keskiviikkona, syyskuuta 21, 2011

Arki alkaa muotoutua

Olemme asuneet uudessa kodissa nyt kolmisen viikkoa. Vähitellen alkaa arki ja toimintatavat muotoutua, vaikka minusta tuntuukin, ettei tämä vielä ihan normaalia arkea ole. Ehkä sitten, kun saan ylioppilaskirjoitukset ohi…

Mikael opetti maanantaina, kuinka kaasuliettä oikein käytetään. Hän kielsi minua kuitenkaan kokeilemasta sitä yksin ilman, että hän on kotona. Minä en luvannut totella kieltoa. En taatusti olisi jäänyt odottelemaan hänen kotiintuloaan, jos olisi tullut tarve käyttää hellaa yksinäni. Joskushan minun on kuitenkin pakko oppia käyttämään sitä itsenäisesti.

Ei tarvinnut Mikaelin ”käskyjä” uhmata, kun tänään teimme pitsaa. Ruskistin jauhelihan, mitä varten piti saada hella päälle. Vaikka kuinka tiedän, miten se toimii, lopppujen lopuksi Mikael sen päälle pisti. Meidän kaasuliedessämme pitää näet sytyttää liekki jollain ulkoisella apuvälineellä, tulitikuilla tai kipinöitä antavalla sytkärijutulla, jollainen meiltä löytyy. Sain liekin useampaan kertaan syttymään, mutta aina se sammui. Taisin pelästyä niin paljon siitä syttymisestä, että käänsin kaasun heti nollille – vähän samaan tapaan kuin ensimmäisiä kertoja tulitikkujen kanssa.

Tänään kokeilimme myös kaasu-uunia ensimmäistä kertaa (sitä en kyllä ehkä vähään aikaan edes yritä kokeilla yksin). Meidän uunissamme ei ole lämpöasteikkoa, vaan hassu 1-8-asteikko. Onneksi netin ihmeellisestä maailmasta oli apua ja muutaman keskustelupalstan koluttuani löysin summittaisen muuntotaulukon. Apua oli myös tänään ostetusta uunin sisälämpömittarista. Pitsa tuli paistettua, ehkä hieman pohjasta palaneena. Siitä ne eräät nettisivutkin varoittelivat, että kaasu-uunilla saattaa pohjat helposti palaa. Ainakin tuli testattua samalla myös palovaroitin, kun se alkoi huutaa heti uunin luukkua avattaessa. Ehkä en onnistukaan räjäyttämään kämppää (vielä jos kaasuvaroittimen hankkisi… Varmuuden vuoksi).

Pienenä anekdoottina mainittakoon myös, että kun tänään lähdimme ruokaostoksille, oli ensin ostettava talousvaaka, jotta Mikael pystyisi tekemään asioita. Olemme pariin otteeseen keskustelleet desimitoista, joita hän vastustaa suuresti epätarkkoina ja huonoina, ”grammoina ne olla pitää”. Kysyin, kelpaako hänelle puhuva talousvaaka, joka näyttäävain viiden gramman tarkkuudella. ”Jos kuitenkin ostetaan kerralla hyvä.” ”Jota mä en voi käyttää. Hahaa.” Saan siis tästä eteenpäinkin tehdä kaiken desimitoilla – mutta onneksi se ei minua haittaa. Olipahan halvempi reissu, kun ei tarvinnut puhuvana sitä talousvaakaa ostaa.

*******

Väsyttää, paljon. Yritän houkutella itseni kirjoittamaan englannin esseetä, hieman huonolla menestyksellä. Luulin kellon olevan jo kohta kahdeksan, mutta taisinkin olla tunnin etuajassa.

******

Maanantaina kirjoitin filosofian. En tiedä, vastailinko yhtään sitä, mitä haettiin. Ihan kiitettävästi kuitenkin asiaa löytyi.

Kävin kerran kokeen aikana vessassa. Ensin yksi valvoja opasti minut paikaltani salin ovelle, josta toinen valvoja, jota en tunnistanut, vei minut vessan ovelle. Siinä vessan ovella hän kysyi: ”Tarttetko sä apua?”

Hihitin vessassa itsekseni kun mietin, millaista apua hän olisi minulle siellä tarjonnnut.

