Viikonloppu kaukana koulusta

Parin viime viikon ajan olen viettänyt paljon aikaa historian kirjojen parissa. Syynä tietysti on historian ylioppilaskirjoitukset, jotka ovat vajaan kolmen viikon päästä. Olen kyllä hiukan jäljessä, jos aion oikeasti sisäistää sen kaiken... Nämä jäljellä olevat viikot taitavat mennä vielä tiiviimmin historiaan.

Opiskelun lisäksi aikaa menee harrastamiseen. Olen melkoisen ylpeä itsestäni, kun päätin olla menemättä koulun kuoroon. Nyt minulla on joka viikko yksi täysin vapaa arki-ilta. Se tuntuu lähes luksukselta, vaikkakin tulen käyttäneeksi sen mitä suuremmalla todennäköisyydellä opiskelemiseen.

Mutta eihän minun pitänyt koulusta puhua - päin vastoin.

Vietin viikonloppuni Lammilla asuntovaunussa. Tai okei, en koko viikonloppua. Menin sinne vasta lauantaina, koska perjantai-iltana minulla oli kitaratunti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti käyttää luppoaikaani vaunulla historian lukemiseen, mutta kun kaivoin koneen repusta ja avasin Luetuksen - ohjelman, josta kaikki kirjani löytyvät - tulin avanneeni sieltä Virpi Hämeen-anttilan romaanin neljännen historiankurssin kirjan sijaan. Oikeasti minun pitää sitä Hämeen-anttilaakin lukea äidinkielen kurssia varten.

Koko viikonloppu hurahti koskematta koulutehtäviin. Luin romaania, ajattelin, kirjoitin, leikin 2-vuotiaan sijaissiskoni kanssa ja istuin lauantai-iltana/yönä liian pitkään grillikatoksella.

Äitini ja meidän 2-vuotias olivat menneet Lammille jo perjantai-iltana. Äiti oli harrastanut markkinointia puolestani ja kertoillut uusille tuttavuuksilleen, kuinka hänen tyttärensä tulee seuraavana päivänä ja harrastaa taikatemppuja. Niinpä lauantai-iltana karaoketanssien jälkeen grillipaikalle kerääntyi porukka, joka halusi nähdä minut ja taikuuteni. Minua ei suinkaan jännittänyt yhtään... Rehellisesti sanoen en ollut varmaan pariin viikkoon koskenutkaan korttipakkaan, kun olin vain lukenut hissaa. Yhtäkkiä pitikin sitten esiintyä mielenkiintoisissa olosuhteissa.

Aluksi se ei innostanut minua yhtään ja ihmisten keskipisteenä oleminen oli vaivaannuttavaa, kuten kovin usein ennenkin. Siinä hetken korttipakka kädessä istuttuani pääsi kuitenkin esiintyjäminä vauhtiin. Olen oikeasti melko erilainen "lavalla" kuin muuten. Ihan siviilissä saatan olla hiukan ujo ja syrjäänvetäytyvä, etenkin vähän vieraammassa seurassa. Mutta esiintyessä ujoudestani ei tunnu olevan jälkeäkään ja olen vilkas sekä ilmeisen viihdyttävä. Itsekin viihdyn kovin, en voi kiistää. Ex tempore -keikkani poiki mitä luultavimmin uusia keikkoja, ihan sellaisia oikeita.

Taikatemppujeni ja hetken huomion keskipisteenä olemisen jälkeen olin päässyt kummallisesti sisään siihen porukkaan, josta en ollut tavannut äitiäni lukuunottamatta ketään koskaan aikaisemmin. Minulla oli aivan mielettömän hauska ilta, joka vierähti aamuun asti. Menoa ja meininkiä ei häirinnyt lainkaan se, että joukon keski-ikä oli varmaankin lähempänä viittäkymmentä. Minä olin porukan nuorin, vanhin taas oli 70-vuotias. Olen ennenkin todennut tuntevani oloni kovin paljon kotoisammaksi itseäni vanhemmassa porukassa kuin ikäisteni seurassa, nyt se tuli taas todistettua.

Edit:
Hienoa viikonloppureissussani oli myös se, että pääsin viittomaan. Siellä oli yksi mies, joka on ollut töissä Hämeenlinnassa jossain kuurojen palvelutalossa, jossa oli myös kuurosokeita. Jonkun viiittomakielen tasokokeenkin hän oli suorittanut. Niinpä me keskustelimme pitkään viittomalla - tosin niin, että puhuimme saman myös ääneen, koska minun kielitaidollani ei olisi ihan pelkästään viittomilla pärjätty. Hän sitäpaitsi viittoi jotenkin kovin epäselvästi verrattuna siihen, mihin olen tottunut (enkä ole viittonut kuin lähinnä tulkkien kanssa ja edellisestä viittomisesta onkin jo yli vuosi). Epäselviin viittomiin saattoi vaikuttaa myös herran humalatila, mutta toisaalta kaikilla ei muutenkaan ole niin selkeä se 'käsiala'. Opin pari uutta viittomaa lisää ja oikein hauskaa oli.

