Lukiota ja näkemistä

Tänään oli kolmannen jakson koeviikon viimeinen päivä ja minulla oli koulussa käytännössä vain äidinkielen tekstitaidon prelin palaute. Ihan hämmästyin, miten hyvät pisteet olin opettajaltani saanut: en olisi odottanut argumentaatioanalyysistä kuutta pistettä (arvostelu on 1-6). Nyt voi hyvillä mielin valmistautua perjantain tekstitaidon yo-kokeeseen lähinnä nukkumallla hyvin (kylläpäs muuten kummasti väsyttää, hetki sitten otin torkut huoneeni lattialla kun mietin, mitä sitä seuraavaksi tekisi).

YO-valmistautumiseeni kuului kyllä myös tietokoneen toimivuuden tarkastaminen. tänään kävin siis koulumme atk-vastaavan matikanopettajan kanssa katsomassa, että varmasti koulun läppäri ja minun pistenäyttö tykkäävät edelleen toisistaan ja sitä rataa. Kaikki toimi. Jätin pistenäytön opettajalle ja nyt on vähän orpo olo.

siitä pistenäytöstä onkin pitänyt jo aikaisemmin kirjoittaa… Olen saanut sen seiskalla, enkä oikeastaan koskaan pitänyt siitä. Ajattelin vain kaiholla edellistä pistenäyttöäni ja pidin tuota nykyistä ihan huonona ja tyhmänä. Tässä muutama viikko sitten tuli jotenkin aivan yhtäkkiä sellainen olo, että hei, onhan tämä pistis ihan kiva. aloin myös käyttää sitä muutenkin koneen kanssa, enkä vain kieliä opiskellessani, kuten oikeastaan aina tähän asti. Se oli todella hämmentävää. ehkä tarvitsin viisi ja puoli vuotta, ennen kuin aloin oikeasti pitää pistenäytöstäni. Se on muuten tällä hetkellä vähän sekaisin, pistiksen muistiin ei oikein voi kirjoittaa mitään, kun se laittelee jotain ihan omia merkkejään sinne. Olisin teoriatunnilla halunnut kirjoittaa nuotteja, mutta eihän siitä mitään tullut.

Eilen oli englannin koe, josta on tällä hetkellä tavallaan kiinni lukiosta poispääsyni. Siitä pitäisi siis tulla hyväksytty. toisaalta eivät ne ”ongelmat” siihen lopu, vielä pitäisi tämän vuoden viimeisessä jaksossa päästä yhdestä kurssista läpi, jotta olen suorittanut kaikki pakolliset kurssit ja pääsen syksyllä kirjoittamaan englannin. Jos se koe ei mene läpi – nyt jotenkin uskon sen menevän, mutta jos – istun varmaan koko kesän opiskelemassa englantia. Tai siis sen osan kesästä, kun en ole ulkomailla… Niin että parasta olisi nyt vain päästä läpi, niin ei mene kaikki suunnitelmat uusiksi. Olisi vähän kurjaa aloittaa kirjoitukset alusta yhden englannin takia. Niin siinä nimittäin käy, jos en saa kursseja suoritettua enkä pääse kirjoittamaan englantia ensi syksynä.

*******

Elämässä pitää olla jännitystä, jos minulta kysytään.

tänään aamulla (öh, aamupäivällä) olin reippaana lähdössä koululle abilaulutreeneihin ratikalla. Astuessani rapun ovesta pihalle tuli vastaan ylläri: paljon uutta lunta. Meinasin eksyä jo ihan tuossa kotipihassa, joten soitin taksin.

Koulusta uskaltauduin lähtemään ratikalla, minun nimittäin oli ihan pakko viimein käydä hakemassa Apteekista kosteustippoja ja särkylääkettä, koska silmäni on kipuillut pari viikkoa putkeen. Apteekki sijaitsee mukavasti ratikkamatkan varrella. Niinpä kaikesta uudesta lumesta (ja muutenkin vähän vaikeasta ja pelottavasta risteyksestä) huolimatta lähdin ratikalla. Pelottavassa risteyksessä minulle kerrottiin, kun valot olivat vihreällä – hyvä niin, muuten en olisi varmaan koskaan uskaltanut ylittää sitä tietä. Sain Apteekista kaipaamani asiat ja kaupan kautta löysin kotiinkin asti, vaikka vähän sekoilin matkalla.

Heti kyllä huomaa, kun särkylääkkeen vaikutusaika alkaa loppua.

*******

Huomenna alkaa jakso, joka suurimmalla osalla abeista on jo varmaan tyhjä, siinä on siis ”lukuloma”. Minulla tässä uudessa jaksossa on huimat kaksi kurssia, eli yksi musaproggis. Jotenkin ihanan rentouttava lukujärjestys: huomenna 13.30-16.15 musiikkia. Aah.

