Kirjoitukset ohi, elämä alkaa taas

Historian kirjoitukset viime perjantaina meni... Ihan hyvin. Mitään tietoteknisiä ongelmia ei ollut, vaikka viimeisenä valvojana ollut rehtori ei ollut ihan tehtäviensä tasalla siinä vaiheessa, kun minun piti tulostaa tehtäväni. Koneella kirjoittaessa tehtävät tulostetaan eri tietokoneelta ja koska minulla ei saanut olla avustajaa mukana (olin unohtanut hakea sellaista oikeutta), oli "kolmosvalvojan" tehtävänä auttaa minua tulostuksessa. Se toinen kone kun ei puhunut.

Ensinäkemältä koe vaikutti helpolta ja mukavalta yleistietoläpinältä. Tarkemman tarkastelun myötä tulin tulokseen, että kai täällä pitää jotain vähän enemmänkin tietää. Kirjoittaminen oli yllättävän mukavaa ja rentoa, kiire minulla ei ollut missään vaiheessa. Olisin ehtinyt kuudessa tunnissa pois ihan helposti, mutta koska minulla kerta on käytettävissä lisäaikaa, niin miksi en sitä hyödyntäisi. Rauhassa kirjoittelin ja pidin välillä taukoja, joiden aikana mietin jotain niin hyödyllistä ja asiaan kuuluvaa kuten kuinka monta sivua pisteillä olevassa tehtävävihossani on (15). Istuin puoli tuntia yliaikaa.

Kotiin tultuani tarkistin heti, olinko muistanut mustan surman ajankohdan oikein. Olin, tai siis en. Ensiksi kirjoitin aivan oikean vuosisadan, mutta sitten aloin kovin epäillä itseäni ja vaihdoin sen vääräksi. Hitusen harmitti. Katsoin myös YLE:n abitreeneistä, mitä ihmiset olivat kyselleet kokeesta ja se hieman vähensi itsevarmuuttani kokeen sujumisesta. Melkein jokaisessa kysymyksessä, joissa ihmiset kysyivät "riittikö, kun mainitsi sitä, tätä ja tuota" en ollut maininnut niistä yleensä kuin ehkä yhden...

Alustavat pisteet tuli jo tällä viikolla. Näillä näkymin sieltä tulee M, saattaa päätyä vielä E:ksi. riiippuu vähän, nouseeko pisteeni YTL:ssä tai laskeeko rajat. Mutta M se ainakin on, ihan varmasti.

*******

Kirjoitusten jälkeen oli suuri huuma ja onni siitä, että aikaansa voi käyttää taas johonkin muuhun kuin pänttäämiseen - paitsi ettei olisi voinut. Meillä oli ja meni koeviikko. Motivaatiota viime perjantain jälkeen lukemiseen ei ollut tippaakaan ja tällä viikolla oli äidinkielen, psykologian ja matikan kokeet.

Äikässä teimme tämän syksyn ylppäripaketista esseet. Minä kirjoitin otsikolla "Bloggaan - olen siis olemassa." Kirjoitimme kurssin aikana kaksi esseetä ja minä tein molemmat tehtävänannosta, jossa oli pelkkä otsikko.

Psykologiaa olisi pitänyt lukea hiukan enemmän. Psyykkisistä itsesäätelykeinoista oman mielenterveyden huolehtimisessa pystyi sentään vielä aika helposti riipimään esseen kasaan, mutta humanistisen ja kognitiivisen psykologian ihmiskäsityksistä ei niinkään helposti. En odota sen kokeen arvosanalta yhtään mitään hyvää.

Matikankoe meni vielä surkeammin, kun en oikeasti ehtinyt/jaksanut/muistanut lukea siihen yhtään. Koeaamuna yritin nopeasti vilkaista kirjasta jotain, mutta siinä ei taaskaan ollut harjoituskokeita, joten meni sekin lukuyritys puihin. Palautin kokeen tyhjänä, vaikka olisinkin osannut tehdä niitä tehtäviä sen verran, että varmaan läpi olisin päässyt. Nyt voin mennä tekemään kokeen uusinnassa ja jopa lukea tällä kertaa.

Tänään meillä alkoi uusi jakso. Jotenkin olen onnistunut tekemään tästä kovin helpon löysäilyjakson. Tai oikeastaan joku muu on tehnyt sen minulle. Alunperin minulla nimittäin oli tässä jaksossa vielä enkkuakin (englanti 2-kurssi, joka minun on käytävä uudestaan, jotta saan etenemisesteeni pois), mutta joku oli siirtänyt koko kurssin toiseen jaksoon ja minulle ottanut sen kurssin vasta nelosjaksosta. Nyt tässä jaksossa minulla siis on kolme kurssia: uskontoa, psykologiaa ja filosofiaa. Tämä on ensimmäinen jakso koko lukion aikana, kun minulla ei ole matikkaa. Saatan tosin ehkä käydä yhden matikan kurssin itsenäisesti...
Saas nyt nähdä. Humanistipellenäkin on varmaan ihan kivaa yhden jakson verran.