*******

Kahden viiikon aikana uudessa asunnossa olen ehtinyt jutella naapureiden kanssa jo enemmän kuin vuoden aikana Pukinmäessä yhteensä. Puksussa se oli aina vähän sellaista "moi"-muminaa, jos satuttiin osumaan samaan aikaan hissiin tai ulko-ovelle tai jotain. Täällä minä olen jo ihan oikeasti jutellutkin naapureille, vaikka sekin on ollut aika vähäistä. Yhden englantia puhuvan naapurin kanssa vaihdoimme muutaman sanan rapussa, kun istuin ruokaostosten kanssa oven ulkopuolella - avaimet olivat jääneet kotiin ja veli oli tulossa koulusta. Siitä keskustelusta olen aika iloinen, koska kävin siis - ihan oikeasti - keskustelun englanniksi.

Tänään sitten alaoven ulkopuolella minulle sanottiin: "Aai, naapuri. Mä katoinkin, että meillä on sama suunta. Oltiiin samassa sporassakin." Ei mitään kovin suurta, mutta enemmän kun "moi" ja "kiitos", kun toinen avaa oven.

Uuden oppiminen on parasta

Minä olen elämäni aikana harrastanut hyvin montaa asiaa: taitoluistelua, sukellusta, ratsastusta, maalipalloa, jumppakerhoja, kitaransoittoa, yleisurheilua, aikidoa, larppaamista, teatteria... Lisäksi tietysti vielä kirjoittaminen, piirtäminen, käsityöt, taikuus ja uusimpana viulunsoitto. Olen muutamia kertoja miettinyt, että miksi harrastukseni ovat vaihtuneet ja mikä saa minulla riittämään motivaatiota joihinkin harrastuksiin, mutta toisiin taas ei.

Luistelun lopetin, koska emme olleet varma, jatkuuko se samaan aikaan joulun jälkeen. Sinänsä harmi, sillä luistelu oli oikein kivaa. Sukellus jäi, koska halusin mennä ratsastamaan ja ne molemmat olisivat olleet vähän kalliita. Ratsastukseen kyllästyin, sillä olin vammaisratsastusryhmässä, joka ei oikein edennyt mihinkään (silti jaksoin tehdä sitä jopa kolme vuotta). Maalipalloa jaksoin pelata ja harjoitella suhteellisen aktiivisesti reilun vuoden verran, kunnes päätin, että haluan mieluummin yksilönlajin ja vaihdoin yleisurheiluun. Sitä taas kesti vain vuoden, kun minua alkoi kyllästyttää. Aikidoa harjoittelin puoli vuotta, kunnes menin lukioon ja se jäi pitkien koulupäivien ja -matkojen tähden. Enää en varmaan edes muista mitään.

Kitaransoiton olen aloittanut 11-vuotiaana ja olen siis oikeasti soittanut sitä melkein seitsemän vuotta, vaikka tosin välissä oli pari vuotta, kun en soittanut. Tauko siihen tuli vain sen takia, ettei minulla tuntunut kahdeksannella luokalla riittävän aika kitaraan, yleisurheiluun (harkat pari kertaa viikossa) ja teatteriin. Harmitti niin pirusti luopua kitarasta.

Kun olen tarkkaan miettinyt, mikä yhdistää harrastuksia, joita olen jaksanut pidempäänkin kuin vuoden, olen löytänyt niille ainakin yhden yhdistävän tekijän: uusien asioiden opiskeleminen. Maalipallo ja yleisurheilu olivat niin junnaavia, kun aina tehtiin samaa ja piti vain oppia juoksemaan kovempaa, hyppäämään pidemmälle ja hiomaan sitä yhtä ja samaa tekniikkaa. Maalipallossa voi sentään opetella välillä jotain uusia heittotekniikoita, mutta loppujen lopuksi sekin on aika lailla sitä samaa koko ajan. Mutta kitaransoitto, taikuus, teatteri... Niissä saa opetella kaikkea uutta: joko uusia tekniikoita tai vähintäänkin uusia kappaleita, temppuja tai vuorosanoja. Aina on jotain opittavaa ja se pitää mielenkiinnon yllä.

Joskus sanoin, ettei minulla riittänyt kärsivällisyys yleisurheiluun. En kuitenkaan koe voivani syyttää itseäni kärsivällisyyden puutteesta, sillä saatan hyvinkin soittaa yhtä ja samaa kappaletta kymmenen kertaa peräkkäin vain siksi, ettei joku yksittäinen kohta sujunut riittävän hyvin. Jaksan treenata taikatemppujen tekniikoita kerta kerran jälkeen, kunnes se alkaa sujua. Mutta en jaksa kuukausi kuukauden perään vain juosta.

Aikido on laji, jota takuulla jaksaisin harrastaa pitkäänkin. Siinä on aina uusia tekniikoita opeteltavana. Pitäisi vain löytää viikosta aikaa ja joku mukava dojo, johon mennä. Liikuntaharrastus ei olisi nimittäin lainkaan pahitteeksi näiden kaikkien vähemmän liikuntaa vaativien tekemisteni keskellä.

