Vähän aktiviteettia luku/hiihtolomalle

Jos minulla ei olisi yhtään koulua, vaan pelkääpelkkää lukulomaa, voisi nyt sanoa olevansa tuplalomalla: tämä viiikko kun on eteläisen suomen hiihtolomaviikko. Kun kuitenkin aina silloin tällöin koululla käyn, tämä on ihan vaan hiihtolmaa. Kai. Vaikkei kyllä lukemisesta lomaa saa nytkään.

Pääsin eilen vihdoin ja viimein pulkkamäkeen! Olihan se pulkka minulla jo kaksi kuukautta, ennen kuin pääsin sitä kokeilemaan. Hyvin laski, vaikkei ohjattavuus ollut ihan parasta luokkaa – siihen saatoin olla syyllinen ihan minäkin… Kaverin kääntäessä minä yritin aina vaistomaisesti tasapainottaa pulkkaa, ettemme kaatuisi. seurauksena totta kai oli lähes aina kaatuminen. Kahdesti lensin naama edellä hankeen. Pulkkailumme sisälsi myös kiipeämisyrityksiä lähes pystysuoraa kovaksi tamppautunutta mäkeä ylös. Yritykseksi se jäi. Elämä tuntuu myös kovin kaupungistuneelta, kun pulkkamäkeenkin pitää matkata ratikalla ja metrolla. Kyllä meillä tuusulassa…

Hämmästyin siitä, miten vapaasti liikuin lumihangessa. Pariin kertaan minun kehotettiin vaan kävelemään ”suoraan sinnepäin” tai muuten vaan tulin ystäväni ja pulkan perässä. Keppi oli siististi kasattuna repussa mäen päällä. Samalla kukkulalla kävimme samaisen ystävän kanssa joskus viime syksynä, kun ei ollut lunta. Jos hän silloin olisi käskenyt minun kävellä edellä tai perässä, en kyllä olisi kovin vapautuneesti kävellyt. Nyt ei sentään ollut pelkoa kompastella kiviin. ehkä vähän jotain takiaispuskia (lapasissani oli vielä tänään takiaisia) tai yllättäviä kuoppia tuli vastaan, ei sen kummempaa. Joskus myös mäki oli niin jyrkkä ja liukas, että vaan valui taaksepäin.

”Helsingin parhaassa” pulkkamäessä riehumisen jälkeen piti suoraan suunnata Kansallisteatteriin katsomaan kuvailutulkattua näytöstä Kristuksen morsiamesta – oikeastaan olimme jo myöhässä (vaikka olisi varmaan ollut ihan tyylikästä jättää pulkka Kansallisteatterin narikkaan, se ei enää ollut mukana). Missasimme alusta henkilöiden ja lavastuksen kuvailun (ja ainakin sen lavastuksen osalta myös hiplauksen) ja petin pahasti Rautatieasemalla odottaneelle kaverille tekemäni lupauksen. Raukka istui tunnin Rautatientorin kompassitasanteella. esityksen alkuun ehdimme kyllä ihan hyvin.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt ammattiteatteria. Enemmän on tullut katseltua koulumme proggiksia tai muita harrastajateattereita, joissa on tuttuja pyörinyt. Tämän näytelmän jälkeen en myöskään yhdy siihen aina silloin tällöin nousevaan laitosteattereiden parjaamiseen. Oli oikein ihanaa, virkistävää ja ajatuksia herättävää nähdä pitkästä aikaa oikeasti hyvää teatteria.

Voin sanoa, että lukeminen on ollut liian vähäistä kaikista hienoista lukusuunnitelmista ja itselleni tekemistä lupauksista huolimatta. vähitellen alkaa pienoinen paniikki nostaa päätä, sillä psykologian kirjoituksiin on kolme viikkoa, matikkaan kuukausi ja yhteiskuntaoppiin kuukausi ja kaksi päivää. Järkyttävää, miten tämä aika vaan kuluu.