*******

Kitarastani on ollut jo vuosia kansi haljennut, mutta nyt vidhoin vihdoin se kävi kävi huollossa liimattavana. Liikasen kitaraverstas on jossain kummallisella teollisuusalueella Herttoniemessä. Tiistaina kaverini kanssa kun vein kitaraa sinne, kävelimme varmaan puolisen tuntia, ennen kuin löysimme perille. Takaisin tulimme eri reittiä, mutta ei siinä paluumatkassa niin pitkään mennyt. Keskiviikkona kävin hakemassa kitarani korjauksesta avustajan kanssa. Olin ehkä vähän fiksumpi tai halusin vaan säästää aikaa: menimme Herttoniemeen taksilla.

Jotta akustisen kitaransoittoon saisi helposti erilaisia sointivärejä, pitäisi oikean käden kynsiä kasvattaa ja muotoilla ne oikein. Olen kovasti kasvatellut kynsiäni ja oikeasti se soundin ero kynnellisen ja kynnettömän soiton välillä on aika suuri. Senkin heti huomasi, kun kitaraopettajani muotoili kynteni enemmän oikean malliseksi (kyllä, opettajani viilasi kynteni, kahdella tunnilla). Nyt kuitenkin suuri kynsi-projektini on taas ollut aika hyödytön, koska kaksi kolmesta hienosta soittokynnestäni halkesi tällä viikolla. Toinen takertui ilmeisesti repun olkaimeen tms ja toiseen tuli ensin pieni halkeama, josta se sitten levisi. Taas pitää aloittaa kasvattaminen miltei alusta.

Huomenna minulla on koulussa aamunavaus. Soitan siellä kitaraa. Tämä ei stressaa ja jännitä läheskään niin paljon kuin viime keväinen taika-aamunavaus, vaikka kyllä minua hiukan jännittää. Minulta kysyttiin eilen, kuka tulee tekemään minulle valot, salissa kun on yhden musaprokkiksen valot tällä hetkellä ja niihin koskeva tulee kuulemma hirtetyksi. "Valot, mitkä valot? En mä ole sellaisia ajatellutkaan, kun en mää niitä nää." Pohdin jo, josko aamunavaukseni tapahtuisi pimeässä, sillä en halua olla vastuussa kenenkään hirttotuomiosta. Eikä minulle ollut oikeasti tullut mieleenikään, että klassisen kitaran aamunavauksessa pitäisi tai edes voisi olla jotain valoja. En minä osaa ajatella tuollaista. Loppujen lopuksi kysyjä lupasi itse tulla minulle valoja huitomaan, mikäli herää aamulla.
*
******

Tänään olisi Kalliossa Club Libertessä intialainen kitaristi, Phatt. Minua kovin houkuttaisi lähteä sinne, mutten saanut ketään kaveriksi. "Mikset sä mene yksin? Liberte on helppo paikka, kyllä sä siellä pärjäisit", sanoi viuluopettajani, kun tunnin lopuksi mainitsin hänelle tästä. Eh... Jep. En ole koskaan käynyt baarissa - lukuunottamatta laivoja tai hotellien aulabaareja, mutta emme nyt laske niitä - ja pitäisi siis yhtäkkiä lähteä yksin jonnekin ihan oudolle clubille. Vielä vähän pohdin, että lähtisinkö sinne oikeasti. Ehtisin oikein hyvn edelleen. Toisaalta minulla alkaa huomenna kahdeksalta koulu... Jos sitä ensimmäistä tuntia ei olisi, voisin todellakin lähteä. Nyt taidan kuitenkin jättää väliin, vaikka takuulla olisi hauskaa. Se olisi myös ollut hyvä testi taas itselleni siitä, kuinka yksinkin voi pärjätä. Siis, mikäli kaikki olisi sujunut hyvin. Varmasti kadun tätä myöhemmin.

Kaikki tähtää huomiseen

Huomenna koittaa se suuri päivä, jona minä menen koulumme yläsalin patjavarastoon moneksi tunniksi. Suomeksi sanottuna historian ylioppilaskirjoitukset.