Se on muuten hassua, kuinka vaikeaa joitain on tunnistaa kuiskailusta. Yleensä olen tunnistanut aika hyvin kaikki valvojina olleet naisopettajat, vaikka he olisivat kuiskineet. Miesopettajien kanssa ei ole ollut yhtään niin helppoa. Muutenkin olen välillä sekoittanut miesopettajiemme äänet, mutta kuiskaus on vielä vaikeampi. Viime perjantainakin tunnistin kokeeni tulostaneen opettajan vasta sitten, kun kävimme kansliassa kysymässä, missä se pitäisi tulostaa ja hän puhui kanslistille hieman kovempaa. Siihen asti olin luullut häntä naiseksi.

sunnuntai, syyskuuta 18, 2011

Sattumuksia viikon varrelta

Yhtenä päivänä olin kävelemässä Kalliosta Hakaniemeen metroasemalle. Takaani tuli ihminen, jonka oletin ohittavan minut, mutta hän hidastikin kohdallani ja jäi kävelemään kanssani samaa tahtia.

”Moi, mä oon Taneli (nimi muutettu).”

”Öö, no moi, mä oon Ronja.”

”Kiva. Voisinko mä jotenkin auttaa sua?”

Kerroin kyllä pärjääväni itse. Taneli jäi kuitenkin kävelemään viereeni ja jutteli jotain siitä, ettei hän oikeasti ole Helsingistä vaan pelkästään käymässä. Minä kerroin käyväni lukiota Kalliossa ja olevani menossa töihin Itäkeskukseen. Metroaseman kohdalla hän sanoi menevänsä keskustaan, muttei tiedä, millä. Suosittelin metroa.

Taneli kertoi opiskelevansa Rovaniemen yliopistossa jotain digitaalista suunnittelua, tai jotain. Juuri ennen kuin astuin metroon, hän sanoi:

”Mä tota mietin, että haluisitko sä lähteä joskus mun kanssa kahville?”

Häkellyin. Ennen kuin ehdin vastata mitään, hän jatkoi kysymällä, onko minulla Facebookia. Kerroin koko nimeni, jolla hän minut sieltä löytäisi. Ei ole kahvittelukutsua kuulunut.

Valitettavasti tästä tarinasta jäi nyt puuttumaan ”Tanelin” söpö mie-murre, joka vilahteli silloin tällöin. Hänen puheestaan myös huomasi, ettei suomi ollut ihan äidinkieli.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku – yleensä ulkomaalaistaustainen – on kysynyt minua kanssaan syömään tai kahville tai halunnut puhelinnumeroni. Onhan se kiva, että selvästikin vaikutan mukavalta ihmiseltä vain kävellessäni kadulla. En kuitenkaan ole ottanut yhtään kutsuista vastaan. Ehkä Tanelikin jätti kutsunsa uudistamatta, kun FB:stä näki minun olevan parisuhteessa. Mikäli hän siis edes on minua sieltä etsinyt.

********

Muistaakseni jonain toisena päivänä tällä viikolla, kun tulin kotiin, rapustani tuli ihminen ulos juuri kun olin kaivamassa avaimia. Lopetin avainten kaivamisen ja kuvittelin pääseväni sisään, mutta tämä naapuripa ei ollut ihan niin helppo:

”Mihin sä oot menossa?”

”B-rappuun.”

”Joo. Asutko sä muka täällä?”

”Asun.”

”En mä ole sua nähnyt. Varmastiko asut täälä?”

”No kyllä asun. Oon asunut pari viikkoa.”

”Just. Kai sut pitää sisään päästää.”

Mitäköhän hän minusta oikein kuvitteli?

*******

Kävimme torstaina Myllypuron ostarilla kebabilla. Pohdimme, mitä oikein tilaamme ja kerroimme tilauksen kassalla olleelle myyjälle/tarjoilijalle/työntekijälle/mikäseon. Ennen kuin ehdimme mitään maksaa, keittiön puolelta tuli toinen tyyppi, joka meidät nähdessään sanoi:

”Hänelle alennusta, 5 euroa. Mikä hänen tilaus?”

Kassalla ollut mies kertoi toiselle tilaukseni ja tämä alennuksen luvannut sitten vielä sanoi, paljonko siitä sitä alennusta tulee (2 €).

Maksoimme annoksemme, Mikael täysihintaisena ja minä kummallisen alennuksen mukaisesti vain 5 euroa 7 euron rullakebabista. Mietimme, miksi hän halusi oikein minulle alennusta antaa. Selvä sokkoale se oli, mutta miksi?