Olen kuullut lausahduksen: "Muut tekee sitä, mitä ne osaa, mutta Ronja tekee sitä, mitä se haluaa." Tuo on ehkä melko totta, mutta loppujen lopuksi minäkin teen vain sitä, mitä osaan: jos haluan tehdä jotain, teen sitä ja opin tekemään sitä, kunhan harjoittelen riittävästi. On turha sanoa, että haluaisi tehdä jotain, muttei osaa; ei kai sitä opikaan, jos ei kokeile!

Edit:
Kitaraopettajani suositteli minua hakemaan musiikkiopistoon. Kävin surffailemassa Itä-Helsingin musiikkiopiston nettisivuilla (ko. opettaja on siellä opettajana), lueskelin kaikki mahdolliset opetukseen liittyvät tiedot ja päätin katsoa, mitä pääsykokeisiin ilmoittautumislomakkeessa kysellään. Täytin siinä samalla lomaketta ja lopuksi vain painoin "lähetä"-painiketta.

En ole koskaan ajatellut, että pääsisin musiikkiopistoon. Aloitin 11-vuotiaana klassisen kitaran soiton Järvenpään Suzuki -yhdistyksessä. Suoritin kyllä 1/3-tutkinnon, en tosin teoriaosuutta. Olen aina ajatellut, etten ole riittävän hyvä musaopistoon. Mutta kun kerta opettaja sen kehoitti tekemään ja kun hän kerta on siellä opettajana, niin ei tarvitsisi edes opettajaa vaihtaa... Halvemmaksikin se lukukausimaksu varmasti tulee, kuin tämänhetkinen yksityishinta 35 e /45 min. Ja jos saan suoritettua kiitettävin arvosanoin 2/3-tutkinnon, voisin saada sivuaineen, joten viulun soittaminen tulisi myös halvemmaksi. Olen siis jo melkein tottunut ajatukseen, että olen menossa musaopistoon, pääsykokeet tosin hieman pelottavat jo nyt. Enkä ole ehtinyt mainita asiasta vanhemmilleni lainkaan.

Taidan tarvita sitten ensi syksynä vähintään yhden päivän viikkoon lisää, mikäli aion opiskella myös teoriaa.

Kiirettä, kiirettä

En ole kirjoittanut aikas pitkään aikaan, vaikka on moniakin aiheita välillä pyörinyt päässä. Ehkä niistä tulen vielä joskus teille kertomaan.

Nyt on viimeiset viikot vierähtäneet koulutehtävien, teatteriharjoitusten ja muiden harrastusten sekä luottamustoimien parissa. Koeviikko on ohi ja uusi, aivan ihanan rento jakso (5 kurssia, aaaah) pyörähtänyt käyntiin, joten kiire hiukan alkaa helpottaa. Teatterin suhteen taas kiire on tässä vain lisääntynyt: ensi-ilta on ylihuomenna.

Yli kymmenen hengen teatteriporukalla (en jaksa laskea, montako meitä on yhteensä) on menojen ja sairasteluiden yhteensovittaminen melko haastavaa ja monienkin hermoja on kiristänyt se, ettei koskaan tunnu olevan kaikki paikalla - tai etenkään ajoissa. Silti me teemme parhaamme ja luotamme toisiimme, tai vähintään itseemme. Shakespeare oli hauska mies, ainakin hänen tekstistään saa paljon hulvattomuuksia aikaan.

Kutsun oikein mielelläni teidät kaikki blogini lukijat (joiden määräon muuten vain lisääntynyt kirjoitustaukoni aikana) katsomaan Iirikseen näkövammaisteatterin näytelmää Mitta mitasta. Ensi-ilta on 15.4 klo 18 ja muut esitykset Iiriksessä (Marjaniementie 74, Itäkeskus) lauantaina 17.4 klo 16, sunnuntaina 18.4 klo 16, torstaina 22.4 klo 18, lauantaina 24.4 klo 16 ja sunnuntaina 25.4 klo 16. Lippuvarauksia voi tehdä Tanja Turuselle tanja.turunen@welho.com tai puhelimitse (09)3960 5505. Lippuja myydään tietysti myös ovelta ennen esitystä. Lippujen hinnat on 10 e ja 8 e (opiskelijat, eläkeläiset, yli 10 hengen ryhmät). Kaikkiin esityksiin sisältyy kuvailu näkövammaisille.

Minun oli tarkoitus mainostaa jo hiukan aikaisemmin ja vaikka hoitaa keskitetysti lukijoidenn lippuvarauksia, mutta kirjoitustaukoni takia sekin on jäänyt. Silti sanoisin, että mikäli vain mahdollista, kannattaa tulla katsomaan! (Eikä vähiten sen takia, että näkeee minut puhumassa rivoja, "moraalinen selkäranka" kun lukioporukassanikin olen.)