Täytyy varmaan oikeasti muistutella itseäni joka päivä siitä, että vaikka reaaliaineiden kirjoituksiin onkin vielä yli kuukausi, se menee nopeasti. Minulla ei siis taida kuitenkaan olla aikaa ”kaikkeen kivaan”, vaikka käynkin koulussa vain kolmena päivänä viikossa vähän soittelemassa jotain. Nytkin voisi lukea psykaa. en tosin tiedä, luenko, kun viululäksyjäkin voisi harjoitella… Mistähän sen itsekurin oikein saisi. Sitä ei taideta myydä Alepassa.

*******

Sen lisäksi, että viikonloppuna tajusin näkeväni meidän liesituulettimen valon, eilen näin yhtäkkiä, että eteisessä oli valot päällä. Kävelin vain (pimeästä) huoneestani eteiseen ja silmäkulmastani näin vähän valoa. ”Ahaa, onko veli unohtanut valot päälle”, ajattelin ja menin tarkistamaan asian valokatkaisijasta. Päällä ne olivat. Kummallista tämä on siksi, etten oikeasti ole vuosikausiin erottanut, onko huoneessa valot vai ei, vaikka olisin oikein yrittänyt katsoa. Nyt valot miltei hyppii silmille. Tai no… ei ehkä niinkään voi sanoa. Mutta hassua tämä näkeminen on.

Ruokaa päivän täydeltä

Tunnen itseni oikein ahmatiksi tänään, kun en ole tehnyt juuri mitään muuta kuin syönyt. (Ja siivonnut ja imuroinut huoneen, kirjoittanut avustajalle työsopimuksen...) Ahmatti-oloa hälventää hiukan se, että jopa tein itse ruokaa, enkä tilannut pizzaa tai ostanut valmisruokaa. Kaiken kukkuraksi tekemäni ruoka oli kerrankin ihan maukasta.

Kävin tänään pitkästä aikaa itse kaupassa, enkä nakittanut veljeäni siihen hommaan. Hieman ne lumikasat vaikeuttivat kauppamatkaa, mutta menomatkalla onneksi mukava mummu kulki kanssani ja jutteli lumesta ja siitä, kuinka hän on lähdössä viikoksi ystävättärensä kanssa Tallinnaan kylpyläreissulle ja oli matkalla veikkauksen pisteelle, josko Lotosta jotain tulisi. Kaupassa sain avukseni myyjän, joka ei ollut auttanut minua aikaisemmin ja josta en ole ihan varma, oliko se mies vai nainen. Hän sai ainakin kulkea monta kertaa yhden hyllyn väliä, kun tahtoi ilmeisesti jättää minut vaan odottamaan hyllyn päähän, kun itse haki toisesta päästä tavaroita. No, sai ainakin liikuntaa. Paluumatka taas oli vähän haastavampi, koska sielä ei edes ollut hirveästi muita ihmisiä, joilta olisin voinut vähän kysellä suuntia siinä lumiaavikossa. Ihan loppumatkasta sitten lauma varsin tuntematonta kieltä molottavia lapsosia sekottivat minut ja kävelin ensin kävelysillan ohi.

Minun tämän päivän gurmee-ateriani oli kana-nuudelivokkia, joka sisälsi hunajamarinoitujen kanasuikaleiden ja nuudelien lisäksi sipulia, ananasta ja päärynää. Olisin halunnut vielä persikkaakin, mutta Alepastamme ei sitä löytynyt. Sipulin olisi varmasti voinut jättää väliin, mutta koska se noin ylipäänsä on hyvää, niin pistin sitä kuitenkin.

En oikeasti osaa käyttää ruuanlaitossa hirveästi mausteita. Nuudelin mukana tulevat maustepussit varmaan tämänkin ruuan pelastivat. Ja tietysti se hunajamarinadi. Vähän sitruunapippuria vielä joukkoon ripottelin. Ja kyllä, oli maukasta ja hyvin täyttävää. Pääärynät olisi voinut laittaa vähän aikaisemmin mukaan, jotta ne olisivat olleet hiukan pehmeämpiä.

Tuosta annoksesta olisi takuulla riittänyt kahdelle, vaikken tosiaankaan kaikkia kanoja siihen käyttänyt (siirsin osan talteen seuraavaa kana-nuudeli-ruokalajia varten...), mutta söin sen kaiken yksin. Osin siitä syystä, etten oikein osannut ottaa sitä ruokaa fiksusti lautaselle; ensin ei meinannut tulla yhtään nuudeleita ja sitten tulikin suunnilleen kaikki kerralla. Siitä syystä olen ollutkin sitten koko päivän ihan täynnä, mutta jatkanut vaan syömistä.

