Ihmiset ja hyväksyntä

Kun kirjoitusblokissani kyselin aiheita, joista voisin kirjoittaa, yksi ylös noussut aihe ol iihmiset: kuinka tutustua sokkona uusiin tyyppeihin ja saako Helsingissä apua tuntemattomilta ohikulkijoita. Istun äidinkielen tunnilla, eikä minulla ole mitään tekemistä, sillä meidän pitäisi kirjoittaa tekstitaidon vastaus, mutta materiaali ei ole juuri nyt minulle luettavassa muodossa, joten opettaja antoi minun tehdä "vaikka läksyjä tai jotain". Koska minulla ei ole läksyjä (miten outoa!), päätin kirjoittaa tänne, kun taas edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aikaa.

(tässä muuten yksi todella ärsyttävä asia: osa PDF-tiedostoista on sellaisia, että ne saa sokkona luettua, osa taas ei. En tiedä, mikä tekee luettavasta tiedostosta luettavan. YLEn abitreeneissä on vanhoja YO-kokeita PDF-muodossa, mutta kaikki niistä ei suinkaan ole sellaisia, että minä saisin ne luettua. Osa on.)

Kirjoitin uusimpaan Silmäterä-lehteen hyväksynnästä. Puhuin siinä siitä, kuinka oma vamma on ensin hyväksyttävä itse osaksi persoonaansa, ennen kuin voi kunnolla odottaa muidenkin hyväksyvän sen. Jos sokeus ei ole minulle ongelma, se harvemmin on muillekaan.

Olen huomannut tämän käytännössä ehkä hieman hassusti: yläasteella yritin osittain sulkea sokeuden minusta ulkopuolelle, halusin olla samanlainen kuin muut. Ongelmana oli se, että enhän minä ole samanlainen kuin muut. Ei auta, vaikka itse vakuuttaisi sokeuden olevan täysin sivuseikka ja asia, jota ei ikään kuin ole olemassa, sillä ei se siitä mihinkään häviä. En puhunut koskaan "sokko-ongelmista" tai oikein mihinkään näkövammaisuuteen liittyvästä koulussa, ellei sitä joku sattunut erikseen kysymään. Vaikka kuinka yritin olla kuin muut, pysyin perustavanlaatuisesti erilaisena, liian erilaisena, kun en edes antanut ihmisille kunnolla mahdollisuutta päästä sokeudestani yli.

Vähän vahingossa aloin puhua avoimemmin sokeudesta, kerroin ihmisille, mikä minua ärsyttää tai mitkä asiat on vaikeita ja mitkä helppoja, kun ei näe. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat ymmärtää minua paremmin ja näkemään minut vammani takaa. Yhtäkkiä minulla oli näkeviä kavereita, joille sokeuteni oli vain luonnollinen osa minua ja jotka pystyivät kehittämään kanssani keskustelua jostain muustakin kuin näkövammasta. silti he myös tietävät, ettei vamma ole mikään tabu.

Olen vakaasti sitä mieltä, että kun itse hyväksyy vammansa, pääsee siitä tabuvaiheesta yli, on muidenkin helpompi hyväksyä se ja nähdä minussa muutakin kuin sokeuteni. tilannetta helpottaa suuresti myös lähipiiri, joka suhtautuu minuun ihmisenä, ei vammaisena ihmisenä.

Tästä pääsemmekin lopulta siihen, kuinka niihin ihmisiin tutustua, jotta niille voi antaa mahdollisuuden nähdä vamman yli. Se ei ole helppoa. Uusiin piireihin on aina vaikea päästä mukaan, vielä vaikeampaa siitä tulee silloin, kun ei ole mahdollisuutta katsekontaktiin tai ei tiedä edes tarkalleen, missä toiset ovat. Pienemmissä ryhmissä tutustuminen on kovin paljon helpompaa kuin esimerkiksi uudessa kouluympäristössä, josta ei tunne ketään. Joskus ajattelin tutustumisen vastuun olevan muilla: minä en pysty katsekontaktiin, ennen kuin joku muu puhuu minulle ja kuulen puheesta, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Valitettavasti vaan huomasin kovin harvojen ihmisten tulevan yhtäkkiä puhumaan jollekin sokolle, joka passiivisesti odottaa muiden tekevän aloitteita. Itse on oltava aloitteellinen. Aloitteeksi saattaa riittää avun pyytäminen tai vaikka koulussa tunniilla puhuminen. Kyllä minullekin tullut ihmiset koulussa puhumaan oma-aloitteisesti, mutta vasta sen jälkeen, kun itse aktiivisesti tein aloitteita joidenkuiden muiden suhteen.

Viime aikoina olen huomannut kaveripiirini vielä vähän laajenneen, mitä ilmeisimmin seurustelun myötä. Ihmiset, jotka eivät ole ennen olleet kanssani juuri missään kontaktissa, ovatkin huomanneet minun olevan ihan hyvä tyyppi, eikä vain outo vammainen - paitsi että enhän minä tainnutkaan olla vammainen, siis jos noilta kavereiltani kysytään.

******

Jouluni alkoi jo. Ostin eilen itselleni joululahjaksi uuden kitaran. Se on hieno. Oli eilen vaikea tehdä mitään muuta kuin hipelöidä ja soittaa uutta kitaraani. Ostin myös uuden kitaralaukun, joka on aika paljon painavampi kuin edellinen. Ehkä tuohon painoon pian tottuu.

