orkesterissa. Meidän orkesterissamme oli vain kitaroita.

Pienessä kamarimusiikkiryhmässä opettaja on aina voinut hyvin kertoa minullekin erikseen, mistä kohdasta harjoittelemme kulloinkin. Tässä isommassa orkesterissa ei minua huomioitu erityisesti lainkaan ja etukäteen jännitin, kuinka oikein tiedän, milloin pitää alkaa soittaa ja mitä. No, harjoituksissa orkesterinjohtaja laski usein tahteja ääneen ja opettajani minulle tekemässä harjoitusnauhassa oli kerrottu nuottiin merkityt ”harjoitusnumerot”. Näin olin suurimman osan ajasta täysin perillä siitä, missä mennään.

Leirin loppukonsertissa en ollut ihan niin mallikkaasti mukana. Minulla ei oikein ollut haisua siitä, milloin muu orkesteri kumarteli. Stressasin sitä paljon enemmän kuin itse soittamista ja mokailin siinä ilmeisen lahjakkaasti – ainakaan en ollut pystyssä ihan joka kerta, kun muut.

Luuttu on aivan mahtava soitin. Oli hyvä, että sain heti alkuun asiantuntevaa opetusta. En ainakaan oppinut aluksi soittamaan väärin. Koska luutussa – toisin kuin kitarassa – on parikielet, soittotekniikka on hieman erilainen. Luuttu on luonnostaan melko hiljainen soitin ja siksikin sitä on soitettava vähän eri tavalla kuin kitaraa. On myös hassuja luutunsoiton perinteitä, joita edelleen luutistit noudattavat. En nimittäin ymmärrä, miksi kummassa pikkurilliä pidetään kannessa kiinni, mutta niin vain minäkin teen sen nykyään jo ihan luontevasti.

Kuvan luutustani liitän mukaan, kunhan saan sen kamerasta pihalle (muuten vaikka heti, muttei ole juuri silmiä kertomassa, mikä niistä kuvista on luuttu).

Huomenna suuntaan Iisalmeen vammaisyleisurheilun sm-kisoihin. Ensi viikolla selviää, onko kansainvälinen paralympiakomitea myöntänyt minulle villiä korttia Lontooseen. Jos ei, aloitan suomen kielen opinnot elokuun lopussa (sosiologiaan en päässyt sisään).

Sellaista. Kesälomaa on vielä viikkoja edessä, suunnitelmia paljon, mutta niiden toteutumisesta en uskalla sanoa mitään.

Neulonta alkaa taas maittaa

Jostain olen saanut itselleni neulomisinnostuksen. Se ei ihan näy kyllä saavutetuissa tuloksissa (vajaa puolitoista villasukkaa ja vasta aika alkutekijöissä oleva joululahja…), mutta ideoita ja suunnitelmia kyllä riittää – aion minä myös saada nuo keskeneräiset jutut valmiiksikin, joululahjan mieluusti ennen joulua.

Neuleohjeita netistä kaivaessani olen huomannut aika ison osan ohjeista sisältävän kaavion, jota ilman ei siitä ohjeesta saa kyllä oikein mitään neulottua. Kaaviot ovat varmasti ihan käteviä keksintöjä, mutta ei niistä sokkona neulo millään. Tarvitsen sanalliset ohjeet tai minun on keksittävä ohjeeni itse. Facebookissa kaverini linkkasi tällaisen sanallisen ohjeen. Hän sanoi blogeista muutenkin löytyvän aika mukavasti sanallisia neuleohjeita, mutten minä vaan ole löytänyt...

Aika paljon olen neulonut myös Käspaikan ohjeilla. Sieltä löytyy mukavan selvästi ilmaistuina paljon perusohjeita sekä ideoita ja neuvoja omaan suunnitteluun, myös tekniikkaohjeet ovat olleet kullan arvoisia. Viimeksi katsoin sieltä, miten palmikko neulotaan – en ole vielä kokeillut – ja selvitin myös pitsineuloksen synnyn. Käspaikassa sanalliset ohjeet ovat sen verran selkeitä, että ainakin minä niistä ymmärrän melko hyvin.

Tänään olen yrittänyt myös etsiä netistä lankakauppaa, jossa olisi lankojen värit ilmaistu muutenkin kuin numerokoodeina. Sellainen 1523 ei kerro minulle yhtään mitään. Ainakin Novitan ja Tapion kaupan sivuilla värit olivat pelkästään numeroina. Novita ei noin muutenkaan ollut järin apuvälineystävällinen. Lopulta löysin kuitenkin Rouva Pyryn lankakaupan , jossa on ainakin suurin osa lankojen väreistä ilmaistu myös sanallisesti. Sivut toimivat muutenkin apuvälineillä hyvin ja olivat selkeästi tehty. Niinpä tilasin pyöröpuikot ja lankaa.

Kun Mikaelille selitin lankakauppaongelmaani tässä illalla, hän sanoi: ”Olisit kysynyt!” Kävihän se tietysti mielessä kysäistä noilta näkeviltä silmiltä lankojen väriä, mutta pakko oli löytää sellainen paikka, jossa voin tehdä ostokset itsenäisesti. Apuahan ei pyydetä ellei muuta vaihtoehtoa ole – ja siinäkin tapauksessa olisin ehkä vaan luopunut lankojen nettiostoksista…

Tulipas tähän päivitykseen yllättävän paljon linkkejä.

Edit: Korjasin linkkien html-koodin, nyt pitäisi toimia...

*******

Olemme Mikaelin kanssa käytännössä molemmat lomalaisia, mitä nyt minulla tälläkin viikolla viikonloppua lukuun ottamatta joka päivä jotain ohjelmaaa iltapäivästä. Sen seurauksena meillä nukutaan piiiitkään (voi olla, että pimeä vuodenaika on osasyyllinen) ja ollaan näennäisen toimeettomia. Minulla tämä tilanne jatkunee aika pitkälle kevääseen tällaisena, kunnes oikeasti kunnolla alan lukea pääsykokeisiin. Jonkun muun pakottamaa päiväohjelmaa alkaakin olla sitten vasta ensi syksynä, jos (kun) menen opiskelemaan. Toivottavasti tämä nykyinen elämänrytmi ei jää liian pitkäksi aikaa päälle.

Olen lueskellut sosiologian pääsykoekirjaa jo nyt. Ajatuksena on, että jos nyt luen sen läpi ja keväällä alan opiskella sitä intensiivisesti, on opiskeleminen helpompaa, kun kaikki on jo tavallaan tuttua. Kirjan innoittamana olen myös lainannut pari muuta sosiologista teosta, joita tuossa kirjassa käsitellään (esim. Emil DurkheiminItsemurha). Vastaan tuli myös termi ”kerskakulutus”, jonka taisin tänä syksynä kuulla kaveriltani ensimmäisen kerran enkä vieläkään suostu uskomaan, että se olisi muka joku yleisesti käytössä oleva sana.

Tänään meillä syötiin illalliseksi itsetehtyjä hampurilaisia ja minä olen aivan ähky.

Tekemättömyyden kiireisyys

Kolmen humanistikurssini kanssa minulla on vähemmän koulua ja vähemmän tekemistä kuin koskaan ennen loma-aikojen ulkopuolella. Nyt olisi aikaa kirjoittaa, soittaa, piirtää... tehdä kaikkea sitä, mihin muuten ei mukamas ole aikaa. Arvatkaapas vaan, mitä minä teen.

Nukun pitkään. On täysin käsittämätöntä, mistä unta oikein riittää, mutta niin vain minä posotan kymmenen tunnin yöunia ja haluaisin vielä jatkaa nukkumista, nukun päikkäreitä suunnitellusti ja suunnittelemattomasti.

Luen: Hesaria, runoja ja romaaneja. Voisin yrittää edes käyttää tätä aikaa hyväksi ja lukea koulukirjoja, mutta e-hei. Minä luen hassua kaunokirjallisuutta, josta en edes osaa oikein päättää, pidänkö siitä. Viikonloppuna luin Turkka Hautalan Salon ja eilen ja tänään Makine Andreïn Maan ja taivaan, niistä pidin. Nyt luen Riikka Ala-harjan Jättiläistä ja tiesin kirjan alusta asti, etten pidä siitä.

