Ihmiset ja hyväksyntä

Kun kirjoitusblokissani kyselin aiheita, joista voisin kirjoittaa, yksi ylös noussut aihe ol iihmiset: kuinka tutustua sokkona uusiin tyyppeihin ja saako Helsingissä apua tuntemattomilta ohikulkijoita. Istun äidinkielen tunnilla, eikä minulla ole mitään tekemistä, sillä meidän pitäisi kirjoittaa tekstitaidon vastaus, mutta materiaali ei ole juuri nyt minulle luettavassa muodossa, joten opettaja antoi minun tehdä "vaikka läksyjä tai jotain". Koska minulla ei ole läksyjä (miten outoa!), päätin kirjoittaa tänne, kun taas edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aikaa.

(tässä muuten yksi todella ärsyttävä asia: osa PDF-tiedostoista on sellaisia, että ne saa sokkona luettua, osa taas ei. En tiedä, mikä tekee luettavasta tiedostosta luettavan. YLEn abitreeneissä on vanhoja YO-kokeita PDF-muodossa, mutta kaikki niistä ei suinkaan ole sellaisia, että minä saisin ne luettua. Osa on.)

Kirjoitin uusimpaan Silmäterä-lehteen hyväksynnästä. Puhuin siinä siitä, kuinka oma vamma on ensin hyväksyttävä itse osaksi persoonaansa, ennen kuin voi kunnolla odottaa muidenkin hyväksyvän sen. Jos sokeus ei ole minulle ongelma, se harvemmin on muillekaan.

Olen huomannut tämän käytännössä ehkä hieman hassusti: yläasteella yritin osittain sulkea sokeuden minusta ulkopuolelle, halusin olla samanlainen kuin muut. Ongelmana oli se, että enhän minä ole samanlainen kuin muut. Ei auta, vaikka itse vakuuttaisi sokeuden olevan täysin sivuseikka ja asia, jota ei ikään kuin ole olemassa, sillä ei se siitä mihinkään häviä. En puhunut koskaan "sokko-ongelmista" tai oikein mihinkään näkövammaisuuteen liittyvästä koulussa, ellei sitä joku sattunut erikseen kysymään. Vaikka kuinka yritin olla kuin muut, pysyin perustavanlaatuisesti erilaisena, liian erilaisena, kun en edes antanut ihmisille kunnolla mahdollisuutta päästä sokeudestani yli.

Vähän vahingossa aloin puhua avoimemmin sokeudesta, kerroin ihmisille, mikä minua ärsyttää tai mitkä asiat on vaikeita ja mitkä helppoja, kun ei näe. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat ymmärtää minua paremmin ja näkemään minut vammani takaa. Yhtäkkiä minulla oli näkeviä kavereita, joille sokeuteni oli vain luonnollinen osa minua ja jotka pystyivät kehittämään kanssani keskustelua jostain muustakin kuin näkövammasta. silti he myös tietävät, ettei vamma ole mikään tabu.

Olen vakaasti sitä mieltä, että kun itse hyväksyy vammansa, pääsee siitä tabuvaiheesta yli, on muidenkin helpompi hyväksyä se ja nähdä minussa muutakin kuin sokeuteni. tilannetta helpottaa suuresti myös lähipiiri, joka suhtautuu minuun ihmisenä, ei vammaisena ihmisenä.

Tästä pääsemmekin lopulta siihen, kuinka niihin ihmisiin tutustua, jotta niille voi antaa mahdollisuuden nähdä vamman yli. Se ei ole helppoa. Uusiin piireihin on aina vaikea päästä mukaan, vielä vaikeampaa siitä tulee silloin, kun ei ole mahdollisuutta katsekontaktiin tai ei tiedä edes tarkalleen, missä toiset ovat. Pienemmissä ryhmissä tutustuminen on kovin paljon helpompaa kuin esimerkiksi uudessa kouluympäristössä, josta ei tunne ketään. Joskus ajattelin tutustumisen vastuun olevan muilla: minä en pysty katsekontaktiin, ennen kuin joku muu puhuu minulle ja kuulen puheesta, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Valitettavasti vaan huomasin kovin harvojen ihmisten tulevan yhtäkkiä puhumaan jollekin sokolle, joka passiivisesti odottaa muiden tekevän aloitteita. Itse on oltava aloitteellinen. Aloitteeksi saattaa riittää avun pyytäminen tai vaikka koulussa tunniilla puhuminen. Kyllä minullekin tullut ihmiset koulussa puhumaan oma-aloitteisesti, mutta vasta sen jälkeen, kun itse aktiivisesti tein aloitteita joidenkuiden muiden suhteen.

Viime aikoina olen huomannut kaveripiirini vielä vähän laajenneen, mitä ilmeisimmin seurustelun myötä. Ihmiset, jotka eivät ole ennen olleet kanssani juuri missään kontaktissa, ovatkin huomanneet minun olevan ihan hyvä tyyppi, eikä vain outo vammainen - paitsi että enhän minä tainnutkaan olla vammainen, siis jos noilta kavereiltani kysytään.