*******

Lunta, lunta ja lunta... Jos vielä saisi sen pulkan, niin tästä voisi nauttia. Nyt minä enemmänkin olen hukassa, joudun varaamaan liikkumiseen paaaaaaaljon enemmän aikaa ja käytän taksia niin, että loppukuulle ei ole enää kuin muutama matka jäljellä. 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on aika vähän, erityisesti näin lumikeleillä.

Toimettomuus tylsistyttää

Joulun suurimmat juhlapäivät meni kunnialla läpi, vaikka sinänsä uudenlainen joulu olikin. Vanhempien eron jälkeen olimme veljieni kanssa viettäneet aaton aina isän luona ja menneet joulupäivänä äidille, tänä vuonna teimme toisin päin. Ehkä ulkopuoliselle kuulostaa hassulta, että kaikesta huolimatta olen viettänyt suunnilleen kaikki joulut viimeisen 15 vuoden aikana samassa talossa. Niin siis tänäkin jouluna. (Muistan vaan kaksi joulua, jolloin olemme olleet muualla; olimme toisena jouluna tuttavaperheen ja toisena jouluna serkkujen kanssa jossain vuokramökillä.)

Lahjaksi sain mm. Postia pappi Jaakobille -DVD:n, josta jo aikaisemmin mainitsin. Jotenkin elokuva oli minulle pettymys. Kun olin aikaisemmin saanut tietää sen voittaneen kaikenlaisia palkintoja ympäri maapalloa ja sen olevan Suomen virallinen Oskar-ehdokas, odotin siltä vähän enemmän. Tai sitten en ymmärrä hyvää elokuvaa. Kuvailu oli todella tarpeellinen juttu tämän elokuvan kohdalla. Siellä oli minuutteja kestäviä kohtauksia, joissa ei puhuttu yhtään mitään ja äänistäkin oli vaikea päätellä, mitä ihmettä oikein tapahtuu. Silti olisin kaivannut hieman enemmän ja hieman tarkempaa kuvailua, vaikka se tarinan kannalta olikin toisaalta aivan riittävää. Joitain asioita jäi vaan epäselviksi ja piti varmistella niitä elokuvan jälkeen muilta.

Puhuva vaaka oli kiva lahja. Hieman ajattelemattomasti kokeilin sitä olohuoneessa monen ihmisen läsnäollessa ja sehän sitten kovaan ääneen kertoi, paljonko painan. ( ;) ). Puolen minuutin jälkeen vaaka ilmoitti painokseni kilon verran enemmän... Ilmeisesti riippuu vähän siitä, missä kohtaa seisoo.

Äiti piti hänelle tekemistäni villasukista ja veli sai minulta ja äidiltä saman kirjan, kun äiti oli mokannut kirjan numeron kanssa. Veljenpojalla oli hänelle neulomani villapaita päällään joulupäivänä ja sain vielä itse pukeakin sen hänelle. Ovat pienet vauvat sitten suloisia.

Kun palasin eilen iltapäivästä kotiin, tylsistyin lähes välittömästi. Ei minulla tosin äidin luonakaan enää hirveästi tekemistä ollut, mutta kotona se tuntui jotenkin vielä suuremmalta tekemisen puutteelta. Joskus siinä illasta sitten kehitin itselleni puuhaa vielä pitkäksi aikaa...

Olin jo aikaisemmin suunnitellut tekeväni parista pahvilaatikosta nukkekodin. Nyt sitten vihdoin tartuin toimeen ja leikkelin pahvilaatikon seinään reikiä ja rakentelin sisäle väliseiniä. Yläasteelta sain kuvaamataidonopettajalta mukaani pussillisen askartelutikkuja, koska tikkutyöni jäi silloin kesken. En ollut ehtinyt aikaisemmin jatkamaan sitä tikkutyötä (ja tätänykyä se on aika osissa, on hajonnut erinäisissä kuljetuksissa), joten minulta löytyy hyvin paljon tikkuja. Nyt olen leikellyt ja liimaillut niistä nukkekodin olohuoneeseen parkettia. Siitä on jo vähän reilut puolet tehty.

Tilasin nettikaupasta kahden väristä kaakelia wc-kylpyhuoneeseen, pari hanaa ja tiiliä ulkoseiniin. Olisi oikein kätevä, jos kaakelit, lattiamateriaalit ja tiiliseinän voisi tehdä ihan vaan valmiista printeistä, kuten aika moni nukkekotirakentaja tekee, mutta se ei olisi yhtään sokkoystävällistä. En pystyisi itse liimailemaan ja kohdistamaan niitä kuvioita ja kaikki materiaalit tuntuisivat samoilta, joten on tehtävä ihan oikeista materiaaleista. Valitettavasti toista kaakeliväriä ei heiltä tällä hetkellä löytynyt, joten pitää tilata sitä myöhemmin uudestaan.

Tuleva nukkekotini on hyvin pienoiskokoinen, siis jopa nukkekotien maailmassa. Huonekorkeus on noin 13 cm. Tästä syystä taidan joutua tekemään suurimman osan huonekaluista yms. itse. Tulee oikein paljon kivaa näpertelemistä. Luultavasti tähän taloon ei tule koskaan muuttamaan asukkaita, koska niin pieniin huoneisiin olisi vaikea löytää sopivan kokoisia nukkeja.