Mitä muuta minä teen? En edes osaa sanoa. Mietin, että pitäisi siivota, tiskata ja viedä roskat, pitäisi skannata kirjeitä ja selvittää, miksei huoneessani toimi nettiyhteys. Jotenkin vaan aina aika vilahtaa ohi ja kaikki jää tekemättä. välillä soitan puolitoista tuntia viulua, välillä kirjoitan yhden runon.

Nyt kun olisi kerrankin aikaa, en saa mitään aikaan. Ehkä tämä johtuu pimeydestä, kaamoksesta, ehkä vain yleisestä hengailun tunteesta. Kun koulussa ei tarvitse tehdä mitään, sama vetämättömyys jatkuu kotonakin. Yritän ryhdistäytyä, ottaa härkää sarvista ja saada aikani kulutettua hyödyllisemmin kuin nyt. Se taitaa olla vain itsestäni kiinni, jääkö tämä löysä jakso elämääni vaiheena, jolloin en tehnyt mitään vai vaiheena, jolloin ehdin ihanasti toteuttaa itseäni.

Onneksi on ympärillä ihmisiä, jotka estävät minut täysin vaipumasta kaamosmasennukseen. Onneksi on harrastuksia, joihin on aivan huippua lähteä, vaikka muuten vähän vetämättömältä tuntuu. Onneksi on joka päivä vähintään tunti koulua, niin tulen kurkistaneeksi kotioven ulkopuolelle. Onneksi on tämä elämä, josta voi nauttia joka hetki. Onneksi on aikaa ajattelulle.

*******

keksin aivan mahtavan tuotteen, jossa yhdistyy käsityöt, kierrätys ja luovuus. Tekisi niin mieleni jakaa tämä innovaationi täällä - mutta ei vielä. Ystäväni saa kyseisen tuotteen parin viikon päästä synttärilahjaksi, ehkä muutkin läheiset pääsevät joululahjoina nauttimaan ideastani ja koska tiedän ainakin osan heistä seuraavan kirjoitteluani, en voi jakaa tätä mainiota desing-tuotetta täällä. En vielä. Olen siitä niin kovin innoissani. olen täyttänyt tyhjiä päiviäni tuotetta kehitellen ja valmistellen, puolikkaat lankakerät pääsevät hyvään käyttöön.

Käsitöiden kuva-antia

Tänään Blogger on minulle suosiollinen ja sain lisättyä kuvat ongelmitta. En tiedä, mikä vika Bloggerilla oikein oli viikko sitten, kun mitään ei tapahtunut. Mutta nyt saatte nauttia pienompelimoni tuotteista - kesämekko on edelleen hiukan kesken, pitää ostaa siihen vetoketju ja nappeja.

Toivottavasti kuvien alt-tekstit ja kuvatekstit menevät oikein, sillä kuvia ei oltu mitenkään ihmeellisesti nimetty, jotta tunnistaisin niitä. toivon vain, että muistan, mikä oli mikäkin. Jos menee väärin, koettakaa olla välittämättä. Minäkään en välitä.


Tämä sininen kaapu on minulle itselleni. Vyön kohdalla iski laiskuus, enkä jaksanut ommella reunoja, kuten toisen kaavun vyöhön. toisaalta tuo vihreä kangas on vähemmän purkautuvaa sorttia kuin sininen. Samasta sinisestä kankaasta olen tekemässä "historiallista" kesämekkoani ja jämätilkuista kokosin kolmiohuivin päähineeksi.



Vihreä kaapu tulee ystävälleni, mutta hän ei nyt kuitenkaan komeile kuvissa. Harmikseni huomasin kangaskaupasta tullessani, että vihreä kangas on aika paljon mukavampi päällä kuin sininen... Mutta koska olin ajatellut jo vihreän ystävälleni ja sinisen itselleni, en tietenkään voinut enää vaihtaa.



Tämä laukku rakentui siis kaksista vanhoista housuistani. En ole vieläkään jaksanut ommella laukkuun nappeja. Tästä puolesta pidän itse enemmän, mutta jos haluaa vaihtelua...


...Voi laukun kääntää ympäri. Luin jostain vetoketjujen olevan muodissa tänä keväänä kengissä, joten päätin niiden olevan muodissa myös laukuissa. Tämän puolen housujen kuvittelin olevan tummemman vihreät, mutta mutta... Hyvin ne silti laukkuun sopivat. Läppä on samalla myös kunnianosoitus ja muistutus kankaan entisestä elämästä.

Kuvat: avustajani

Kesän viettoa ja kuvailtuja taide-elämyksiä

Hiljaista on ollut, myönnetään. Tämän hiljaisuuden aikana olen tosin saanut taas muutaman lukijan lisää, kivaa.

Majoitin tuossa kaveriani puolentoista viikon ajan, kun hän tuli kauempaa kanssani samaan työpaikkaan. Kaverin ollessa kylässä jäi vähän blogin päivittelyt vähemmälle.

Kun kaveri lähti juhannuksen alla takaisin kotiin, lähdin minä Pohjanmaalle "sukutilalle" Perämaahan. Oli oikein mukava syödä kunnon kotiruokaa, jonka raaka-aineena oli melko pitkälti luomu ja lähiruoka. Pääsin syömään nokkosvohluja, jonka nokkoset olivat omasta pihasta ja maitona käsittelemätön lehmänmaito. Sitä "aitoa" lehmän maitoa tuli juotua myös aika paljon. Siinä oli hivenen eroa tavallisesti kotona juomaani rasvattomaan maitoon. Olisin viihtynyt Etelä-Pohojanmaalla kyllä pirempäänkin, vaikka siellä oli meleko paljon niitä mäkärääsiä ja hyttyysiä.

Pari viikkoa sitten radiossa joku kertoi isästään, joka on sukututkija. Hän sanoi, että jos isältä kysyy jostain tyypistä, että mitenkäs se nyt olikaan sukua, saa oikein pitkän ja lavean selityksen sukuhistoriasta. Meidän isä on harrastanut sukututkimusjuttuja vuosikausia, enkä osannut heti yhdistää tuota häneen. Mutta eilen, kun kysyin isän isän sisaruksia - en muistanut niiden kaikkien nimiä - sain kovin pitkän ja yksityiskohtaisen selvityksen sekä isän isän että isän äidin puoleisista suvuista. Avuksi otettiin myös läppärillä olevat tiedot. En valita, itsehän kysyin. Se oli sitäpaitsi minusta ihan mielenkiintoista.

*******

Minä olen vihdoin ja vihdoin saanut valokuvautettua ompelutyöni ja kuvat jopa ovat koneellani, mutta niiden laittaminen blogiin ei näemmä onnistunutkaan. En tiedä miksi, mutta en jostain syystä pysty klikkaamaan "lisää kuva" -kohtaa, enkä tietenkään muista kuvan html-koodia. Yritän saada kuvat jossain välissä tännekin saakka, siksi ne otatin.

*******

Pari viikkoa sitten olin Cross Over -festareilla katsomassa kuvailtua burleski-esitystä. Siitä sekä kuvaillusta Risto Räppääjä ja polkupyörävaras -elokuvasta tulee juttua myöhemmin. Nyt minulla on hirvittävä nälkä - Perämaassa tottui syömään paljon ja hyvää, joten nyt kotona nälkä yllättää.

Töitä, töitä ja käsitöitä

Olen nyt kolme päivää leikkinyt oikein pätevästi toimittajaa. Olen soitellut ihmisille (lankapuhelimella, hämmentävää), haastatellut monia ja kirjoittanut yhteensä neljä lehtijuttua. Päiväni ovat kuitenkin olleet myös sen verran leppoisia, että olen voinut hyvin päivitellä sähköpostia viiden minuutin välein ja istua kahvitauolla vähän pidempään. Silti olen saanut käydä pariin kertaan kyselemässä lisää töitä; kuulemma olen liian tehokas. Tämän kesän toimittajanurani jäikin sitten kolmeen päivään, vaikka vielä yhden lehtijutun - ainakin - kirjoitan. Sitä en tosin tee työajalla.

