Jotain näin loppiaisen ratoksi

Arvatkaa kuka on kerrankin ajoissa jossain?

Minä!

Pääsykokeet on touko-kesäkuussa ja minä olen lukenut jo yhden pääsykoekirjan kokonaan. Ajatukseni on, että nyt luetut asiat ovat sitten tutumpia ja siten helpommin opiskeltavissa, kun myöhemmin keväällä oikeasti alan opiskella. Pitäisi ehkä vähitellen päättää, milloin alan opiskella.

Lukemani pääsykoekirja on sosiologiaa. Sen lisäksi olisi luettavana vielä kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen pääsykoekirjat. Aion hakea myös Teakin äänisuunnittelulinjalle ihan vain siksi, että sinne on mielenkiintoiset ennakkotehtävät.

Sosiologian pääsykoekirja innosti minut lainaamaan myös Emil Durkheimin Itsemurha –teoksen, melko pitkän sosiologisen tutkimuksen. Taidan olla siinä hieman yli puolivälin ja se on oikein mielenkiintoista. Ehkä sosiologia on se oikea ala? Minusta voisi tulla tutkija.

Teakin ennakkotehtäviäkin olen tässä pohdiskellut. Pientä haastetta tuottaa tehtävä, jossa pitää tehdä ääniteoksesta havainnekuva ja kirjallinen analyysi. Ei siinä kirjallisessa puolessa mitään ongelmaa (tai ehkä on, ei ole mitenkään helpoin teos), mutta havainnekuva… Olen saanut viimeisten kahdeksan vuoden aikana vapautuksen kaikista kuvallisista tehtävistä, ellen välttämättä ole halunnut niitä tehdä. Kun on ennakkotehtävistä kyse, en taida raaskia jättää tekemättä.

Noista ennakkotehtävistä pidän erityisesti auditiivisesta omaelämäkerrasta. Olen tällä viikolla käynyt läpi pienenä äänittämiäni C-kasetteja, josko niistä löytyisi jotain käyttökelpoista (suurinta osaa kuunnellessani muistan tilanteen, jossa olen sitä äänittänyt tai muutoin äänitykseen liittyviä asioita, mutta olen löytänyt myös muutamia äänityksiä, joista minulla ei ole mitään aavistustakaan). Muistin aikaisemmin tehtävän maksimipituuden olevan viisiminuuttia, mutta se olikin vain kaksi. Pitää siis vähän tarkemmin miettiä,mitä siihen laitan ja miten.

Teakin opiskeluissakin on pieniä haasteita aiheuttavia osa-alueita. Ensimmäisen vuoden opinnot sisältävät nimittäin sekä ääni- että valosuunnittelua. Voi tietysti olla, että minusta kehkeytyykin hyvä valosuunnittelija, vaikken valoa näe lainkaan.

Rehellisesti uskon, etten pääse Teakiinkaan koska en näe. On siis ihan hyvä olla noita yliopistovaihtoehtoja (suomen kieli, sosiologia ja kotimainen kirjallisuus), joissanäkökyky ei merkitse mitään.

*******

Eilen tajusin äkisti, että minunhan oli tarkoitus käyttää noin puolikas välivuoteni myös kirjoittamiseen. Jotain kummaa kuitenkin tapahtui ja kirjoittaminen on näemmä vaihtunut urheilemiseen. En ole tainnut kirjoittaa mitään fiktiivistä sitten viime kevään. No, voisin edes vielä parantaa tähän saakka ensimmäistä oikeasti hyvää novelliani, nyt kun sen kirjoittamisesta on aika reilusti aikaa. Ehkä näenkin vähitellen puutteita.

Viime keväänä minulla oli mielestäni mahtava punainen lanka runokokoelmaan. Paha vaan, etten tainnut kirjoittaa sitä mihinkään. En muista enää yhtään, mihin se edes liittyi. Minulla oli myös haaveena kirjoittaa paljon novelleja, kun ei ole koulua eikä mitään muutakaan. Hups, unohtui.