Aktiviteetteihini kuului myös tänään aamulla käynti silmäklinikalla. Edellisestä käynnistä ei ole kuin vähän reilu kuukausi ja silloin sanottiin, että seuraava kerta on sitten taas joskus vuoden kuluttua, mutta lastenpolin sijaan aikuisten puolella. Jonkun tekemän lukihäriön vuoksi kevät 2012 muuttuikin vuodeksi 2011 ja minulta ensimmäisenä kysyttiin: ”Hämmästyitkö sä, kun sait tämän ajan?” Hämmästyin. Oli tosin ihan mukava tämä uusi lääkäri, joka sanoi sitten tutkivansa silmiäni varmaan muutaman seuraavan vuoden. Toivottavasti. Uusien lääkäreiden kanssa on aina vähän säätöä, kun ei kukaan koskaan jaksa kauhean tarkkaan tutustua niihin kaikkiin 18 vuoden aikana kertyneisiin papereihin ja sitten kesken käynnin niitä aina selaillaan. Mutta tämä oli fiksu lääkäri, kuunteli myös oikeasti sitä, mitä minä sanoin ja huomasi, että hän luotti myös potilaan omaan tietämykseen.

Olen muutaman viime päivän aikana kirjoittanut jotakuinkin ensimmäisen novellini, jonka juoni on oikeasti toimiva ja jonka suunnittelin ennen lopullista kirjoittamista. Se ei tosin ole lainkaan sitä, mitä minun pitäisi tehdä… Kirjallisen ilmaisun lopputyöötekstit vaativat vielä vähän muokkauksia ja musadiplomikin odottaisi tekijäänsä. Novellin kirjoittaminen on kuitenkin nyt kovin hauskaa.

*******

Viime viikolla oli penkkarit. Pukeuduin rölliksi – en kuitenkaan ollut se röllirölli vaan joku muu sivurölli. Puvussani oli hämähäkkejä. Rekkaan kiipeäminen oli jännittävää, koska jostain syystä meidän rekan takalevyä ei avattu, vaan kipusimme tikkailla reunalle ja hyppäsimme sieltä alas. Minä en tietenkään oikein tiennyt, kuinka pitkä matka siitä on, mutta kun kerta käskettiin hypätä, niin hyppäsin. Sokkona oli myös vähän vaikeaa tietää, milloin niitä karkkeja oikein kannattaa heitellä. Minulle siis jäi aika paljon penkkarikarkkeja vielä myöhempää ”käyttöä” varten. Hauskaa se silti oli. Vähän varpaat jäätyi.

Sokkojuttuja

En tiedä, mikä minuun on oikein mennyt, muttta noin joka toinen kerta kotiin tullessani eksyn. Kävelen joko ohi tai käännyn liian aikaisin. Tiedän sen johtuvan aika pitkälti lumesta, mutta luulisi minun jo oppineen... Etenkin, kun aina yritän mennä samaan paikkaan.

Eilen tulin ensimmäisen kerran metroasemalta kotiin bussilla, yleensä kun olen siihen väliin käyttänyt ratikkaa. Laskin sen varaan, että bussi pysähtyy kaikilla pysäkeillä, enkä sanonut kuljettajalle mitään siitä, missä olen jäämässä pois. No, eihän se bussi sitten pysähtynyt kaikilla pysäkeillä. Mäkelänkatu on kohtuu suora ja koska en tosiaan ole tuota väliä kovin montaa kertaa tullut, en oikein osannutkaan ajatella, missä minun pitää jäädä pois. Bussilla tuo väli on myös ajallisesti miltei puolet lyhyempi kuin ratikalla, joten kellonkaan katsominen ei yhtään auttanut. Menin yhdellä pysäkillä ohi ja kävelin sieltä kotiin (en ole myöskään koskaan ennen kävellyt sitä väliä, hehee).

Maanantaina meillä oli koulussa ystävänpäivän kunniaksi värikoodit: vaatetuksen värillä viestitetään omasta parisuhdetilanteesta. Tavallisesti käytössä ovat kai vain punainen (varattu), keltainen (jotain säätöä) ja vihreä (vapaa), mutta meidän koulussa on keksitty selitys melkein joka värille. Pitää siis ihan miettiä, mitä päälleen laitttaa, ettei vahingossa viestitä jotain hassua, kuten "teille vai meille?".

