Lukiota ja näkemistä

Tänään oli kolmannen jakson koeviikon viimeinen päivä ja minulla oli koulussa käytännössä vain äidinkielen tekstitaidon prelin palaute. Ihan hämmästyin, miten hyvät pisteet olin opettajaltani saanut: en olisi odottanut argumentaatioanalyysistä kuutta pistettä (arvostelu on 1-6). Nyt voi hyvillä mielin valmistautua perjantain tekstitaidon yo-kokeeseen lähinnä nukkumallla hyvin (kylläpäs muuten kummasti väsyttää, hetki sitten otin torkut huoneeni lattialla kun mietin, mitä sitä seuraavaksi tekisi).

YO-valmistautumiseeni kuului kyllä myös tietokoneen toimivuuden tarkastaminen. tänään kävin siis koulumme atk-vastaavan matikanopettajan kanssa katsomassa, että varmasti koulun läppäri ja minun pistenäyttö tykkäävät edelleen toisistaan ja sitä rataa. Kaikki toimi. Jätin pistenäytön opettajalle ja nyt on vähän orpo olo.

siitä pistenäytöstä onkin pitänyt jo aikaisemmin kirjoittaa… Olen saanut sen seiskalla, enkä oikeastaan koskaan pitänyt siitä. Ajattelin vain kaiholla edellistä pistenäyttöäni ja pidin tuota nykyistä ihan huonona ja tyhmänä. Tässä muutama viikko sitten tuli jotenkin aivan yhtäkkiä sellainen olo, että hei, onhan tämä pistis ihan kiva. aloin myös käyttää sitä muutenkin koneen kanssa, enkä vain kieliä opiskellessani, kuten oikeastaan aina tähän asti. Se oli todella hämmentävää. ehkä tarvitsin viisi ja puoli vuotta, ennen kuin aloin oikeasti pitää pistenäytöstäni. Se on muuten tällä hetkellä vähän sekaisin, pistiksen muistiin ei oikein voi kirjoittaa mitään, kun se laittelee jotain ihan omia merkkejään sinne. Olisin teoriatunnilla halunnut kirjoittaa nuotteja, mutta eihän siitä mitään tullut.

Eilen oli englannin koe, josta on tällä hetkellä tavallaan kiinni lukiosta poispääsyni. Siitä pitäisi siis tulla hyväksytty. toisaalta eivät ne ”ongelmat” siihen lopu, vielä pitäisi tämän vuoden viimeisessä jaksossa päästä yhdestä kurssista läpi, jotta olen suorittanut kaikki pakolliset kurssit ja pääsen syksyllä kirjoittamaan englannin. Jos se koe ei mene läpi – nyt jotenkin uskon sen menevän, mutta jos – istun varmaan koko kesän opiskelemassa englantia. Tai siis sen osan kesästä, kun en ole ulkomailla… Niin että parasta olisi nyt vain päästä läpi, niin ei mene kaikki suunnitelmat uusiksi. Olisi vähän kurjaa aloittaa kirjoitukset alusta yhden englannin takia. Niin siinä nimittäin käy, jos en saa kursseja suoritettua enkä pääse kirjoittamaan englantia ensi syksynä.

*******

Elämässä pitää olla jännitystä, jos minulta kysytään.

tänään aamulla (öh, aamupäivällä) olin reippaana lähdössä koululle abilaulutreeneihin ratikalla. Astuessani rapun ovesta pihalle tuli vastaan ylläri: paljon uutta lunta. Meinasin eksyä jo ihan tuossa kotipihassa, joten soitin taksin.

Koulusta uskaltauduin lähtemään ratikalla, minun nimittäin oli ihan pakko viimein käydä hakemassa Apteekista kosteustippoja ja särkylääkettä, koska silmäni on kipuillut pari viikkoa putkeen. Apteekki sijaitsee mukavasti ratikkamatkan varrella. Niinpä kaikesta uudesta lumesta (ja muutenkin vähän vaikeasta ja pelottavasta risteyksestä) huolimatta lähdin ratikalla. Pelottavassa risteyksessä minulle kerrottiin, kun valot olivat vihreällä – hyvä niin, muuten en olisi varmaan koskaan uskaltanut ylittää sitä tietä. Sain Apteekista kaipaamani asiat ja kaupan kautta löysin kotiinkin asti, vaikka vähän sekoilin matkalla.

