Tekemättömyyden kiireisyys

Kolmen humanistikurssini kanssa minulla on vähemmän koulua ja vähemmän tekemistä kuin koskaan ennen loma-aikojen ulkopuolella. Nyt olisi aikaa kirjoittaa, soittaa, piirtää... tehdä kaikkea sitä, mihin muuten ei mukamas ole aikaa. Arvatkaapas vaan, mitä minä teen.

Nukun pitkään. On täysin käsittämätöntä, mistä unta oikein riittää, mutta niin vain minä posotan kymmenen tunnin yöunia ja haluaisin vielä jatkaa nukkumista, nukun päikkäreitä suunnitellusti ja suunnittelemattomasti.

Luen: Hesaria, runoja ja romaaneja. Voisin yrittää edes käyttää tätä aikaa hyväksi ja lukea koulukirjoja, mutta e-hei. Minä luen hassua kaunokirjallisuutta, josta en edes osaa oikein päättää, pidänkö siitä. Viikonloppuna luin Turkka Hautalan Salon ja eilen ja tänään Makine Andreïn Maan ja taivaan, niistä pidin. Nyt luen Riikka Ala-harjan Jättiläistä ja tiesin kirjan alusta asti, etten pidä siitä.

Mitä muuta minä teen? En edes osaa sanoa. Mietin, että pitäisi siivota, tiskata ja viedä roskat, pitäisi skannata kirjeitä ja selvittää, miksei huoneessani toimi nettiyhteys. Jotenkin vaan aina aika vilahtaa ohi ja kaikki jää tekemättä. välillä soitan puolitoista tuntia viulua, välillä kirjoitan yhden runon.

Nyt kun olisi kerrankin aikaa, en saa mitään aikaan. Ehkä tämä johtuu pimeydestä, kaamoksesta, ehkä vain yleisestä hengailun tunteesta. Kun koulussa ei tarvitse tehdä mitään, sama vetämättömyys jatkuu kotonakin. Yritän ryhdistäytyä, ottaa härkää sarvista ja saada aikani kulutettua hyödyllisemmin kuin nyt. Se taitaa olla vain itsestäni kiinni, jääkö tämä löysä jakso elämääni vaiheena, jolloin en tehnyt mitään vai vaiheena, jolloin ehdin ihanasti toteuttaa itseäni.

Onneksi on ympärillä ihmisiä, jotka estävät minut täysin vaipumasta kaamosmasennukseen. Onneksi on harrastuksia, joihin on aivan huippua lähteä, vaikka muuten vähän vetämättömältä tuntuu. Onneksi on joka päivä vähintään tunti koulua, niin tulen kurkistaneeksi kotioven ulkopuolelle. Onneksi on tämä elämä, josta voi nauttia joka hetki. Onneksi on aikaa ajattelulle.

*******

keksin aivan mahtavan tuotteen, jossa yhdistyy käsityöt, kierrätys ja luovuus. Tekisi niin mieleni jakaa tämä innovaationi täällä - mutta ei vielä. Ystäväni saa kyseisen tuotteen parin viikon päästä synttärilahjaksi, ehkä muutkin läheiset pääsevät joululahjoina nauttimaan ideastani ja koska tiedän ainakin osan heistä seuraavan kirjoitteluani, en voi jakaa tätä mainiota desing-tuotetta täällä. En vielä. Olen siitä niin kovin innoissani. olen täyttänyt tyhjiä päiviäni tuotetta kehitellen ja valmistellen, puolikkaat lankakerät pääsevät hyvään käyttöön.

Syksy ja lomaviikko

Olen ollut tämän viikon syyslomalla. Päätin jo aikoja sitten, etten koskekaan koko viikkoon koulujuttuihin, en edes pitkällä tikulla. Tavoitteen toteuttaminen ei tuottanut vaikeuksia. Tämä on ollut niin löysä, aikatauluton viikko, etten tiedä, milloin viimeksi olisi ollut tällaista.

Olen käynyt katsomassa (kuuntelemassa) Joutsenlampea, lukenut Risto Ahtia, suunnitellut kaverini kanssa kuunnelmaa, pohtinut kirjallisen ilmaisun lopputyötekstiäni (ainut vähänkään kouluun liittyvä asia), keskustellut kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, istunut Hesperian puistossa piknikillä, tavannut kavereita, leiponut ja syönyt banaanikakkua, ajatellut tulevaisuuttani... Eilen olin 30-vuotisjuhlissa, tänään olen nukkunut pitkään ja lukenut Harold Bloomia. Viikkoni on ollut rento, rentouttava ja sisällöttömyydessään kovin monisisältöinen.

Välistä löysin itseni miettimästä, mihin oikein aikani katoaa, vaikken tee mitään. Tunsin miltei huonoa omaatuntoa tehottomista päivistäni. Sitten annoin itselleni luvan olla syyslomalla tehoton.

Pidän syksystä. Pidän syksyn tuoksusta, hämäristä illoista, lehtikasoista, ruskan väreistä, vaikken sitä silmin voikaan enää nähdä, viilenevästä ilmasta. Syksy on rauhallinen vuodenaika, juuri sopiva tulevaisuuden ja oman sisäisen taiteilijuuden pohtimiseen.