Ihan ajattelin aamulla, että laitan punaisen paidan päälle, niin on riittävän yksinkertaisesti asia hoidettu. Koulussa kavereiden kanssa värikoodituksesta puhuessamme tulikin ilmi, että olin hieman mokannut: paitani ei ollutkaan punainen vaan musta. Olin ihan varma sen paidan väristä... Mutta nyt muistan, että olen kai kerran aikaiseminkin kuullut joltain, että se on musta ja silti oma mielikuvani punaisuudesta on säilynyt kovin vahvana. No, sitten lähes kokomustissani viestitinkin ympäristölle kärsiväni katkerasta erosta. Hupsan. Onneksi se ei ole kovin vakava homma oikeasti.

Taistelussa silmäsärkyä vastaan aseina ovat kosteustipat (auttavat yllättävän paljon), burana (helpottaa pariksi tunniksi) ja aurinkolasit (hieman helpottavat). En ole pariin vuoteen oikeastaan käyttänyt aurinkolaseja, kun en ole enää kokenut valoista olevan haittaa. Nyt ne taas alkavat vähän haitata.

Minulla on tässä jaksossa oikein ihana lukujärjestys, kun on vain musaproggis ja kolmena päivänä kaksi tuntia koulua. Mietin vähän sitä, kuinka paljon opettajalle tulee ylimääräistä työtä, kun sen pitää opettaa minulle jutut oikeasti kädestä pitäen. Maanantaina opettelin bassostemmaa. Ensin yksi ryhmäläinen yritti opettaa minulle tabulatuureista, miten se menee, mutta hänkään ei oikein osannut lukea niitä. Opettajamme joutui siis opettamaan minulle ihan täysin kädestä pitäen, miten stemmani menee. Hän vielä tänään jatkoi sen opetusta, kun vähän sekoilin rytmeissä. tänään aloitetussa kappaleessa soitan taas kakkoskitaraa ja vaikka olenkin soittanut yli seitsemän vuotta kitaraa, olen soittanut vaan klassista ja tuollainen komppikitara ei ihan suju. Ei se siltä opettajaltakaan ihan sujunut. silti sen piti yrittää soittaa se minulle nauhalle. Siinä on sentään sen verran helpot soinnut (oikeastaan rokkikvintit), että niitä ei tarvinnut käydä sen tarkemmin läpi.

Sanoin opettajalle, että minä tunnen aiheuttavani ylimääräistä työtä, kun minulle ei voi vaan iskeä nuotteja tai tabulatuureja käteen ja sanoa "soita siitä". Opettajani sanoi, ettei se nyt ole niin paha. "Jos mulla menee kymmenen minuuttia siihen, että mä opetan tän ja sä tulet seuraavalla tunnilla ihan valmiina soittamaan, kun taas muut on ihan sekasin nuottiensa kanssa, että missä mennään, niin ei sun pidä olla huolissasi."

Tekstitaidon ihanuudesta ja jälkimorkkiksesta

Tänään oli kevään ensimmäinen yo-koe, äidinkielen tekstitaitokoe. Tekstitaito on tekstilaji, jota ei käytännössä kirjoiteta missään muualla kuin lukiossa: ensin jokaisella kurssilla harjoitellaan sitä yo-koetta varten ja lopulta yo-kokeessa kirjoitetaan elämän viimeiset kolme tekstitaidon vastausta. Nyt ne on tehty.

Olen yksi niistä hyvin harvoista, jotka pitävät tekstitaidon kirjoittamisesta. Käytännössä se on vain lukutaitoa ja sitä, että osaa kertoa, mitkä asiat tekstissä tekee siitä juuri sellaisen kuin se on: mikä tekee kolumnista kolumnin, millä keinoin vaikuttamaan pyrkivä artikkeli pääsee tavoitteeseensa ja millaisia teemoja kaunokirjallisuudessa käsitellään, näin esimerkiksi. Vaikka yksi koulumme äidinkielenopettaja sanookin, ettei kukaan voi nauttia tekstitaidonvastauksen kirjoittamisesta, minä nautin. Rehellisesti.