Jännittääkö? Kyllä. Ei tosin enää läheskään niin paljon kuin tänään päivällä.

tänään minulla oli historian kurssikoe, jossa kirjoitin kaksi aivan säälittävän huonoa esseetä. Kokeen jälkeen sain vielä räplätä konetta, joka oli lainattu Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamosta kirjoituksiani varten. Minun oli tarkoitus varmistaa, että pistenäyttö toimii koneessa mukavasti, koska edellisellä räpläyskerrallani se ei ihan toiminut. Nyt olen kovin kiitollinen siitä, että tämä varmistus tehtiin.

Viime viikolla säädin koneen puhesyntikan asetukset haluamikseni ja koetin pistenäyttöäkin samalla laittaa. sain Jawsin jo ymmärtämään, mikä pistenäyttö sen pitäisi löytää, mutta kone ei sitten ymmärtänyt samaa, koska en voinut yhdistää sitä konetta nettiin, jota kautta olisin saanut pistikseni mukavasti asennettua. Siinä touhuilun lomassa kone yhtäkkiä sammutti itsensä ja uudestaan käynnistyttyään sanoi: "tapahtui peruuttamaton järjestelmävirhe." Öh, anteeksi kuinka... Okei, jälleen uudelleen käynnistettyä kone toimi ihan normaalisti, mutta pistenäytöstä se ei edelleenkään tykännyt.

Tänään minulla oli sitten pistenäytön asennus-CD mukana (tai ei ollut, kuvittelin vaan niin; tämän päivän aikana on selvinnyt myös, ettei se levy sisällä mitään ajureita tai mitään sellaista) ja pääsin yrittämään uudestaan sen asentamista. Koulun atk-vastaava opettaja istui vieressäni, kun asentelin pististä samaan tapaan kuin niin moneen kertaan ennenkin omille koneilleni. Yhtäkkiä tietokonelainaamon läppäri meni tileen. Opettaja yritti painaa alt+ctrl+del, mutta mitään ei tapahtunut. Virtanappula sammutti koneen. Virtanappula sai koneen myös päälle, mutta windowsia ei auki saatu. Kone jopa kyseli - moneen kertaan - käynnistetäänkö Windosindows vikasietotilassa vai normaalisti, mutta vaikka kuinka joka kerta valittiin normaali käynnistys, siitä pidemmälle ei koskaan päästy. ATk-vastaavamme tässä vaiheessa totesi, ettei osaa tehdä koneelle enää yhtään mitään ja soitti ilmeisesti jollekin kaupungin atk-tukihepulle (en tiedä, kuka se tarkalleen oli), joka lupasi tulla paikalle heti, kun pääsee. Minä pääsin syömään.

Syötyäni sain kuulla atk-tuen tulleen koululle, mutta että hän ei ole vielä ehtinyt tehdä koneelle mitään. "Tule puolen tunnin päästä uudestaan." Niinpä luin hetken historiaa ja palasin opettajan huoneen ovelle kyselemään, kuinka kone nyt voi.

Atk-tuki oli saanut koneen toimimaan ja pistenäytön asennettua (yhdisti sen koneen nettiin, mitä minä en saanut tehdä), mutta oli sitä mieltä, että se on huono ja epäluotettava kone. Voinen täysin allekirjoittaa tuon lausunnon kahden vajaan puolituntisen räpläyskerran kerusteella. Vaihtoehtoja oli kolme: haetaan Iiriksestä tietokonelainaamosta uusi kone; asennetaan koulun koneelle tarvittavat ohjelmat tai kirjoitan omalla koneellani, mikäävaatisi koneen täydellistä "tappamista", kuten atk-vastaava opettajamme asian ilmaisi. Minä olisin luottanut omaan koneeseeni eniten, mutta se kuulemma oli viimeinen vaihtoehto. Opettaja tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä kotiin, minä olin kuitenkin halukkaampi pysyttelemään koululla ja varmistamaan, että saan huomiseksi toimivan koneen. Niinpä päädyin taas lukemaan hetkeksi hissaa (okei, luin päivän Hesarin).

Opettajan opastaessa minut pistorasialliseen, rauhalliseen lukupaikkaan tuli atk-tukihenkilö paikalle ja kertoi soittaneensa tietokonelainaamoon. "Mä saan sieltä kohta sähköpostilla ohjelmat, asennetaan ne koulun koneelle. Siinä menee ehkä puoli tuntia." Taas minulle tarjottiin mahdollisuutta mennä kotiin ja atk-tuki otti puhelinnumeroni ylös, jotta voi sitten ilmoittaa imiulle, kun kaikki on ksessa. Halusin kuitenkin vielä jäädä paikalle, jotta saan laitettua puhesyntikan asetukset kivasti, eli käytännössä puhumaan nopeammin. Reilun puolituntisen jälkeen minut haettiin koulun koneen äärelle laittamaan asetukset sellaisiksi kuin ne halusin. Koneessa oli kiinni - toimiva - pistenäyttö ja puheohjelma oli hetkessä varustettu haluamillani asetuksilla, paitsi että siinä ei ollut mikropuhea (suomenkielinen syntetisaattori, joka puhuu paljon mukavemmin kuin Jawsin mukana tuleva eloquence). Taas soitettiin keskusliittoon. Sieltä kysyttiin, sattuisiko minulla olemaan mikropuheen asennuslevyä. On joo, kotona.