Taidan käydä siellä useamminkin…

*******

Seisoin päälläni. Tulin vähän huonosti alas ja rojahdin puhuvan vaakani päälle.Jotain se ensin huuteli, sitten sanoi:

”Yritäuudelleen.”

Minä jäin lattialle nauramaan ja vaatehuoneessamme leffaan voice over –ääniä äänitelleet ihmiset tulivat vuorollaan katsomaan, mikä minulla on oikein hätänä. Omistan kannustavan vaa’an.

*******

Nyt aion mennä läheiseen metsään lenkkipolulle vähän loikkimaan. En tiedä yhtään, löydänkö sieltä takaisin.

keskiviikkona, syyskuuta 14, 2011

Musiikkitalo korkattu, ja muita kuulumisia

Kävin perjantaina Musiikkitalossa ensimmäisen kerran, uudestaan heti sunnuntaina. Ensimmäisellä kerralla olin kuuntelemassa Sibeliusakatemian orkesteria ja Pekka Kuusistoa (opiskelijalippu 11 euroa, ei paljon päätä huimaa) ja sunnuntaina Apokalyptikaa (Mikaelin pikkuveli ei halunnutkaan lähteä – en tajua - ja sain siis hänen lippunsa). Molemmat konsertit olivat isossa salissa, Siba ilman äänentoistoa ja Apokalyptika sitten äänentoiston kanssa.

Musiikkitalon akustiikkaa on jo hyvin moni kehunut, mutta minunkin pitää hiukan: se on mahtava. Finlandia-talossa ääni jäi jotenkin tunkkaiseksi matkan varrelle, mutta Musiikkitalossa se pääsi soimaan hyvin. Perjantaina istumapaikkamme eivät olleet ehkä mitkään parhaat, istuimme orkesterin takana parvella. Etenkin Markus Linbergin viulukonsertossa tuli ajatelleeksi, että sooloviulu olisi saattanut kuulua paremmin vähän eri paikoille.

En ole erityisemmin kuunnellut Apokalyptikaa, mutta olen nähnyt herrat jopa kerran aikaisemmin livenä. Pidän kovasti heidän instrumentaalikappaleistaan. Minua kuitenkin hämmentää, miten paljon sellot voivatkaan kuulostaa sähkökitaroilta. Heillä on kuitenkin aivan selvästi soittotekniikat hallussa. Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssi kiihtyi hyvin paljon, enkä ymmärrä, miten sen teeman edes saattoi soittaa niin nopeasti.

Musiikkitalossa on kai joka kerroksessa seinällä kohokartta. Yhtä karttaa vähän hiplailin, mutten oikein tajunnut siitä mitään. Varmaan jos rauhassa olisi sitä saanut tutkia, olisi paikat alkaneet hahmottua. Kohokartoissa yleensäkin on vähän sellainen huonompi puoli, että niistä ei ihan niin äkkiä ota selkoa kuin mustavalkokartoista. Musiikkitalosta tehdään myös sanakartta, mutta vielä se ei ole valmistunut. Jotain opasteraitoja lattiassakin meni, mutta niistä en tiedä sen enempää. En osaisi liikkua siellä yhtään yksin. Eikä perjantaina oppaananikaan ollut henkilö meinannut löytää mihinkään, kun paikat oli hassusti merkattu.

*******

Tänään oli minula englannin kuuntelu. Suurin osa on kuunnellut sen jo eilen, mutta koska kirjoitan sen lyhyenä, oli minulla eri kuuntelukin.

Olin ajatellut jo eilen aamuni niin, että lähden 10.30 bussilla kotoa ja ehdin siis aamulla hyvin lukea ja kaikkea. Ajattelin, että minun pitää olla koululla 11.30. Siinä hiukan kymmenen jälkeen tajusin yhtäkkiä, että minun kuuntelunihan alkaa yhdeltätoista, joten koululla pitäisi olla noin 10.30. Soitin taksin.