Pitäisi hommata vanerilevyä ja askartelusaha, jotain vahvempaa liimaa, lakkaa... Puutikuista saa tehtyä paljon kaikkea, rautalangasta voin väännellä esim. henkareita ja kipsistä ajattelin tehdä vessaan lavuaarin ja pytyn. Pitäisi vielä löytää jostain suihku, koska tuohon kylpyhuoneeseen ei ole ammetta tulossa (epäekologista). En kuitenkaan ole löytänyt mistään nettikaupasta nukkekotiin suihkua, ammeita kyllä löytyisi.

Aion valaista nukkekodin ihan sähkövaloilla, koska muuten huoneet jäisivät hyvin hämäriksi. En kuitenkaan vielä mitään lamppuostoksia tehnyt, ne kun eivät tosiaan ole ajankohtaisia tässä vaiheessa... Totesin myös, että yläasteen fysiikasta voikin olla hyötyä, kun pääsen sähköttämään tuota taloa. Ehkä tarvitsen siihen kuitenkin myös jonkun muun apua. Haluaisin sitäpaitsi nukkekodin valojen olevan ledejä, mutta joka paikassa myydään vaan hehkulamppuja. Ehkä käyn Clas Olssonilta ostamassa ledejä ja rakennan lamput muilta osin itse.

Olin jo ennen joulua melko varma siitä, että sairastan loman aikana. Joulu meni ihan terveenä, mutta nyt yrittää kyllä joku flunssa iskeä. Minulla on vähän lämpöä ja olen ihan tukossa, kurkussa tuntuu omituinen klöntti, joka ei lähde millään pois. Vähän lämpöäkin taitaa olla ja nukuin reilusti yli puoleen päivään (sen jälkeen, kun ensin vastasin yhdelle avustajahakijalle, joka soitti ja herätti minut) ja nyt illastakin nukahdin jo kerran kirjan ääreen. Velikin kuulosti vähän tukkoiselta, kun hänen kanssaan tuossa pari sanaa vaihdoin.

Olen pähkäillyt pari päivää sitä, mitä ihmettä teen uutena vuotena. Tätä menoa taidan viettää sen sängynpohjalla yksikseni. Tähtisädetikkuja haluaisin kyllä poltella, vaikka taitaa joutua veli ne ostamaan. Niitä(kään) kun ei kuulemma voi alaikäisenä enää ostaa.

Olen halunnut lauantaista asti pulkkamäkeen, mutta isän luona ei ollut pulkkia, eikä kukaan tiennyt, missä Jokelassa olisi mäki. Niin ja joo, en saanut yhtään veljistäni innostettua asiaan. Vieläkään en ole pulkkailemaan päässyt, vaikka äidiltä olisi löytynyt pulkkia ja jopa pieniä mäkiä. Edelleen sinne haluaisin. Ei minulta puutu kuin pulkka, mäki ja joku, jonka kanssa lähteä pulkkailemaan. Kajaanissa asuva veljeni ei edes luvannut lähteä kanssani laskettelemaan, jos itseni Kajaaniin joku viikonloppu raahaan. En ole päässyt kai kuuteen vuoteen laskemaan.

Taitaa mennä pari päivää Torey Haydenin ja nukkekodin parissa. Ehkä pitäisi yhteiskuntaoppia ja lakitietoakin lukea, kun aiheesta on reilun kolmen viikon päästä koe. Oikein iloista uutta vuotta kaikille, mikäli en sitä ennen vielä kirjoittele jotain!

Talvi tuli sittenkin

Mittari pamahti yhtäkkiä noin -15 asteen paikkeille ja se on minusta todella kivaa. Luntakin on tullut jonnin verran, enkä ole ehtinyt vielä eksyäkään lumen takia. Johtunee myös siitä, etten ole käyttänyt julkisia... (hups)

Tästä tulee nyt tällainen tosi rikkonainen ja rönsyilevä kirjoitus, kun on paljon sanottavaa, muttei mitään kattavaa aihetta. Hmm.

*******

Silmä on vieläkin aika kipeä lauantaisen onnettomuuden jäljiltä. Eniten se on kosketusherkkä - niin arka, että silmien räpyttelykin välillä sattuu, kun silmäluomi osuu silmään. Siinä silmässä on oikeastaan vaan pari kohtaa, mistä se on kunnolla kipeä. Edelleen mietin, että pitäisikö sitä sittenkin käydä näyttämässä lääkärillä. Toisaalta sokea mikä sokea, ei siihen lääkärillä käymisellä näköä enää tulisi, joten sama kai tuo. Jos olisin tuon kolauksen jälkeen alkanut nähdä jotain, lähtisin sinne lääkärille heti. Ja jos olisin vielä ennen kolausta nähnyt jotain, uskon, että tuolla kolauksella olisi ollut näköönkin liittyviä seurauksia. Nyt ei ole muuta kuin inhottavaa kipua, joka kasvaa aina näin iltaa kohden, kun on koko päivän liikutellut ja räpytellyt silmää kivuliaasti.