Atk-tukihenkilö: "Sä siis haluat sen mikropuheen tähän?"
Minä: "Joo, se olis kovin kiva."
Atk-tuki, puhelimeen: "'Se olis kiva', oli virallinen lausunto."

Lopputuloksena atk-tukihenkilö lähti koulun koneen kanssa Itäkeskukseen Iirikseen (minä ja opettaja lähdimme kotiin) ja kävi tietokonelainaamossa asennuttamassa mikropuheen ja palasi koneen kanssa koululle ja vei sen ilmeisesti valmiiksi kirjoituspaikalleni, patjavarastoon. Tietokonelainaamossa oli vielä varmistettu, että asetukset on kunnossa.

Ylimääräinen tietotekninen stressini poistui. Nyt ei tarvitse enää jännittää kuin sitä, osaanko.

Kävin ostamassa itselleni huomiseksi eväät: viinirypäleitä, karjalanpiirakkaa ja tummaa suklaata. En halunnut 200 gramman suklaalevyä, eikä Alepassa ollut pieniä levyjä kuin Pandalta. Otin sen ja vasta hetken päästä tajusin, että oli muuten huono ostos. Eväissä - kuten vaatteissakaan - ei saa lukea mitään. Pandan suklaa on pakattu vain muoviin, eikä siinä siis ole foliokäärettä, jossa ei olisi tekstiä. Enhän minä mitään tuosta muovin tekstistä voisi hyötyä, mutta säännöt on säännöt. täytynee itse kääräistä suklaa folioon, jonka toivottavasti löydän jostain kaapista.

Loppuillan katson lipa kerran ihmistä. Oli tarkoitus katsoa sitä koko päivä, mutta vähän viimeisen viikkoni lukusuunnitelma petti ja tälle päivälle jäikin muutama kymmenen sivua luettavaksi. Koululla konesäädöissäkin meni hiukan enemmän aikaa, mitä oletin. Minulla oli myös joskus ajatuksena, että ehdin katsoa koko Olipa kerran ihminen -sarjan ennen kirjoituksia, muta utta siihen en ihan nyt kyennyt.

Historiallinen retki ja muuta

(Historian kirjoituksiin 12 päivää.)

Kävimme eilen historian 5. kurssin (Suomen varhaishistoria) kanssa opintoretkellä Turussa. Alunperin meidän oli käsittääkseni tarkoitus vierailla sekä Turun linnassa että Aboa Vetuksessa, mutta kävimmekin vain linnassa. Ihan kiva, sillä Aboa vetuksessa vierailustani ei ole niin kovin pitkä aika, Turun linnassa olen käynyt joskus lapsena, enkä muista siitä mitään -- tai oikeastaan muistan, yhden portaikon.

Linnassa meillä oli ihan opastettu kierros, mikä oli kovin hyvä juttu. Aluksi minusta opas vaikutti oikein tylsältä ja siltä, että se vaan painaa nappulaa ja alkaa suoltaa ulos ulkoaopeteltua tekstiä, mutta hetken päästä alkoi oppaasta ilmetä myös inhimillisiä piirteitä, eikä se enää tuntunutkaan niin tylsältä tyypiltä. Kierros oli oikein mukava ja valaiseva, kun mukana oli myös hieman sen ajan poliittisia kiistoja eikä vain sitä, kuka/ketkä asuivat linnassa milloinkin ja missä.

Opas: "Tässä alapuolella olevassa vankityrmässä on ollut Turun linnan kuuluisin vanki, ..."
Minä, kaverilleni: "Jaakko-Ilkka! Se mun isoisoisoisoisoisoiso...isä."
Opas: "...nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka. Se onnistui pakenemaan täältä, mutta kukaan ei tarkkaan tiedä, miten. Tarinoita siitä liikkuu kyllä."
Opettaja: "Meillä on täällä Jaakko-Ilkan sukulainen, jos hän tietäisi siitä tarkemmin."
Opas: "Ai, hienoa."
Minä: "Jooo, suoraan alenevassa polvessa jotain 14. polvi. Mutta en mä siitä tiedä, miten se karkas, en ole tullut kysyneeksi."