******

Jouluni alkoi jo. Ostin eilen itselleni joululahjaksi uuden kitaran. Se on hieno. Oli eilen vaikea tehdä mitään muuta kuin hipelöidä ja soittaa uutta kitaraani. Ostin myös uuden kitaralaukun, joka on aika paljon painavampi kuin edellinen. Ehkä tuohon painoon pian tottuu.

*******

Lunta, lunta ja lunta... Jos vielä saisi sen pulkan, niin tästä voisi nauttia. Nyt minä enemmänkin olen hukassa, joudun varaamaan liikkumiseen paaaaaaaljon enemmän aikaa ja käytän taksia niin, että loppukuulle ei ole enää kuin muutama matka jäljellä. 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on aika vähän, erityisesti näin lumikeleillä.

Koko päivä larpaten

Näin tein lauantaina. Peli kesti aamu kymmenestä ilta yhdeksään. Harrastan näköjään larppaamista lauantaisin.

Toisin kuin viikkoa aikaisemmin, hahmoni oli näkevä tapaus. Dea Caldicote, kuuluisan näyttelijän tytär. Niin, te kaikkihan tiedätte, kuka on Danio Caldicote, eikö totta?

Pelimaailmana toimi lontoolainen taidesisäoppilaitos, Opera School of Arts. Nyt oli vuorossa OSAn kesäkurssit, jotka olivat avoi mia kaikille opiskelijoille. Ei siis tarvinnut olla OSAn opiskelija, että kesäkursseille pääsi. Siellä vilisi porukkaa Irlannista, Skotlannista ja ihan Yhdysvalloista asti.

Dea oli minulle tuttu hahmo jo Opera School of Artsin ensimmäisestä osasta tammikuulta. OSA on tehty ihan ajatuksella, että pistetään näkkärit larppaamaan näkevien kanssa, koska minun lisäksi muutama muu näkkäri oli kiinnostunut larppaamisesta, joten harrastus oli helppoa aloittaa pelistä, jossa kaikki ilmoittautujat tiesivät jo peliin tullessa, että mukana on näkkäreitä. Ensimmäisessä pelissä meitä oli kolme sokkoa ja kolme heikkonäköistä, nyt oli enää kaksi sokkoa ja kolme heikkaria. Tässä pelissä me molemmat sokot pelasimme näkevää ja minä olen yhä sitä mieltä, että larppaamassa en tunne itseäni niin sokoksi kuin offgame. En sählää niin paljoa, mikä tuntuu tosi omituiselta ajatukselta. Ja pitää nyt ihan mainostaa, että olin Opera School of Artsin toinen äiti ja pyörin peliä järkätessä takapiruna, kun pelinjohtoon minulla ei ehkä oikein ollut aikaa, tai muuten vain en kyennyt siihen.

Tuollaiset 11 tunnin pelipläjäykset on mielettömän raskaita. Se on raskasta henkisesti ja fyysisesti. Etenkin, kun edellisenä iltana piti hoitaa alkubriiffaukset, jotka hiukan venyivät yöhön asti niin, ettei kauheasti nukuttu edeltävänä yönä. Pelikokemus oli silti jälleen hieno ja upea. Etenkin pidän siitä, kuinka ennakkoluulottomasti muut larppaajat suhtautuvat näkkäripelaajiin. Ei tuntunut olevan ongelmana edes se, että nuo sokot on muka näkeviä. Minulle tuli vain ongelmaksi tunnistaa 40 ääntä, joista suurin osa oli uusia. Tällä kertaa oli pakko välillä kysellä offgame, että kuka siihen nyt muuten tuli. Joillain ihmisillä on kyllä niin erilaiset äänet, että ne tunnisti helposti. Ja ainakin melkein kaikki niistä pelaajista, jotka olivat tammikuussakin mukana, tunnistin varsin hyvin.

Tuo larppaaminen on ihan hauskaa ajanvietettä. Ei vain siksi, että larppiporukoissa tuntuu minusta ainakin oikeasti siltä, että ne ihmiset hyväksyvät minut siellä sellaisena kuin olen. Minut hyväksytään ihan sokkonakin sinne mukaan. Se on hieno tunne, vaikka ei minua olekaan viime aikoina kauheasti juuri missään hyljeksitty, mutta sellainen aito hyväksymisen tunne on vain jotenkin käsittämätöntä. On hienoa mennä porukkaan, josta ei tunne etukäteen välttämättä juuri ketään, ja silti saa tuntea itsensä tervetulleeksi. Toinen syy larppaamisen hienouteen on se, kuinka ihmisillä on sellainen selkeä yhdessä tekemisen meininki. Meilläkin oli pelissä muutama, jotka miettivät ja toteuttivat kunnolliset oppitunnit (puheoppi, audio-visuaalinen suunnittelu, kuvaamataito, näyttämöliikunta ja näyttelijäntyö) sekä yksi, joka hääri koko päivän keittiössä tekemässä meidän porukallemme ruokaa. Minä pääsin Deana vetämään yhdessä toisen hahmon kanssa itsepuolustusta ja kun kovalla lattialla hieman ukemeja vetelin (ehkä vähän epäonnistuneesti, myönnetään) onnistuin kolauttamaan ranneluuni lattiaan sellaisessa kulmassa, että siihen tuli mustelma.