Iiriksessä käytän paljon mieluummin portaita kuin hissiä (vaikka se miesäänellä puhuva hissi on kyllä kieltämättä ihan kiva) ja kulkuluvan ansiosta voin sen tehdä, siellä kun nykyään ei portaita voi käyttää ilman kyseistä lätkää. Kulkulupalätkää minun täytyy vilautella aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni (sekä lounaalle mennessä ja lounaalta tullessa) laitteelle, jonka sielunelämään en ole vielä oikein päässyt sisään. Se kertoo minulle mukavasti joka kerta aluksi joko plussan tai miinuksen ja sen jälkeen muutaman numeron sarjan. En ole vielä ollenkaan keksinyt, mitä kummaaa ne numerot tarkoittavat. Tietääkseni sen laitteen pitäisi jotenkin laskea työtuntejani... Mutta mitä ne plussat ja miinukset sitten tarkoittavat?

Ensiviikolla oikea pomoni (lue: orjapiiskurini) tulee lomilta töihin ja pääsen tekemään niitä töitä, joiden takia minut oikeasti palkattiin. Samalla eräs kaverini tulee majoittumaan luokseni, sillä hän on sitten puolisentoista viikkoa töissä samassa paikassa. Olin jotenkin kummasti unohtanut kertoa sen veljelleni. "Niin hei, mun kaveri tulee meille sunnuntaina. Se on sitten meillä viikon, ja senkin jälkeen vielä muutaman päivän. Mä olen ite sunnuntaina Ähtärissä ja tulen sieltä joskus illalla. Jos mun kaveri ehtii tulla ennen mua, annan sille sun numeron ja menet sitten kivasti avaamaan sille oven." Veljeni vain myönteli vieressä.

*****

Tänään olen (käynyt katsomassa burleskia) ommellut hieman historiallistyylistä kesämekkoani. Ompelustani pitäisi varmaan ottaa videokuvaa, sen verran minä siinä samalla irvistelen, kun on jotain vaikeampia ja tarkempia kohtia. Tikkausten tekeminen esimerkiksi on todella kökköä, kun sen pitäisi olla siisti ja suora, eikä mikään kiemurteleva. Tajusin myös unohtaneeni aivan totaallisesti mitata selän leveyden ja siitä syystä kaaavoissani oli virhe. Selän leveyden mittaaminen itseltään on tosin hivenen haastavaa. Mutta pitänee keksiä jotain mielenkiintoista, jotta saan siitä siistin näköisen ja vielä itselleni sopivan. En tajunnut yhtään kaavoja tehdessä, ettei etu-ja takakappale olekaan välttämättä leveydeltään ihan samoja.

Helmaa leikatessa ongelmana oli suoraan leikkaaminen. Pienemmissä paloissa minulla oli kaavat, joiden mukaan oli helppo leikata. Helmaan en ajatellut tarvitsevani kaavaa, mutta jostain piti keksiä riittävän pitkä suora juttu, joka pysyisi paikallaan leikkaamisen ajan. En meinannut keksiä millään. Helman pituus kun on 75 senttiä, siihen on vaikea keksiä riittävän pitkää suoraa. Piirtäminen olisi niin kovin helppoa, jos se vain tuntuisi siitä koholla. Siinä lattialla leikellessäni lopulta mieleen juolahti maton reuna. Sehän on suora, eikä hirveästi liiku, kun itse olen maton päällä. Niin sitten vain kohdistelin kankaan oikein maton reunaan nähden ja aloin leikata - siistiä jälkeä tuli (olisi kyllä voinut olla ehkä vielä hivenen siistimpi).

Mekostani puuttuu enää se helma, joka on siis kyllä jo leikattuna, ja napit. Sitten se on valmis. Paitsi tietysti, jos minun täytyy keksiä siihen jotain mielenkiintoista selkään, jotta se mahtuisi päälle asti.

*******

Tunsin tänään itseni kovin julkkikseksi. Kävin Iiriksessä pyörähtämässä lastenkuntoutuksessa ja yksi kurssilla oleva vanhempi bongasi minut käytävältä. "Moi Ronja, muistatko mua? Me ollaan olut joskus samoilla leireillä. Mulla on sellainen 11-vuotias sokkopoika." Ai, okei. En kyllä muistanut.

Sokkopojan äiti palasi muiden kurssilaisten vanhempien luo saliin ja hetken päästä sieltä kuului ohjaajan ääni: "Ai, oliko? Näyttikö se kovin kiireiseltä?" (En todellakaan ollut kiireinen, minulla kun ei silloin mitään työtä ollut...) "Ronja, Ronja!" huuteli ohjaaja käytävässä ja nappasi minut saliin. Hän istutti minut vanhempien eteen, joista ainakin osa vaikutti olevan iloisia minun tapaamisestani.

"Mä olen lukenut susta niin paljon kaikista lehdistä ja luen aina sun kolumnit", yksikin äiti sanoi. "On nyt hienoa tavata sut ihan livenä." Koska minulla ei ollut kiire, eikä heilläkään tuntunut olevan mitään huipputärkeää menossa, alkoi siitä kunnon tenttaaminen. Kysymyksiä sateli melkein enemmän kuin ehdin vastaamaan. On kovin, kovin hämmentävää tavata tuikituntemattomia ihmisiä, jotka ovat lukeneet ja kuulleet paljon minusta (tuonkin kurssiviikon aikana nimeni oli kuulemma mainittu pariin kertaan) ja jotka oikeasti - ilmeisesti - lukevat juttujani. Muutenkin kaikki tuntuvat tietävän, kuka minä olen. Iiriksen vahtimestari ja keittiöhenkilökuntakin tuntevat minut kyllä ihan nimeltä. Alan selvästi niissä piireissä olla jo pienimuotoinen julkkis, enkä ymmärrä, miten tässä on näin päässyt käymään.


Edit: Oikean "pomoni" tullessa töihin sain kuulla, ettei minun nyt oikeasti tarvitse sitä lätkää vilautella töihin tullessani, koska kiinteäpalkkaisena olen. ei siis tarvitsekaan yrittää päästä sisään laitteen sielunelämään.

Näin kesäloman alun kunniaksi pienompelimossani on ollut jälleen töitä. Lupasin joskus aikoja sitten ystävälleni, että teen hänelle umpikaavun. Kevään aikana suunnittelimme kesälle kaikkea hauskaa puuhaa (siitä ehkä myöhemmin), johon kaapua tarvitaan. Niinpä marssin kesän ajaksi avustajakseni palkanneeni lukiokaverini kanssa kangaskauppaan ostoksille. Mukaan tarttui vihreää ja sinistä kangasta.

Olen tehtaillut umpikaapuja kaavun päivässä. Tarkalleen yhden kaavun tekemiseen on mennyt joku muutama tunti. Kaapumme ovat kovin yksinkertaista mallia: suorakulmaisia paloja, jotka vain ommellaan yhteen. Okei, en voinut vastustaa kiusausta leikata hihaan pientä pyöriötä ja hupun kanssa sai vähän miettiä, mutta kovin yksinkertainen sekin on. Kaapu on kovin mukava vaate, sellaista voisi ihan oikeasti pitää päällään. Siis ainakin, jos muutkin pitäisivät... En minä ihan niin friikki tahdo olla. Aion kuvauttaa hienot kaapumme tässä lähiaikoina.

Eilen ja toissapäivänä tein kaapuja, tänään värjäsin paitaa. Vaatekaappini perukoilta löytyi vanha valkoinen poolopaita, jonka hihat olivat vähän lyhyet ja kaulus kovin ahdistavan tiukka. Leikkasin hihat ja kauluksen pois ja niin minulla oli mukava hihaton paita kesäksi.

Ensin olin valkoiseen ihan tyytyväinen, mutta sitten ajattelin sen kuitenkin olevan ehkä vähän tylsä... Kävin kaupasta ostamassa vihreää kangasväriä, väänsin paidan parille solmulle ja pistin likoamaan. Nyt se roikkuu kuivumassa, enkä tiedä yhtään, onko värjäykseni onnistunut ja millainen paidasta on tullut. Pitänee pakottaa veli piakkoin katsomaan.