Heti kyllä huomaa, kun särkylääkkeen vaikutusaika alkaa loppua.

*******

Huomenna alkaa jakso, joka suurimmalla osalla abeista on jo varmaan tyhjä, siinä on siis ”lukuloma”. Minulla tässä uudessa jaksossa on huimat kaksi kurssia, eli yksi musaproggis. Jotenkin ihanan rentouttava lukujärjestys: huomenna 13.30-16.15 musiikkia. Aah.

Täytyy varmaan oikeasti muistutella itseäni joka päivä siitä, että vaikka reaaliaineiden kirjoituksiin onkin vielä yli kuukausi, se menee nopeasti. Minulla ei siis taida kuitenkaan olla aikaa ”kaikkeen kivaan”, vaikka käynkin koulussa vain kolmena päivänä viikossa vähän soittelemassa jotain. Nytkin voisi lukea psykaa. en tosin tiedä, luenko, kun viululäksyjäkin voisi harjoitella… Mistähän sen itsekurin oikein saisi. Sitä ei taideta myydä Alepassa.

*******

Sen lisäksi, että viikonloppuna tajusin näkeväni meidän liesituulettimen valon, eilen näin yhtäkkiä, että eteisessä oli valot päällä. Kävelin vain (pimeästä) huoneestani eteiseen ja silmäkulmastani näin vähän valoa. ”Ahaa, onko veli unohtanut valot päälle”, ajattelin ja menin tarkistamaan asian valokatkaisijasta. Päällä ne olivat. Kummallista tämä on siksi, etten oikeasti ole vuosikausiin erottanut, onko huoneessa valot vai ei, vaikka olisin oikein yrittänyt katsoa. Nyt valot miltei hyppii silmille. Tai no… ei ehkä niinkään voi sanoa. Mutta hassua tämä näkeminen on.

Satunnaisia kuulumisia

Nyt saatan taas sanoa nähneeni valon.

Eilen pastan kiehumista odotellessani nojasin otsaa liesituulettimen "lippaan" ja painoin huvikseni siihen valon päälle. Yllätys oli suuri, kun näinkin sen valon. Erotin sen vain hyvin pieneltä alueelta silmän oikeasta ylänurkasta ja jos käänsin päätäni tai silmää väärään asentoon, en enää nähnyt valoa. Mutta siinä se pastan odottelu meni rattoisasti, kun rämppäsin liesituulettimen lamppua päälle-pois.

Kaverini sanoi Facebookissa, että meidän eteisen ja keittiön kattolamput on myös aika kirkkaita ja kehotti kokeilemaan niitä. Keittiön kattovaloa en nähnyt, mutta eteisen lampun ehkä jopa näin. En ole ihan varma.

Tässä "näkötestissä" on se huono puoli, että kun itse laitan sen valon päälle ja pois, voin hyvin kuvitella näkeväni sen, vaikken oikeasti näkisikään. Tuon liesituulettimen valon uskon näkeväni oikeasti, koska se kyllä katosi aika äkkiä, jos vain katsoin vähänkin väärään suuntaan.

Viimeksi näin oikeasti valoa vuosi u vuosi sitten silmälääkärissä. Auringon valosta en ainakaan koskaan tiedä, näenkö sen oiekasti vai uskonko vaan näkeväni, kun se lämmittääkin kivasti.

*******

Minulla oli torstaina matikan preli. Tein sen ilman valvojaa fysiikan varastossa. Ajattelin etukäteen, että on varmaan aika ankeaa istua yksin tunti tolkulla jossain varastossa, mutta se oli yllättävän rattoisaa.