Positiivisiakin asioita tästä saa hyvin revittyä; ensinäkin sain äitin siivoamaan, mikä oli ihan huippua. Ja jos tämä kipu jatkuu pitkäänkin, voin vihdoin saada proteesin. Aikaisemmin kun lääkäri on vaan sanonut, ettei hän kovin mielellään vaihtaisi silmääni (tai silmiäni) implanteiksi, mutta jos se on kovinkin kipeä jatkuvasti, ei muuta vaihtoehtoa ole. Ja proteesi olisi ihan kiva, vaikka senkin kanssa olisi omat ongelmansa. Haluaisin violetin silmän. "Ota silmä käteen ja katso." "No, ei tää kyllä hirveästi auta..."

*******

Lensin viime viikon torstaina pihalle historian kurssilta. Se oli hiukan ylitäysi, joten sieltä piti tiputella pois tyyppejä, jotka eivät kirjoita historiaa keväällä. Minä olin sitten pudonneiden joukossa, koska viimeiseen jaksoon perustettu ryhmä sopi lukujärjestykseeni. Ensin ajattelin jo melkein iloisena, että saan lisää hyppytunteja, mikä kyllä toisaalta ei ole hirveän mukavaa. Mutta sitten samasta palkista löytyikin vielä mediailmaisun radiotyön kurssi, jolla oli tilaa. Tai... "tilaa". Sinne sitten tungin niin, että minulla on tässä jaksossa sekä kaksi kurssia mediaa että kaksi kurssia filosofiaa. Näen siis molempien aineiden opettajia joka päivä. Onneksi ne on molemmat tosi mukavia tyyppejä.

*******

Varasin itselleni viime torstaina vihdoin ja viimein vanhojentanssia varten kampaaja-ajan, perjantaille 12.2. Vapaita aikoja oli vielä jäljellä ja sain sellaisen mukavan ajan, josta ehdin hyvin vielä tanssipaikalle kenraaliharjoituksiin.

Meillä oli viime torstaina myös ensimmäiset tanssitreenit. Josain vaiheessa opettaja mainitsi vanhojen päivän tarkemmasta aikataulusta ja varmisti vielä, että päivä oli siis 19.2. Gulumps.

Illalla vielä varmistin pariltani, että oliko oikeasti vanhat 19.2... Minä kun olin aivan varma, että se päivä on 12.2 ja olin varannut kampaajankin sille päivälle, siis viikkoa liian aikaisin! "Jos sä sitten pidät sitä hökötystä päässä koko viikon", ehdotti parini... Aavistuksen nolotti, kun soitin seuraavana päivänä kampaamoon uudestaan ja selitin, että olin vähän mokannut päivämäärien kanssa.

"Onkohan tuona päivänä enää vapaita aikoja, kun se on kai se vanhojen tanssipäivä..." No niinpä... Onneksi vapaa aika vielä löytyi.

*******

Viime perjantaina oli HKL:llä joku "välkkyvänä liikenteessä" -kampanja ja ratikkakuljettajien sanottiin jakavan heiastimia tiettyyn kellonaikaan ratikoissa. Minulla oli aivan pettämätön suunnitelma, millä saan kuskilta heijastimen (onko siinä sanassa muuten j vai ei?).

Koulumatkalle välineeksi valikoitui siis juna, sillä siinä matkan varrelle osuu myös ratikka. Kävelin varta vasten ratikan etupäähän, mitä en aina Pasilassa tee, ja otin jo aikaisemmin käsivarrestani heiastimen pois, jotta olisin mahdollisimman pimeä. Heiluin hetken aikaa siinä ratikan oven ympäristössä, kun en millään löytänyt siitä mitään nappulaa. En ole edes varma, onko ratikan etummaisessa ovessa avausnappia. Vihdoin kuitenkin kuljettaja älysi päästää minut sisäänkin. Huomautuksena todettakoon, että seiskaratikka seisoo Pasilassa yleensä aika pitkään. No, kiitin kuskia ja menin istumaan. Minulle ei tarjottu heiastinta.

Suunnitelmani seuraavaan kohtaan kuului varmistaa kuljettajalta oma pysäkkini. Oikeasti koulumatkalla minun ei tarvitse tehdä sitä, mutta pitihän sitä nyt kehitellä tapoja, joilla saa kontaktin kuljettajaan, joka voi antaa pimeälle sokkoraukalle yhden heiastimen.

Jossain matkan varrella nousi ratikkaan mummo, joka ensimmäisenä kysyi: "Onko täällä niitä heiastimia tarjolla?" A-haa, jollain muullakin sama motivaatio kulkea ratikalla kuin minulla! "Tässä vuorossa ei ole heiastimia."

Pettämätön suunnitelmani petti sittenkin.

En siis saanut HKL:ltä heiastinta pimeisiin talvi-iltoihin (tai aamuihin). Tällä hetkellä minulla ei oikeasti ole yhtään heiastinta valkoisen kepukan lisäksi, koska tänä aamuna pudotin sen viimeisen. Repussa ollut lohikäärmeheiastin meni rikki, se pitäisi kai korjata. Kitaralaukussa minulla on heiastin, mutten nyt ihan joka päivä kulje kitaran kanssa. Eli olen siis oikeasti aika pimeä tyyppi tuolla liikenteessä.

*******

Tein viikonloppuna joulukortteja. Olisin tosi mielelläni laittanut tänne kuvan edes yhdestä tekemästäni kortista, mutta pistin ne kuoreen ennen kuin tajusin kuvia ottaa. Ehkä parempikin niin...