*******

Tänä kesänä on Kouvolan Taikapäivillä juniortaikuuden SM-kisat, joihin olen kovasti osallistumassa. Kisaohjelma on ollut jo pari kuukautta kovan treenin alla ja kunhan tästä teatteriharjoitusten sumasta pääsen yli, treenaus jatkuu vielä kovempana. Taikureiden sunnuntaitapaamiseenkin sain itseni roudattua viime sunnuntaina ja aion kyllä ihan oikeasti käydä siellä taas vähän ahkerammin. Oli ensimmäinen kerta tämän vuoden puolella, kun sinne menin. Hävettää hiukan.

*******

Viime aikoina tehokkuuteeni - ja sen puutteeseen - on varmasti myös vaikuttanut Leen@, jossa ajatukset pyörivät paljon ja jonka blogissa on tullut vierailtua monesti päivässä. On haikeaa, kun ihminen, jonka on tuntenut koko pienen ikänsä, joutuu tappiolle taistelussa syöpää vastaan. Viimeiset kunniakierrokset menossa ja lähimmäisten tuki vahvasti taustalla.

Pimeä syksy on kiirettä täynnä

En tiedä, onko kaamosmasennus iskenyt minuunkin vai mikä tämän vetämättömän olon oikein aiheuttaa. Mikään ei tunnu kiinnostavan eikä mitään jaksaisi tehdä. Jätin tänään koulupäivän välistä, kun oli aamulla 36,9 astetta lämpöä, eikä huvittanut pätkääkään. Ajattelin, että saan sitten kotona tehtyä jotain koulujuttuja, mutta pyh. Lämpö on laskenut päivän mittaan niin, että tuossa kahdentoista aikaan taisi olla ihan normaalilukemissa.

Minulla on englannin uusintakoe ylihuomenna, mutta... Suunnitelmistani täysin poiketen en ole lukenut yhtään. Pitäisi kyllä, mutten toisaalta tiedä, onko kahden päivän tankkaamisella enää mitään väliä. Ei huvita. Siitä uusintakokeesta olisi vaan vähän pakko päästä läpi. Jos voisin taas lainata jonkun aivoja muutamaksi tunniksi...

Sain sentään tänään lähdettyä kauppaan. Piti alunperin mennä jo eilen, mutten jaksanut. Tänään lähdin ja huomasin, kuinka raitis ulkoilma ja ihmiset piristävät - edes vähän. Kotiin tultuani paneuduin jälleen äänikirjan ja neuleen ääreen, syöden siinä samalla käärretorttua. Mitään muuta en sitten olekaan saanut tänään aikaiseksi kuin sitä neuletta, sitäkin liian vähän.

Viikonloppuna olin pelaamassa maalipalloa Tukholmassa. Turnauksessa oli neljä naisten joukkuetta, me ja kolme ruotsalaista. Tulimme toiseksi. Olin melkein laskenut sen varaan, että olen vaihtopenkkipelaaja - kuka nyt haluaisi laittaa tyypin, jolla on ollut muutaman vuoden tauko, heti kentälle kv-turnauksessa - mutta toisin kävi. Olin paljon kentällä ja kuuluin aloituskokoonpanoon, joka pelissä. Vaikka olin etukäteen päättänyt, että maajoukkuetouhuilut jäävät minun osaltani nyt ihan takuu varmasti yhteen leiriin ja yhteen turnaukseen, en ollutkaan enää Tukholmassa ihan niin varma... Se oli kuitenkin ihan kivaa. Ja kuulostaahan se hienolta, että voi sanoa tehneensä 17-vuotiaana come backin maajoukkueeseen. Tiedän kyllä, että minulla on hirveästi tekemistä ja harrastuksia ja liian vähän aikaa jo valmiiksi, mutta silti en ole nyt yhtään varma maalipallourani jatkosta. Siis ainakaan tuolla maajoukkueessa. Mielellään he minut sinne ottaisivat.

Tukholmassa elin ihan täydellisesti Suomen aikaa, enkä ymmärrä, miten tunnin aikaero voikaan olla muka niin ongelmallinen. Perjantai-iltana olin ihan rätti jo silloin, kun laskeuduimme Arlandaan ja matkasimme sieltä 40 minuuttia hotellille. Vähän siinä piristyi, kun piti käydä ostamassa iltapalaa ja ulkoilla sen takia. Lauantaiaamuna heräsin sitten viideltä, Suomen aikaan kuudelta. En sentään noussut vielä silloin vaan venytin ylösnousemistani puoli seitsemään. Väsähdin taas aivan totaalisesti jo puoli kahdeksan aikaan, kun yritin vääntää ruotsin läksyjä. En päässyt kovin pitkälle, kun huomasin toisen käden sormien kyllä olevan pistenäytön rivillä, mutten enää liikutellut niitä enkä tajunnut yhtään, mitä siinä luki. Siinä vaiheessa sai läksyt jäädä, mutta nukkumaan pääsin jälleen vasta melkein puoli kymmeneltä.

