12 tuntia teinidraamaa ja -ihmissuhdesotkuja

Olin lauantaina larppaamassa. Kyseessä oli vanha tuttu Opera School of Arts, tuttavien kesken ihan vaan OSA. Edellisestä larpista (OSA sekin) oli vierähtänyt jo yli vuosi, siitä huolimatta pelimaailmaan sujahtaminen oli helppoa ja mukavaa.

Päällimmäisinä ajatuksina pelistä on se, että punnersin. Aloitin päiväni punnertamalla, siis jo ennen kuin peli alkoi. "Mä en sano mitään kyseenalaisista keinoista päästä hahmoon", sanoi ohi kävellyt pelaaja, kun punnersin ala-aulassa. "Jos Dea punnertaa aamulla, munkin täytyy punnertaa." "Dea on hullu." Punnersin päivän aikana sen verran paljon, että oli seuraavana päivänä rinta- ja vatsalihakset kipeänä. Käsissä ei tuntunut yhtään. Vatsalihasten kipeytymisen täytyy kertoa siitä, että asento oli varsin napakka. Mutta en minä voi sille mitään, jos hahmoni pitää liikunnasta ja punnertamisesta. Näyttelijäntyön tunti oli pelkkää keskustelua, mutta... "Saanko mä silti punnertaa? Mä pystyn kyllä puhumaan samalla." Siinä vaiheessa kun ihmissuhteet alkoivat ärsyttää riittävästi, punnersin. Ja muutenkin, jos oli tylsää. Sitä tuli punnerrettua myös portaissa.

Oli aika mielenkiintoista larpata avustajan kanssa. Etenkin, kun avustajan hahmolla ja minun hahmolla ei ollut mitenkään kovin lämpivät välit. Se törkimys yritti iskeä minun miestä! Tai siis kaveria, josta olisi voinut tulla minun mies... Ja puhui pahaa isästäni ja oli muutenkin hirveä pyrkyri-diiva.

Sokeana näkevän larppaaminen asettaa tietysti välillä vähän haasteita, muttei mitään liian suuria. Okei, audiovisuaalisen suunnittelun tunnilla en tiennyt lainkaan, millaiseen videonpätkään meidän piti tehdä äänimaisemat, mutta kyllä se siinä suunnitteluvaiheessa selvisi. Enkä voinut vaihtaa merkityksellisiä katseita, kuten toiset (ja siksi minulta vietiin mies!). Paitsi etten varmaan olisi sitä miestä saanut, vaikka katseiden vaihtaminen olisi onnistunutkin: minä kun olin "yksi jätkistä". Välillä törmäilin toisiin, ruokailussa tarvitsin apua enkä hirveästi halunnut mennä aulan läpi, jossa soitettiin musiikkia kovalla, vaan kiersin kellarin kautta. Ja joo, en tunnistanut puoliakaan uusista pelaajista enkä todellakaan tiennyt aina, kenen kanssa juttelin. Päättelin vaan, että koska tuo puhuu minulle, se ei voi olla mikään vihamieheni, joten puhutaan takaisin. Vähän tosin häiritsi, etten tunnistanut kaksoissiskoani äänestä, mutta ei minulla sille mitään asiaakaan ollut enää, joten sekään ei niin häirinnyt. Olen myös ihan varma, ettei muut välttämättä olisi tajunneet minun olevan ihan täysin sokko, jos en olisi sitä kertonut. En itsekään tuntenut itseäni - tälläkään kertaa - niin sokoksi kuin offgame. Pelin jälkeen oli kivaa, kun "sai" taas olla aidosti sokea.

Tänään koulussa ensimmäisellä tunnilla meinasin unohtaa sanoa opettajalle, että hän voisi kyllä lukea kalvoaan ääneen. "Tämä näkyy aika pienellä, mutta näkeekö kaikki? Tarvitseeko lukea ääneen? Okei, hyvä, kaikki siis näkevät, tutkikaas sitä hetki." "Tota, jos sä kuitenkin lukisit ääneen..." Oli hivenen hämmentävää, kun melkein unohdin itse olevani sokea. Toisaalta myös näkevän opiskelijan pelaamisen jälkeen oli helpompi liikkua koululla, liikuin siellä tänään myös ilman keppiä. Tosin silloin, kun oikeastaan kaikki muut olivat tunnilla ja käytävät olivat tyhjiä.