Kun vastaan tuli argumentaatioanalyysi, miltei hihkuin innosta. Itsekin tosin hämmästyin reaktiotani, sillä vielä muutama viikko sitten inhosin argumentaation analysoimista. Eilen kuitenkin tulin kerranneeksi kaverini kanssa kyseisen asian ja se oli jotenkin vahvasti mielessä (kuten tietysti edellinen kuuden pisteen analyysini). Kirsi Kunnaksen - tai Kunnaan - runomuotoisen faabelin teemojen erittely oli sekin loppujen lopuksi mielettömän antoisaa ja aiheutti paljon älyllisiä sekä kirjoituksellisia kiksejä. Yhteiskuntakritiikki on hauskaa. sananvapaus oli teema, jonka ympärillä kaikki kokeen aineistotekstit pyörivät tavalla tai toisella.

se morkkis sitten.

Ei kannata kirjoittaa elämänsä ensimmäistä referaattia yo-kokeessa. Ihan vinkkinä vain.

Minä siis tein sen. En ole kirjoittanut yhtään referaattia millään lukion äidinkielen kurssilla. En myöskään muista, että niistä olisi koskaan edes puhuttu. Se on ilmeisesti ensimmäisen kurssin asiaa, mutta minun muistiinpanoistani ei löydy sanaakaan referaatista - tarkistin (toisaalta siellä oli suhteellisen moneen kertaan "olen vähän unessa", "viime tunnilla puhuttiin jotain, nukuin", joten on saattanut mennä myös ohi). Fiksuna likkana ajattelin referaatin olevan kuin kielten tiivistelmä: sama teksti omin sanoin, ei kappalejakoja eikä turhia "kirjoittajan mukaan ..." -pölinöitä. No, joskus 'fiksuudesta' on vain haittaa.

Referaattitehtävästä siis tuskin tulee kovinkaan hyviä pisteitä. Olisi ehkä ollut fiksumpaa vastata johonkin muuhun tehtävään, kun niissä muissa olisin jopa tiennyt vähän paremmin, mitä olen tekemässä. Mutta ne kaksi tehtävää, joista jo kokeessa intoilin ja joiden kirjoittaminen oli lähes nautinto, toivottavasti menivät riittävän hyvin.

Että sellaista tänään. Vaikken jännittänyt tuota koetta muuten kuin ehdinkö ajoissa paikalle, en nukkunut viime yönä kovin hyvin. Kokeen jälkeen sitten pälätin koulun aulassa ja pihalla kaverin kanssa puhelimessa intensiivisesti jotain tunnin, kännykästä loppui akku ja jouduin taksin sijaan tulemaan kotiin ratikalla. Kotona iski jotenkin kaikkensa antanut olo, vähän kuin joidenkin urheilukisojen jälkeen. Toisaalta kuuden tunnin ajatustyötä ja kirjoittamista voinee verrata urheiluun.

Kivaa oli, että patjavarastossa kanssani oli kaksi muutakin tietokoneella kirjoittavaa.

Lukiota ja näkemistä

Tänään oli kolmannen jakson koeviikon viimeinen päivä ja minulla oli koulussa käytännössä vain äidinkielen tekstitaidon prelin palaute. Ihan hämmästyin, miten hyvät pisteet olin opettajaltani saanut: en olisi odottanut argumentaatioanalyysistä kuutta pistettä (arvostelu on 1-6). Nyt voi hyvillä mielin valmistautua perjantain tekstitaidon yo-kokeeseen lähinnä nukkumallla hyvin (kylläpäs muuten kummasti väsyttää, hetki sitten otin torkut huoneeni lattialla kun mietin, mitä sitä seuraavaksi tekisi).

YO-valmistautumiseeni kuului kyllä myös tietokoneen toimivuuden tarkastaminen. tänään kävin siis koulumme atk-vastaavan matikanopettajan kanssa katsomassa, että varmasti koulun läppäri ja minun pistenäyttö tykkäävät edelleen toisistaan ja sitä rataa. Kaikki toimi. Jätin pistenäytön opettajalle ja nyt on vähän orpo olo.

siitä pistenäytöstä onkin pitänyt jo aikaisemmin kirjoittaa… Olen saanut sen seiskalla, enkä oikeastaan koskaan pitänyt siitä. Ajattelin vain kaiholla edellistä pistenäyttöäni ja pidin tuota nykyistä ihan huonona ja tyhmänä. Tässä muutama viikko sitten tuli jotenkin aivan yhtäkkiä sellainen olo, että hei, onhan tämä pistis ihan kiva. aloin myös käyttää sitä muutenkin koneen kanssa, enkä vain kieliä opiskellessani, kuten oikeastaan aina tähän asti. Se oli todella hämmentävää. ehkä tarvitsin viisi ja puoli vuotta, ennen kuin aloin oikeasti pitää pistenäytöstäni. Se on muuten tällä hetkellä vähän sekaisin, pistiksen muistiin ei oikein voi kirjoittaa mitään, kun se laittelee jotain ihan omia merkkejään sinne. Olisin teoriatunnilla halunnut kirjoittaa nuotteja, mutta eihän siitä mitään tullut.