Ensimmäisen itse tekemäni vokkiruuan lisäksi olen tänään vetänyt napaani vähän liikaa Aino-suklaajäätelöä (se on tarjouksessa Alepassa...), melkein kokonaisen juustopatongin ja napostellut fetaa ja kirsikkatomaatteja. Ehkä tällä määrällä elää pari päivää. Paitsi että huomenna on Nutorin kokous, jossa syömme brunssia.

*******

Näin torstaina valon.

Silmälääkärissä mikroskoopin valo näkyi vähäsen oikean silmän oikeasta alanurkasta. Hyvin pienenä siivuna, tosin. Olin kuitenkin luullut, etten enää näe valoa. Se oli hienoa.

Puhelimme siinä samalla silmäkivustani ja lääkäri kysyi: "Onko täällä tuntunut kipua?" Hetkeksi hämmennyin, että missä täällä... Tajusin sen sitten ehkä tarkoittavan vasenta silmää, kun aikaisemmin puhuimme vain oikeasta. Mutta en minä sillä silmällä tai oikean silmän sillä reunalla mitään valoa näe, joten en heti tajunnut sen siirtyneen tutkimaan toista silmääni.

Silmäasiaa

Kävin sitten eilen näyttämässä silmääni lääkärissä, kun kipu ei ollut mihinkään hävinnyt. Pikkuisen otti päähän se silmän kosketusarkuus: kun seisoin kuorossa ja edessä seisova heilautti hiuksiaan niin, että ne osuivat vähän naamalleni, se sattui. Kun kävelin teatteriharkoissa päin katosta roikkuvaa narua, jolla saa vedettyä verhoja alas, se sattui silmään. Kun räpyttelin silmää, se sattui. Ja ihan muutenkin sattui.

Malmin terveyskeskuksessa jonotimme tunnin verran, ennen kuin pääsimme lääkärille. Yllättävän vähän, siis. Hyvin huonosti puhuva mieslääkäri katsoi suoraan isääni vilkaisemattakaan minua ja kysyi, kuinka hän voi olla avuksi. Iskä sitten totesi minun olevan se potilas...

En voi sille mitään, etten osaa luottaa ihan niin hyvin huonosti suomea puhuviin ihmisiin, mitä pitäisi. En oikeastaan osaa luottaa myöskään suomalaisiin pahan puhevian omaaviin ihmisiin kovin hyvin, ellen siis tunne heitä. Kun olin kesätöissä viikon ajan tekemisissä parin maahanmuuttajaperheen kanssa, se lievensi aika paljon ennakkoluulojani. Silti en osaa vieläkään kunnolla luottaa sellaisiin maahanmuuttajiin, jonka suomesta en välttämättä saa selvää. Se on välillä aika iso ongelma sellaisten taksikuskien kanssa, jotka puhuvat huonosti suomea, sillä minä jännitän koko matkan, ymmärsiköhän se nyt, mihin olen menossa ja osasiko se kirjoittaa sen osoitteen oikein navigaattoriinsa... Aina olen sentään päässyt perille.

No, mutta selitin siis tälle lääkärille, mikä oli ongelmana ja sanoimme vielä tarvitsevamme lähetteen silmäklinikalle. Lääkäri katsoi silmääni lampulla ja totesi siellä näkyvän verenpurkaumia, joiden pitäisi kyllä parantua ihan itsekseenkin. Hän kuitenkin kirjoitti meille lähetteen, sen kivun takia. Muuten ei olisi kuulemma kirjoittanut.

Silmäklinikalla saimme sitten odottaa hiukan pidempään. Olimme siellä päivystyksessä jonkun kaksi ja puoli tuntia, eli tosi vähän sinänsä. Odottavan aika oli kumminkin aika pitkä...

Siinä vaiheessa, kun tulin päivystykseen, minulta mitattiin paine. Tai siis yritettiin mitata, mutta koska silmäni ei oikein pysynyt paikallaan, paineen mittaaminen ei hirveän hyvin onnistunut. Jotain 17-19 se hoitaja sai paineekseni. Minun silmässäni se on aika paljon, kun muistelisin viimeksi sen olleen joko 4 tai 0. Hetken päästä silmääni laitettiin puudutustippa, josko se vähentäisi kipua.

Tippa auttoi vähän, muttei vienyt kipua kokonaan pois. Silmäni on ollut viikon verran kipeä ainakin kahdesta kohtaa ja toisesta kohtaa se kipu lähti tipalla, toisesta ei.

Kun minut sitten kutsuttiin sisään, oli paikalla taas huonosti suomea puhuva mieslääkäri. Hänen suomestaan sai sentään hiukan paremmin selvää. Sain taas selittää, mikä silmässäni oli ja lääkäri vilkaisi sitä mikroskoopillaan.