Meitä katsottiin turnauksessa pariin kertaan omituisesti, kun koko Suomen joukkue istui kentän laidalla seuraamassa toisten pelejä ja sekä minä että meidän valmentaja neuloimme. Ei meitä muuten oudosti olisi katsottukaan, mutta sukkapuikot herättivät huomiota. Ruotsin naisten maajoukkueen valmentaja muisti minut vielä neljän vuoden takaisesta maajoukkueajastani. "Hon är inte lilla Ronja, hon är 17."

Ja niin, yllätyin Finnairin toiminnasta. Kukaan ei ollut ilmoittanut minun olevan sokea, mutta perjantaina minua kuulutettiin erikseen lähtöportille ja päästettiin ensimmäisenä sisään. Sunnuntaina palatessamme taas koneen ulkopuolella oli minua vastassa mies, joka kysyi, pärjäsimmekö kahdestaan kentällä (kuljin valmentajamme opastuksessa). Kummallista se oli minusta siksikin, etten käyttänyt kertaakaan keppiä lentokentällä - en Helsingissä enkä Tukholmassa. Kyllä minusta silti tietysti huomaa, etten näe, mutta siitä huolimatta. Oli tietysti ihan jännää mennä koneeseen ensimmäisenä.

Viiden - tai oikeastaan kuuden - viikonloppumenon putki alkaa jo vähitellen tuntua, vaikka vasta kolme on takana. Olisi ihan kiva olla viikonloput kotonakin joskus, niin ehtisi paneutua vaikkapa niihin varsin retuperälle jääneisiin koulutehtäviin. Tulevan viikonlopun olen larppaamassa - ensimmäinen kerta yli vuoteen - ja sitten Nuorisotoimen Miten kaikki toimii -viikonlopputapahtumassa. Sitten olisi taas maalipalloa... En oikein ymmärrä, miten kummassa jaksan tätä, mutta hyvin sitä näköjään porskuttaa. Priorisointi jää ehkä vähän vailnaiseksi ja hyvin monet asiat tulee priorisoitua koulun edelle, etenkin uni ja vapaa-aika, kuten kirjat ja neulominen. Mutta uni on ollut viime aikoina se ykkönen.

Kohta tulee joulu!

Ostin joskus ennen koulun alkua Gina tricosta vihreän tunikan, koska ajattelin tunikoiden olevan kivoja ja että haluan niitä lisää. Kotiin päästyäni ja pari kertaa tunikaa paremmin kokeiltuani tulin tosin siihen tulokseen, etten pitänyt sen mallista yhtään. Muutama viikko sitten päätin lopulta tehdä tunikastani ihan vain trikoopaidan ja saksin helman lyhemmäksi - ompelen sen heti, kun saan Singeriini neulan ja vähän rasvaa kitisiviin paikkoihin.

Pari päivää sitten muistin, että OSA-larpin seuraava peli on muutaman viikon päästä ja haluaisin saada hahmolleni jonkun huivin/hiuspannan, ettei ihan kaikki hiukset ole naamalla koko aikaa, kun en varmaan niitä lyhyemmiksi leikkaa ennen sitä. Tämän huivi/pantasysteemin pitäisi olla sininen tai vihreä. Tänään tajusin, että minulla on se tunikan helmapala vielä tuolla kaapissa. Otin sen esiin ja hetken mietin, miten siitä saisi helpoiten sellaisen hiusvärkin, jota ajattelin. Hain sakset ja leikkelin.

Nyt minulla on juuri oikean värinen (vihreä), melko tarkalleen ajattelemani mallinen juttu, jolla saa hiukset pois naamalta. Ex-tunikan helmapala tuunautui täten jonkin sortin hiuspannaksi. Sitä helmapalaa on vielä kymmenisen senttiä jäljellä...

*******

Minulla oli tänään teatteriharkat. Edelliset harjoitukset jätin sujuvasti väliin, koska piti lukea sellaiset 200 sivua historiaa. Tänään kuitenkin paikalle menin, ihan juu.

Ensin ehdin bussipysäkille niin, että taisin kävellä oman bussini perässä. Bussi ehti siis pysäkille ennen minua ja ehti myös lähteä ennen minua. Seisoin kylttini kanssa aika pitkään... Ja luulen, että siitä meni kyllä yksi oikea bussi ohi, mutta ei kuljettaja - tai kukaan muukaan - viitsinyt ilmoittaa sitä. Pääsin siis noin 13 minuuttia myöhemmin lähteneeseen bussiin kuin se, mihin alunperin tähtäsin.

Olin Itäkeskuksessa tasan viideltä, siis silloin, kun harkkojen piti alkaa. Metroasemalta kestää vielä muutama minuutti Iirikseen. Tiesin siis olevani myöhssä, mutta yritin mennä edes melkein ripeästi.