Vaatteiden valmistus ja tuunaus ei tähän lopu. Lukiokavereiden kanssa suunnittelimme menevämme kesän aikana Suomenlinnaan teekutsu-piknikille, jossa on pukukoodina leveähelmainen kesämekko tai polvihousut. Ensin olin aivan varma, että laitan polvihousut. Loppujen lopuksi en keksinytkään mitään kivaa yläosaa polvihousuilleni, joten päätin toteuttaa kesämekon, jota jo joskus maalis-huhtikuussa suunnittelin toisen kaverin pohtiessa historiallista piknikkiä. Niinpä sinistä kaapukangasta tuli ostettua sen verran enemmän, että siitä saa tehtyä myös nätin kesämekon.

Kesämekon kaavojen piirtäminen on ollut kovin mielenkiintoista. Olen varmaan aina ihmetellyt, miten kummassa äitini osaa piirtää itse kaavoja, mutta nythän minä olin tekemässä sitä ihan samaa! Kaavapaperia minulla ei tosin ollut, eikä leivinpaperi toiminutkaan kovin hyvin... Kiinnitin kaksi A4-paperia yhteen, jotta sain riittävästi paperipinta-alaa kaavalleni. Niin minä sitten piirtelin mekon yläosan etu- ja takakappaleiden kaavoja aivan tyytyväisenä.

Helma ei ehkä tarvitse niin kovin tarkkaa kaavaa, mutta hihan kanssa minulla on jälleen vähän ongelmia. Haluaisin tehdä sellaiset puhvimaiset hihat, mutten oikein tajua, millainen kaava pitäisi piirtää pallohihalle. Ehkä kysyn neuvoa äidiltäni, vaikka toisaalta haluaisin tehdä ihan ilman hänen neuvoaan , tai sitten kokeilen vain jotain. Minua myös hiukan mietityttää, riittääkö kangas sittenkään ihan kaikkeen. Onneksi sitä saa kaupasta lisää.

En itsekään oikein käsitä miksi, mutta maanantai-iltana leikkelin kankaita täysin jonkun flow-tilan valtaamana. Olin aivan onnessani lattialla polvillani vain leikkaamassa kangasta. Sama flow jatkui ompelukoneen ääressä, enkä todellakaan tajunnut yhtään ajankulua. On hassua, miten joku tuollainen voi tuottaa niin paljon mielihyvää. Siinä alkoi jo vähän pohtia, josko sittenkin lähtisi opiskelemaan vaatetusalaa. Toisaalta jos sitä tekisi työkseen, voisi hommaan hieman leipääntyä, eikä se enää olisikaan niin suuri mielihyvän lähde, kun olisi pakko tehdä. Nyt minua ajaa vain sisäinen pakko - ja se on kovin motivoivaa.

*******

Aloitin eilen syksyn historian ylioppilaskirjoituksiin kertaamisen. Aloin lukea ensimmäisen kurssin kirjaa alusta. Totesin, että on helpompi lukea ja kerrata, jos aloitan sen heti kättelyssä. Ei tule sitten loppukesästä paniikkia, etten ole tehnyt mitään, enkä osaa, enkä ehdi. Nyt mietin vain, miten kummassa pystyn oikeasti omaksumaan sen kaiken kuuden kurssin sisällön niin, että osaan kirjoituksissa jotain. Siinä on niiin paljon asiaa. Kurssikokeet ovat vielä hyvin helppoja, kun ei tarvitse osata oikeastaan mitään muuta kuin sen kurssin sisältö, mutta ylppärit... Minulla on kyllä melkein lukusuunnitelma kesäksi (paljon historiaa, taikatemppuja ja hieman englantia) ja aion tehdä koko lukion historian sisällöstä sellaisen aikajanan, josta näkee suoraan, mitä kaikkea milloinkin tapahtui. Ehkä se helpottaa kokonaisuuden ymmärtämistä.

Niin, kesän puuhiini sisältyy ja tulee sisältymään melkoisen paljon myös taikuutta. Täytyy todella harjoitella juniortaikureiden SM-kisoihin, vaikka harjoitteleminen onkin vain lahjattomille. En koe olevanikaan kovin lahjakas sillä alalla, joten harjoitteleminen sopii minulle.

*******

Tänään aloitin mukavasti kesätyöni kahvitauolla. Loppupäivän soittelin ihmisille ja haastattelin heitä lehtijuttuuun. Oikein hauskaa on. Sain myös Iirikseen kulkuluvan, joten pääsen kulkemaan portaita ja minun täytyy aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni kirjata itseni sisään ja ulos. Iiriksessä on hauska puhuva laite sitä varten.

Työyhteisölläni on tapana kysellä kahvitauolla Metro-lehden kymmenen kysymystä, viljellä huonoja vitsejä ja pitää huoneiden ovia auki. Aukinaiset ovet ensin ahdistivat minua, etenkin, kun piti soitella ihmisille. Ahdistukseni helpotti, kun yksi vakituinen työntekijä sanoi laittavansa oven kiinni tehdessään puhelinhaastatteluja. Niin siis minäkin tein. En olisi malttanut lopettaa lehtijutun kirjoittamista ja kotona piti sanoa itselleni moneen kertaan, ettei minun tarvitse tehdä sitä kotona valmiiksi, huominen työpäivä on sitä varten.

Minusta on mukavaa, että minun annetaan tehdä itsenäisesti töitä. Pidän itsenäisestä työskentelystä, pidän kirjoittamisesta ja ihmisten haastattelemisesta - vaikken olekaan siinä kovin hyvä. Olen iloinen kesätyöpaikastani.

Ensimmäisen päivän jälkeen voin ainakin sanoa viihtyväni töissä.

Tulevaisuus, tulevaisuus

Minulla on tällä hetkellä koulussa menossa historian kurssi, jolla käsittelemme muita kuin eurooppalaisia kulttuureita ja näiden kulttuureiden historiaa. Yhtenä osa-alueena on ollut Afrikka. Muu ryhmä kävi katsomassa Aavikon kukka -elokuvan, minä luin saman tarinan kirjana. tänään meillä oli Helsingin yliopistosta historian dosentti luennoimassa Afrikasta.

Tämän kaiken afrikkalaisuuden keskellä - olen myös lukenut erään valokuvaajan blogia, joka on tällä hetkellä kuvausmatkalla Ugandassa - mieleeni on palannut jo monien vuosien takaa haave mennä Afrikkaan. Joskus ala-asteen lopulla ja yläasteen alussa halusin ihan tosissani muuttaa vielä joskus Afrikkaan (toisena vaihtoehtona oli Grönlanti). Nyt minusta tuntuu, että haluan sitä edelleen. Afrikkaan tutustuminen on vain vahvistanut tätä vuosien takaista unelmaani.

Kun olin pieni, äiti oli aivan varma, että minusta tulee opettaja. Minä en ole koskaan ollut asiasta yhtään varma, oikeastaan olen vastustanut ajatusta suuresti. Mutta olen myös ollut sitä mieltä, että minusta voisi tulla opettaja - Afrikassa. Voisin perustaa Afrikkaan näkövammaisten koulun, erityisesti näkövammaisten tyttöjen koulun. Voisin näin enempiä aiheesta tietämättä arvella, ettei sokeiden tyttöjen asema Afrikassa ole välttämättä mikään kaikkein paras. Sen tiedän, että sieltä niitä näkövammaisia kuitenkin löytyy.

En osaa määritellä, mikä minua Afrikkalaisessa kulttuurissa oikein kiehtoo.Silti voisin väittää, että saattaisin tuntea sen aika helposti omakseni. Ehkä minua kiehtoo Afrikassa - ja Gönlannissa - olosuhteiden karuus: se, että ollaan luonnon armoilla, vaikka tehtäisiin mitä; ruoka ei kävele kotiin lähikaupasta, vaan sen eteen pitää tehdäkin jotain... Olosuhteiden lisäksi minua kiehtoo luonnollisesti afrikkalaisten kulttuuri, kuten musiikki, sukulaissuhteet ja klaanit sekä perinteiset luonnonuskot.

Jos en muuta tulevaisuudessa Afrikkaan (haluaisin edes käydä siellä tekemässä jotain parin vuoden hyväntekeväisysprojektia), muutan ainakin maalle. Kaupungissa kerrostaloasuminen ei ole minua varten. Tarvitsen tilaa itselleni ja ajatuksille, ehkä eniten harrastuksilleni.