Ehtiihän tässä vielä…

*******

Ostimme veitsitelineeksi seinään kiinnitettävän magneetin. Kotiin tullessamme riemuitsin jo valmiiksi siitä, että pääsen käyttämään uutta akkuporakonettani. No, eihän se ihan niin mennytkään.

Ainut järkevä paikka kiinnittää magneetti on kohta, jossa on kaakelia. Minun porakoneessani ei ole ainuttakaan poranterää, pelkkiä ruuvipäitä (ja niitä kyllä riittää!). Ensin nietin, saanko sen ruuvin ihan vaan sellaisenaan seinään kiinni, vaikka laatan saumakohtaan. Aika äkkiä tajusin itsekin, ettei se taida ihan niin sujua. Iskä lupasi tulla joku päivä iskuporakoneen ja timanttiterän kanssa kiinnittämään sen.

Elättelen vielä toivoa, että kellon ja sammutuspeitteen saisin ihan itsenäisesti seinään kiinni, mutta saa nähdä. Pitäisi varmaan ostaa niitä poranteriä.

*******

Oikean käden etusormi on kovin kipeytynyt rystysestä. Oletan syynä olevan neulomisen, mutten ymmärrä, miten niin on päässyt käymään. Nivel on kuitenkin niin kipeä, että puristusote esim. sähköhammasharjasta sattuu ja jopa tietokoneella kirjoittaminen tuntuu. En tiedä, mikä asiaa auttaisi. En edes ole neulonut neljään päivään, kun loppui tietty lanka kesken. Nyt tosin pitäisi pipo tehdä…

*******

Tällä pitkähköllä kirjoituksella yritän korvata pitkähkön tauon. (sain muuten kutsun maajoukkueleirille, aika siistiä!)

Kirjoitan

Humanistilöysäilyjaksossani minulla on ollut suuri ajankäytöllinen ongelma: aikaa on, mutta mitään en saa aikaan. Koko ajan vaan siirrän tekemisiä myöhempään, kun "ehtii ne silloinkin" ja ajattelen vain, että pitäisi tehdä tätä ja pitäisi tehdä tuota. Hengailu ja yleinen haahuilu ei johda mihinkään, eikä ole hyödyllistä. Alkaa vain pänniä sellainen toimettonuus. Keksin ratkaisun tekemättömyyteeni.

Olen ehkä hitusen hullu, mutta lähdin mukaan Nanowrimoon, jossa tarkoituksena on kirjoittaa marraskuun aikana 50000 sanaa, yhtä ja samaa tarinaa. Olisihan se helppoa, jos kaikki kuukauden aikana kirjoittamat sanat laskettaisiin mukaan, mutta niiden täytyy valitettavasti olla samaa tarinaa. Taidan siis kirjoittaa kaiken vapaa-aikani.

en usko, että pystyn tuohon 50000 sanaan, mutta jos vaikka 25000 saisi kasaan, olisin jo kovin tyytyväinen. Koska aloitin kirjoittamisen päivän myöhässä, vasta tänä aamuna, päivittäinen saldo pitäisi olla 1725 kirjoitettua sanaa. Tänään on vasta 760 sanaa kasassa.

en aio ottaa Nanowrimosta mitään stressiä. Otan tämän harjoituksen kannalta ja testaan, miten hyvin saan luotua tekstiä ilman itsekritiikkiä ja sensuuria. "Muokkaaminen jätetään joulukuulle", kuten nettisivutkin jossain sanoivat. Jos saan luotua toimivaa juonta ja hyviä henkilöhahmoja, on se kaikki hyvin suurta plussaa. Tavoite on vain kirjoittaa.

Nanowrimo ei ole suinkaan ainut, mitä minun pitää tässä kirjoittaa. Työn alla on runoja kaverin synttärilahjaa varten ja kaksi kuunnelmaa, joista toinen on kirjallisen ilmaisun lopputyöteksti. Kirjoittaa siis saan, siistiä! Ehkä opin samalla kirjoittamaan.