*******

Kirjoittaminen on rankka laji. On ihan turha odotella mitään inspiraatioita, sellainen flow-tila tulee loppujen lopuksi äärimmäisen harvoin. Ilman erityisen suurta inspiraatiopyrähdystä on myös pystyttävä kirjoittamaan. Vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan, kirjoitettava on. Onneksi sentään luovia ajatuksia löytyy päästä riittävän usein, että jos vaan pakotan itseni kirjoittamaan, kyllä sitä tekstiä tulee. Kunhan siis on edes jotain ajatusta. Tekstin tasosta en sitten mene koskaan takuuseen.

Yhtenä kirjallisen ilmaisun tehtävänä minulla on ollut jo pitkään oma elämäkerta. Siitä tulee pitkä, enkä ole jaksanut aina pakottaa itseäni kirjoittamaan. Eilen illalla sitten vihdoin pakotin ja kirjoitin nelisen sivua lisää tekstiä - omalla mittapuullani se on jo aika paljon kerralla. Nyt tekstiä on melkein 9 sivua ja olen siinä peräti 13-vuotias. Yleensä luemme kaikki tekstimme ääneen tunnilla, mutta toivon, ettei minun tarvitse lukea elämäkertaani... Siitä kun oikeasti tulee ihan mukavan pituinen.

Muitakin killin tekstejä pitäisi kirjoitella. On vielä yksi henkilökuva kirjoittamatta ja kolmesta viimeisestä tehtävänannosta pitäisi kirjoittaa kaksi. Sitten olisi kaikki tehtävät tehtynä. Minulla on siis noin kolme ja puoli tehtävää vielä tekemättä ja kurssia on jäljellä kolmisen viikkoa. Hyvin ehtii, kunhan vaan saa sitä aikaa kirjoittamiselle... Ja pakotettua itsensä kirjoittamaan.

*******

Kuunnelmamme äänitykset pitäisi aloittaa keskiviikkona ja äänitysten tulisi olla valmiita ensiviikon loppupuolella, sitten on vielä viikko aikaa editoida. Hommasin tänään meille yhden puuttuvan näyttelijän, joka pääsee vasta ensiviikolla tekemään meidän kanssa hommia. Vielä pitäisi jostain konduktööri saada ja sitten olisi kaikki näyttelijät kasassa. Käsikirjoitusta täytyy hioa pikkuisen ja opetella omat osuudet. Onneksi oman tekstin opettelu ei ole niin vaikeaa kuin vieraan; näillä näkymin olemme menossa ylihuomenna äänittämään Riihimäen junaan. Ja minun pitäisi kyllä osata tekstini ulkoa.

Kuunnelmamme kertoo kolmen ihmisen tarinan, heidän jokaisen omalla suullaan. Siinä on siis kolme monologia. Tapahtumapaikkoina on rautatieasemat ja junat. Yksi henkilöistä saapuu junalla Joensuuhun ja halusimme siihen kyseisen saapumiskuulutuksen. Tulisi ehkä pikkuisen liian kalliiksi edestakainen matka Joensuuhun yhden kuulutuksen takia. Olin kerran kuullut ohimmennen YLE X:ltä VR:n kuulutusäänen haastattelun ja keksin kaivaa henkilön nimen esiin netistä. Nopealla googletttamisella VR:n joku kansainvälisten systeemien työntekijä, Eija Ahlberg, löytyi. Hän tekee vaan sivutyönään kuulutuksia. Pistin sähköpostia kuulutusäänelle ja kysyin nätisti, voisimmeko saada "Saavumme Joensuuhun" -kuulutuksen. Eija vastasi seuraavana päivänä ja lupasi meille kyseisen kuulutuksen ilmaiseksi, käski vaan laittaa sähköpostia "ihanille studiomiehille" ja pyytää heiltä.

Kuulutus saapui tietokoneelleni kahden sähköpostiviestin jälkeen, ei siis tarvinnut lähteä edestakaiselle matkalle Joensuuhun. Oli aivan tajuttoman siistiä. Sen jälkeen olen aika moneen kertaan hehkuttanut ihmisille sitä, kuinka olen saanut junakuulutuksen suoraan VR:n studioilta. Saavat kyllä VR:n heput meiltä kuunnelman kiitoksena.

Ostin joskus ennen koulun alkua Gina tricosta vihreän tunikan, koska ajattelin tunikoiden olevan kivoja ja että haluan niitä lisää. Kotiin päästyäni ja pari kertaa tunikaa paremmin kokeiltuani tulin tosin siihen tulokseen, etten pitänyt sen mallista yhtään. Muutama viikko sitten päätin lopulta tehdä tunikastani ihan vain trikoopaidan ja saksin helman lyhemmäksi - ompelen sen heti, kun saan Singeriini neulan ja vähän rasvaa kitisiviin paikkoihin.