Minulla oli kolmea eri väristä kartonkia; sinistä, punaista ja vihreää. Sininen kartonki oli korttipohjiin. Kävin veljeltäni kysymässä, mikä niistä oli minkäkin värinen ja merkkasin vihreän ja punaisen kartongin leikkaamalla niiden kulmista eri muotoiset palat pois. Askartelin siinä sitten kuusi erilaista korttia samalla, kun kuuntelin jouluradiota. Esittelin kortit äidille, kun se silloin lauantai-iltana tuli uudestaan käymään. "Öö, noissa sun korteissa on kuuset punaisia ja tontut vihreitä." Voi ei, mikä moka!

Äiti yritti vakuuttaa, ettei se haittaa yhtään, mutta minua ärsytti ihan mielettömän paljon. En alkanut kuitenkaan tehdä kortteja uudestaan... Saavat korttien saajat kuvitella sen olevan joku hieno taiteellinen näkemykseni. Paitsi tietysti ne, jotka käyvät täältä lukemassa mokailustani.

Viimeisen kortin tein tosin vasta sen jälkeen, kun sain tietää mokanneeni, joten siinä on ihan oikean värinen kuusi.

Tiedän, että aika harva sokko kirjoittaa joulukorttejaan itse. Minä en kuitenkaan sellaiseen hommaan mitään silmiäkäytä, on käsialastani ennenkin selvää saatu... Käytin sentään pahvista kirjoituskehikkoa niin, ettei rivit menneet päällekäin. Silti minua hivenen jänskättää, saako kukaan siitä tekstistä selvää. Kirjoitin nimittäin korttini paksulla hopeatussilla, kun Tiimarissa ei ollut enää ohutta tussia. Ohuella on helpompi kirjoittaa. Oli tosin oikein mukava, kun saatoin vanhalle avustajalleni kirjoittaa pisteillä; hänen pitäisi vielä niitäkin osata lukea. Aika usein olen kirjekuorien osoitteissa käyttänyt kuitenkin näkevää apuna, mutta tälläkertaa päätin kirjoittaa nekin itse. Varmistin kyllä veljeltäni, että tekstistä sai selvää. Kyllä siitä kuulemma sai. Tosin vähän mietin, mahtaako yksi korttini mennä perille pelkällä nimellä, postinumerolla ja paikkakunnalla. En hänen tarkkaa osoitettaan saanut selville mistään, enkä voinut kysyä, kun muuten olisi yllätys mennyt pieleen... Toivossa on hyvä elää. (Meille tuli kerran joulukortti perille niin, että siinä luki pelkästään Perhe Oja, Tuusula.)

Kävimme eilen sitten veljeni kanssa viemässä kortit postiin samalla, kun hain yhden paketin postista. Periaatteessa osaan kyllä reitin postiin itsekin, mutta eilen ei ollut ihan sellainen olo, että olisin halunnut lähteä kokeilemaan. En ole sitä reittiä vielä kertaakaan kulkenut yksin postiin ja siinä on kaksi tien ylitystä, joita en siis ole ylitellyt kuin lt-ohjaajan kanssa. Tien ylitykset vaativat sen verran keskittymistä ja energiaa, ettei huvittanut lähteä seikkailemaan. Rohkeuttakin se vaatii - ja vaatii vaan enemmän, kun en sitä koskaan taas näytä yksin tekevän - mutta eilen en ollut riittävän rohkea. Sai siinä samalla velikin vähän raitista ilmaa.

Tipautin kirjekuoret postilaatikkoon ja laskin ne huvikseni siinä samalla. "Yksi, kaksi, kolme, neljä... Viisi. Niitä piti olla kuusi." Hupsan. Taisi yksi kortti pudota kainalostani, kun keppiä taittelin kasaan.

Yhtä yksinäistä kirjekuorta ei tullut vastaan paluumatkalla - tai siis veli ei ainakaan huomannut, joten varpaat ristissä toivon, että joku ihana tonttu (tai enkeli) on noukkinut kirjeeni ja käynyt pudottamassa sen laatikkoon. Muuten jää joku kortin saajistani ilman korttia. Erityisesti toivon, ettei pudonnut kortti ole se, jonka mukana oli VR-kuulutusäänelle meidän kuunnelmamme.


*******

Tein viikonloppuna myös pipareita, joista ehkä jossain vaiheessa saan jopa kuvan tänne... Mikäli osasin ottaa sen kuvan kunnolla ja siinä näkyy jotain.

Omistan vain kolmenlaisia piparimuotteja; enkelin, joulukuusen ja possun. Niitä tein sitten suurin piirtein pellillisen jokaista, enkä edes polttanut yhtäkään piparia. Lopputaikinasta ei enää fiksusti saanut muotilla pipareita tehtyä, joten otin veitsen käteen ja lähdin itse muotoilemaan.

Ensimmäisestä itse muotoillusta piparista tuli nuottiavain. Sitäkään en siis onnistunut polttamaan, mitä hiukan pelkäsin. Ajattelin viedä nuottiavaimen kitaraopettajalleni, kun maanantaina oli viimeinen tunti, mutta se hajosi kuljetuksessa. Soritin siis kristillisen tasajaon kaverini kanssa ja pipari meni "parempiin suihin".