Haluaisin muuttaa johonkin vanhaan maataloon. Voisin kunnostaa ladosta tai navetasta - tai jostain muusta piharakennuksesta - ainakin osan askartelutilakseni. Tarvitsisin nimittäin paikan, jossa voisin piirtää, maalata, tehdä rottinkitöitä, askarteluja... Kaikkea sellaista, jonka tekeminen on helpompaa, jos sitä varten on oma tilansa; ettei aina tarvitse purkaa kaikkea pois ja kun seuraavana päivänä jatkaa, levittää taas; että voisi vaan mennä sinne keskeneräisen työn luokse ja jatkaa siitä, mihin on jäänyt, ilman sen kummempia raivausoperaatioita.

Askartelutilassani ei tarvitsisi olla juuri muuta kuin pöytätilaa ja lämmin vesi, sillä rottingit tarvitsevat lämmintä vettä. Sähköjäkään en välttämättä tarvitsisi, onnistuuhan minulta pimeässä työskenteleminen aivan yhtä hyvin kuin valolisassakin. Tai oikeastaan, mikäli sijoittaisin ompelukoneeni samaan tilaan, tarvitsisin myös sähköt. Mutta ne eivät kuitenkaan ole ihan niin välttämättömyys.

Suureen maatalooni haluaisin perustaa myös ammatillisen perhekodin. Haluan nimittäin tulevaisuudessa - tästä olen aivan varma - ryhtyä sijaisvanhemmaksi ja vähän epäilen, ettei minulle sokeuden takia sitä asemaa myönnettäisi. siksi minun pitäisi opiskella jotain sosiaalialaa niin, että voisin perustaa ammatillisen perhekodin, johon voisi ottaa (näkeviä) työntekijöitä. Uskon, että silloin sijaisvanhemmuuttani ei enää estettäisi.

Tulevaisuudenhaaveni ehkä voivat kuulostaa hieman utopistisilta ja naiiveilta, mutta olen niistä kuitenkin ihan tosissani. Tahdon ainakin auttaa muita ihmisiä, kotimaassa tai Afrikassa.

*******

Viiden päivän pohtmisen jälkeen päädyin lukion pidentämiseen puolella vuodella. Nyt voin kirjoittaa aivan kaikki haluamani reaalit - psykologian, historian, yhteiskuntaopin ja filosofian - ja ehdin hyvin käydä englanninkursseja uudestaan. Kaupanpäälliseksi saan myös melkein välivuoden, jonka aikana voin tehdä kaikkea sitä, mitä en opiskelun takia ehdi tekemään niin paljon, kuin haluan. siis esimerkiksi käsitöitä, kirjoittamista, lukemista, musiikkia... No, siis kaikkea. Ja okei - kuten kaverini minua ystävällisesti muistutti - saan myös kevään aikaa lukea pääsykokeisiin (ei niillä nyt niin väliä).

Tämä päätös helpottaa minua suuresti. Saatoin nyt jättää englanninkurssini kesken, sillä kirjoitan sen englannin sitten viimeisenä syksynä ja jos nyt kävisin tämän kurssin, tulisi minulle aika pitkä tauko englannin opiskelusta. Olen myös aika helpottunut englannin pudottamisesta tältä keväältä, sillä olen muutamien viimeviikkojen aikana ahdistunut ja stressaantunut englannin takia niin paljon, että olen melko varma, etten olisi edes päässyt tuosta kurssista läpi. Englanninopettaja oli myös sitä mieltä, että päätös lukion pitkittämisestä ja kurssin siirtämisestä myöhempään oli hyvä.

Yritän vielä vähän voittaa itseni siitä ajatuksesta, että kolmen ja puolen vuoden lukio-opiskelu olisi luovuttamista. Jos olisin alunperin päättänyt käydä lukiota pidempään, ei se olisi luovuttamista, mutta nyt se on. Toisaalta sekin olisi ollut aika luovuttamista, jos olisin päättänyt käydä sen kolme vuotta ja jättää kirjoittamatta aine, jonka oikeasti haluan kirjoittaa. Tämä on ehkä vähän pienmpi luovutus, sillä saan sentään nyt kirjoittaa myös filosofian.

Viimeisten viikkojen kouluahdinkoa ja muita kuulumisia

Olen näemmä taas pitänyt hieman pidempää taukoa tänne kirjoittamisen kanssa. Yritin kovasti tehdä töitä päästäkseni englannin vitoskurssin uusintakokeesta läpi ja siihen opiskeluun meni aikaa. Valitettavasti yritys ei tuottanut tulosta, vaikka käytinkin opiskeluun hyppytuntien lisäksi aikaa myös yöunilta ja tein oppimiseni eteen enemmän töitä kuin pitkiin aikoihin. Kokeen arvosana pysyi edelleen liian alhaisena, eikä sitä enää voi siitä korottaa käymättä kurssia uudestaan.

Englanninkurssini ovat nyt aiheuttaneet minulle viime aikoina suurta ahdistusta ja tuskaa. Olen onnistunut läpäisemään tähän mennessä käymistäni viidestä kurssista vain kaksi, mikä käytännössä merkitsee liian montaa hylättyä kurssia. Minulla saisi olla kaksi nelosta, nyt niitä on kolme. Olisin kovin mielelläni halunnut kirjoittaa englannin syksyllä, mutta se ei nyt oikein onnistu. Kesälukioissa tarjotaan lähinnä vain englannin abikursseja (tai sitten "kertaa peruskoulun englantia" -kursseja). Parissa kesälukiossa olisi ollut kaipaamiani kursseja, mutta ne ovatkin sitten kaikki silloin, kun olen töissä ja vielä maksavat maltaita. Minun on siis siirrettävä englannin kirjoittaminen keväälle, jotta voin käydä syksyllä kursseja uudestaan, ja jätettävä kirjoituksista yhteiskuntaoppi tai psykologia pois. Tai sitten voisin olla vielä puoli vuotta pidempään lukiossa, mitä en haluaisi tehdä. En tosin haluaisi olla kirjoittamatta yhteiskuntaoppia tai psykologiaa, mutta näemmä on pakko tehdä jotain kompromisseja, jotta saan lukioni suoritettua, kun kerta olen näin huono. Onneksi sentään kirjoitan C-englannin.

Nyt minulla on englannin kutoskurssi, jota opettajamme pitää vaikeimpana pakollisena kurssina. Siitä olisi nyt ihan tosissaan pakko päästä läpi - etenkin kun tarkalleen sääntöjen mukaan en edes saisi olla sillä kurssilla, kun kerta etenemiseste on. Mikäli yhtään todennäköisyyslaskentaa hallitsen, minulla ei ole kovin suurta todennäköisyyttä läpäistä tätä kurssia, kun jo kaksi edellistä ovat hylättyjä. Opettajani kielsi kuitenkaan luovuttamasta. Vaikea on olla luovuttamatta, kun tähänkään mennessä tehty työ ei ole oikein tuottanut tulosta.

Minua ei tilanteessani lohduta pätkääkään, kun jotkut sanovat: "Englannin pitäisi olla ihan idioottihelppoa, sitä kun kuulee joka paikassa." Näin sanoi esimerkiksi ryhmänohjaajani ja aika moni muu. En myöskään ole kokenut apua niistä auttaviksi tarkoitetuista neuvoista, jotka kehottavat minua katsomaan englanninkielisiä ohjelmia, lukemaan kirjoja tai kuuntelemaan musiikkia englanniksi. kyllä minä - totisesti - tiedän kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot englannin opiskeluun ja niitä kaikkia olen kokeillut enemmän tai vähemmän. Ei kuitenkaan hirveästi motivoi katsoa montaa jaksoa englanniksi, jos ei tajua sisällöstä mitään. Se tuntuu täysin samalta, kuin katsoisi ohjelmia mandariinikiinaksi. Okei, saatan minä tajuta sanan sieltä, toisen täältä, mutta niin vähän, että edes puheenaihetta on vaikea ymmärtää. Kuulunmmärtämiskokeissa kysymykset helpottavat tajuamista ja tuurilla ne laivatkin seilaa.