Pari päivää sitten muistin, että OSA-larpin seuraava peli on muutaman viikon päästä ja haluaisin saada hahmolleni jonkun huivin/hiuspannan, ettei ihan kaikki hiukset ole naamalla koko aikaa, kun en varmaan niitä lyhyemmiksi leikkaa ennen sitä. Tämän huivi/pantasysteemin pitäisi olla sininen tai vihreä. Tänään tajusin, että minulla on se tunikan helmapala vielä tuolla kaapissa. Otin sen esiin ja hetken mietin, miten siitä saisi helpoiten sellaisen hiusvärkin, jota ajattelin. Hain sakset ja leikkelin.

Nyt minulla on juuri oikean värinen (vihreä), melko tarkalleen ajattelemani mallinen juttu, jolla saa hiukset pois naamalta. Ex-tunikan helmapala tuunautui täten jonkin sortin hiuspannaksi. Sitä helmapalaa on vielä kymmenisen senttiä jäljellä...

*******

Minulla oli tänään teatteriharkat. Edelliset harjoitukset jätin sujuvasti väliin, koska piti lukea sellaiset 200 sivua historiaa. Tänään kuitenkin paikalle menin, ihan juu.

Ensin ehdin bussipysäkille niin, että taisin kävellä oman bussini perässä. Bussi ehti siis pysäkille ennen minua ja ehti myös lähteä ennen minua. Seisoin kylttini kanssa aika pitkään... Ja luulen, että siitä meni kyllä yksi oikea bussi ohi, mutta ei kuljettaja - tai kukaan muukaan - viitsinyt ilmoittaa sitä. Pääsin siis noin 13 minuuttia myöhemmin lähteneeseen bussiin kuin se, mihin alunperin tähtäsin.

Olin Itäkeskuksessa tasan viideltä, siis silloin, kun harkkojen piti alkaa. Metroasemalta kestää vielä muutama minuutti Iirikseen. Tiesin siis olevani myöhssä, mutta yritin mennä edes melkein ripeästi.

Itäkeskuksen metroaseman toisella puolella on pari sellaista tietä, josta menee vain busseja ja takseja. Totesin, ettei sieltä bussia tule ja lähdin ylittämään suojatietä. Okei, tarkka ajatusmuotoni oli: "Sovitaan, ettei sieltä tule bussia." Astuin ehkä jopa kaksi askelta ja hups - siinä se bussi olikin. Kukaan ei ilmeisesti halunnut sopia kanssani, ettei sieltä pysäkiltä tule bussia.

Keppi jäi bussin renkaan alle ja sinkoutui kädestäni pois. Puhelimessa puhunut nainen kauhisteli pariin kertaan "hui kauheeta, hui kauheeta", lopetti puhelunsa ja riensi hakemaan keppiäni samalla, kun itse hypähtelin pari askelta taaksepäin. Nainen toi minulle kepin ja lähti vielä hakemaan siitä irronnutta kärkeä, tai tarkemmin pyörivän kärjen sitä pyörivää osaa. Bussikuski tuli viereeni kysymään, kävikö minulle kuinkaan. Vakuutin hänelle hymyillen "ei, ei tässä mitään käynyt", kun nainen antoi irronneen kärjen käteeni. Kuljettaja vielä halusi varmistaa, ettei minulle varmasti käynyt mitään. "Ei tässä tän pahemmin", sanoin ja koputin kärjen takaisin paikalleen.

Jos keppini olisi ollut edes pari kymmentä se nttiä pidemmällä, se olisi mitä todennäköisemmin katkennut, jonka jälkeen en olisi kyllä lähtenyt enää itsekseni metroasemalta mihinkään. Nyt sain vain vähän uudestaan muotoutuneen kärjen.

Taidan seuraavalla kerralla kuunnella pikkuisen tarkemmin, tuleeko sieltä oikeasti bussia vai ei. Ja ehkä muissakin tien ylityksissä, joissa ei ole liikennevaloja, ylitän -- ainakin lähiaikoina - tien vain silloin, kun olen oikeasti varma, ettei sieltä tule autoja. Sen verran siis minäkin pelästyin.

*******

Pitkä matematiikka saa minut kyllä aivan sekaisin.

Teen tutkimusta siitä, kuinka monta päivää yksi 8 vessapaperirullan pakkaus kestää (enää yksi rulla jäljellä). Siitä voin laskea keskiarvon, kuinka monta päivää yksi rulla kestää. Sitten voinkin laskea hyvin, montako rullaa ja montako pakettia tarvitsen vuodessa ja vaikka senkin, kuinka paljon niihin menee rahaa. Harkitsin myös laskevani tämän kaavan mukaan vuodessa kulutettujen vessapaperiarkkien määrän, mutten valitettavasti tiedä, montako arkkia yhdessä rullassa on. Löytyisikö se tieto jostain?