Osasin tehdä neljä tehtävää varmasti kokonaan, viidennen melkein. Kymmenen tehtävää piti tehdä, joten lopuista tehtävistä tein vain osia sieltä täältä. Tiedän nyt ainakin, mitkä asiat minun on kerrattava vielä kirjoituksia varten. Tiedän senkin, että pystyn keskittymään laskemiseen monta tuntia, vaikka nyt oikeastaan suurin osa ajasta taisi mennä Maolin selailemiseen ja sen miettimiseen, osaisinko vielä jostain tehtävästä edes jotain. En löytänyt Maolista pisteen etäisyys käyrästä -kaavaa, vaikka olen ihan varma, että sellainen siellä on. Heittelin myös
aoliani (kaikkia viittä sidosta) pitkin varastoa, kun ne eivät meinanneet pysyä missään fiksusti.

*******

En nyt yhtäkkiä keksi yhtään, mitä kirjoittaisin. Hassua. Muistan parina päivänä jotain, mistä pitäisi kirjoittaa, mutta nyt ei tule mitään mieleen.

Tällä hetkellä yksi pahin skenaarioistani on se, että liukastun tuolla jäisillä kaduilla ja katkaisen käteni. En usko niin käyvän, sillä kengissäni on ilmeisen hyvät pohjat, tasapainokin on mukavan harjaantunut ja luuni taitavat olla melkoisen jämäkät. Niin, ja olen tietysti myös harjoitellut kaatumista esimerkiksi aikidossa. Mutta jos käteni murtuisi ja se kipsattaisiin, en tiedä, mitä tekisin: en voisi soittaa ja kirjoittaminenkin voisi olla vähän vaikeampaa. Mieluummin katkaisisin jalan kuin käden.

*******

Ensi perjantaina alkaa tämän kevään ylppärit äidinkielen tekstitaidolla. Äikkä on vielä aika hauskaaa mutta taidan olla taas vähän jäljessä reaaliaineiden lukemisessa... tai en oikeastaan edes paljoa. Uskon ehtiväni kyllä hyvin lukemaan. Se tosin vaatii sitä, että parannan hieman itsekuriani.

Mitä sitä sitten näkee, kun ei näe?

Otsikon kysymystä on kysytty minulta aina aika-ajoin, mutta valitettavasti voin vastata siihen ihan vaan omalta osaltani. Kaikki sokeat kokevat sokeuden niin eri tavoin: toiset ovat nähneet joskus, toiset eivät ole nähneet koskaan mitään, toiset erottavat valoa ja hahmoja...

Minä olen nähnyt joskus, mutta vain toisella silmällä. Vasen silmäni on ollut aina ihan täysin sokea, eli käytännössä se tuntuu samalta kuin sitä silmää ei olisikaan. Ikään kuin koettaisin nähdä otsaan piirretyllä silmällä.

Oikea silmäni taas onollut kuusi vuotta sokea, muttei se ole yhtään samalla tavalla sokea kuin vasen. Kun silmästäni meni näkö, erotin vielä ainakin muutaman kuukauden ajan värejä ja hahmoja, valoa tietysti myös. Jos kontrastit olivat hyvät, saatoin hyvinkin erottaa tavaroita pöydältä tai lattialta, kuten myös oven seinästä. Mutta en nähnyt niitä selvästi, kaikki oli pelkkiä väriläiskiä. Väriläiskänäkemisestä oli tietysti oma hyötynsä niin kauan, kun sitä kesti.

Vähitellen värit hiipuivat pois ja erotin enää suunnilleen valoa, jos se oli riittävän kirkasta ja riittävän lähellä. Erotin kuitenkin valosta vielä värejä. Minulla oli sellainen hauska lamppu, jossa oli lasipallo, jota valaistiin alhaalta päin. Valo vaihtoi väriään punaisesta siniseen, sinisestä keltaiseen, keltaisesta vihreään ja taas punaiseen. Tällä lampulla erotin vielä värit, kunhan otin lasipallon pois telineestään ja katsoin suoraan valoon.