*******

Minulla on ollut viime aikoina suuri ongelma keksiä, mistä ihmeestä kirjoitan blogiini. Tämän blogin ideana on ollut - on toivottavasti edelleen - valottaa näkövammaisena elämistä, ihan arkisiakin asioita. Ongelma minulle on syntynyt, koska olen pitänyt itseäni ja elämääni vaan niin normaalina, etten ole enää oikein keksinyt, mistä voin muka kirjoittaa ja mikä muka ketään kiinnostaisi, kun ei tässä mitään kummallista ole. Niinpä ajattelin nyt heittää pallon teille, lukijakuntani: mistä haluat minun kirjoittavan? Mitä sellaista näkövammaisuudessa, sokean arjessa tai muuten vain elämässä on, josta haluaisit kuulla minun versioni?

Syksy ja lomaviikko

Olen ollut tämän viikon syyslomalla. Päätin jo aikoja sitten, etten koskekaan koko viikkoon koulujuttuihin, en edes pitkällä tikulla. Tavoitteen toteuttaminen ei tuottanut vaikeuksia. Tämä on ollut niin löysä, aikatauluton viikko, etten tiedä, milloin viimeksi olisi ollut tällaista.

Olen käynyt katsomassa (kuuntelemassa) Joutsenlampea, lukenut Risto Ahtia, suunnitellut kaverini kanssa kuunnelmaa, pohtinut kirjallisen ilmaisun lopputyötekstiäni (ainut vähänkään kouluun liittyvä asia), keskustellut kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, istunut Hesperian puistossa piknikillä, tavannut kavereita, leiponut ja syönyt banaanikakkua, ajatellut tulevaisuuttani... Eilen olin 30-vuotisjuhlissa, tänään olen nukkunut pitkään ja lukenut Harold Bloomia. Viikkoni on ollut rento, rentouttava ja sisällöttömyydessään kovin monisisältöinen.

Välistä löysin itseni miettimästä, mihin oikein aikani katoaa, vaikken tee mitään. Tunsin miltei huonoa omaatuntoa tehottomista päivistäni. Sitten annoin itselleni luvan olla syyslomalla tehoton.

Pidän syksystä. Pidän syksyn tuoksusta, hämäristä illoista, lehtikasoista, ruskan väreistä, vaikken sitä silmin voikaan enää nähdä, viilenevästä ilmasta. Syksy on rauhallinen vuodenaika, juuri sopiva tulevaisuuden ja oman sisäisen taiteilijuuden pohtimiseen.

Olen miettinyt viimeisen puolentoista viikon aikana kohtuu paljon, miksi haluan ilmaista itseäni taiteen keinoin. Miksi minä kirjoitan? Mitä kirjoitan? Miksi taion? Miksi esiinnyn? Mitä haluan sanoa? Mitä minulla on sanottavana? Mitä taide on ja mitä sen pitäisi olla?

Olen ärsyyntynyt tämän päivän taiteen "viihteellistymisestä", siitä, että kaiken pitää olla valmiiksi pureskeltua, kevyttä hauskaa, jonka vastaanottamiseen ei tarvitse käyttää juuri omaa energiaa. Silti en osaa yksiselitteisesti sanoa, mitä taiteen pitäisi minusta olla, tai mikä on taiteen ja viihteen ero. Taide ei ole yksiselitteistä. Sillä pitäisi olla jotain sanottavaa, jotain ajatuksia ja tunteita herättävää - ehkä enemmän kuitenkin niitä ajatuksia. Ihmiset ajattelevat liian vähän.

Voisin mennä Orivedelle kirjoittajakurssille, Ugandaan vapaaehtoistyöhön tai EVS:ään - mutten voi. Vuoden päästä koittava tulevaisuuteni, reilun puolen vuoden jakso ilman opiskeluja, on tällä hetkellä mahdollisimman sekavana palapelinä, palikat hajallaan. Ehkä minä vielä joskus tiedän, mitä vuoden kuluttua teen.

12 tuntia teinidraamaa ja -ihmissuhdesotkuja

Olin lauantaina larppaamassa. Kyseessä oli vanha tuttu Opera School of Arts, tuttavien kesken ihan vaan OSA. Edellisestä larpista (OSA sekin) oli vierähtänyt jo yli vuosi, siitä huolimatta pelimaailmaan sujahtaminen oli helppoa ja mukavaa.

