Syksy on käynnistynyt

On vierähtänyt aika melkoisesti siitä, kun viimeksi olen blogiani päivittänyt. Muutenkin viime aikoina (aika pitkällä katsantokannalla) blogin päivitystahti on vaan harventunut harventumistaan, niinpä olen jo harkinnut koko bloggaamisen lopettamista. Nyt kuitenkin vähän viimeaikaisia kuulumisia.

*******

Yliopisto-opinnot ovat käynnistyneet tällä viikolla kunnolla. Ainakin nyt vielä ensimmäisten luentojen perusteella suomen kieli on kiinnostava opiskeluala. Ainut mietityttävä asia opinnoissa tällä hetkellä on ihmisiin tutustuminen. En lopppujen lopuksi ole kovinkaan sosiaalinen ihminen – tai olen, jos joku muu tekee aloitteen. Minulle aloitteen teko ja aivan turhanpäiväinen smalltalk on haastavaa. Aloitteellisuutta tietysti vaikeuttaa se, etten löydä ihmisiä, mutten oikein osaa ryhtyä juttelemaan edes luennolla viereen istuvien tyyppien kanssa, elleivät he aloita.

Tähän mennessä en ole oikein tutustunut kehenkään. Jotkut saatan tunnistaa äänestä ja niiden kanssa tulee vaihdettua muutama sana, mutta suurimmaksi osaksi olen aika yksin. Tuntuu siltä, että todella monet ovat jo tutustuneet ihmisiin niin, että ovat ehtineet saada ihan kavereitakin. Minä tunnen oloni vielä melko ulkopuoliseksi, mutta toivon tilanteen tasaantuvan tässä ajan myötä.

Meillä on yllättävän vähän mitään pakollista kurssikirjallisuutta, suositeltavaa oheislukemista kuitenkin löytyy. Olen hankkinut niitä oheislukemistoksi suositeltavia kirjoja, jotka ovat näkövamaisten kirjastossa Celiassa. Muutoin taidan pärjätä aika hyvin ilman kirjatilauksia sieltä. Monisteita sitten meillä käytetäänkin aika paljon. Suurin osa niistä löytyy netistä sähköisessä muodossa, joten niidenkin lukeminen onnistuu – kuten luentokalvojen, jotka melkein jokaisella kurssilla on netissä jo ennen luennon alkua, jotkut opettajat laittavat vasta luennon jälkeen.

*******

Olin pitkästä aikaa harjoitusleirillä, kun tammikuun jälkeiset leirit ovat syystä ja toisesta jääneet väliin. Tämänkertainen leiri oli paralympiakomitean nuorten leiri ja meitä urheilijoita oli siis useista lajeista javammaluokista. Tämä tarkoitti käytännössä leirin ohjelmassa sitä, että illalla oli koko porukalle yhteisiä palauttavia harjoituksia, joissa pääsi vähän kokeilemaan muitakin lajeja. En tiedä, mitä aiemmilla leireillä on yhteisissä harjoituksissa tehty, koska tuo oli ensimmäinen paraleirini, jolle pääsin. Nyt pelattiin pyörätuolikorista ja yleisurheilijoiden järjestämässä harjoituksessa tehtiin aitakävelyä (pyörätuoliurheilijat jotain muuta – en tiedä, mitä) ja heiteltiin turbokeihästä.

Joskus pienenä olen leikkinyt koristuolilla, mutta nyt ensimmäisen kerran oikeasti käytin sellaista. Ensin vähän mietitytti, mitä mahtaa tulla sokkona koriksen pelaamisesta, mutta kyllä se ihan sujui ja hauskaa oli. Seuraavana päivänä oli hartiat jumissa niin, että huomasi tehneensä niillä jotain. En tiedä, kipeytyivätkö ne siitä kelaamisesta vai siitä, kun heittelin ennen korispelin alkua ihan vaan paikaltani koreja (olin siinä aika haka). Pyörätuolikoriksesta ja muusta tuolin käytöstä - mm. kelasin tuolin liikuntasalista ulkokautta paikkaan, johon ne piti palauttaa - tuli sellainen luottamus, että jos joskus joutuisi jonkin onnettomuuden takia joksikin aikaa istumaan pyörätuolissa, sillä liikkuminen onnistuisi myös sokkona. Keksin senkin, mitä urheilulajia voin harrastaa, jos onnistun vammauttamaan itseni tuplavammaiseksi - varasuunnitelma on tietysti oltava jo valmiina. Viimestään Viimeistään silloin minusta tulisi kuulantyötäjä/keihäänheittäjä.