Itäkeskuksen metroaseman toisella puolella on pari sellaista tietä, josta menee vain busseja ja takseja. Totesin, ettei sieltä bussia tule ja lähdin ylittämään suojatietä. Okei, tarkka ajatusmuotoni oli: "Sovitaan, ettei sieltä tule bussia." Astuin ehkä jopa kaksi askelta ja hups - siinä se bussi olikin. Kukaan ei ilmeisesti halunnut sopia kanssani, ettei sieltä pysäkiltä tule bussia.

Keppi jäi bussin renkaan alle ja sinkoutui kädestäni pois. Puhelimessa puhunut nainen kauhisteli pariin kertaan "hui kauheeta, hui kauheeta", lopetti puhelunsa ja riensi hakemaan keppiäni samalla, kun itse hypähtelin pari askelta taaksepäin. Nainen toi minulle kepin ja lähti vielä hakemaan siitä irronnutta kärkeä, tai tarkemmin pyörivän kärjen sitä pyörivää osaa. Bussikuski tuli viereeni kysymään, kävikö minulle kuinkaan. Vakuutin hänelle hymyillen "ei, ei tässä mitään käynyt", kun nainen antoi irronneen kärjen käteeni. Kuljettaja vielä halusi varmistaa, ettei minulle varmasti käynyt mitään. "Ei tässä tän pahemmin", sanoin ja koputin kärjen takaisin paikalleen.

Jos keppini olisi ollut edes pari kymmentä se nttiä pidemmällä, se olisi mitä todennäköisemmin katkennut, jonka jälkeen en olisi kyllä lähtenyt enää itsekseni metroasemalta mihinkään. Nyt sain vain vähän uudestaan muotoutuneen kärjen.

Taidan seuraavalla kerralla kuunnella pikkuisen tarkemmin, tuleeko sieltä oikeasti bussia vai ei. Ja ehkä muissakin tien ylityksissä, joissa ei ole liikennevaloja, ylitän -- ainakin lähiaikoina - tien vain silloin, kun olen oikeasti varma, ettei sieltä tule autoja. Sen verran siis minäkin pelästyin.

*******

Pitkä matematiikka saa minut kyllä aivan sekaisin.

Teen tutkimusta siitä, kuinka monta päivää yksi 8 vessapaperirullan pakkaus kestää (enää yksi rulla jäljellä). Siitä voin laskea keskiarvon, kuinka monta päivää yksi rulla kestää. Sitten voinkin laskea hyvin, montako rullaa ja montako pakettia tarvitsen vuodessa ja vaikka senkin, kuinka paljon niihin menee rahaa. Harkitsin myös laskevani tämän kaavan mukaan vuodessa kulutettujen vessapaperiarkkien määrän, mutten valitettavasti tiedä, montako arkkia yhdessä rullassa on. Löytyisikö se tieto jostain?

Suunnittelin myös, että voin tehdä tilastollisen tutkimuksen bussimatkasta koululle tilastoitavana asiana se, kuinka monta ihmistä tulee miltäkin pysäkiltä. Sitten voin laskea keskiarvon siitä, kuinka monta ihmistä yleensä pysäkiltä tulee. Ja jos toistan tilastoimiseni useampaan kertaan (esim. aamulla ja iltapäivällä), saan laajemman tilaston ja tarkemmat tulokset. Sitten voinkin laskea siitä kaikkea mukavaa, kuten odotusarvon ja keskihajonnan ja kaikkea.

Kyllä, minulla loppui juuri tilastot ja todennäköisyys -kurssi. Se siis oikeasti loppui... Ja minä tosissani harkitsen tällaisen tekemistä. Ainakin sen vessapaperirullan toteutan. Bussiin nousevien ihmisten määrä voi jäädä tekemättä, sillä aina, kun yritän niitä laskea, unohdan jo seuraavalla pysäkillä, mitä olin oikein tekemässä.

*******

Huomenna alkaa toinen jakso. Minulla on oikeastaan puolikas kurssi vähemmän kuin tässä jaksossa - kuusi kokonaista kurssia ja kaksi puolikasta, mutta olen silti aika paljon vähemmän koululla. Minulla on jopa hyppytunti ja keskiviikkoisin menen vasta kahteentoista, perjantaisin kymmeneen. Ja torstaina pääsen jo kolmelta, perjantaina kahdelta. Ja perjantaina olen oikeasti vaan kaksi tuntia koulussa. Aika nannaa.

*******

Ensiviikolla on syysloma! Tavallaan minusta tuntuu, ettei sille nyt niin kovin suurta tarvettakaan ole - vaikka oikeastihan viikon paussi koulunkäynnistä on enemmän kuin tarpeeseen. Olen ensin viikonlopun Nuorisofoorumissa elokuva-teeman ympärillä ja alkuviikosta lähden pariksi päiväksi kaverin mökille. Vanhempien luona Tuusulassakin ajattelin yrittää piipahtaa... Ja toisen viikonlopun vietänkin sitten maalipalloa pelaten maajoukkueleirillä. Olen siis takuulla oikein virkistynyt loman jälkeen, kaikki lihakset jumissa ja muutenkin puolikuolleena.