Monet ovat ihmetelleetsitä, miten voin olla niin huono englannissa, kun ei minulla yleisesti ole oppimisessa tai ymmärtämisessä mitään vaikeuksia. Juu, sitä olen minäkin ihmetellyt, enkä ole oikein tullut mihinkäään muuhun tulokseen kuin siihen, että minä vain yksinkertaisesti olen huono. Lupasin opettajalleni, etten luouta (ah, se olisi niin helppoa) ja tsemppaan tämän kurssin loppuun, jotta jotenkin saisin sen suoritettua.

Muut kouluaineet sujuvatkin sitten ilman mitään ongelmia. Matikassakin olen kärryillä, vaikka olen jättänyt pari tuntia väliin ja parilla tunnilla vähän torkahdellut, mutta ne asiat ovat silti loksahdelleet aika helposti paikoilleen. Integroiminen on ihan hauskaa.

*******

Minun on pitänyt kuvauttaa olkalaukkuni monta kertaa, mutten ole koskaan muistanut pakottaa ketään ottamaan siitä kuvia. Sain sen nimittäin valmiiksi viikko sitten. Monet kehut olen jo laukustani kuullut ja itsekin olen siihen melko tyytyväinen, vaikka toiset housut olivatkin todellisuudessa melko eri väriset, kuin miksi olin ne kuvitellut. Sellaista sattuu aina silloin tällöin. Kyllä se niiden oikeakin väri sopii laukkuuni ihan hyvin.

*******

Englanti on minulle niin suuri ongelma, että on melko ihme, kun pystyin aiheesta edes kirjoittamaan. Toivon siis teidän kunnioittavan tunteitani ja vaikeuttani englannin suhteen niin, ettette tule kommenteissa kertomaan, miten helppo ja yksinkertainen kieli se on, sitä kun "kuulee joka paikassa". Minulle se ei ole helppoa eikä ainakaan yksinkertaista.

Ostin tällä viikolla ompelukoneen

Kyllä minulla oikeastaan oli jo aikaisemmin ompelukone, sellainen poljettava Singeri. Siinä tosin on vaan se huono puoli, ettei se toimi. Joku jousi ainakin sieltä oli rikki. Hienohan se silti on. Ellen aivan väärin muista, se on isän äidin vanha.

Alkuviikosta soittelin äidille kysyäkseni, onko hänellä lähiaikoina tarvetta ompelukoneelle – haluaisin lainata sitä. Hetken mutistuaan äiti totesi: "Mikset sä osta omaa?" Eihän siinä sitten muu auttanut kuin suunnata ompelukonekauppaan. Nenä kohti Malmia, sieltä kun sellainen kuulemma löytyy.

Sain kovin epämääräisen ohjeistuksen kaupan sijainnista, vaikka sitä jopa kaksi henkilöä yritti minulle selittää. "No se on siinä eläinkaupan vieressä, siinä ainoalla kadulla, joka menee Malmin keskustan läpi." Okei. Näillä ohjeilla lähdimme avustajani, joka ei ollut käynyt kuin kahdesti elämässään Malmilla, kanssa metsästämään kyseistä kauppaa, jossa äitini ei ollut edes itse käynyt, vaikka sitä niin hanakasti mainosti. Kauppa löytyi, kun ensin vähän käveltiin katua väärään suuntaan.

Kerroin myyjälle tarvitsevani ompelukoneen, sellaisen yksinkertaisen, jolla pääsee suoraa ja siksakkia. Vaikka äitini mielestä olen kovinkin rikas nainen, en uskaltanut myyjän kysyessä sanoa budjetikseni kuin noin 150 euroa. Muuten hän olisi varmaan onnistunut myymään minulle 500 euron koneen. Tai oikeastaan ei, ei hän niin hyvä myyjä ollut. Joka tapauksessa budjettiini sopivia koneita löytyi kaksi (tai kaksi hän minulle esitteli), jotka molemmat olivat käytettyjä. Päädyin melkoisen vanhaan metalliseen Singeriin, jossa oli hämmentävän monta vipua ja rinkulaa. Sillä sai ommeltua jopa joustinommelta, mikä toisella koneella ei onnistunut.

Kun pääsin kotiin koneeni kanssa, pakkohan sitä oli heti ruveta räpläämään. En tosin ymmärtänyt siitä mitään. Osasin juuri ja juuri laittaa ylälangan, kun katsoin mallia siinä aikaisemmin olleesta langasta. Silti olin senkin laittanut väärin. Puolan laittaminen onnistui hivenen heikommin, kuten itse puolaaminenkin. Piti siis vain kiltisti odottaa seuraavaan päivään, että äiti tulisi opettamaan minulle koneeni käyttöä.

Äiti tuli (tuliaisinaan munkkeja ja simaa) ja heti ensi töikseen sanoi (siis heti sen jälkeen, kun oli ensin vähän moittinut keittiön siisteyttä), että olin tainnut maksaa koneestani liikaa sen maksaessa 150 euroa. Yritin puolustella hintaa kahden vuoden takuulla ja vaihto-oikeudella. Hetken ajan päästä äiti tuli sinuiksi koneeni kanssa, eikä enää väittänyt sitä liian kalliiksi ikäisekseen, vaikka kovin vanha herra se jo onkin. Sain pikakurssin koneeni käytöstä, puolaamisesta sekä lankojen oikeaoppisesta laittamisesta. "Sit sä teet ite." "Enkä tee, kyllä mä tajusin. Ei se niin vaikeeta ole."

Nyt sitten, kun omistan toimivan ompelukoneen, olen käyttänyt vappuviikonlopun yksinäisyyttä hyväkseni ja perustanut keittiöömme pienompelimon. Siellä on somasti Singerit päällekäin -- vanha herra ja vielä vanhempi rouva. Poljettava ompelukoneeni on nyt nimittäin päässyt sähköisen koneen työpöydäksi.

Vastaperustetun ompelimoni ensimmäisenä työnä on ollut kaksien vähän liian pienten ja reikäisten housujen silppuaminen ja niille uuden elämän kehittäminen. Myönnettäköön, että ajatus oli muhinut päässäni jo pidemmän aikaa: housuistani tulisi uudessa elämässään olkalaukku, jota voi käyttää molemmin puolin. Työn tiimellyksessä unohdin aivan täysin ajantajun, keveästi sain samalla luettua Cosmopolitanin (elämäni ensimmäinen Cosmo), Maalla- ja Tiedelehden sekä Humisevan harjun kokonaan. Tämän romanttisen kirjan jälkeen havahduin siihen, etten ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin aamulla pari munkkia ja juonut puoli litraa simaa ja kello oli puoli yksitoista.

Tällä hetkellä olkalaukku on kovin hyvällä mallilla ja olisi varmaan jo valmis, ellei tuolla arvokkaalla vanhalla herrallani olisi hieman rasittavia tapoja. Se nääs tykkää katkaista ylälangan aina aika-ajoin. Langan neulansilmään laittaminen on niitä harvoja asioita, joihin menetän hermoni nopeasti. En ymmärrä, miten joku voi saada niin mahdottoman pienestä reiästä langan läpi ilman apuvälineitä, vaikka sen reiän näkisikin.

Minulla on langan pujottamiseen hauska pujotin, jonka päässä on hyvin ohuesta metallilangasta muotoitu suunnikas. Suunnikas tökätään neulansilmästä sisään, lanka laitetaan suunnikkaasta läpi ja suunnikas vedetään takaisin – voila: lanka on neulansilmässä. Pahaksi onnekseni ompelukoneen neulalla on silmä sellaisessa suunnassa, että pujottimeni taittuu sitä käytettäessä. Koska vanhaherrani on niin kovin itsepäinen, on pujotin joutunut kovaan rasitukseen, eikä kestänyt sitä enempää. Metallilankasuunnikas irtosi ja se oli sen pujottimen tarinan loppu. Enkä minä suinkaan saa lankaa siitä pienestä reiästä läpi ilman pujotinta, ainakaan näillä peukaloilla.

Harmittavaa, että työ seisoo nyt vain sen takia, etten saa laitettua lankaa paikalleen. täytyy heti huomenissa käydä ostamassa uusi pujotin, jotta ompelimoni työnseisaus ei kestäisi liian kauaa. Taidan tarvita lisätyövoimaa pujottamaan lankani oikeaan paikkaan. Olisi siinäkin avustajalle homma.