Hän näki oikean silmän oikeassa ylänurkassa pienen haavauman sarveiskalvolla. Jep, sieltä se on ollut aika kipeäkin. Kerroin kyllä silmän olevan kipeä myös vasemmasta ylänurkasta, mutta lääkärisetä ei nähnyt siellä mitään kummallista. Hoidoksi hän määräsi chloromycetin-nimistä "salvaa", jota pitäisi viikon ajan laittaa silmään (luin sen nimen paketin kyljestä, koska se lukee siinä pisteillä, jee). Sanoi kyllä, että se haavauma parantuu varmasti myös itsekseen, mutta ihan varulta.

Mikroskoopin painemittari sanoi silmäni paineeksi 10-12, kun se mittaus ei taaskaan ihan niin helppo ollut. Minusta olisi ollut myös ihan kiva, jos lääkäri olisi sanonut mittaavansa paineen. Hän ei sanonut mitään ja vähän hätkähdin, kun yhtäkkiä vaan tuli juttu silmään. Kiitti vaan. Jos olisin nähnyt, olisin nähnyt sen sinisen valorinkulan, enkä olisi hätkähtänyt sitä

Lääkärisedän tutkimuksesta huolimatta olen aika varma, että siinä silmässä on muutakin vikaa kuin pieni haava sarveiskalvolla. Arvelisin, että silmässäni verkkokalvoa paikallaan pitänyt silikonivyö tahtoo pullauttaa itsensä pihalle koko silmästä. Se on pullistellut tuolla yhdessä nurkassa jo aika kauan, mutta minusta se pullistuma on nyt suurempi ja silmä on toisestakin reunasta hassun mallinen ja hassun kipeä, kun eihän siellä näkynytkään mitään. Onneksi on kuukauden päästä normaali kontrolliaika ja pääsen lääkärille, joka tuntee silmäni. Hän joa aikaisemmin sanoi, että sen silikonivyön poistaminen voi vähentää kipua. Nyt uskonkin sen. Siis jos se oikeasti on se vyö, joka tämän kivun aiheuttaa.

Talvi tuli sittenkin

Mittari pamahti yhtäkkiä noin -15 asteen paikkeille ja se on minusta todella kivaa. Luntakin on tullut jonnin verran, enkä ole ehtinyt vielä eksyäkään lumen takia. Johtunee myös siitä, etten ole käyttänyt julkisia... (hups)

Tästä tulee nyt tällainen tosi rikkonainen ja rönsyilevä kirjoitus, kun on paljon sanottavaa, muttei mitään kattavaa aihetta. Hmm.

*******

Silmä on vieläkin aika kipeä lauantaisen onnettomuuden jäljiltä. Eniten se on kosketusherkkä - niin arka, että silmien räpyttelykin välillä sattuu, kun silmäluomi osuu silmään. Siinä silmässä on oikeastaan vaan pari kohtaa, mistä se on kunnolla kipeä. Edelleen mietin, että pitäisikö sitä sittenkin käydä näyttämässä lääkärillä. Toisaalta sokea mikä sokea, ei siihen lääkärillä käymisellä näköä enää tulisi, joten sama kai tuo. Jos olisin tuon kolauksen jälkeen alkanut nähdä jotain, lähtisin sinne lääkärille heti. Ja jos olisin vielä ennen kolausta nähnyt jotain, uskon, että tuolla kolauksella olisi ollut näköönkin liittyviä seurauksia. Nyt ei ole muuta kuin inhottavaa kipua, joka kasvaa aina näin iltaa kohden, kun on koko päivän liikutellut ja räpytellyt silmää kivuliaasti.

Positiivisiakin asioita tästä saa hyvin revittyä; ensinäkin sain äitin siivoamaan, mikä oli ihan huippua. Ja jos tämä kipu jatkuu pitkäänkin, voin vihdoin saada proteesin. Aikaisemmin kun lääkäri on vaan sanonut, ettei hän kovin mielellään vaihtaisi silmääni (tai silmiäni) implanteiksi, mutta jos se on kovinkin kipeä jatkuvasti, ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja proteesi olisi ihan kiva, vaikka senkin kanssa olisi omat ongelmansa. Haluaisin violetin silmän. "Ota silmä käteen ja katso." "No, ei tää kyllä hirveästi auta..."

*******

Lensin viime viikon torstaina pihalle historian kurssilta. Se oli hiukan ylitäysi, joten sieltä piti tiputella pois tyyppejä, jotka eivät kirjoita historiaa keväällä. Minä olin sitten pudonneiden joukossa, koska viimeiseen jaksoon perustettu ryhmä sopi lukujärjestykseeni. Ensin ajattelin jo melkein iloisena, että saan lisää hyppytunteja, mikä kyllä toisaalta ei ole hirveän mukavaa. Mutta sitten samasta palkista löytyikin vielä mediailmaisun radiotyön kurssi, jolla oli tilaa. Tai... "tilaa". Sinne sitten tungin niin, että minulla on tässä jaksossa sekä kaksi kurssia mediaa että kaksi kurssia filosofiaa. Näen siis molempien aineiden opettajia joka päivä. Onneksi ne on molemmat tosi mukavia tyyppejä.