Siellä oli siis pala myös omaa sukuhistoriaani. Oli oikein hienoa ajatella, että reilut 400 vuotta sitten esi-isäni (isoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisoisäni) oli ollut samassa paikassa kuin minä silloin. Tai siis okei, jalkojeni alla.

Pääsin hiplaamaan keskiaikaista pöytää, opettajan luvalla. "Tossa lukee 'älä koske', mutta kai Ronja saa koskea." Oli melkoisen kulunut pinta. Yritin myös ottaa selvää vanginvartian muistokiven kaiverruksesta, mutten tajnnut sieltä kuin ristin. 17.10.1825 Iohan Söblom oli kaivertanut nimensä ja jotain muutakin tekstiä lautaseinään. Luin siitä vain hepun nimen, kaverini luki minulle loput. Olen siis päässyt lukemaan alkuperäistä kirjoitusta 1800-luvulta.

Opastuskierroksen päätyttyä katselimme pienen hetken autonomian ajasta kertovaa näyttelyä ja yritimme sitten löytää ulos linnasta, koska meillä oli nälkä. Kiertelimme 45 minuuttia, ennen kuin parin oppaan avustuksella löysimme tien pihalle. Erik XIV:n kyynärpäänjälki jäi näkemättä, mutta esimerkiksi legoista tehty linnan pienoismalli kyllä nähtiin. On siinä jollain ollut väkertämistä.

Turun linnan lähistöltä on vaikea löytää ruokaa, jos ei tahdo maksaa linnan kahviossa riistohintaa. Löysimme yrttimaan, josta maistelimme piparminttua, mäkimeiramia ja paria muuta yrttiä, joiden nimiä en muista. Soitin kahdelle turkulaiselle (siis kaarinalaiselle ja nykyiselle kai salolaiselle) kaverilleni, ennen kuin ruokaa löytyi. Pari muuta ryhmäläistämme oli kävellyt keskustaan Hesburgeriin ja tulleet sieltä bussilla takaisin, kumma kyllä vielä ehtivät ajoissa. Läheskään kaikki eivät olleet löytäneet itselleen ruokaa (eivätkä halunneet maksaa riistohintoja), joten kotimatkalla bussissa taisi olla monta väsynyttä ja nälkäistä lukiolaista.

Turun linna ei ole kovin esteetön ympäristö. Vaikka kuinka minulla oli hyvin opastava kaveri, jonka kanssa liikuin, oli kepistä kerrankin oikeasti hyötyä. Portaat olivat kovin hassun kokoisia ja niitä ilmestyi välillä vähän mistä sattuu. Hieman ennen paluumatkan alkamista kaverini onnistui hajottamaan keppini, kun yritti pistää sen pystyyn keskellä pöytää olevaan päivänvarjokoloon. Kepistäni lähti kärki irti ja kepin viisi palaa (ja kärjen) kasassa pitävä kuminauha jäi kepin sisälle. Jostain kumman syystä kelläkään ei sattunut olemaan virkkuukoukkua mukana, jolla kuminauhan olisi saanut poimittua. Niinpä sain keppini korjattua vasta kotona ja kaverini "joutui" saattamaan minut rautatieasemalta kotiin.

*******

Kävin vasta tänään ensimmäisen kerran yksin läheisessä Alepassamme, kun olin kovin pettynyt Valintatalon tarjontaan. Siellä minua auttamaan tullut myyjä sanoi ensimmäisenä: "Moi, me ollaan tavattu Pukinmäessä, tehtiin siellä sun kanssa sitä leffaakin. Mä olen siirtynyt sieltä tänne." Hitsi, mikä sattuma: vieraassa kaupassa tuttu myyjä! Sanoin hänelle, etten ole vielä oikein oppinut, mistä sieltä löytyy mitäkin ja sain sitten ostosteni yhteydessä selityksen asioiden sijainnista. "Mäkään en ole vielä ihan kaikkea täällä oppinut", sanoi myyjä.

Kassalla oleva myyjä alkoi sitten kertoilla minulle, kuinka siellä kävi monen vuoden ajan yksi sokko opaskoiransa kanssa, mutta nyt hän ei ole enää käynyt, koska lähti Tanskaan opiskelemaan musiikkia. "joo, Riikka, tiedän tyypin. Eikä hän enää siellä Tanskassa ole." Olin itse asiassa käynytkin kerran Riikan kanssa siinä kaupassa.