(Olisin voinut kertoa myös ompelukonekaupan myyjästä ja siitä, kuinka hän esitteli koneiden ominaisuuksia lähinnä avustajalleni, mutta se ei kuulu tähän tarinaan. Ehkä joku toinen kerta sitten.)

Harrastusmeininkiä

Ensin on mainittava, että reputin viime jaksossa englannin (en muista, mainitsinko sitä täällä) ja tänään oli sitten uusintakoe. Nyt voisin jopa melkein kuvitella pääseväni läpi. Vastauspaperiin jäi ainakin paljon vähemmän tyhjiä kohtia kuin viimeksi. Ehkä se tästä vielä.

*******

Minun on pitänyt varmaan sata kertaa esitellä täällä niitä neulomiani villasukkia. Tein niitä puolitoista viikkoa ja sain jopa langat hiihtolomalla pääteltyä. Villasukkien valmistumisen jälkeen tein itselleni lapaset. Nekin tulivat valmiiksi jo kaksi viikkoa sitten, toisessa lapasessa meni päivä, toisessa joku pari, kun piti välillä olla koulussakin, valitettavasti. Okei, kyllä minä käytin yhden filosofiantunninkin neulomiseen.



Kuvassa pitäisi näkyä kivasti sekä villasukat (toinen lila vihreillä raidoilla, toinen vihreä liloilla raidoilla) että pikkulettini, jotka väsäsin vajaa pari viikkoa sitten samalla, kun kuuntelin hirveää läjää näytelmätekstejä. Koulussa ihmiset sanoivat minua pikkulettien ja tuon asun (vihreää fleegeä oleva tunikamainen hupparisysteemi, jossa pitkä "haltiahuppu") takia metsähaltiaksi.



Tässä sitten ovat lapaset. Samoista langoista tehty kuin villasukat. Ranneosa vihreä kahdella ohuella lilalla raidalla, kämmenosa lila vihreällä sahalaitaisella langalla. Äitini pääsi oikein valokuvamalliksi tätä kuvaa varten.

Esimerkiksi äitini ihmetteli, kuinka osasin tehdä lapasiin tuollaista kuviota, vaikken näe niitä lankoja. Hän ei kuulemma olisi osannut, jos pitää kuvio pitää vaan päässä. Ihan helppoahan se oli... Aina välillä piti vaan tarkistaa, kumpaan lankakerään se lanka milloinkin meni. Joo, okei, kyllä se takkuili välillä tosi paljon, mutta sain kuvion kuitenkin tehtyä ja se oli aika hienoa. Minulta on myös pari tässä kysynyt, voinko opettaa heitäkin neulomaan, hih. En minäkään ollut vielä vuosi tai pari sitten mikään hyvä neuloja. Yläasteellakin meni pari kuukautta, että sain villasukat valmiiksi ja silloin tuli toisesta sukasta pienempi kuin toisesta, kun en jaksanut keskittyä siihen niin kauaa.

*******

Kuukauden päästä on Kouvolassa Taikapäivät (koko pääsiäinen taikureita, jeah!) ja olen taas vaihteesta ihan fiiliksissä kaikesta, mihin saattaa tietysti vaikuttaa sekin, että pääsin eroon englannin opiskelusta. Joka tapauksessa odotan Taikapäiviä jo ihan 'kybällä'.

Ostin maanantaina itselleni salkun, johon voin taikavermeeni sijoittaa. Se on hieno sininen lukollinen työkalusalkku. Opin jopa käyttämään sitä lukkoa, kun päivän verran sitä pohdin. Salkkuni tulee kyllä kokemaan tässä vielä paljon tuunausta.

Ihan melkein käskystä pitää mainita (ei minua oikeasti mitenkään käsketty ;) ), kuinka mahtipalvelua sainkaan tällä viikolla Markku Purho KY:ltä. Heilläkään siellä ei ole ollut kokemusta sokkoasiakkaista ennen minua. Tähän asti on jo ollut todella upeaa, että sain viime Taikapäiville oppaani halvemmalla ja että olen saanut Jokerista sähköisen version. Tällä viikolla sain Jokerin sähköisen version jo ennen, kuin sitä on edes paperiversion tilaajille lähetettykään. Eli, olen tällä kertaa Suomen ensimmäinen, joka sai vuoden -09 toisen Jokerin itselleen!

Olen koko alkuvuoden miettinyt, uskaltautuisinko sunnuntaisin tapaamaan Helsingissä muita taikuri-ihmisiä. En ole vielä uskaltanut, mutta ehkä tässä vielä... Ei, kun kyllä, minä vielä uskallan mennä sinne. Eivät ne niin pelottavia ole.


---
Villasukkakuva: Lotta


Edit: Sain kuulla, ettei tämän merkinnän kuvat näy normaalisti. Saattepahan tekin uusia kokemuksia netinkäytöstä: se on ihan normaalia, että tietää sivulla olevan kuvia, mutta niiden sisältö jää hämärän peittoon. Minä olen sentään ainakin yrittänyt selittää kuvien sisältöäkin.

Ei vaisinkaan. En tiedä, mikä niissä mättää, koska kuvien html-koodit näkyvät (minusta ainakin) ihan normaalisti ja muutenkin ne puheohjelmilla on ihan normeja. Kuulemma kuvattomia kuvia klikkailemalla saa ne näkymään. Jos ei sekään auta, voin yrittää tehdä asialle jotain, jos osaan.

Rauhallinen päivä käsitöiden parissa

Jestas että tänään oli pakkasta. pirtsakka lähes 20 asteen pakkanen sai minutkin jopa laittamaan lapaset käsiin. Hiukan sormet jäätyivät, vaikkemme edes kävelleet kuin jonkun 100 metriä.

Ostin rasiallisen piirrustuslyijykyniä, H-9B. Myyjät tuntuvat aina ihmettelevän, kun ostelen piirrustustavaroita. Mutta nuo lyijykynät oli pakko saada. Etsin niitä jo viime kesänä, mutten löytänyt. Ehkä se johtui enemmän siitä, ettei kukaan jaksanut etsiä niitä minulle, sillä heitä ei oikeasti kiinnostanut minun lyijykynäni. Joten kun pääsin tänään kirjakauppaan ja jopa muistin olevani niitä vaille, piti ne ostaaa.

Oikeasti olin ostamassa puikkoja ja lankaa. Mukaani tarttui kaksi kerää Seitsemää veljestä, liila ja neon vihreä. Vähän raju yhdistelmä, ehkä.

En ollut tajunnut kysyä Keravalla äidiltä erotessani, kumpi on kumman värinen. Kotiin päästyäni minulla oli siis kaksi lankakerää, joista en tiennyt, kumpi on kumpi. Äiti ehdotti, että olisin kysynyt siskojeni kavereilta, jos he olisivat sattuneet soittamaan ovikelloa. Todella hieno idea... Juu, en. En takuulla menisi kysymään keneltäkään pikkusiskojeni kaverilta, minkä värisiä lankani ovat. Piti siis keksiä parempi keino, kun tiesin olevani monta tuntia itsekseni.

Otin toisesta kerästä kännykällä kuvan ja näytin sitä messengerissä kaverilleni. Ongelma ratkaistu paljon nopeammin, yksinkertaisemmin ja ilman turhia häpeän tunteita. Eikä kukaan edes ole koko päivänä soittanut ovikelloa.

Nyt olen neulonut niin paljon, että sormiin särkee. Olisin villasukkani varressa varmasti jo paljon pidemmällä, ehkä kantapäässäkin asti, ellen olisi niin suuruudenhullu ja tekisi mitä erikoisempia kokeiluja käsitöideni kanssa. Yleensä ne ovat onnistuneet edes jotenkin, mutta tänään... Ei oikein toiminut ja purin moneen kertaan. Ensin totesin, ettei homma ollut yhtään minun tyyliseni ja olin tehnyt virheitä, enkä jaksanut käyttää niin paljoa ajatustyötä siihen, sillä sen sai tehtyä paljon helpommin. Jouduin siis purkamaan aika paljon siinä kohtaa. Seuraavaksi aloitin yksinkertaisemmin, mutta tässäkin tuli ongelmia vastaan. Yritin epätoivoisesti tehdä kuviota, kunnes äiti tuli tipauttamaan minut takaisin maanpinnalle ja sanoi, ettei kannata varteen taiteilla mitään ihmeellistä. Okei, ei sitten. Taas purkamaan. Olisin tosin purkanut sen tekemäni kuvion muutenkin, koska siellä oli virheitä. Yllättävän vaikeaa neuloa kuvioita, kun langat tuntuvat samalta.