*******

Varasin itselleni viime torstaina vihdoin ja viimein vanhojentanssia varten kampaaja-ajan, perjantaille 12.2. Vapaita aikoja oli vielä jäljellä ja sain sellaisen mukavan ajan, josta ehdin hyvin vielä tanssipaikalle kenraaliharjoituksiin.

Meillä oli viime torstaina myös ensimmäiset tanssitreenit. Josain vaiheessa opettaja mainitsi vanhojen päivän tarkemmasta aikataulusta ja varmisti vielä, että päivä oli siis 19.2. Gulumps.

Illalla vielä varmistin pariltani, että oliko oikeasti vanhat 19.2... Minä kun olin aivan varma, että se päivä on 12.2 ja olin varannut kampaajankin sille päivälle, siis viikkoa liian aikaisin! "Jos sä sitten pidät sitä hökötystä päässä koko viikon", ehdotti parini... Aavistuksen nolotti, kun soitin seuraavana päivänä kampaamoon uudestaan ja selitin, että olin vähän mokannut päivämäärien kanssa.

"Onkohan tuona päivänä enää vapaita aikoja, kun se on kai se vanhojen tanssipäivä..." No niinpä... Onneksi vapaa aika vielä löytyi.

*******

Viime perjantaina oli HKL:llä joku "välkkyvänä liikenteessä" -kampanja ja ratikkakuljettajien sanottiin jakavan heiastimia tiettyyn kellonaikaan ratikoissa. Minulla oli aivan pettämätön suunnitelma, millä saan kuskilta heijastimen (onko siinä sanassa muuten j vai ei?).

Koulumatkalle välineeksi valikoitui siis juna, sillä siinä matkan varrelle osuu myös ratikka. Kävelin varta vasten ratikan etupäähän, mitä en aina Pasilassa tee, ja otin jo aikaisemmin käsivarrestani heiastimen pois, jotta olisin mahdollisimman pimeä. Heiluin hetken aikaa siinä ratikan oven ympäristössä, kun en millään löytänyt siitä mitään nappulaa. En ole edes varma, onko ratikan etummaisessa ovessa avausnappia. Vihdoin kuitenkin kuljettaja älysi päästää minut sisäänkin. Huomautuksena todettakoon, että seiskaratikka seisoo Pasilassa yleensä aika pitkään. No, kiitin kuskia ja menin istumaan. Minulle ei tarjottu heiastinta.

Suunnitelmani seuraavaan kohtaan kuului varmistaa kuljettajalta oma pysäkkini. Oikeasti koulumatkalla minun ei tarvitse tehdä sitä, mutta pitihän sitä nyt kehitellä tapoja, joilla saa kontaktin kuljettajaan, joka voi antaa pimeälle sokkoraukalle yhden heiastimen.

Jossain matkan varrella nousi ratikkaan mummo, joka ensimmäisenä kysyi: "Onko täällä niitä heiastimia tarjolla?" A-haa, jollain muullakin sama motivaatio kulkea ratikalla kuin minulla! "Tässä vuorossa ei ole heiastimia."

Pettämätön suunnitelmani petti sittenkin.

En siis saanut HKL:ltä heiastinta pimeisiin talvi-iltoihin (tai aamuihin). Tällä hetkellä minulla ei oikeasti ole yhtään heiastinta valkoisen kepukan lisäksi, koska tänä aamuna pudotin sen viimeisen. Repussa ollut lohikäärmeheiastin meni rikki, se pitäisi kai korjata. Kitaralaukussa minulla on heiastin, mutten nyt ihan joka päivä kulje kitaran kanssa. Eli olen siis oikeasti aika pimeä tyyppi tuolla liikenteessä.

*******

Tein viikonloppuna joulukortteja. Olisin tosi mielelläni laittanut tänne kuvan edes yhdestä tekemästäni kortista, mutta pistin ne kuoreen ennen kuin tajusin kuvia ottaa. Ehkä parempikin niin...

Minulla oli kolmea eri väristä kartonkia; sinistä, punaista ja vihreää. Sininen kartonki oli korttipohjiin. Kävin veljeltäni kysymässä, mikä niistä oli minkäkin värinen ja merkkasin vihreän ja punaisen kartongin leikkaamalla niiden kulmista eri muotoiset palat pois. Askartelin siinä sitten kuusi erilaista korttia samalla, kun kuuntelin jouluradiota. Esittelin kortit äidille, kun se silloin lauantai-iltana tuli uudestaan käymään. "Öö, noissa sun korteissa on kuuset punaisia ja tontut vihreitä." Voi ei, mikä moka!