Toisesta itse muotoilemastani piparista tuli pata - siis se korttipakan maatunnus. Se oli hiukan epätasapainoinen pata, kun "sydänosan" toinen puoli oli pulleampi pulleampi kuin toinen. Mutta vapaalla kädellä tehdyksi pipariksi olin ihan tyytyväinen.

*******

Eilen tuli YLEltä kuvailtu elokuva, Virginie. Oli ensimmäinen kerta taas pariin vuoteen, kun tv:stä tuli kuvailutulkattua ohjelmaa, joten pitihän se katsoa. Kuvailutulkkauksen sai päälle vaihtamalla ääniasetuksista kieleksi hollannin - samalla ääniasetuksella saa käyttöönsä myös äänitekstitykset.

Kuvailutulkkaus on siis keino saattaa elokuvan, teatteriesityksen, jalkapallomatsin, taidenäyttelyn etc visuaaliset elementit näkkärille saavutettaviksi, eli käytännössä puhua ne auki. Kaikkea ei voi puhua, koska kaikkeen ei ole aikaa. Kuvailutulkkien pitää siis tarkkaan miettiä, mikä on tarinan kannalta merkittävää ja kiinnostavaa ja miten sen ehtii kunnolla kuvailla.

Virginie on taide-elokuva, joten siinä on paljon visuaalisia elementtejä. Kuvailu oli onnistuttu tekemään elokuan lomaan hyvin sujuvasti ja luontevasti. Kuvailun avulla sokkonakin tiesi, mihin näyttelijät katsoivat, millaisia ilmeitä heillä oli, mitä eleitä, minkälaisia vaatteita ja millainen ympäristö. Etenkin tällaiselle joskus nähneelle kuvailu teki siitä elokuvasta myös visuaalisen kokemuksen, kun saattoi kuvitella sen kaiken. Se oli mahtavaa. Tasoltaan kuvailu oli mahdottoman hyvää ja täsmällistä. Joskus tosin minua itseäni häiritsi sellaiset pienet seikat, kun kuvailutulkki kertoi, millä tavalla joku katsoi jotain toista - siis kertoi sanallisesti näyttelijän tunnetilan. Tavallaan ihan kiva, mutta ehkä olisin saattanut tajuta sen tunnetilan muutenkin tilanteesta ilman, etä se minulle erikseen kerrottiin. Enkä myöskään ole ihan varma, tarvitsiko minun tietää yhden miehen silmien ja hiusten väri. Tai siis siinä tilanteessa mietin, etten välttämättä tee tiedolla mitään, mutta jälkikäteen ajateltuna oli ihan merkittävää se, että Atte oli vaalea ja sinisilmäinen. Ja kuuluuhan tuollaiset asiat kuitenkin elokuvaan.

Tahdon todellakin lisää kuvailutulkattuja elokuvia, niin tv:seen kuin sitten ihan kaupalliseksi. Tiedän saavani joululahjaksi Postia pappi Jaakobille -elokuvan, jossa on DVD:llä myös kuvailutulkkausraita. On ensimmäinen laatuaan suomessa. Ja sen on kuvaillut meidän teatterin tämänhetkinen ohjaaja. (Virginien toinen kuvailutulkki on samaisen teatterin aikaisempi ohjaaja.)

Suosittelen kuvailutulkatun elokuvan kokeilemista myös ihan näkeville. Virginie tulee uusintana perjantaina ykköseltä muistaakseni 22.30 ja kuvailunhan siis sai kuuluviin vaihtamalla digiboksin ääniasetuksista kieleksi hollannin. Elokuva lähetetään kuvailtuna myös Radio puheessa, päiviä en tosin muista.

*******

Tonttuismi iskee...

Vein tänään kouluun kavereille pipareita. Harmikseni myös oppilaskunnan hallitus jakoi piparia välitunnilla. Se ei tosin vähentänyt omien pipareideni suosiota - ainakaan yhdellä kaverillani... "Ilmasta ruokaa! Ronja, mä tykkään susta."

Samainen kaveri totesi välitunnilla, että hänen tekee mieli painia. Ei siinä muu auttanut kuin ottaa käytävällä pieni painimatsi. "Mä olen vahvempi kun sä, mä voitan sut!" uhosi kaveri aluksi. Kohta hän kuitenkin oli selätettynä lattialla, eikä päässyt sieltä ylös, vaikka vaan pidin käsiä toisen olkapäillä. Niin, kumpi sen voittikaan? Eikä kaveri tähän tyytynyt, vaan hän haastoi minut uuteen painimatsiin huomenna. Lumihangessa. Kyllä me kättäkin väänsimme, mutta sen kaveri voitti. Häviän aina kaikille kädenväännössä.

*******

Olin tänään kymmenen tuntia koulussa, kun oli koulun päätteeksi vielä kitaratuntikin. Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni kirjekuoren, joka sisälsi joulukortin ja suklaalevyn. Tuli tarpeeseen! Väsyneenä ja nälkäisenä se suklaa oli aika ihanaa... Upposi muuten hävyttömän nopeasti, mutta onneksi se ei ollut iso levy. Sellaisia kirjeitä voisin vastaanottaa useamminkin.

Joulusiivousta

Keksin vähän vahingossa tavan, miten saa äidin tekemään täällä siivousta (ja veljen siinä samalla, kun äiti sen pakottaa kaverikseen).