Eilen oli englannin koe, josta on tällä hetkellä tavallaan kiinni lukiosta poispääsyni. Siitä pitäisi siis tulla hyväksytty. toisaalta eivät ne ”ongelmat” siihen lopu, vielä pitäisi tämän vuoden viimeisessä jaksossa päästä yhdestä kurssista läpi, jotta olen suorittanut kaikki pakolliset kurssit ja pääsen syksyllä kirjoittamaan englannin. Jos se koe ei mene läpi – nyt jotenkin uskon sen menevän, mutta jos – istun varmaan koko kesän opiskelemassa englantia. Tai siis sen osan kesästä, kun en ole ulkomailla… Niin että parasta olisi nyt vain päästä läpi, niin ei mene kaikki suunnitelmat uusiksi. Olisi vähän kurjaa aloittaa kirjoitukset alusta yhden englannin takia. Niin siinä nimittäin käy, jos en saa kursseja suoritettua enkä pääse kirjoittamaan englantia ensi syksynä.

*******

Elämässä pitää olla jännitystä, jos minulta kysytään.

tänään aamulla (öh, aamupäivällä) olin reippaana lähdössä koululle abilaulutreeneihin ratikalla. Astuessani rapun ovesta pihalle tuli vastaan ylläri: paljon uutta lunta. Meinasin eksyä jo ihan tuossa kotipihassa, joten soitin taksin.

Koulusta uskaltauduin lähtemään ratikalla, minun nimittäin oli ihan pakko viimein käydä hakemassa Apteekista kosteustippoja ja särkylääkettä, koska silmäni on kipuillut pari viikkoa putkeen. Apteekki sijaitsee mukavasti ratikkamatkan varrella. Niinpä kaikesta uudesta lumesta (ja muutenkin vähän vaikeasta ja pelottavasta risteyksestä) huolimatta lähdin ratikalla. Pelottavassa risteyksessä minulle kerrottiin, kun valot olivat vihreällä – hyvä niin, muuten en olisi varmaan koskaan uskaltanut ylittää sitä tietä. Sain Apteekista kaipaamani asiat ja kaupan kautta löysin kotiinkin asti, vaikka vähän sekoilin matkalla.

Heti kyllä huomaa, kun särkylääkkeen vaikutusaika alkaa loppua.

*******

Huomenna alkaa jakso, joka suurimmalla osalla abeista on jo varmaan tyhjä, siinä on siis ”lukuloma”. Minulla tässä uudessa jaksossa on huimat kaksi kurssia, eli yksi musaproggis. Jotenkin ihanan rentouttava lukujärjestys: huomenna 13.30-16.15 musiikkia. Aah.

Täytyy varmaan oikeasti muistutella itseäni joka päivä siitä, että vaikka reaaliaineiden kirjoituksiin onkin vielä yli kuukausi, se menee nopeasti. Minulla ei siis taida kuitenkaan olla aikaa ”kaikkeen kivaan”, vaikka käynkin koulussa vain kolmena päivänä viikossa vähän soittelemassa jotain. Nytkin voisi lukea psykaa. en tosin tiedä, luenko, kun viululäksyjäkin voisi harjoitella… Mistähän sen itsekurin oikein saisi. Sitä ei taideta myydä Alepassa.

*******

Sen lisäksi, että viikonloppuna tajusin näkeväni meidän liesituulettimen valon, eilen näin yhtäkkiä, että eteisessä oli valot päällä. Kävelin vain (pimeästä) huoneestani eteiseen ja silmäkulmastani näin vähän valoa. ”Ahaa, onko veli unohtanut valot päälle”, ajattelin ja menin tarkistamaan asian valokatkaisijasta. Päällä ne olivat. Kummallista tämä on siksi, etten oikeasti ole vuosikausiin erottanut, onko huoneessa valot vai ei, vaikka olisin oikein yrittänyt katsoa. Nyt valot miltei hyppii silmille. Tai no… ei ehkä niinkään voi sanoa. Mutta hassua tämä näkeminen on.