Viikonloppu kaukana koulusta

Parin viime viikon ajan olen viettänyt paljon aikaa historian kirjojen parissa. Syynä tietysti on historian ylioppilaskirjoitukset, jotka ovat vajaan kolmen viikon päästä. Olen kyllä hiukan jäljessä, jos aion oikeasti sisäistää sen kaiken... Nämä jäljellä olevat viikot taitavat mennä vielä tiiviimmin historiaan.

Opiskelun lisäksi aikaa menee harrastamiseen. Olen melkoisen ylpeä itsestäni, kun päätin olla menemättä koulun kuoroon. Nyt minulla on joka viikko yksi täysin vapaa arki-ilta. Se tuntuu lähes luksukselta, vaikkakin tulen käyttäneeksi sen mitä suuremmalla todennäköisyydellä opiskelemiseen.

Mutta eihän minun pitänyt koulusta puhua - päin vastoin.

Vietin viikonloppuni Lammilla asuntovaunussa. Tai okei, en koko viikonloppua. Menin sinne vasta lauantaina, koska perjantai-iltana minulla oli kitaratunti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti käyttää luppoaikaani vaunulla historian lukemiseen, mutta kun kaivoin koneen repusta ja avasin Luetuksen - ohjelman, josta kaikki kirjani löytyvät - tulin avanneeni sieltä Virpi Hämeen-anttilan romaanin neljännen historiankurssin kirjan sijaan. Oikeasti minun pitää sitä Hämeen-anttilaakin lukea äidinkielen kurssia varten.

Koko viikonloppu hurahti koskematta koulutehtäviin. Luin romaania, ajattelin, kirjoitin, leikin 2-vuotiaan sijaissiskoni kanssa ja istuin lauantai-iltana/yönä liian pitkään grillikatoksella.

Äitini ja meidän 2-vuotias olivat menneet Lammille jo perjantai-iltana. Äiti oli harrastanut markkinointia puolestani ja kertoillut uusille tuttavuuksilleen, kuinka hänen tyttärensä tulee seuraavana päivänä ja harrastaa taikatemppuja. Niinpä lauantai-iltana karaoketanssien jälkeen grillipaikalle kerääntyi porukka, joka halusi nähdä minut ja taikuuteni. Minua ei suinkaan jännittänyt yhtään... Rehellisesti sanoen en ollut varmaan pariin viikkoon koskenutkaan korttipakkaan, kun olin vain lukenut hissaa. Yhtäkkiä pitikin sitten esiintyä mielenkiintoisissa olosuhteissa.

Aluksi se ei innostanut minua yhtään ja ihmisten keskipisteenä oleminen oli vaivaannuttavaa, kuten kovin usein ennenkin. Siinä hetken korttipakka kädessä istuttuani pääsi kuitenkin esiintyjäminä vauhtiin. Olen oikeasti melko erilainen "lavalla" kuin muuten. Ihan siviilissä saatan olla hiukan ujo ja syrjäänvetäytyvä, etenkin vähän vieraammassa seurassa. Mutta esiintyessä ujoudestani ei tunnu olevan jälkeäkään ja olen vilkas sekä ilmeisen viihdyttävä. Itsekin viihdyn kovin, en voi kiistää. Ex tempore -keikkani poiki mitä luultavimmin uusia keikkoja, ihan sellaisia oikeita.

Taikatemppujeni ja hetken huomion keskipisteenä olemisen jälkeen olin päässyt kummallisesti sisään siihen porukkaan, josta en ollut tavannut äitiäni lukuunottamatta ketään koskaan aikaisemmin. Minulla oli aivan mielettömän hauska ilta, joka vierähti aamuun asti. Menoa ja meininkiä ei häirinnyt lainkaan se, että joukon keski-ikä oli varmaankin lähempänä viittäkymmentä. Minä olin porukan nuorin, vanhin taas oli 70-vuotias. Olen ennenkin todennut tuntevani oloni kovin paljon kotoisammaksi itseäni vanhemmassa porukassa kuin ikäisteni seurassa, nyt se tuli taas todistettua.

Edit:
Hienoa viikonloppureissussani oli myös se, että pääsin viittomaan. Siellä oli yksi mies, joka on ollut töissä Hämeenlinnassa jossain kuurojen palvelutalossa, jossa oli myös kuurosokeita. Jonkun viiittomakielen tasokokeenkin hän oli suorittanut. Niinpä me keskustelimme pitkään viittomalla - tosin niin, että puhuimme saman myös ääneen, koska minun kielitaidollani ei olisi ihan pelkästään viittomilla pärjätty. Hän sitäpaitsi viittoi jotenkin kovin epäselvästi verrattuna siihen, mihin olen tottunut (enkä ole viittonut kuin lähinnä tulkkien kanssa ja edellisestä viittomisesta onkin jo yli vuosi). Epäselviin viittomiin saattoi vaikuttaa myös herran humalatila, mutta toisaalta kaikilla ei muutenkaan ole niin selkeä se 'käsiala'. Opin pari uutta viittomaa lisää ja oikein hauskaa oli.