Nyt olen ihan kivassa vaiheessa, mutta voisin olla pidemmälläkin. Olen kuitenkin neulonut tänään... Hmm, varmaan kahdeksan tuntia. En ehkä ihan, mutta aika läheltä liippaa. Olin päivällä jopa yli yhdeksän tuntia pois koneen äärestä, mikä on pisin aika sitten joululoman.

Alunperin tässä oli vielä pitkälti pohdintaa siitä, miten minun on oikeasti saatava edes jossain vaiheessa toteutettua lähes kaikki päässäni muhivat visiot, koska muuten kuvat niistä jäävät pyörimään päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi (mutta blogger sähläsi ja koko merkintä katosi bittitaivaisiin ja minun piti aloittaa alusta!). Olen nyt viiden vuoden ajan katsellut sieluni silmin kuvaa hamahelmityöstä, jota suunnittelin sokeutumiseni aikoihin. Alkaa ottaa jo päähän sama yksinkertainen kuvio... Ei ainakaan voi sanoa, etten suunnittelisi käsitöitäni ja askartelujani riittävän pitkään ennen toteuttamista. Tosin, hyvin harvoin oikeasti ne, joita olen päässäni pyöritellyt vuosien ajan, tulee edes toteutettua. Liian suuruudenhulluja töitä tai sitten minulla ei tule ikinä olemaan materiaaleja sellaiseen.

Odotan kauhulla huomista ja ylihuomista. Pitäisi treenata matikankokeeseen ja sitten jopa tehdä se matikankoe. Se vaatii siis paljon pistekoneella kirjoittamista. En tajua, miten pystyn siihen, kun sormiin sattuu jo tämä tietokoneella naputtelu. Pistekirjoituskoneen nappulat ovat siis monin verroin jäykemmät kuin mitkään tietokoneen näppäimet ja niitä pitää oikeasti painaa, kun taas tässä riittää, että läjäyttää sormensa näppäimen päälle.

Kauratyynyt kylmiin talvi-iltoihin

Pistin taas käteni töihin ja väsäsin ystävilleni joululahjaksi kauratyynyjä rentouttamaan jäykkiä lihaksia ja niin edelleen. Mukavia, halpoja, lämmittäviä lahjoja, joissa on pieni oman käden leima.

Ensin kokeilin fleege-kankaan leikkaamista ilman kaavoja. Jos olisin leikellyt pelkkiä suorakaiteita, homma olisi varmaan toiminut. En leikannut kuitenkaan yhtään suorakaidetta, joten kaavat piti piirtää. Varmaan olisin periaatteessa pärjännyt pelkkien *vahanauhojen kanssa, mutta ne eivät pysyneet kunnolla paikallaan ja niin isoja kuvioita en uskaltanut lähteä leikkelemään ihan vapaalla kädellä.

Kaavapaperia ja vahanauhoja. Niillä homma toimi varsin näpsäkästi. Piirsin kaavan, leikkasin kankaan ja surautin saumurilla. Enää kaurat puuttuivat.

Kauratyynyn täyttäminen kauralla on melko rasittavaa puuhaa. Kauroja lenteli sinne tänne ja niitä löytyy varmaan vielä pitkään lattioiltamme... Mutta sain jokaisen tyynyn täytettyä, joten piti vielä käsin ommella reikä umpeen. Sain yllättävän vähän pistoja sormiini. Onnistuin kuitenkin leikkaamaan saksien kärjillä yhteen sormenpäähän ja kerran kämmeneen. En kuitenkaan vuodattanut kertaakaan verta.

Yksi tyynyistä sai kilpikonnan muodon. Sen kilpeen piti ommella lokeroita, jotta kaurat pysyvät tasaisemmin tyynyssä. Minä pöljä en ihan hallinnut äidin ompelukoneen käyttöä (en tajunnut laittaa sitä puolaamisasennosta normaaliin ompeluasentoon vaan kirosin koko koneen, kun se ei muka toiminut) ja jouduin ompelemaan käsin. Suoran ompeleen ompeleminen käsin on melko haastavaa, kun ei ollut mitään kätevää kohtaa, mihin sitä vertailla. Siihen meni myös paljon aikaa, sillä en ole nopea käsin ompelemisessa.

Toisen tyynyn kanssa kävi sama homma. Meni koko päivä parin tyynyn valmistamiseen vain siksi, etten siirtänyt yhtä tappia oikeaan kohtaan. Onneksi seuraavana päivänä äiti tuli ja pelasti minut, joten sain tehtyä ompelukoneella vielä yhteen tyynyyn nätisti lokeroita. Sen jos olisin joutunut tekemään käsin...

Nappien ompeleminen on ihan hauskaa. Koko puuha on hauskaa, kun saatoin kuunnella samalla yhtä aivan ihanan mahtavaa fantasiakirjaa.

Minulta kysytään, miten voin tehdä tuollaisia asioita sokkona. Minä kysyn ennemmin, miksi en voisi tehdä ja miten se muka on vaikeaa. Kädet minulla toimivat varsin hyvin, eikä ompelukoneen käyttöön niin silmiä tarvita. Ainut ongelma minulla on siinä langan saaminen neulaan, mutta laitoin äitini tekemään sen. Käsin ommellessani sain jopa itse laitettua monta kertaa langan neulansilmään, vaikka yleensä saan tapella senkin kanssa monta kertaa. Lyhyillä töppösormillani on langan päähän solmun tekeminenkin joskus ollut aika haastavaa, mutta nyt minä onnistuin siinä siististi joka kerta.

Saumurissa ja normaalissa ompelukoneessa on paininjalka, jonka reunassa sormeaan voi pitää turvallisesti ilman, että ompelee senkin. Siihen ei tarvita mitenkään sen kummallisemmin silmiä katsomaan, mistä sitä ompelee. Okei, minun ajovauhtini kyseisillä vempaimilla ei ole välttämättä niin nopea, kuin joillain näkevillä, mutta lopputuloksen siisteys on mielestäni tärkeämpi asia kuin se nopeus. Voi sinne tietysti halutessaan teippailla jotain suuntaviivoja, mutta itse olen kokenut sellaiset turhiksi.

Ompelemiseen on kehitetty paljon eri apuälineitä, mutta minä olen tähän asti pärjännyt ilman sellaisia. Joku langan pujotin on varmasti kätevä juttu ja ehkä hankin vielä joskus sellaisen. Tai oikeastaan minulla on ollut joskus sellainen, mutten kertaakaan ehtinyt käyttää sitä ja äiti kadotti sen. Ompeleminen sokkona ei ole juuri sen haasteellisempaa kuin näkevänäkään. Mitään millin tarkkaa työtä en ehkä pysty tekemään (tai mistä sitä tietää, jos riittävästi harjoittelee), mutta ihan riittävästi itselleni.



Tässä kuvassa poseeraa kilpikonnan muotoinen kauratyyny, jonka nykyinen omistaja nimesi sen heti Kyöstiksi. Toiset tyynyt saivat kuun, käärmeen ja salmiakkikuvion muodon.

Tämä on kirjoitettu jo 8.11, mutta pakko julkaista vasta näin joulun jälkeen, ettei lahjan saajat päässeet kurkkimaan lahjojaan etukäteen.

* vahanauha
Vahanauha on sellainen 15 cm pitkä vahapötkylä, jonka sisällä on kai joku langan tapainen. Sitä pystyy muotoilemaan helposti ja vahan ansiosta nauha tarttuu kiinni melkein mihin vaan. Käytän niitä enemmän piirtämisen apuvälineenä, kuten nytkin kaavojen piirtämisessä.

Kuva: Lilithea