Noi Noin viitisen vuotta sitten valonäkökin hiipui hyvin minimaaliseksi, jolloin näinkin sitten valoa enää parista osasta silmää. Silloin saatoin kyllä vielä katsoa, onko huoneessa valot päällä vai ei. Vuosien saatossa viimeisetkin valonäön rippeet ovat karisseet pois ja nyt en ole erottanut valoa lainkaan varmaan kolmeen vuoteen. Lukuunottamatta tietysti sitä silmälääkärin mikroskoopin valoa, joka vaan sattui osumaan sopivaan kohtaan silmää.

Siinä heti, kun näkö alkoi enemmän ja enemmän hiipuilla pois, aivoni alkoivat kehittää minulle "hallusinaatioita" ja kuvittelin näkeväni kaikkea. Aluksi se oli melko pelottavaa, sillä saatoin mukamas nähdä, että edessäni oli joku tai esimerkiksi luistellessa, että laita on ihan vieressä. Ajanmyötä aivojeni kehittelemät näköelämykset ovat tulleet vähemmän pelottaviksi, mutta enemmän rasittaviksi. Silmissäni pyörii suunnilleen koko ajan jotain omituisia geometrisia kuvioita ja eri värejä. Shakkikuvio ja erilaisista "mosaiikeista" kootut tähdet, kolmiot yms. ovat tulleet tässä muutaman vuoden aikana vähän liiankin tutuiksi. Joskus toivon, että aivoni kehittäisivät vähän mielikuvituksellisempaa nähtävää, mutta toive ei hirveästi ole toteutunut. Periaatteessa näen ehkä oikeastaan hyvin sankkaa harmaata sumua, jossa sitten vähän kiertelee kuvioita. Enkä huomaa näkeväni kuvioita silloin, kun en keskity siihen, mitä oikein näen. Pystyn minä onneksi edes vähän vaikuttamaan siihen, mitä oikein näen: jos tahdon nähdä auton, näen sellaisen. Jos tahdon nähdä jonkun tietyn värin, näen sen. Eikä inun tarvitse kuin ajatella autoa tai jotain väriä, niin näen sen kyllä jo.

Olen vasta sokeutumisen jälkeen hoksannut, miten tärkeää visuaalisuus loppujen lopuksi minulle onkaan. Visualisoin ja piirrän todella paljon asioita mieleeni, esimerkiksi karttoja eri paikoista. Enää näkemäni kuvat eivät ole ihan niin tarkkoja tai luonnollisia, mitä ne alkuvaiheessa olivat. Erilaisten lukujonojen ja vuosilukujen muistamisessa minua auttaa se, että näen numerot väreinä. Näen kyllä mös sen numeron muodon - siis ihan mustavalkokirjaimissa - mutta numerot ovat silti aina tietyn värisiä. Pelkkiä numeroita voisi olla hirvittävän vaikea muistaa, mutta kun niihin yhdistää värit, muistaminen helpottuu. Kirjaimetkin näen väreinä ja sen ansiosta opettelin esimerkiksi viime viikolla neuropsykologiassa sanan hemisfääri. Olen melko varma, etten muistaisi sitä, ellen muistaisi kirjainten värejä.

Unien näkeminen onkin sitten vielä jännempi asia. Minun uneni ovat aika paljon toimintasekamelskaa, jossa ei hirveästi ehdi ajatella, näenkö niitä vai aistinko vaan muilla aisteilla. Mutta kyllä, näen unia, jotka ovat välillä hyvin visuaalisia, välillä vähemmän.

Olen unissani usein oma itseni, joskus oma itseni sokeana, joskus taas näkevänä. Vaikka olisinkin unessa sokea, näen silti ympäristöni, siis ainakin paremmin kuin oikeasti. Olen kerran nähnyt unen, joka oli pimeä. Sekin johtui siitä, että unen alussa minulle laitettiin maalipallolasit päähän, etten näkisi. Loppuvaiheilla lasit otettiin pois päästäni ja näin taas.