Olin suunnitellut siivoavani oikein kunnolla jo ajat sitten, mutta tänään minulla oli siihen kunnolla mahdollisuus. Aloitin keittiössä, raivasin tuoleja pöydän ympäriltä pois, jotta voisin siirtää sitä pöytää ja saisin maton sen alta pois. Kumarruin nostamaan roskaa lattialta ja pam! Löin silmäni suoraan tuolin selkänojan aika terävään kulmaan. Sattui muuten ihan järkyttävän paljon.

Puolisen tuntia kestin sitä kipua, kunnes soitin äitille. Itse en osannut päättää, oliko tämä nyt asia, jonka takia tarvitsee/kannattaa käydä päivystyksessä. Veljeltä olin kysynyt, oliko paperiin tullut verta. "On siinä vähän. Mutta toi on niin pieni haava, ettei mitään vaarallista." Just. Toisaalta äidiltä tuli sama tuomio, kun hän tuli paikalle.

Silmään sattuu edelleen, vaikka tapaturmasta on jo kohta puolitoista tuntia ja vaikka olen pitänyt siinä kylmää ja syönyt särkylääkkeen. Se hyöty tästä nyt ainakin oli, että sain äidin ja veljen hoitamaan tuon joulusiivouksen aloittamisen.

"Mitä tästä opimme? Jätetään ne roskat lattialle!" totesi yksi kaverini Facebookissa. Niinpä niin. Äiti ei ole samaa mieltä...


Edit illalla:

Äiti tuli vielä uudestaan illasta käymään, kun välissä kävi kotona ja palauttamassa yhden tulevan sijaislapsen takaisin kriisiperheeseen. Hän palasi siis vielä jatkamaan siivousta.

Vaikka aamulla tuomio oli, ettei mennä lääkäriin, sain äidin kuitenkin soittamaan päivystykseen. Silmä kun on edelleen kipeä ja punainen ainakin siitä kohtaa, mihin tuolin selkänojan kulma osui. Vähän se tuntuu myös siltä, että olisi saattanut paineet nousta. HUSin silmäpolin päivystyksestä annettiin kuitenkin ohjeeksi mennä omaan terveyskeskukseen ja vasta sieltä mahdollisen lähetteen kanssa silmäklinikalle. Pah, ei varmasti mennä. Mitä muka joku Malmin terveyskeskuksen lääkäri osaa silmälleni tehdä? He kun eivät taida voida edes mitata painetta tai mitään. Elelen siis mieluummin särkylääkkeillä ja katson, tapahtuuko silmälle mitään jännää. Seuraavaan silmälääkärikäyntiin ei kuitenkaan ole enää kuin kuukausi, niin näkeehän se lääkäri silloinkin, jos silmälleni on jotain pahemmin käynyt. Ja silloin voimme varmistaa häneltä, että pitääkö ihan oikeasti mennä ensin omaan terveyskeskukseen, jos tapahtuu jotain tällaista, vai voiko mennä suoraan HUSiin.

Olen aika pettynyt siitä, ettei tuo silmä ole edes musta. En saanut taaskaan katu-uskottavuutta. Mutta on minulla sentään pienet haavat ylä- ja alaluomessa. Siitä yläluomen haavasta tuli vertakin. Tai toivon, että se veri tuli luomesta eikä silmästä.

"Kyllä sä ainakin keksit hyvän keinon, jolla sun ei tarvinnut itse siivota."

Jep. Oli kieltämättä aika mukavaa seurata sivusta, kun täällä siivottiin ja vaihdettiin matot ja laiteltiin vähän joulukoristeita. Kyllä minäkin nyt illalla jotain tein, mutta aamulla äiti kielsi ja he veljeni kanssa siivosivat kunnolla paikkoja. Okei, äiti myös siivosi ehkä hiukan nopsemmin, kuin minä olisin tehnyt... Parempi niin.

"Vielä pitäisi siivota toi Ronjan huone. Siivoatko sä sen itse myöhemmin? Vai satutatko toisenkin silmän?"

Tonttuismi

Tonttuismi on aatesuunta, jonka kannattajia (tonttuisteja) on harmillisen vähän ympäri vuoden, mutta joulun aikaan tonttuismin kannatus leviää vähitellen. Parhaiten tonttuistin tunnistaa punaisesta hiippalakista, kulkusella tai ilman.

Tonttuismin ajatuksena on levittää iloista mieltä ympäristöön ja muistuttaa tulevasta joulusta. Tonttuistit ilahduttavat ihmisiä jo pelkästään punaisella päähineellään (etenkin kulkusen kanssa), tervehtimällä ja kiittämällä bussi- ja ratikkakuskeja, toivottamalla naapureille hyvät huomenet ja olemalla muutenkin ystävällisiä ihmisille erilaisissa arjen tilanteissa, kuten kaupan kassalla. Läheisiään tonttuismin kannattajat muistavat pienillä yllätyksillä, kirjeillä ja puheluilla - sekä tietysti itse leivotuilla piparkakuilla.

Tonttuismiin kuuluu läheisesti myös pieni salapoliisin työ, jotta tonttuistit osaavat ilahduttaa suurena tonttuismin juhlapäivänä lähimmäisiään juuri oikealla tavalla. Sivutuotteena tonttuistit saavat myös hyvää mieltä itselleen, vaikka tietysti päätavoitteena on toisten auttaminen ja ystävällisyys muita kohtaan, jotta suurena juhlapäivänä tonttuistien lahjakasat olisivat mahdollisimman suuria.