Larppaaminen on hauskaa, mielettömän hienoa ja opettavaista. Silti mietin taas, miksi minä sitä oikeasti teen. En vieläkään tiedä, onko se loppujen lopuksi minun juttuni. Ehkä tulevaisuus näyttää.

Muutama tunti mielikuvitusmaailmassa

Olin siis lauantaina larppaamassa. Pelin nimi oli Krouvi kiertotie ja minä sain olla keijukauppiaan apulainen, itsekin siis keiju.

Keijut ei ole ikinä jotenkin ollut minun juttuni, eivät ainakaan tuollaiset itsekkäät otukset, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Silti se muutama tunti meni ihan suhteellisen hyvin.

Tämä hahmoni, Sabina, oli aikaisemmin vetänyt vähän välistä väärän henkilön kohdalla. Tuli kantapään kautta huomattua, että ehkä velhoja ei kannata suututtaa - pitkän kuumetaudin seurauksena Sabina menetti näkönsä. Aikaisemmin olen larpannut täysin näkevää hahmoa, joten sokon larppaaminen oli oikeastaan uusi kokemus.

Ihmeekseni huomasin sokkona olemisen olevan helpompaa larpatessa. Olisi minun pitänyt se tietysti ymmärtää jo aikaisemmin, kun näkevää pelailin. Tunsin nimittäin silloin itsekin itseni melkein näkeväksi, vaikken oikeasti mitään nähnytkään. Ehkä siinä roolipeliin ja toiseen hahmoon syventyessä on jotain sellaista, että sitten se en ole minä, joka sählää ja törttöilee vaan se on se hahmoni. Vaikka se olisikin näkevä hahmo. Mutta minusta myös tuntuu, että en edes larpatessani törttöile niin paljoa kuin ihan offgame. Täytyisi siis kehittää itselleni joku kaappilarppaushahmo, joka päällä vedän tuolla ympäriinsä niin, että tulee törttöiltyä vähemmän. Tai ainakin hävettyä vähemmän sitä omaa sähläystään - enhän se minä ole.

Kiertotie oli siis ihan yleinen larppi, johon ilmoittauduin kaverini vinkkauksesta, kun peli kerta mielenkiintoiselta vaikutti. Tässä oli taas huomattavissa ihailtavaa ennakkoluulottomuutta: pelinjohtajat eivät olleet ennen olleet tekemisissä näkkäreiden kanssa ja he ottivat noin vain - ensimmäiseen järjestämäänsä larppiin - mukaan täysin sokon pelaajan. Muut pelaajat suhtautuivat hekin ihanan avoimesti minun siellä olemiseeni. Tunsin oloni jopa välillä ihan kotoisaksi siinä porukassa, vaikka toisaalta myös mietin, että mitä hittoa minä siellä tein. Ei olekaan siis vielä ihan niin varmaa, onko larppaaminen tosissaan minun juttuni. Ehkä ensi viikonloppu kertoo sen - menen jälleen larppaamaan näkevää.

Keijulla oli oltava suippokärkiset korvat päässä, joten ennen peliä piti hiukan lateksilla liimailla lisäkkeitä ihaniin hörökorviini. Valitettavasti ette nyt saa ihailla kuvaa yhdistelmästä Ronjan häröt hörökorvat ja haltiakorvalisäkkeet, koska kukaan ei tullut kuvanneeksi niitä. Olin kyllä varsin tyytyväinen pelin jälkeen, että minun ei tarvinnut lähteä julkisilla kotiin ne korvat päässä. Riittävästi hämmennystä aiheutimme, kun kuljimme Pasilan rautatieasemalle porukalla, jossa kahdella oli haltiakorvat ja perässä tuli vielä lateksimiekkaa kantava vihreänaamainen örkki. "Täällähän on peikkoja liikkeellä."

Kyllä minä haluan vielä uudemman kerran kokeilla fantasialarppaamista, toivottavasti vain paremmalla onnella hahmon suhteen. Hahmo, johon osaisin edes vähän samaistua, voisi olla mukavampi kuin tuollainen itserakas olento, joka ei kerro itsestään mitään ja haluaa tietää muista kaiken. Onko sellaisia olemassa? Niin, se olikin mielikuvitusmaailma.

On kivaa tuntea itsensä joskus hyväksytyksi sellaisena, mitä on.