Olen miettinyt viimeisen puolentoista viikon aikana kohtuu paljon, miksi haluan ilmaista itseäni taiteen keinoin. Miksi minä kirjoitan? Mitä kirjoitan? Miksi taion? Miksi esiinnyn? Mitä haluan sanoa? Mitä minulla on sanottavana? Mitä taide on ja mitä sen pitäisi olla?

Olen ärsyyntynyt tämän päivän taiteen "viihteellistymisestä", siitä, että kaiken pitää olla valmiiksi pureskeltua, kevyttä hauskaa, jonka vastaanottamiseen ei tarvitse käyttää juuri omaa energiaa. Silti en osaa yksiselitteisesti sanoa, mitä taiteen pitäisi minusta olla, tai mikä on taiteen ja viihteen ero. Taide ei ole yksiselitteistä. Sillä pitäisi olla jotain sanottavaa, jotain ajatuksia ja tunteita herättävää - ehkä enemmän kuitenkin niitä ajatuksia. Ihmiset ajattelevat liian vähän.

Voisin mennä Orivedelle kirjoittajakurssille, Ugandaan vapaaehtoistyöhön tai EVS:ään - mutten voi. Vuoden päästä koittava tulevaisuuteni, reilun puolen vuoden jakso ilman opiskeluja, on tällä hetkellä mahdollisimman sekavana palapelinä, palikat hajallaan. Ehkä minä vielä joskus tiedän, mitä vuoden kuluttua teen.

"On syksy niin ihmeellinen..."

Olen löytänyt jälleen kitaran ja kitaramusiikin, parin vuoden tauon jälkeen. Vuosi sitten saatoin olla hyvinkin melkein pari kuukautta koskematta kitaraan, nyt otan sen esiin aina, kun suinkin pystyn. Omia kitaraläksyjäni Youtubesta hakiessani olen löytänyt paljon ihania kitaristeja ja upeita kappaleita, joita fiilistelen oikein kunnolla.

Tämä innostus yllätti minut, sillä ensimmäisen tunnin jälkeen olin lähes valmis lopettamaan siihen. Ajattelin, etten nykyiseltä opettajalta saa sitä, mitä kitaransoitolta haen. Hän kun on tottunut opettamaan lähinnä säestystä ja sointuja ja minä haluan soittaa kunnon kitarakappaleita. Ajattelin sitten kuitenkin katsoa, mitä tästä tulee ja olen nyt koko ajan kitarassa kiinni. Noiden kahden tunnilla soittamani kappaleen lisäksi olen soittanut paljon vanhoja kitaraläksyjäni ja opetellut uudestaan sellaisia kappaleita, joista en enää yhtään muistanut, miten ne menivät. Hämmästyin huomatessa, että sormet muistivat vielä yllättävän paljon sellaisistakin kappaleista, joita en ollut soittanut vuosiin. Toisen kappaleen kohdalla taas korva muisti, sormet eivät niinkään hyvin. Eikä sormet meinanneet löytää sitä sointua, jonka korva muisti.

Uudestaan löytämäni intohimo kitaransoittoon näkyy myös siinä, että ylösalaisin keikahtaneen unirytmini takia olen ollut hereillä melkein joka yö viiteen asti aamuyöstä ja parina yönä olen lähtenyt parvekkeelle kitaran kanssa. Toisena yönä satoi vettä ja tuuli. Siellä minä sitten soitin innoissani Tears in heavenia, sormet kohmeessa. Tajusin aika pitkään pihalla ollessani, ettei se kylmä vesisade välttämättä tee niin kovin hyvää kitaralle. Heti sisään tultuani kuivasin kitaran kunnolla ja menin lämpimään peiton alle. Oli melko eeppinen kokemus istua syksyisenä aamuyönä yksin ulkona soittamassa. Ja viel ävesisateessa. Helsinki on ihanan hiljainen siihen aikaan vuorokaudesta.

Tänään kitarasta sitten katkesi D-kieli, kun yritin virittää sitä kokosävelaskelta korkeammaksi. Olisi helpottanut yhden sovituksen soittamisessa. Ilman D-kieltä en voi soittaa kovin paljoa muuta kuin Spanish romancea, jonka sain tänään läksyksi. Tuleepahan harjoiteltua sitä. Mutta täytyy kyllä pian käydä ostamassa uusi kieli.

*******

Toinen asia, johon olen palannut parin vuoden tauon jälkeen, on maalipallo. Huomenna aion mennä ensimmäisiin maalipalloharkkoihin pitkään aikaan... Tai tarkemmin sanottuna noin vuoteen. En ole ihan varma, mihin minun siellä pitää mennä. Enkä ole varma, kestänkö sitä hengissä. Mutta jos olen menossa parin viikon päästä maajoukkueleirille, pitää minun sitä ennen kestää edes yhdet kahden tunnin harkat.

*****

Syksy on mukava vuodenaika.