Suunnittelin myös, että voin tehdä tilastollisen tutkimuksen bussimatkasta koululle tilastoitavana asiana se, kuinka monta ihmistä tulee miltäkin pysäkiltä. Sitten voin laskea keskiarvon siitä, kuinka monta ihmistä yleensä pysäkiltä tulee. Ja jos toistan tilastoimiseni useampaan kertaan (esim. aamulla ja iltapäivällä), saan laajemman tilaston ja tarkemmat tulokset. Sitten voinkin laskea siitä kaikkea mukavaa, kuten odotusarvon ja keskihajonnan ja kaikkea.

Kyllä, minulla loppui juuri tilastot ja todennäköisyys -kurssi. Se siis oikeasti loppui... Ja minä tosissani harkitsen tällaisen tekemistä. Ainakin sen vessapaperirullan toteutan. Bussiin nousevien ihmisten määrä voi jäädä tekemättä, sillä aina, kun yritän niitä laskea, unohdan jo seuraavalla pysäkillä, mitä olin oikein tekemässä.

*******

Huomenna alkaa toinen jakso. Minulla on oikeastaan puolikas kurssi vähemmän kuin tässä jaksossa - kuusi kokonaista kurssia ja kaksi puolikasta, mutta olen silti aika paljon vähemmän koululla. Minulla on jopa hyppytunti ja keskiviikkoisin menen vasta kahteentoista, perjantaisin kymmeneen. Ja torstaina pääsen jo kolmelta, perjantaina kahdelta. Ja perjantaina olen oikeasti vaan kaksi tuntia koulussa. Aika nannaa.

*******

Ensiviikolla on syysloma! Tavallaan minusta tuntuu, ettei sille nyt niin kovin suurta tarvettakaan ole - vaikka oikeastihan viikon paussi koulunkäynnistä on enemmän kuin tarpeeseen. Olen ensin viikonlopun Nuorisofoorumissa elokuva-teeman ympärillä ja alkuviikosta lähden pariksi päiväksi kaverin mökille. Vanhempien luona Tuusulassakin ajattelin yrittää piipahtaa... Ja toisen viikonlopun vietänkin sitten maalipalloa pelaten maajoukkueleirillä. Olen siis takuulla oikein virkistynyt loman jälkeen, kaikki lihakset jumissa ja muutenkin puolikuolleena.

*******

Ostin tänään kitaraan sen katkenneen D-kielen. Hiukan helpottaa taas soittamista. Uusien kielten virittäminen vaan on kovin rasittavaa, kun ne eivät meinaa millään pysyä vireessä. Ehkä se vielä siitä.

Musiikkifazerille kun käveli sisään, vastaan tuli ensin aika hienoa pianomusiikkia. Pianosta ohi käveltyä (ja sen soittajan lopetettua, mur) alkoi kuulua kitaran soittoa. Ja kun meni liukuportaat ylös, oli toinen heppu soittamassa yläkerrassa kitaraa. Tuntui oikein mukavalta, kun sitä musiikkia tulvi niin paljon. Edellisellä kerralla siellä käydessäni oli ihan hiljaista.

*******

Ostin Musafazerille mennessä Kaisaniemen metroasemalla sijaitsevasta Aprillista 12 Bicyclen pokerikorttipakan laatikon, kun Markku Purho KY:n nettikauppa ei oikein pidä puheohjelmastani (tai puheohjelmani siitä nettikaupasta) ja tarvitsen lisää kortteja. Tulivat kortit nyt 25 senttiä kalliimmaksi kuin olisivat tulleet netitse tilattuna. Paitsi että nyt en joutunut maksamaan postimaksuja. Oli muuten Aprillin viimeinen kokonainen laatikko, muahahaa.

Laatikossa on tasapuolisesti 6 sinistä pakkaa ja 6 punaista pakkaa. Se on kiva, että molempia saa kerralla, mutta mutta... Sokkona sen selvittäminen, mitkä pakoista on minkäkin värisiä, ei ole niin helppoa. Ja minä tahdon tietää, onko minulla sininen vai punainen pakka käytössä. Laatikossa pakat olivat niinkin kovin helpossa värijärjestyksessä, että päällimmäiset pakat olivat sininen, punainen ja sininen. Hetken aikaa mietin, onko tässä joku virhe, kunnes tajusin kurkata alle: punainen, sininen ja punainen. A-haa, logiikkahan siinä oli. Ja sain poimittua itselleni siniset ja punaiset pakat erikseen.