Äiti yritti vakuuttaa, ettei se haittaa yhtään, mutta minua ärsytti ihan mielettömän paljon. En alkanut kuitenkaan tehdä kortteja uudestaan... Saavat korttien saajat kuvitella sen olevan joku hieno taiteellinen näkemykseni. Paitsi tietysti ne, jotka käyvät täältä lukemassa mokailustani.

Viimeisen kortin tein tosin vasta sen jälkeen, kun sain tietää mokanneeni, joten siinä on ihan oikean värinen kuusi.

Tiedän, että aika harva sokko kirjoittaa joulukorttejaan itse. Minä en kuitenkaan sellaiseen hommaan mitään silmiäkäytä, on käsialastani ennenkin selvää saatu... Käytin sentään pahvista kirjoituskehikkoa niin, ettei rivit menneet päällekäin. Silti minua hivenen jänskättää, saako kukaan siitä tekstistä selvää. Kirjoitin nimittäin korttini paksulla hopeatussilla, kun Tiimarissa ei ollut enää ohutta tussia. Ohuella on helpompi kirjoittaa. Oli tosin oikein mukava, kun saatoin vanhalle avustajalleni kirjoittaa pisteillä; hänen pitäisi vielä niitäkin osata lukea. Aika usein olen kirjekuorien osoitteissa käyttänyt kuitenkin näkevää apuna, mutta tälläkertaa päätin kirjoittaa nekin itse. Varmistin kyllä veljeltäni, että tekstistä sai selvää. Kyllä siitä kuulemma sai. Tosin vähän mietin, mahtaako yksi korttini mennä perille pelkällä nimellä, postinumerolla ja paikkakunnalla. En hänen tarkkaa osoitettaan saanut selville mistään, enkä voinut kysyä, kun muuten olisi yllätys mennyt pieleen... Toivossa on hyvä elää. (Meille tuli kerran joulukortti perille niin, että siinä luki pelkästään Perhe Oja, Tuusula.)

Kävimme eilen sitten veljeni kanssa viemässä kortit postiin samalla, kun hain yhden paketin postista. Periaatteessa osaan kyllä reitin postiin itsekin, mutta eilen ei ollut ihan sellainen olo, että olisin halunnut lähteä kokeilemaan. En ole sitä reittiä vielä kertaakaan kulkenut yksin postiin ja siinä on kaksi tien ylitystä, joita en siis ole ylitellyt kuin lt-ohjaajan kanssa. Tien ylitykset vaativat sen verran keskittymistä ja energiaa, ettei huvittanut lähteä seikkailemaan. Rohkeuttakin se vaatii - ja vaatii vaan enemmän, kun en sitä koskaan taas näytä yksin tekevän - mutta eilen en ollut riittävän rohkea. Sai siinä samalla velikin vähän raitista ilmaa.

Tipautin kirjekuoret postilaatikkoon ja laskin ne huvikseni siinä samalla. "Yksi, kaksi, kolme, neljä... Viisi. Niitä piti olla kuusi." Hupsan. Taisi yksi kortti pudota kainalostani, kun keppiä taittelin kasaan.

Yhtä yksinäistä kirjekuorta ei tullut vastaan paluumatkalla - tai siis veli ei ainakaan huomannut, joten varpaat ristissä toivon, että joku ihana tonttu (tai enkeli) on noukkinut kirjeeni ja käynyt pudottamassa sen laatikkoon. Muuten jää joku kortin saajistani ilman korttia. Erityisesti toivon, ettei pudonnut kortti ole se, jonka mukana oli VR-kuulutusäänelle meidän kuunnelmamme.


*******

Tein viikonloppuna myös pipareita, joista ehkä jossain vaiheessa saan jopa kuvan tänne... Mikäli osasin ottaa sen kuvan kunnolla ja siinä näkyy jotain.

Omistan vain kolmenlaisia piparimuotteja; enkelin, joulukuusen ja possun. Niitä tein sitten suurin piirtein pellillisen jokaista, enkä edes polttanut yhtäkään piparia. Lopputaikinasta ei enää fiksusti saanut muotilla pipareita tehtyä, joten otin veitsen käteen ja lähdin itse muotoilemaan.

Ensimmäisestä itse muotoillusta piparista tuli nuottiavain. Sitäkään en siis onnistunut polttamaan, mitä hiukan pelkäsin. Ajattelin viedä nuottiavaimen kitaraopettajalleni, kun maanantaina oli viimeinen tunti, mutta se hajosi kuljetuksessa. Soritin siis kristillisen tasajaon kaverini kanssa ja pipari meni "parempiin suihin".