Tämä leiri palautti minut maanpinnalle, kun penikat kipeytyivät kunnolla ensimmäisen kerran sitten tukipohjallisten hankkimisen jälkeen. Ehkä jalkani eivät vaan kestä peräkkäisinä päivinä isoja juoksumääriä, kun ne vaivaavat joka leirillä. Täytynee seuraavilla leireillä vähän yrittää miettiä treenien järjestystä sen mukaan, että välissä tekee vähemmän juoksuja. Mutta nyt ainakin olen varma siitä, että aion treenata seuraaviin paralympialaisiin Rioon 2016. Katsotaan sitten parin vuoden päästä uudestaan, olenko edelleen yhtä motivoitunut…

En lähde Lontooseen, mutta opin uuden asian

Vaikka Lontooseen paralympialaisiin lähteminen ei ollutkaan minulle mikään pitkäaikainen haave – vastahan vuosi sitten aloin taas harjoitella yleisurheilua – nyt vähän harmittaa, etten sinne lähde. Paralympiamatka oli hyvin lähellä, kun kerta A-rajan ylitin ja minulle haettiin villiä korttia. Se oli niin lähellä, että ehdin jo ihan ajatella ehkä lähteväni Lontooseen. Se oli sen verran lähellä, että nyt lukiessani tuttujeni Lontoon-valmistautumisesta Facebookista tai blogeista, vähän harmittaa, etten ole mukana.

Nyt voin kuitenkin keskittyä rauhassa opintojen alkuun eikä tarvitse miettiä, mitä teen, kun olen kurssien alun Lontoossa. En ole. Voin myös tähdätä treenaamisen neljän vuoden päähän Rion paralympialaisiin – silloin olisi ehkä jo teoreettiset mahdollisuudet pärjätäkin kisoissa. Nyt, vaikka olenkin pituushypyssä ylittänyt A-rajan, tuskin olisin paralympialaisissa sijoittunut kovinkaan hyvin, sillä siellä urheilijoiden vähyyden vuoksi on yhdistetty sokeiden F11 luokka heikkonäköisten F12 luokkaan. Heikkonäköiset hyppäävät paremmin.

Pituushypyn treenaamisen lisäksi sain eilisestä piirimestaruuskisasta rutkasti lisämotivaatiota juoksun harjoitteluun. Osallistuin siis 100 metrin juoksuun. Lähtö oli hermostuttava, sillä meidät ammuttiin kahdesti takaisin – ensimmäisellä kerralla yksi varasti, toisella kerralla yksi sai varoituksen. Vasta kolmannella yrityksellä pääsimme oikeasti matkaan. Juoksu tuntui kulkevan hyvin – ainakin paremmin kuin Iisalmessa pari viikkoa sitten – mutta aika (15,77) jäi kaivertamaan. Se on kuitenkin neljä kymmenystä hitaampi kuin kesäkuussa tekemäni ennätys.

Eilisessä kisassa kävi myös ensimmäisen kerran niin, että aika oli otettu vahingossa opasjuoksijastani. Tarvitsen juoksussa kaksi rataa – toinen minulle, toinen oppaalleni. minun radakseni oli ilmoitettu 7, tosiasiassa siis radat 7 ja 8. Opas juoksee vasemmalla puolellani, eli tällä kertaa sillä radalla 7. Maalikameraa tarkkailevat toimitsijat olivat ilmeisesti ajatelleet vain, että minulla on rata 7, joten sen tulos katsotaan. Opasjuoksija ei saa ylittää maaliviivaa ennen minua, niinpä hän siinä aivan lopussa hidastaa hieman. Oppaastani otettu aika oli 15,84. Koska meistä molemmista juoksu tuntui kulkeneen paremmin, epäilimme, olisiko aika otettu väärin. Olihan se. Vaikka ero olikin nyt huimat seitsemän sadasosaa, on kiva, että tulos saatiin korjattua.