*******

Ostin tänään kitaraan sen katkenneen D-kielen. Hiukan helpottaa taas soittamista. Uusien kielten virittäminen vaan on kovin rasittavaa, kun ne eivät meinaa millään pysyä vireessä. Ehkä se vielä siitä.

Musiikkifazerille kun käveli sisään, vastaan tuli ensin aika hienoa pianomusiikkia. Pianosta ohi käveltyä (ja sen soittajan lopetettua, mur) alkoi kuulua kitaran soittoa. Ja kun meni liukuportaat ylös, oli toinen heppu soittamassa yläkerrassa kitaraa. Tuntui oikein mukavalta, kun sitä musiikkia tulvi niin paljon. Edellisellä kerralla siellä käydessäni oli ihan hiljaista.

*******

Ostin Musafazerille mennessä Kaisaniemen metroasemalla sijaitsevasta Aprillista 12 Bicyclen pokerikorttipakan laatikon, kun Markku Purho KY:n nettikauppa ei oikein pidä puheohjelmastani (tai puheohjelmani siitä nettikaupasta) ja tarvitsen lisää kortteja. Tulivat kortit nyt 25 senttiä kalliimmaksi kuin olisivat tulleet netitse tilattuna. Paitsi että nyt en joutunut maksamaan postimaksuja. Oli muuten Aprillin viimeinen kokonainen laatikko, muahahaa.

Laatikossa on tasapuolisesti 6 sinistä pakkaa ja 6 punaista pakkaa. Se on kiva, että molempia saa kerralla, mutta mutta... Sokkona sen selvittäminen, mitkä pakoista on minkäkin värisiä, ei ole niin helppoa. Ja minä tahdon tietää, onko minulla sininen vai punainen pakka käytössä. Laatikossa pakat olivat niinkin kovin helpossa värijärjestyksessä, että päällimmäiset pakat olivat sininen, punainen ja sininen. Hetken aikaa mietin, onko tässä joku virhe, kunnes tajusin kurkata alle: punainen, sininen ja punainen. A-haa, logiikkahan siinä oli. Ja sain poimittua itselleni siniset ja punaiset pakat erikseen.

En ole varma, voiko noita laatikoita tilata pelkästään yhden värisillä pakoilla. Se olisi kiva, niin minun ei tarvitsisi aina miettiä, kumpaa väriä pakkani on vaan voisin rauhassa käyttää pelkästään jomman kumman värisiä pakkoja. Täytynee selvittää asiaa.

(Jos joku sattuu tarvitsemaan taikuria jossain, yksi innokas ilmoittautuu.)

"On syksy niin ihmeellinen..."

Olen löytänyt jälleen kitaran ja kitaramusiikin, parin vuoden tauon jälkeen. Vuosi sitten saatoin olla hyvinkin melkein pari kuukautta koskematta kitaraan, nyt otan sen esiin aina, kun suinkin pystyn. Omia kitaraläksyjäni Youtubesta hakiessani olen löytänyt paljon ihania kitaristeja ja upeita kappaleita, joita fiilistelen oikein kunnolla.

Tämä innostus yllätti minut, sillä ensimmäisen tunnin jälkeen olin lähes valmis lopettamaan siihen. Ajattelin, etten nykyiseltä opettajalta saa sitä, mitä kitaransoitolta haen. Hän kun on tottunut opettamaan lähinnä säestystä ja sointuja ja minä haluan soittaa kunnon kitarakappaleita. Ajattelin sitten kuitenkin katsoa, mitä tästä tulee ja olen nyt koko ajan kitarassa kiinni. Noiden kahden tunnilla soittamani kappaleen lisäksi olen soittanut paljon vanhoja kitaraläksyjäni ja opetellut uudestaan sellaisia kappaleita, joista en enää yhtään muistanut, miten ne menivät. Hämmästyin huomatessa, että sormet muistivat vielä yllättävän paljon sellaisistakin kappaleista, joita en ollut soittanut vuosiin. Toisen kappaleen kohdalla taas korva muisti, sormet eivät niinkään hyvin. Eikä sormet meinanneet löytää sitä sointua, jonka korva muisti.

Uudestaan löytämäni intohimo kitaransoittoon näkyy myös siinä, että ylösalaisin keikahtaneen unirytmini takia olen ollut hereillä melkein joka yö viiteen asti aamuyöstä ja parina yönä olen lähtenyt parvekkeelle kitaran kanssa. Toisena yönä satoi vettä ja tuuli. Siellä minä sitten soitin innoissani Tears in heavenia, sormet kohmeessa. Tajusin aika pitkään pihalla ollessani, ettei se kylmä vesisade välttämättä tee niin kovin hyvää kitaralle. Heti sisään tultuani kuivasin kitaran kunnolla ja menin lämpimään peiton alle. Oli melko eeppinen kokemus istua syksyisenä aamuyönä yksin ulkona soittamassa. Ja viel ävesisateessa. Helsinki on ihanan hiljainen siihen aikaan vuorokaudesta.