Toisesta itse muotoilemastani piparista tuli pata - siis se korttipakan maatunnus. Se oli hiukan epätasapainoinen pata, kun "sydänosan" toinen puoli oli pulleampi pulleampi kuin toinen. Mutta vapaalla kädellä tehdyksi pipariksi olin ihan tyytyväinen.

*******

Eilen tuli YLEltä kuvailtu elokuva, Virginie. Oli ensimmäinen kerta taas pariin vuoteen, kun tv:stä tuli kuvailutulkattua ohjelmaa, joten pitihän se katsoa. Kuvailutulkkauksen sai päälle vaihtamalla ääniasetuksista kieleksi hollannin - samalla ääniasetuksella saa käyttöönsä myös äänitekstitykset.

Kuvailutulkkaus on siis keino saattaa elokuvan, teatteriesityksen, jalkapallomatsin, taidenäyttelyn etc visuaaliset elementit näkkärille saavutettaviksi, eli käytännössä puhua ne auki. Kaikkea ei voi puhua, koska kaikkeen ei ole aikaa. Kuvailutulkkien pitää siis tarkkaan miettiä, mikä on tarinan kannalta merkittävää ja kiinnostavaa ja miten sen ehtii kunnolla kuvailla.

Virginie on taide-elokuva, joten siinä on paljon visuaalisia elementtejä. Kuvailu oli onnistuttu tekemään elokuan lomaan hyvin sujuvasti ja luontevasti. Kuvailun avulla sokkonakin tiesi, mihin näyttelijät katsoivat, millaisia ilmeitä heillä oli, mitä eleitä, minkälaisia vaatteita ja millainen ympäristö. Etenkin tällaiselle joskus nähneelle kuvailu teki siitä elokuvasta myös visuaalisen kokemuksen, kun saattoi kuvitella sen kaiken. Se oli mahtavaa. Tasoltaan kuvailu oli mahdottoman hyvää ja täsmällistä. Joskus tosin minua itseäni häiritsi sellaiset pienet seikat, kun kuvailutulkki kertoi, millä tavalla joku katsoi jotain toista - siis kertoi sanallisesti näyttelijän tunnetilan. Tavallaan ihan kiva, mutta ehkä olisin saattanut tajuta sen tunnetilan muutenkin tilanteesta ilman, etä se minulle erikseen kerrottiin. Enkä myöskään ole ihan varma, tarvitsiko minun tietää yhden miehen silmien ja hiusten väri. Tai siis siinä tilanteessa mietin, etten välttämättä tee tiedolla mitään, mutta jälkikäteen ajateltuna oli ihan merkittävää se, että Atte oli vaalea ja sinisilmäinen. Ja kuuluuhan tuollaiset asiat kuitenkin elokuvaan.

Tahdon todellakin lisää kuvailutulkattuja elokuvia, niin tv:seen kuin sitten ihan kaupalliseksi. Tiedän saavani joululahjaksi Postia pappi Jaakobille -elokuvan, jossa on DVD:llä myös kuvailutulkkausraita. On ensimmäinen laatuaan suomessa. Ja sen on kuvaillut meidän teatterin tämänhetkinen ohjaaja. (Virginien toinen kuvailutulkki on samaisen teatterin aikaisempi ohjaaja.)

Suosittelen kuvailutulkatun elokuvan kokeilemista myös ihan näkeville. Virginie tulee uusintana perjantaina ykköseltä muistaakseni 22.30 ja kuvailunhan siis sai kuuluviin vaihtamalla digiboksin ääniasetuksista kieleksi hollannin. Elokuva lähetetään kuvailtuna myös Radio puheessa, päiviä en tosin muista.

*******

Tonttuismi iskee...

Vein tänään kouluun kavereille pipareita. Harmikseni myös oppilaskunnan hallitus jakoi piparia välitunnilla. Se ei tosin vähentänyt omien pipareideni suosiota - ainakaan yhdellä kaverillani... "Ilmasta ruokaa! Ronja, mä tykkään susta."

Samainen kaveri totesi välitunnilla, että hänen tekee mieli painia. Ei siinä muu auttanut kuin ottaa käytävällä pieni painimatsi. "Mä olen vahvempi kun sä, mä voitan sut!" uhosi kaveri aluksi. Kohta hän kuitenkin oli selätettynä lattialla, eikä päässyt sieltä ylös, vaikka vaan pidin käsiä toisen olkapäillä. Niin, kumpi sen voittikaan? Eikä kaveri tähän tyytynyt, vaan hän haastoi minut uuteen painimatsiin huomenna. Lumihangessa. Kyllä me kättäkin väänsimme, mutta sen kaveri voitti. Häviän aina kaikille kädenväännössä.