Päällimmäisinä ajatuksina pelistä on se, että punnersin. Aloitin päiväni punnertamalla, siis jo ennen kuin peli alkoi. "Mä en sano mitään kyseenalaisista keinoista päästä hahmoon", sanoi ohi kävellyt pelaaja, kun punnersin ala-aulassa. "Jos Dea punnertaa aamulla, munkin täytyy punnertaa." "Dea on hullu." Punnersin päivän aikana sen verran paljon, että oli seuraavana päivänä rinta- ja vatsalihakset kipeänä. Käsissä ei tuntunut yhtään. Vatsalihasten kipeytymisen täytyy kertoa siitä, että asento oli varsin napakka. Mutta en minä voi sille mitään, jos hahmoni pitää liikunnasta ja punnertamisesta. Näyttelijäntyön tunti oli pelkkää keskustelua, mutta... "Saanko mä silti punnertaa? Mä pystyn kyllä puhumaan samalla." Siinä vaiheessa kun ihmissuhteet alkoivat ärsyttää riittävästi, punnersin. Ja muutenkin, jos oli tylsää. Sitä tuli punnerrettua myös portaissa.

Oli aika mielenkiintoista larpata avustajan kanssa. Etenkin, kun avustajan hahmolla ja minun hahmolla ei ollut mitenkään kovin lämpivät välit. Se törkimys yritti iskeä minun miestä! Tai siis kaveria, josta olisi voinut tulla minun mies... Ja puhui pahaa isästäni ja oli muutenkin hirveä pyrkyri-diiva.

Sokeana näkevän larppaaminen asettaa tietysti välillä vähän haasteita, muttei mitään liian suuria. Okei, audiovisuaalisen suunnittelun tunnilla en tiennyt lainkaan, millaiseen videonpätkään meidän piti tehdä äänimaisemat, mutta kyllä se siinä suunnitteluvaiheessa selvisi. Enkä voinut vaihtaa merkityksellisiä katseita, kuten toiset (ja siksi minulta vietiin mies!). Paitsi etten varmaan olisi sitä miestä saanut, vaikka katseiden vaihtaminen olisi onnistunutkin: minä kun olin "yksi jätkistä". Välillä törmäilin toisiin, ruokailussa tarvitsin apua enkä hirveästi halunnut mennä aulan läpi, jossa soitettiin musiikkia kovalla, vaan kiersin kellarin kautta. Ja joo, en tunnistanut puoliakaan uusista pelaajista enkä todellakaan tiennyt aina, kenen kanssa juttelin. Päättelin vaan, että koska tuo puhuu minulle, se ei voi olla mikään vihamieheni, joten puhutaan takaisin. Vähän tosin häiritsi, etten tunnistanut kaksoissiskoani äänestä, mutta ei minulla sille mitään asiaakaan ollut enää, joten sekään ei niin häirinnyt. Olen myös ihan varma, ettei muut välttämättä olisi tajunneet minun olevan ihan täysin sokko, jos en olisi sitä kertonut. En itsekään tuntenut itseäni - tälläkään kertaa - niin sokoksi kuin offgame. Pelin jälkeen oli kivaa, kun "sai" taas olla aidosti sokea.

Tänään koulussa ensimmäisellä tunnilla meinasin unohtaa sanoa opettajalle, että hän voisi kyllä lukea kalvoaan ääneen. "Tämä näkyy aika pienellä, mutta näkeekö kaikki? Tarvitseeko lukea ääneen? Okei, hyvä, kaikki siis näkevät, tutkikaas sitä hetki." "Tota, jos sä kuitenkin lukisit ääneen..." Oli hivenen hämmentävää, kun melkein unohdin itse olevani sokea. Toisaalta myös näkevän opiskelijan pelaamisen jälkeen oli helpompi liikkua koululla, liikuin siellä tänään myös ilman keppiä. Tosin silloin, kun oikeastaan kaikki muut olivat tunnilla ja käytävät olivat tyhjiä.