En ole varma, voiko noita laatikoita tilata pelkästään yhden värisillä pakoilla. Se olisi kiva, niin minun ei tarvitsisi aina miettiä, kumpaa väriä pakkani on vaan voisin rauhassa käyttää pelkästään jomman kumman värisiä pakkoja. Täytynee selvittää asiaa.

(Jos joku sattuu tarvitsemaan taikuria jossain, yksi innokas ilmoittautuu.)

Muutama tunti mielikuvitusmaailmassa

Olin siis lauantaina larppaamassa. Pelin nimi oli Krouvi kiertotie ja minä sain olla keijukauppiaan apulainen, itsekin siis keiju.

Keijut ei ole ikinä jotenkin ollut minun juttuni, eivät ainakaan tuollaiset itsekkäät otukset, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Silti se muutama tunti meni ihan suhteellisen hyvin.

Tämä hahmoni, Sabina, oli aikaisemmin vetänyt vähän välistä väärän henkilön kohdalla. Tuli kantapään kautta huomattua, että ehkä velhoja ei kannata suututtaa - pitkän kuumetaudin seurauksena Sabina menetti näkönsä. Aikaisemmin olen larpannut täysin näkevää hahmoa, joten sokon larppaaminen oli oikeastaan uusi kokemus.

Ihmeekseni huomasin sokkona olemisen olevan helpompaa larpatessa. Olisi minun pitänyt se tietysti ymmärtää jo aikaisemmin, kun näkevää pelailin. Tunsin nimittäin silloin itsekin itseni melkein näkeväksi, vaikken oikeasti mitään nähnytkään. Ehkä siinä roolipeliin ja toiseen hahmoon syventyessä on jotain sellaista, että sitten se en ole minä, joka sählää ja törttöilee vaan se on se hahmoni. Vaikka se olisikin näkevä hahmo. Mutta minusta myös tuntuu, että en edes larpatessani törttöile niin paljoa kuin ihan offgame. Täytyisi siis kehittää itselleni joku kaappilarppaushahmo, joka päällä vedän tuolla ympäriinsä niin, että tulee törttöiltyä vähemmän. Tai ainakin hävettyä vähemmän sitä omaa sähläystään - enhän se minä ole.

Kiertotie oli siis ihan yleinen larppi, johon ilmoittauduin kaverini vinkkauksesta, kun peli kerta mielenkiintoiselta vaikutti. Tässä oli taas huomattavissa ihailtavaa ennakkoluulottomuutta: pelinjohtajat eivät olleet ennen olleet tekemisissä näkkäreiden kanssa ja he ottivat noin vain - ensimmäiseen järjestämäänsä larppiin - mukaan täysin sokon pelaajan. Muut pelaajat suhtautuivat hekin ihanan avoimesti minun siellä olemiseeni. Tunsin oloni jopa välillä ihan kotoisaksi siinä porukassa, vaikka toisaalta myös mietin, että mitä hittoa minä siellä tein. Ei olekaan siis vielä ihan niin varmaa, onko larppaaminen tosissaan minun juttuni. Ehkä ensi viikonloppu kertoo sen - menen jälleen larppaamaan näkevää.

Keijulla oli oltava suippokärkiset korvat päässä, joten ennen peliä piti hiukan lateksilla liimailla lisäkkeitä ihaniin hörökorviini. Valitettavasti ette nyt saa ihailla kuvaa yhdistelmästä Ronjan häröt hörökorvat ja haltiakorvalisäkkeet, koska kukaan ei tullut kuvanneeksi niitä. Olin kyllä varsin tyytyväinen pelin jälkeen, että minun ei tarvinnut lähteä julkisilla kotiin ne korvat päässä. Riittävästi hämmennystä aiheutimme, kun kuljimme Pasilan rautatieasemalle porukalla, jossa kahdella oli haltiakorvat ja perässä tuli vielä lateksimiekkaa kantava vihreänaamainen örkki. "Täällähän on peikkoja liikkeellä."

Kyllä minä haluan vielä uudemman kerran kokeilla fantasialarppaamista, toivottavasti vain paremmalla onnella hahmon suhteen. Hahmo, johon osaisin edes vähän samaistua, voisi olla mukavampi kuin tuollainen itserakas olento, joka ei kerro itsestään mitään ja haluaa tietää muista kaiken. Onko sellaisia olemassa? Niin, se olikin mielikuvitusmaailma.

On kivaa tuntea itsensä joskus hyväksytyksi sellaisena, mitä on.