Satunnaisia kuulumisia

Nyt saatan taas sanoa nähneeni valon.

Eilen pastan kiehumista odotellessani nojasin otsaa liesituulettimen "lippaan" ja painoin huvikseni siihen valon päälle. Yllätys oli suuri, kun näinkin sen valon. Erotin sen vain hyvin pieneltä alueelta silmän oikeasta ylänurkasta ja jos käänsin päätäni tai silmää väärään asentoon, en enää nähnyt valoa. Mutta siinä se pastan odottelu meni rattoisasti, kun rämppäsin liesituulettimen lamppua päälle-pois.

Kaverini sanoi Facebookissa, että meidän eteisen ja keittiön kattolamput on myös aika kirkkaita ja kehotti kokeilemaan niitä. Keittiön kattovaloa en nähnyt, mutta eteisen lampun ehkä jopa näin. En ole ihan varma.

Tässä "näkötestissä" on se huono puoli, että kun itse laitan sen valon päälle ja pois, voin hyvin kuvitella näkeväni sen, vaikken oikeasti näkisikään. Tuon liesituulettimen valon uskon näkeväni oikeasti, koska se kyllä katosi aika äkkiä, jos vain katsoin vähänkin väärään suuntaan.

Viimeksi näin oikeasti valoa vuosi u vuosi sitten silmälääkärissä. Auringon valosta en ainakaan koskaan tiedä, näenkö sen oiekasti vai uskonko vaan näkeväni, kun se lämmittääkin kivasti.

*******

Minulla oli torstaina matikan preli. Tein sen ilman valvojaa fysiikan varastossa. Ajattelin etukäteen, että on varmaan aika ankeaa istua yksin tunti tolkulla jossain varastossa, mutta se oli yllättävän rattoisaa.

Osasin tehdä neljä tehtävää varmasti kokonaan, viidennen melkein. Kymmenen tehtävää piti tehdä, joten lopuista tehtävistä tein vain osia sieltä täältä. Tiedän nyt ainakin, mitkä asiat minun on kerrattava vielä kirjoituksia varten. Tiedän senkin, että pystyn keskittymään laskemiseen monta tuntia, vaikka nyt oikeastaan suurin osa ajasta taisi mennä Maolin selailemiseen ja sen miettimiseen, osaisinko vielä jostain tehtävästä edes jotain. En löytänyt Maolista pisteen etäisyys käyrästä -kaavaa, vaikka olen ihan varma, että sellainen siellä on. Heittelin myös
aoliani (kaikkia viittä sidosta) pitkin varastoa, kun ne eivät meinanneet pysyä missään fiksusti.

*******

En nyt yhtäkkiä keksi yhtään, mitä kirjoittaisin. Hassua. Muistan parina päivänä jotain, mistä pitäisi kirjoittaa, mutta nyt ei tule mitään mieleen.

Tällä hetkellä yksi pahin skenaarioistani on se, että liukastun tuolla jäisillä kaduilla ja katkaisen käteni. En usko niin käyvän, sillä kengissäni on ilmeisen hyvät pohjat, tasapainokin on mukavan harjaantunut ja luuni taitavat olla melkoisen jämäkät. Niin, ja olen tietysti myös harjoitellut kaatumista esimerkiksi aikidossa. Mutta jos käteni murtuisi ja se kipsattaisiin, en tiedä, mitä tekisin: en voisi soittaa ja kirjoittaminenkin voisi olla vähän vaikeampaa. Mieluummin katkaisisin jalan kuin käden.

*******

Ensi perjantaina alkaa tämän kevään ylppärit äidinkielen tekstitaidolla. Äikkä on vielä aika hauskaaa mutta taidan olla taas vähän jäljessä reaaliaineiden lukemisessa... tai en oikeastaan edes paljoa. Uskon ehtiväni kyllä hyvin lukemaan. Se tosin vaatii sitä, että parannan hieman itsekuriani.