*******

Kirjoittaminen on rankka laji. On ihan turha odotella mitään inspiraatioita, sellainen flow-tila tulee loppujen lopuksi äärimmäisen harvoin. Ilman erityisen suurta inspiraatiopyrähdystä on myös pystyttävä kirjoittamaan. Vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan, kirjoitettava on. Onneksi sentään luovia ajatuksia löytyy päästä riittävän usein, että jos vaan pakotan itseni kirjoittamaan, kyllä sitä tekstiä tulee. Kunhan siis on edes jotain ajatusta. Tekstin tasosta en sitten mene koskaan takuuseen.

Yhtenä kirjallisen ilmaisun tehtävänä minulla on ollut jo pitkään oma elämäkerta. Siitä tulee pitkä, enkä ole jaksanut aina pakottaa itseäni kirjoittamaan. Eilen illalla sitten vihdoin pakotin ja kirjoitin nelisen sivua lisää tekstiä - omalla mittapuullani se on jo aika paljon kerralla. Nyt tekstiä on melkein 9 sivua ja olen siinä peräti 13-vuotias. Yleensä luemme kaikki tekstimme ääneen tunnilla, mutta toivon, ettei minun tarvitse lukea elämäkertaani... Siitä kun oikeasti tulee ihan mukavan pituinen.

Muitakin killin tekstejä pitäisi kirjoitella. On vielä yksi henkilökuva kirjoittamatta ja kolmesta viimeisestä tehtävänannosta pitäisi kirjoittaa kaksi. Sitten olisi kaikki tehtävät tehtynä. Minulla on siis noin kolme ja puoli tehtävää vielä tekemättä ja kurssia on jäljellä kolmisen viikkoa. Hyvin ehtii, kunhan vaan saa sitä aikaa kirjoittamiselle... Ja pakotettua itsensä kirjoittamaan.

*******

Kuunnelmamme äänitykset pitäisi aloittaa keskiviikkona ja äänitysten tulisi olla valmiita ensiviikon loppupuolella, sitten on vielä viikko aikaa editoida. Hommasin tänään meille yhden puuttuvan näyttelijän, joka pääsee vasta ensiviikolla tekemään meidän kanssa hommia. Vielä pitäisi jostain konduktööri saada ja sitten olisi kaikki näyttelijät kasassa. Käsikirjoitusta täytyy hioa pikkuisen ja opetella omat osuudet. Onneksi oman tekstin opettelu ei ole niin vaikeaa kuin vieraan; näillä näkymin olemme menossa ylihuomenna äänittämään Riihimäen junaan. Ja minun pitäisi kyllä osata tekstini ulkoa.

Kuunnelmamme kertoo kolmen ihmisen tarinan, heidän jokaisen omalla suullaan. Siinä on siis kolme monologia. Tapahtumapaikkoina on rautatieasemat ja junat. Yksi henkilöistä saapuu junalla Joensuuhun ja halusimme siihen kyseisen saapumiskuulutuksen. Tulisi ehkä pikkuisen liian kalliiksi edestakainen matka Joensuuhun yhden kuulutuksen takia. Olin kerran kuullut ohimmennen YLE X:ltä VR:n kuulutusäänen haastattelun ja keksin kaivaa henkilön nimen esiin netistä. Nopealla googletttamisella VR:n joku kansainvälisten systeemien työntekijä, Eija Ahlberg, löytyi. Hän tekee vaan sivutyönään kuulutuksia. Pistin sähköpostia kuulutusäänelle ja kysyin nätisti, voisimmeko saada "Saavumme Joensuuhun" -kuulutuksen. Eija vastasi seuraavana päivänä ja lupasi meille kyseisen kuulutuksen ilmaiseksi, käski vaan laittaa sähköpostia "ihanille studiomiehille" ja pyytää heiltä.

Kuulutus saapui tietokoneelleni kahden sähköpostiviestin jälkeen, ei siis tarvinnut lähteä edestakaiselle matkalle Joensuuhun. Oli aivan tajuttoman siistiä. Sen jälkeen olen aika moneen kertaan hehkuttanut ihmisille sitä, kuinka olen saanut junakuulutuksen suoraan VR:n studioilta. Saavat kyllä VR:n heput meiltä kuunnelman kiitoksena.