Tänään kitarasta sitten katkesi D-kieli, kun yritin virittää sitä kokosävelaskelta korkeammaksi. Olisi helpottanut yhden sovituksen soittamisessa. Ilman D-kieltä en voi soittaa kovin paljoa muuta kuin Spanish romancea, jonka sain tänään läksyksi. Tuleepahan harjoiteltua sitä. Mutta täytyy kyllä pian käydä ostamassa uusi kieli.

*******

Toinen asia, johon olen palannut parin vuoden tauon jälkeen, on maalipallo. Huomenna aion mennä ensimmäisiin maalipalloharkkoihin pitkään aikaan... Tai tarkemmin sanottuna noin vuoteen. En ole ihan varma, mihin minun siellä pitää mennä. Enkä ole varma, kestänkö sitä hengissä. Mutta jos olen menossa parin viikon päästä maajoukkueleirille, pitää minun sitä ennen kestää edes yhdet kahden tunnin harkat.

*****

Syksy on mukava vuodenaika.

Kiireinen on arkeni taas

Joskus kahdeksannella luokalla minulla oli koulun lisäksi viikottaisia harrastuksia aika paljon. Oli yleisurheilua (kahdesti viikossa), kitaratunteja ja teatteriharkkoja. Puolivälissä kahdeksatta luokkaa tiputin kitaratunnit pois huomattuani, etten jaksanutkaan kaikkea, teatteriproggis loppui keväällä ja yleisurheilunkin lopetin kesällä. Sen jälkeen olin puoli vuotta tekemättä mitään, sitten aloitin aikidon, jota kesti oikeastaan vain puoli vuotta... Lukioon mennessä minulla ei ollut enää mitään aikataulutettuja, viikoittaisia harrastuksia. Ei muuta kuin koulun kuoro ja joka toinen maanantai Sporttis-kerhossa ohjaaminen.

Tähän on taas tullut muutos, mikä ei välttämättä ole kovin fiksua. Minulla on tässä jaksossa 6 lukuainetta, seuraavassa viisi, sitten neljä, taas viisi ja viimeisessä neljä. Kuusi lukuaineen kurssia on aika paljon -- siihen päälle vielä niiden ei-lukuaineiden tehtävät niin, että olen oikeasti jo koulussa melkein päivittäin kahdeksasta neljään. Tähän päälle olen kaikesta huolimatta kerännyt roppa kaupalla harrastuksia -- taas.

Maanantaisin minulla on kitaratunti, joka kestää 45 minuuttia. Tiistaisin on koulun kuoro varttia vaille viidestä puoli seitsemään, ja torstaisin teatteriharkat viidestä kahdeksaan. Viime viikolla naisten maalipallomaajoukkueen valmentaja soitti minulle ja houkutteli minua jälleen pelaamaan enemmänkin, ja arvatkaapas, kuinka siinä kävikään... Yllytyshullu kun olen, lupauduin lähtemään maajoukkueleirille muutaman viikon päästä. Olen myös pelaamassa tämän vuoden maalipallosarjassa yhdessä joukkueessa ja ajattelin, että harkoissakin pitäisi käydä -- pelkät turnaukset eivät ehkä riitä. Ainoat harkkavaihtoehdot ovat maanantaina 20-22 jossain Vantaalla (kellonaika ei houkuta...) tai tiistaina 18-20 Espoossa. Valitsin tiistain. Se tarkoittaa tosin sitä, etten voi olla sekä kuorossa että pelaamassa maalipalloa. Tämänkin ratkaisin niin, että olen noin joka toinen viikko kuorossa, joka toinen maalipallossa.

Niin, läksyjäkin pitäisi joskus tehdä... Ja taikatemppuja... Sitten välillä pitäisi kai ihan rentoutuakin ja nähdä kavereita. Ai niin, en asukaan enää täyden palvelun kodissa, vaan pyykit, tiskit, kaupassakäynnit, roskat, ruuanlaitot, laskujen maksamiset etc. pitäisi myös hoitaa jossain rakosessa. Ehkä minä pärjään.

Viikonloppuna ajattelin ymmärtäväni, miksi lopetin kasilla kitaratunnit. Nyt tunnin jälkeen en taas ymmärrä sitä. Ei se ole stressaavaa hommaa, ellei siitä ota stressiä. Tai ymmärrän, miksi lopetin kasilla kitaran soiton, nyt ei vaan ole ihan sama tilanne, vaikka tavallaan tekemistä koulun takia on paljon enemmän. Minulla ei sentään ole yleisurheiluharkkoja kahdesti viikossa.

*******

Kävin eilen ostamassa itselleni läjäpäin herkkuja. Myyjä kysyi, onko juhlat tulossa. En oikein viitsinyt sanoa, että ei, tämä kaikki on minulle, joten myöntelin vaan nätisti. Olisihan sitä tietysti voinut selittää minulla olevan koeviikko tulossa, eikä suinkaan juhlat. Koeviikko vaatii herkkuja. On varmaan hyväkin aloittaa se urheileminen taas... Toisaalta myös aivotoiminta kuluttaa kaloreita.