*******

Kahden viiikon aikana uudessa asunnossa olen ehtinyt jutella naapureiden kanssa jo enemmän kuin vuoden aikana Pukinmäessä yhteensä. Puksussa se oli aina vähän sellaista "moi"-muminaa, jos satuttiin osumaan samaan aikaan hissiin tai ulko-ovelle tai jotain. Täällä minä olen jo ihan oikeasti jutellutkin naapureille, vaikka sekin on ollut aika vähäistä. Yhden englantia puhuvan naapurin kanssa vaihdoimme muutaman sanan rapussa, kun istuin ruokaostosten kanssa oven ulkopuolella - avaimet olivat jääneet kotiin ja veli oli tulossa koulusta. Siitä keskustelusta olen aika iloinen, koska kävin siis - ihan oikeasti - keskustelun englanniksi.

Tänään sitten alaoven ulkopuolella minulle sanottiin: "Aai, naapuri. Mä katoinkin, että meillä on sama suunta. Oltiiin samassa sporassakin." Ei mitään kovin suurta, mutta enemmän kun "moi" ja "kiitos", kun toinen avaa oven.

Näin kesäloman alun kunniaksi pienompelimossani on ollut jälleen töitä. Lupasin joskus aikoja sitten ystävälleni, että teen hänelle umpikaavun. Kevään aikana suunnittelimme kesälle kaikkea hauskaa puuhaa (siitä ehkä myöhemmin), johon kaapua tarvitaan. Niinpä marssin kesän ajaksi avustajakseni palkanneeni lukiokaverini kanssa kangaskauppaan ostoksille. Mukaan tarttui vihreää ja sinistä kangasta.

Olen tehtaillut umpikaapuja kaavun päivässä. Tarkalleen yhden kaavun tekemiseen on mennyt joku muutama tunti. Kaapumme ovat kovin yksinkertaista mallia: suorakulmaisia paloja, jotka vain ommellaan yhteen. Okei, en voinut vastustaa kiusausta leikata hihaan pientä pyöriötä ja hupun kanssa sai vähän miettiä, mutta kovin yksinkertainen sekin on. Kaapu on kovin mukava vaate, sellaista voisi ihan oikeasti pitää päällään. Siis ainakin, jos muutkin pitäisivät... En minä ihan niin friikki tahdo olla. Aion kuvauttaa hienot kaapumme tässä lähiaikoina.

Eilen ja toissapäivänä tein kaapuja, tänään värjäsin paitaa. Vaatekaappini perukoilta löytyi vanha valkoinen poolopaita, jonka hihat olivat vähän lyhyet ja kaulus kovin ahdistavan tiukka. Leikkasin hihat ja kauluksen pois ja niin minulla oli mukava hihaton paita kesäksi.

Ensin olin valkoiseen ihan tyytyväinen, mutta sitten ajattelin sen kuitenkin olevan ehkä vähän tylsä... Kävin kaupasta ostamassa vihreää kangasväriä, väänsin paidan parille solmulle ja pistin likoamaan. Nyt se roikkuu kuivumassa, enkä tiedä yhtään, onko värjäykseni onnistunut ja millainen paidasta on tullut. Pitänee pakottaa veli piakkoin katsomaan.

Vaatteiden valmistus ja tuunaus ei tähän lopu. Lukiokavereiden kanssa suunnittelimme menevämme kesän aikana Suomenlinnaan teekutsu-piknikille, jossa on pukukoodina leveähelmainen kesämekko tai polvihousut. Ensin olin aivan varma, että laitan polvihousut. Loppujen lopuksi en keksinytkään mitään kivaa yläosaa polvihousuilleni, joten päätin toteuttaa kesämekon, jota jo joskus maalis-huhtikuussa suunnittelin toisen kaverin pohtiessa historiallista piknikkiä. Niinpä sinistä kaapukangasta tuli ostettua sen verran enemmän, että siitä saa tehtyä myös nätin kesämekon.

Kesämekon kaavojen piirtäminen on ollut kovin mielenkiintoista. Olen varmaan aina ihmetellyt, miten kummassa äitini osaa piirtää itse kaavoja, mutta nythän minä olin tekemässä sitä ihan samaa! Kaavapaperia minulla ei tosin ollut, eikä leivinpaperi toiminutkaan kovin hyvin... Kiinnitin kaksi A4-paperia yhteen, jotta sain riittävästi paperipinta-alaa kaavalleni. Niin minä sitten piirtelin mekon yläosan etu- ja takakappaleiden kaavoja aivan tyytyväisenä.