Haluaisin mennä heti treenaamaan lisää juoksua, haluan oppia juoksemaan paremmin. Ongelmana on vaan vähän se, etten voi mennä yksin eikä minulla enää tällä viikolla taida olla ketään opasta tarjolla. Tahtoisin niin kovasti mennä heti!

*******

Olen aina pitänyt vanhempiani hyvin sallivina sen suhteen, mitä asioita voin sokkona tehdä. Tai tarkemmin sanottuna niin, että voin tehdä samoja asioita kuin näkevätkin. Viime viikonloppuna huomasin kuitenkin, ettei asia ihan niin yksinkertainen olekaan.

Olin yötä äidilläni Tuusulassa. Kotona ei ollut ”talonväkeä” muita kuin pikkuveljeni. Aamulla huomasin (kun yritin veljen tiskejä tiskata), ettei hanasta tule lämmintä vettä. Pikkuveli vielä veti sikeitä, niinpä soitin äidille. Selvisi, että lämpimän veden puute oli ihan suunniteltu ja tietoinen juttu: kun talossa ei ole ketään, on turha pitää öljylämmitystä päällä. Pitäisi siis vaan laittaa pannu päälle ja vesi lämpenisi.

Äiti kysyi, onko pikkuveljeni hereillä, hän kun osaa sen pannun laittaa päälle. Minä sanoin meneväni herättämään sen.

Niin meninkin. Uninen veli vastasi pyyntööni pannun käynnistämisestä: "Etkö sä muka osaa tehdä sitä? Sehän on ihan helppo homma." Totesin, ettei kukaan ole ikinä kertonut minulle, miten se tehdään – eli ei, en osaa. Veli neuvoi, sanallisesti.

Laitoin pannun päälle ja pääsin aamusaunani yhteydessä myös lämpimään suihkuun.

Terveisiä Hollannista

EM-kisareissu Hollannin Stadskanaalissa on nyt takana. Toin sieltä Suomelle f11-luokan pituushypystä pronssia. Tulos jäi sentin päähän ennätyksestäni, hyppäsin 383 cm. Meitä oli huimat neljä hyppääjää. Kisa oli minulta hyvä suoritus ottaen huomioon kaksi viikkoa aiemmin nyrjähtäneen nilkan, joka oli teipattuna.

Reissu oli aikas mukava. Koska lähdin Hollantiin ajoissa luokittelua varten, jäi minulle ja oppaalleni melko paljon aikaa ihan vain turistinakin olemiseen. Näin etenkin siksi, että luokitteluni olikin heti tulopäivänämme eikä seuraavana, kuten aikataulussa sanottiin. Mukana ollut kyynärsauva tosin hämäsi ihmisiä ja minun luultiin menevän liikuntavammaisten luokitukseen.

Luokitus oli jännä tilanne. Kaksi silmälääkäriä kävi lampun kanssa tuijottamassa silmiäni ja kysyivät, näenkö valoa. No en nähnyt. Olin ihan sekaisin, kun en edes kunnolla tajunnut, että minua osoitetaan koko ajan lampulla silmiin. Onneksi oli yleisurheiluavustaja mukana, sillä vähän oli tuon kielitaidon kanssa vaikeuksia. Sokean paperit sieltä aika helposti tuli, mutta kahden vuoden päästä pitää mennä uudestaan.

Kävimme pyöräilemässä tandemilla (ilman kypärää, koska sellaisen hankkiminen Hollannista oli vaikeaa), hämmästyimme vajaan 20000 asukkaan pikkukaupungin tarjonnasta, söimme Milka-suklaata ja minä sinistä Smurffi-jäätelöä… Muutoin ruokavalio oli melko leipäpainotteista.