Taksikuski kysyi, onko minulla kauhea hoppu. Vastasin myöntävästi. Silti se jäi pihaan naputtelemaan navigaattoriin osoitetta ja ihan rauhallisesti pohtimaan, mitä kautta hänen kannattaisi lähteä ajamaan. Ei pelkkä navigaattori edes riittänyt (”Mä en ihan osaa käyttää tätä aparaattia”), vaan hän kaivoi esiin myös oikean kartan. Minä olin ihan hermona, koska oli noin 12 minuuttia aikaa ehtiä Myllypurosta Kallioon.

Juoksin portaat neljänteen kerrokseen ja kielistudion ovella kuunteluani valvova opettaja kysyi: ”Moi Ronja, haluatko sä tulla jo nyt sisään?” Niin. Miksi kummassa minulla olikaan niin kiire, kun kerta tiesin olevani ainut kuuntelija? Siihen jäi vielä oikein hyvin aikaa hieroa korvat, säätää laitteet toimimaan ja juoksennella pistekysymysteni perässä.

Oli kummallista olla ainut kuuntelija kielistudiossa. Istuin takarivissä, koska se oli ainut paikka, jossa tietokoneen sai seinään. Opettajakin naureskeli sille, että muuten täysin tyhjä kielistudio, mutta takanurkassa yksi tyyppi.

Kuuntelu tuntui kohtalaisen helpolta, vaikka vähän minä myös arvailin enkä oikeasti osaa sanoa, olenko vastannut jotain aaivan muuta.

*******

Kävin viikonloppuna myös Turussa. Meillä oli kesäleiriohjaajien virkistysviikonloppu, jossa ei ollut kuin ehkä puolet ohjaajista, ei tainnut ihan sitäkään olla. Kävimme Tuli on irti –näyttelyssä, joka oli minusta oikein hauska kokemus. Mitähän siitä sanoisin? Kannattaa käydä. Mukavan toiminnallinen ja interaktiivinen pläjäys. Pelastimme palavasta kerrostalosta hyppiviä ihmisiä.

*******

Filosofian kirjoitukset maanantaina. vielä lukematta yksi kirja kokonaan, toisesta noin 2/3. En suosittele tätä yo-kirjoituksiin valmistautumistyyliä kenellekään.

*******
Ostin kaveriltani käytetyn iPhonen. Vanha puhelimeni alkoi jo hajota käsiin. Jossain on sanottu iPhonen käytön olevan hauskaa – allekirjoitan väitteen täysin. Se ei tosin ole puhelimena mikään kätevin, ensin kun täytyy avata puhelinsovellus… En minä vielä kyllä sitä käytäkään kovin sujuvasti, että ehkä tämä tästä vielä. Puhelua en osaa katkaista muuten kuin todella monimutkaisin kommervenkein ja puoliksi tuurilla, niinpä tänäänkin olen tainnut jättää jo parin eri ihmisen vastaajaan kummallisia tyhjiä viestejä.

torstaina, syyskuuta 08, 2011

Syksy lienee saapunut

On taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. En vain ole ehtinyt. Hyvä, että olen ehtinyt koneella istua muutenkaan.

Hajotin miniläppärini. Muutin. Olin ilman nettiä. Kävin Seinäjoella yleisurheilukisoissa. Mikael muutti. Kirjoitin roolipeliä. Sellaista kaikkea.

Asun siis nyt – toivottavasti pitkään – Myllypurossa. Ostarille, metroasemalle ja Liikuntamyllyyn (urheiluhali, josta löytyy juoksuradat ja kaikki) ei ole pitkä matka. Valitettavasti vaan keskellä matkaa sattuu olemaan yksi kohtalaisen suuri rakennustyömaa, jonka ohittaminen ei ole sokkona niin kovin helppoa. Totesimme liikkumistaidonohjaajan kanssa, että siitä on turha mitään reittiä opetella. Niinpä meillä oli muutaman päivän ajan sellainen hyvin epäkätevä järjestely - kun en osannut kotoa mihinkään (paitsi Siwaan)enkä mistään kotiin - että soitin aina Mikaelin hakemaan minut metrolta. Maanantaina hänkin jo sanoi, ettei järjestely ole oikein toimiva. Onneksi lähelle tulee myös bussi, joten käytän sitä.

Mahtavaa on se, että tunnistan jo nyt oikean bussipysäkin, vaikka olen tullut bussilla vasta neljästi: kerran liikkumistaidontunnilla ja kolme kertaa yksin. Saatan tosin vielä varmistaa kuljettajalta, olemmehan oikealla pysäkillä, mutta periaatteessa voisin olla varmistamattakin. Tässä on vaan vähän pahana puolena se, että pidän tuollakin matkalla maamerkkinäni muutamia rakennustyömaita enkä tiedä, miten helposti tunnistan pysäkin sitten joku kaunis päivä, kun työmaita ei enää ole.