Helma ei ehkä tarvitse niin kovin tarkkaa kaavaa, mutta hihan kanssa minulla on jälleen vähän ongelmia. Haluaisin tehdä sellaiset puhvimaiset hihat, mutten oikein tajua, millainen kaava pitäisi piirtää pallohihalle. Ehkä kysyn neuvoa äidiltäni, vaikka toisaalta haluaisin tehdä ihan ilman hänen neuvoaan , tai sitten kokeilen vain jotain. Minua myös hiukan mietityttää, riittääkö kangas sittenkään ihan kaikkeen. Onneksi sitä saa kaupasta lisää.

En itsekään oikein käsitä miksi, mutta maanantai-iltana leikkelin kankaita täysin jonkun flow-tilan valtaamana. Olin aivan onnessani lattialla polvillani vain leikkaamassa kangasta. Sama flow jatkui ompelukoneen ääressä, enkä todellakaan tajunnut yhtään ajankulua. On hassua, miten joku tuollainen voi tuottaa niin paljon mielihyvää. Siinä alkoi jo vähän pohtia, josko sittenkin lähtisi opiskelemaan vaatetusalaa. Toisaalta jos sitä tekisi työkseen, voisi hommaan hieman leipääntyä, eikä se enää olisikaan niin suuri mielihyvän lähde, kun olisi pakko tehdä. Nyt minua ajaa vain sisäinen pakko - ja se on kovin motivoivaa.

*******

Aloitin eilen syksyn historian ylioppilaskirjoituksiin kertaamisen. Aloin lukea ensimmäisen kurssin kirjaa alusta. Totesin, että on helpompi lukea ja kerrata, jos aloitan sen heti kättelyssä. Ei tule sitten loppukesästä paniikkia, etten ole tehnyt mitään, enkä osaa, enkä ehdi. Nyt mietin vain, miten kummassa pystyn oikeasti omaksumaan sen kaiken kuuden kurssin sisällön niin, että osaan kirjoituksissa jotain. Siinä on niiin paljon asiaa. Kurssikokeet ovat vielä hyvin helppoja, kun ei tarvitse osata oikeastaan mitään muuta kuin sen kurssin sisältö, mutta ylppärit... Minulla on kyllä melkein lukusuunnitelma kesäksi (paljon historiaa, taikatemppuja ja hieman englantia) ja aion tehdä koko lukion historian sisällöstä sellaisen aikajanan, josta näkee suoraan, mitä kaikkea milloinkin tapahtui. Ehkä se helpottaa kokonaisuuden ymmärtämistä.

Niin, kesän puuhiini sisältyy ja tulee sisältymään melkoisen paljon myös taikuutta. Täytyy todella harjoitella juniortaikureiden SM-kisoihin, vaikka harjoitteleminen onkin vain lahjattomille. En koe olevanikaan kovin lahjakas sillä alalla, joten harjoitteleminen sopii minulle.

*******

Tänään aloitin mukavasti kesätyöni kahvitauolla. Loppupäivän soittelin ihmisille ja haastattelin heitä lehtijuttuuun. Oikein hauskaa on. Sain myös Iirikseen kulkuluvan, joten pääsen kulkemaan portaita ja minun täytyy aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni kirjata itseni sisään ja ulos. Iiriksessä on hauska puhuva laite sitä varten.

Työyhteisölläni on tapana kysellä kahvitauolla Metro-lehden kymmenen kysymystä, viljellä huonoja vitsejä ja pitää huoneiden ovia auki. Aukinaiset ovet ensin ahdistivat minua, etenkin, kun piti soitella ihmisille. Ahdistukseni helpotti, kun yksi vakituinen työntekijä sanoi laittavansa oven kiinni tehdessään puhelinhaastatteluja. Niin siis minäkin tein. En olisi malttanut lopettaa lehtijutun kirjoittamista ja kotona piti sanoa itselleni moneen kertaan, ettei minun tarvitse tehdä sitä kotona valmiiksi, huominen työpäivä on sitä varten.

Minusta on mukavaa, että minun annetaan tehdä itsenäisesti töitä. Pidän itsenäisestä työskentelystä, pidän kirjoittamisesta ja ihmisten haastattelemisesta - vaikken olekaan siinä kovin hyvä. Olen iloinen kesätyöpaikastani.

Ensimmäisen päivän jälkeen voin ainakin sanoa viihtyväni töissä.