Muistakaa, tontut kurkkii!

(Ruotsinopettaja sanoi kokeen jälkeen, että hän tuli iloiseksi tonttulakistani; oli aamulla kieltänyt lastaan laittamasta tonttulakkia - mitä törkeää tonttuismin kieltämistä!)

Kohta meillä on joulu

Olen ihan fiiliksissä siitä, että Jouluradio aloitti taas soimisensa sunnuntaina. Sitä tässä on kuunneltu. Joulu on hauskaa aikaa. Minulle kyllä iski hirveä stressi, kun tajusin, miten paljon joululahjoja pitää hommata: neljälle veljelle, veljen pojalle, äidille, isälle, kolmelle pikkusiskolle, isovanhemmille ja muutamalle kaverille. Sisaruksille ja vanhemmille lahjojen antaminen tuntuu nyt tärkeämmältä kuin aikaisemmin, kun en enää näe kauheasti - paitsi tietysti tuota, jonka kanssa asun. Enkä edes meinaa keksiä niitä kaikkia lahjoja... Vaikeaa on.

Ompelin tänään tonttulakkiin kulkusen ja pistelin pari kertaa sormeeni. Aion pitää koko joulukuun koulussa tonttulakkia päässä. Täytyy vähän ilahduttaa ja jakaa joulumieltä ympäristöön. Yksi kaverini sanoi, että hän on ajatellut tehdä samoin. "Mutta en mä tiiä, viittinkö. Sä olet sentään Kalliossa, niin se on vähän eri juttu." Kyllä nyt muissakin kouluissa pitäisi pystyä pitämään tonttulakkia kuin Kalliossa, ei se niin iso juttu ole. Ja okei, meillä siinä ei ole mitään ongelmaa... Niitä omituisia tallaajia löytyy jo muutenkin.

Minusta on tosi hassua, etten omista yhtään joulukoristeita tai edes piparimuotteja. Pitäisi varmaan ostaa, jotta joulu tulisi paremmin. Minulla ei myöskän ole esimerkiksi kynttilänjalkoja, eikä kyllä hirveästi kynttilöitäkään. Pari tuoksukynttilää on ja kaksi viime kesänä itse tekemääni mehiläisvahakynttilää. Mutta kynttiläsytkäristäni on kai kaasu loppu, kun siitä ei tunnu tulevan mitään liekkiä pihalle. En ihan uskalla tunkea sormiani siihen kokeillakseni, mutta ainakaan kynttilät ei syty...

Joulusiivousta pitäisi myös vähitellen tehdä vähän enemmän. Meillä on tällä hetkellä aivan tajuttoman sekaista, kun ei ole ehtinyt eikä jaksanut siivota mitenkään ihmeellisesti. Tänään sain jo vähän enemmän energiaa siihenkin puuhaan, mutta sitten loppui aika kesken, kun piti lähteä liikkumistaidontunnille. Ja kaveri tuli käymään, niin ei enää voinut siivota. Oli muuten se varmaan ainut kaveri, jonka edes viitsin päästää meille tässä siivossa...

Opiskelin ruotsin kokeeseen kuuntelemalla Sylvian joululaulua ruotsiksi. Ei ehkä hirveästi edistä sitä asiaa kuitenkaan. Pitäisi vissiin vähitellen lukeakin ruotsia, kun on kaikista suunnitelmista huolimatta jäänyt opiskelu kurssin aikana hiukan liian vähälle.


*******

Tänään ei kyllä ihmiset seuranneet ympäristöään tuolla liikenteessä. Liikkumistaidontunnilla tuolla keskustassa pyöriessä huomasi, miten vähän ihmiset oikeasti katsovat eteensä. Ensin kamppasin yhden vanheman tädin, joka ei yhtään katsonut jalkoihinsa ja käveli ihan suoraan keppiäni päin. Lt-ohjaajani kuulemma olisi halunnut sanoa hälle, että katsoisi eteensä. Ei sitten viitsinyt, kun oli vanhempi ihminen. Sen jälkeen todella moni muukin meinasi kompastua keppiini, mutta lt-ohjaaja pysäytti minut aina ihan viime tingassa.

Minäkään en kyllä oikein osannut seurata ympäristöäni... Seisoimme liikennevaloissa odottamassa niiden vaihtumista ja ajattelin jotain ihan muuta, enkä tajunnut valojen vaihtuvan. "Voidaanko me mennä yli?" kysyi lt-ohjaaja ja silloin vasta havahduin, että aivan, ne valot vaihtuivat. Yritin myös mennä liukuportaita väärään suuntaan. Mutta hei, nyt voinkin vastata yhdessä henkisen iän testissä kävelleeni liukuportaita väärään suuntaan, kun sitä siinä kysytään ja ainaolen joutunut vastaamaan kieltävästi. Oli muuten aika jännä kokemus. "Älä tule tänne!" huutelivat sieltä portaista tädit pelästyneenä.

*******

Oli muuten niin hienoa nähdä tuolla "hallintapaneelissa" blogitekstien lukumääränä 100. Se on aika hieno luku.