Kaasuhellaa en osaa vielä käyttää. Ostin huuto.netistä sängyn, mutten tiedä kyllä yhtään, miten hyvän. Kuten äitini sanoi, olisin ehkä voinut pyytää jonkun katsomaan sitä kuvaa... Suuri vaatehuone on aika kiva juttu.

*******

En päässyt englannin uusintakokeestani läpi. Suoritan kurssin Eiran aikuislukiossa verkkokurssina, mikäli nyt saan sen sivuston jotenkin toimimaan. Rehtori lupasi päästää minut kirjoittamaan, kunhan tietää sen kurssin olevan tulossa. Minua turhauttaa jo koko englannin opiskelu (en ole siis tosiaan vielä käytännössä aloittanut sitä verkkokurssia...) ja tekisi mieli luopua valkolakista tämän takia. Luovuttaminen ei taida kuitenkaan sopia luonteeseeni. En vaan jaksaisi enää tätä vaikeutta.

Ensi viikolla on englannin kuuntelu. Tein tällä viikolla yhden vanhan yo-kuuntelun harjoituksen vuoksi, vielä pari löytyisi, jotka voisin tehdä. Tekisi varmasti hyvää… Oli aika vääriä vastauksia avoimissa kysymyksissä.

Ensi perjantaina on myös äidinkielen tekstitaidon koe. Kirjoitin äidinkielen tosiaan jo keväällä, mutta tarkoitus olisi korottaa arvosanaa e:stä l:ään. Saa nähdä, kuinka siinä käy.

Tämä syksy on taas mennyt vähän pieleen näiden ylioppilaskirjoitusten valmistautumisen suhteen. Jo kolmannet kirjoitukset, enkä vieläkään oikeasti osaa lukea. Taitaa olla itsekurissa, opiskelutekniikoissa ja kaikessa muussakin vikaa. Ainut hyvä puoli on se, etten ota stressiä. Tällä tavalla en tosin voi mitään hyviä tuloksiakaan odottaa. Puolentoista viikon kuluttua on filosofian koe, enkä voi sanoa lukeneeni. Vielähän tässä ehtii… Eh.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset ovat osaltani tämän syksyn jälkeen ohi. Toivottavasti. Tämä ei taida kuitenkaan luvata mitään kovin hyvää myöskään jatko-opintojen tenttien suhteen.

*******

Tein tällä viikolla ensimmäisen kerran oikeasti yksin kärrynpyörän. Tänään tein niitä lisää. Kärrynpyörä oli asia, jonka halusin oppia akrobatiakurssilla. Tavoite siis saavutettu. Olen oppinut myös seisomaan aika hyvin päälläni ja käsilläseisonta sujuu hyvin ainakin silloin, kun joku vähän auttaa.

*******

Lauantaina oli vammaisten yleisurheilun SM-kilpailut Seinäjoella. Oman ja valmentajan sairastelun vuoksi treenaaminen muutaman edellisen viikon aikana jäi melkoisen vähälle, emmekä siis oikeasti olleet ehtineet harjoitella kuin noin kolme kertaa. Paransin viime helmikuun ennätystäni (315 cm) 25 sentillä, hyppäsin siis 340 cm. Ei mitään hupputuloksia, jos vertaa vammattomiin ikäisiini, mutta tuolla hypyllä ylitin Lontoon paralympialaisten sokkonaisten b-rajan. Se oli pituushypyssä minulla sellainen pitkän ajan tavoite, mutta koska se nyt tuli vähän vahingossa jo saavutettua, varmaan seuraava tavoite on se a-raja (380 cm).

Pidimme eilen loikkatreenin ja hyppelimme erilaisia loikkia ja muita hyppyjä. Kummallinen havainto oli, että hypin yhdellä jalalla paljon paremmin vasemmalla kuin oikealla, jonka pitäisi olla se vahvempi ponnistava jalka. Täytynee harkita ponnistusjalan vaihtamista.

*******

Nyt voisin käydä vähän seisomassa päälläni ja lukea sitten sitä filosofiaa.