Kontaktit muunmaalaisiin jäivät suhteellisen vähäisiksi, mutta muuhun Suomen joukkueeseen tutustuin kyllä paremmin. En ole ehtinyt vielä käymään kuin yhdellä maajoukkueleirillä, joten porukka oli minulle vielä melko vierasta. YU-avustajani kanssa olimme yhdessä miltei 24/7, mutta hermot eivät tainneet mennä kummallakaan, ihme kyllä.

Viimeisen illan partyissä pöydissä kierteli close-up-taikuri, ja minäkin vähän innostuin esittämään korttitaikuutta pöytäseurueelleni. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt aikaa… Pääsin myös tanssimaan pyörätuolitanssia suomalaisten ratakelaajien lajivalmentajan sylissä. Oli ehkä tähänastisen elämäni mieleenpainuvin tanssikokemus. Kävin myös tutustumassa heittotuoliin, joka on varsin jännittävän näköinen kapistus.

Ensimmäiseltä kansainväliseltä yleisurheilukisareissulta jäi paljon hyviä muistoja. Kannatti käydä. Suomi sai myös aika paljon enemmän mitaleja vammaisyleisurheilun Euroopan mestaruuskisoista kuin ”terveiden” vastaavista mittelöistä. Hollannin saalis oli 9 mitalia.

Helppo ja vaikea reitti

Huomenna aamusta on lähtö Hollantiin EM-kisoihin. Oikeastaan kisat alkavat vasta lauantaina avajaisilla, mutta tässä niitä ennen tehdään luokituksia. Vammaisurheilussa urheilijat luokitellaan vamman ja sen vaikeuden mukaan ja luokituksia tarkistellaan aina silloin tällöin. Minulla ei vielä kansainvälistä luokitusta edes ole ja siksi lähden Hollantiin muuta joukkuetta aikaisemmin.

Koska tämä Suomessakin tehty ”perusluokitus” on tehty vain papereiden perusteella, ei minulla oikein edes ole käsitystä, mitä luokitustilanteessa tapahtuu. Näkö siellä tarkistetaan, juu. Luokitusta varten olen lähettänyt Hollantiin etukäteen lääkärinlausunnon ja käännättänyt viimeisimmän epikriisini englanniksi.

Uskon minun kohdalla tuon luokittelun olevan aika helppo homma, kun en edes valoa näe.

Hollannista palattuani alkaa sitten taas treenit, kun toivottavasti nilkka on toipunut kunnolla siihen mennessä. Mutta tulevia treenejä varten olin tänään opettelemassa reittiä Olympiastadionille ja Eläintarhan urheilukentälle. Molemmat reitit olisivat ihanhelppoja ja yksinkertaisia, jos kaikki liikennevalot piippaisivat.

Olympiastadionille meneminen ei ole ongelma, mutta sieltä pois tullessa pitäisi ylittää Mannerheimintie sellaisesta kohtaa, jossa valot eivät pidä ääntä. Liikkumistaidonohjaajani mukaan siinä ei välttämättä edes kulje muita jalankulkijoita, joilta voisi kysäistä valon väriä. Olympiastadionilta paluureitissä minun pitää myös kuunnella jalkapallokentän laidalla olevaa rakennusta, jotta tietäisin, missä yksi suojatie on.

Eläintarhassa yhdetkään valot eivät pidä ääntä. Muuten reitti olisi hyvin selkeä, mutta vilkasliikenteisen kadun ylittäminen on vähän jännittävää, jos ei tiedä, milloin valot ovat vihreällä. Siellä sentään saattaa olla muita kulkijoita.

Jos voisin jotenkin vaikuttaa kaupunkiympäristööni, sen lisäksi, että metrolaiturin reunassa olevan turva-alueen tuntisi hyvin kepillä, haluaisin myös kaikkien liikennevalojen pitävän ääntä.