*******

Olin tänään kymmenen tuntia koulussa, kun oli koulun päätteeksi vielä kitaratuntikin. Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni kirjekuoren, joka sisälsi joulukortin ja suklaalevyn. Tuli tarpeeseen! Väsyneenä ja nälkäisenä se suklaa oli aika ihanaa... Upposi muuten hävyttömän nopeasti, mutta onneksi se ei ollut iso levy. Sellaisia kirjeitä voisin vastaanottaa useamminkin.

Joulusiivousta

Keksin vähän vahingossa tavan, miten saa äidin tekemään täällä siivousta (ja veljen siinä samalla, kun äiti sen pakottaa kaverikseen).

Olin suunnitellut siivoavani oikein kunnolla jo ajat sitten, mutta tänään minulla oli siihen kunnolla mahdollisuus. Aloitin keittiössä, raivasin tuoleja pöydän ympäriltä pois, jotta voisin siirtää sitä pöytää ja saisin maton sen alta pois. Kumarruin nostamaan roskaa lattialta ja pam! Löin silmäni suoraan tuolin selkänojan aika terävään kulmaan. Sattui muuten ihan järkyttävän paljon.

Puolisen tuntia kestin sitä kipua, kunnes soitin äitille. Itse en osannut päättää, oliko tämä nyt asia, jonka takia tarvitsee/kannattaa käydä päivystyksessä. Veljeltä olin kysynyt, oliko paperiin tullut verta. "On siinä vähän. Mutta toi on niin pieni haava, ettei mitään vaarallista." Just. Toisaalta äidiltä tuli sama tuomio, kun hän tuli paikalle.

Silmään sattuu edelleen, vaikka tapaturmasta on jo kohta puolitoista tuntia ja vaikka olen pitänyt siinä kylmää ja syönyt särkylääkkeen. Se hyöty tästä nyt ainakin oli, että sain äidin ja veljen hoitamaan tuon joulusiivouksen aloittamisen.

"Mitä tästä opimme? Jätetään ne roskat lattialle!" totesi yksi kaverini Facebookissa. Niinpä niin. Äiti ei ole samaa mieltä...


Edit illalla:

Äiti tuli vielä uudestaan illasta käymään, kun välissä kävi kotona ja palauttamassa yhden tulevan sijaislapsen takaisin kriisiperheeseen. Hän palasi siis vielä jatkamaan siivousta.

Vaikka aamulla tuomio oli, ettei mennä lääkäriin, sain äidin kuitenkin soittamaan päivystykseen. Silmä kun on edelleen kipeä ja punainen ainakin siitä kohtaa, mihin tuolin selkänojan kulma osui. Vähän se tuntuu myös siltä, että olisi saattanut paineet nousta. HUSin silmäpolin päivystyksestä annettiin kuitenkin ohjeeksi mennä omaan terveyskeskukseen ja vasta sieltä mahdollisen lähetteen kanssa silmäklinikalle. Pah, ei varmasti mennä. Mitä muka joku Malmin terveyskeskuksen lääkäri osaa silmälleni tehdä? He kun eivät taida voida edes mitata painetta tai mitään. Elelen siis mieluummin särkylääkkeillä ja katson, tapahtuuko silmälle mitään jännää. Seuraavaan silmälääkärikäyntiin ei kuitenkaan ole enää kuin kuukausi, niin näkeehän se lääkäri silloinkin, jos silmälleni on jotain pahemmin käynyt. Ja silloin voimme varmistaa häneltä, että pitääkö ihan oikeasti mennä ensin omaan terveyskeskukseen, jos tapahtuu jotain tällaista, vai voiko mennä suoraan HUSiin.

Olen aika pettynyt siitä, ettei tuo silmä ole edes musta. En saanut taaskaan katu-uskottavuutta. Mutta on minulla sentään pienet haavat ylä- ja alaluomessa. Siitä yläluomen haavasta tuli vertakin. Tai toivon, että se veri tuli luomesta eikä silmästä.

"Kyllä sä ainakin keksit hyvän keinon, jolla sun ei tarvinnut itse siivota."

Jep. Oli kieltämättä aika mukavaa seurata sivusta, kun täällä siivottiin ja vaihdettiin matot ja laiteltiin vähän joulukoristeita. Kyllä minäkin nyt illalla jotain tein, mutta aamulla äiti kielsi ja he veljeni kanssa siivosivat kunnolla paikkoja. Okei, äiti myös siivosi ehkä hiukan nopsemmin, kuin minä olisin tehnyt... Parempi niin.

"Vielä pitäisi siivota toi Ronjan huone. Siivoatko sä sen itse myöhemmin? Vai satutatko toisenkin silmän?"