Kaupungin vammaispalveluja

Kesän tullen tuli tarve hakea paria kaupungin vammaispalvelun piiriin kuuluvaa asiaa: lisää avustajatunteja ja liikkumistaitoa. Molempiin syynä oli oikeastaan yleisurheilu. Koska harjoitukset siirtyivät hallista ulkokentille, pitää minun oppia itse menemään niille. Ja kun harjoitukset ja kisamatkat lisääntyvät näin kesällä, tietää se enemmän työtä yleisurheiluavustajalleni. Tähän asti hän on toiminut ihan palkatta, mutta nyt ainakin kesän ajaksi ajateltiin hakea kaupungilta siihen avustajatunteja, että hän saa ihan palkkaa hommastaan.

Olen muuttanut Helsingissä asuessani niin monta kertaa, että oikeastaan yksikään sosiaalityöntekijöistäni ei ole tullut minulle mitenkään tutuksi. Nytkin piti ihan Helsingin kaupungin sivuilta katsoa, kuka mahtaa olla alueeni sosiaalityöntekijä, jolta minun pitäisi näitä asioita hakea.

Käytännössä yksi puhelinsoitto selvitti molemmat asiani. Avustajatunteja sain helposti lisää, eikä sekään ole ongelma, että minulle työskentelee kaksi eri henkilöä. ”Koska sä olet työnantaja, saat palkata ihan niin monta avustajaa kuin haluat.” Tuntien lisäys oli ihan yksinkertainen juttu, koska nykyään henkilökohtainen avustaja on vaikeavammaisille subjektiivinen etu – vai miksi sitä oikein kutsuisi. En tiedä, kuinka monta tuntia tähän subjektiivisuuden piiriin tarkalleen menee, mutta tällä päätöksellä minulla on elokuun loppuun 80 tuntia kuussa avustajaa käytettävissä. Koska Hollannin EM-kisamatka oli yksi syy, jolla lisätuntien tarvetta perustelin, lähetin vielä varmuuden vuoksi todisteeksi SUL:n hallituksen päätöksen EM-joukkueen kokoonpanosta.

Liikkumistaidon tuntien saaminen ei ihan niin yksinkertaista ollut, vaikka sos.työntekijä ottikin puheluni suullisena hakemuksena, eikä minun tarvinnut erikseen enää kirjoittaa vammaispalveluhakemusta. Liikkumistaidon tunnit ovat kuitenkin harkinnanalaisia ja sosiaalityöntekijäni miettikin mm. sitä, ovatko hakemani palvelut ristiriitaisia: jos minulla on avustaja harjoituksissa, miksi minun täytyy osata kulkea harjoituspaikalle itse, jos voisimme esimerkiksi tavata avustajan kanssa jossain pisteessä, johon jo valmiiksi osaan.

Tällä logiikalla voisi kyseenalaistaa myös sen, miksi minun piti osata mennä kouluun itse – minullahan oli avustaja!

No, sain perusteltua tarpeeni riittävän hyvin, jotta sosiaalityöntekijä lupasi myöntää 15 tuntia liikkumistaidonohjausta saatuaan lt-ohjaajaltani kustannusarvion. Hyvä niin, sillä vaikka sosiaalityöntekijä ei sitä ehkä ymmärtänytkään, on sokeana aika tärkeää se, että pystyy liikkumaan itsenäisesti. Vaikka teoriassa voisinkin mennä harjoituksiin niin, että näkisin avustajani ensin jossain tai hän hakisi minut jostain, on itsemääräämisoikeuteni ja vapauteni kannalta aika tärkeää, että pystyn myös itsenäisesti kulkemaan harjoituspaikoille. Aivan eri juttu on sitten kisamatkat paikkakunnilla (tai maassa), joissa en ole ennen käynyt. Siellä luonnollisestikaan en osaa kulkea itse ja tarvitsen jonkun mukaan.

Yksi vaihtoehto harjoituksiin menemiseen on tietysti taksi – sitä olenkin muutaman kerran käyttänyt, kun en ole ehtinyt opetella paikkoja. Kaikkiin harjoituskertoihin eivät taksimatkat kuitenkaan riitä. Enkä minä halua kulkea jatkuvasti taksilla sellaisia reittejä, jotka voisin opetella. Sekään ei tunnu järin vapaalta elämältä.

Nyt osaan jo mennä itse Pukinmäen urheilukentälle, vielä Olympiastadion ja Eläintarhan kenttä pitäisi opetella. Juuri nyt niillä ei olekaan niin kiirettä, sillä lauantaina Pukinmäessä kisoissa kahden suomenennätyksen lisäksi nyrjäytin – jälleen – nilkkani. Nyt se meni hiukan pahemmin kuin edellisellä kerralla, jos kivusta voi mitään päätellä. Harjoitukset jatkunevat heinäkuussa, kun ensin olen käynyt haistelemassa Hollannissa EM-kisatunnelmia. Saa nähdä, hyppäänkö siellä, vai tuleeko reissusta pelkkä fiilistelyreissu. Tietysti voin opetella reitit harjoituspaikkoihin jo valmiiksi, niin ei tarvitse heinäkuussa enää sitä miettiä.

Lauantaina kahvia, sunnuntaina festareita... ja muita juttuja

Viikonloppuna on paljon mahdollisuuksia törmätä minuun kaupungilla (kun sanon tämän näin, tulee ihan sellainen olo, kuin ihmisillä olisi suurikin hinku nähdä minut):

Lauantaina järjestämme tulevan yritysporukkamme kanssa yhden Pimé Cafén Helsingin Kalliossa. Lisää tietoa (kellonajat, osoite- ja karttatiedot) esim. nettisivuillamme Pimecafe.fi tai FB-tapahtumassa. Tervetuloa kahville!

Sunnuntaina taas minut voi bongata Maailma kylässä –festareilta Näkövammaisten keskusliiiton ständiltä mustan laatikon kanssa.

*******

Haluaisin vain urheilla, urheilla ja urheilla… Mutta jos ensin hoitaisin pääsykokeet pois alta. Vielä kaksi jäljellä.

Oletteko koskaan kuulleet tundranenetistä? En minäkään ennen tiistaita, jolloin jouduin kääntämään 10 lausetta suomesta tundranenetiksi. Oli siis suomen kielen pääsykoe. Huomasi, etten ollut kovin paneutunut sen lukemiseen: en muistanut yhden sijamuodon nimeä (kiersin sen käyttämällä järjestyslukua ja toivon, että muistin edes sen oikein), minulla ei ollut hajuakaan, mitä pääsykoekirjani puhuivat kielen normeista (ilmeisesti kaikki kolme niiistä puhuivat, sillä esseessä piti käsitellä kielen normeja pääsykoekirjallisuuden pohjalta, heitin hatusta) enkä osannut edes arvata, mitä direktiivinen lausuma tarkoittaa. Uskon kuitenkin edes niiden tundranenetin käännöslauseiden menneen oikein ja ainakin pari kohtaa tehtävästä, jossa piti vertailla suomen ja inkeroisen kielen eroja, saattoi osua kohdalleen. Eli tehtävät, jotka eivät suoranaisesti edes liittyneet minun hakemaani aineeseen. Sama pääsykoe oli siis sekä suomen kieleen että suomalais- ugrilaisten kielten tutkimukseen.

Kävelin eilen kitaran kanssa päiväkodin pihan ohi. Ulkona oli ehkä eskari-ikäisiä lapsia. Yksi poika huusi kaverilleen: "Hei, tuolla on sokko joka voi soittaa kitaraa!" Kaveri ei ilmeisesti kuunnellut tai muuten kiinnostunut aiheesta, kun sama piti huutaa vielä pari kertaa. Hymyilytti.

Liikuntamyllyssä joku oli minulta lupaa kysymättä mennyt siirtämään naisten pukkarin toiseen paikkaan – siinä, missä ennen oli ovi, oli eilen edessä vain kummallinen pressuhökötys. Onneksi käytävällä vastaan tullut nuorukainen neuvoi oikean oven. Pukuhuoneessa olin ehkä vielä enemmän sekaisin, koska se oli täysin eri mallinen kuin edellinen. Harkkojen jälkeen jo sentään löysin pukkarin itse ja ymmärsin sen sisustusta paremmin.

Treeneistä minun piti siirtyä vauhdikkaasti Vuosaareen kitaristien kevätmatineaan. Menin metrolla Myllypurosta Itäkeskukseen, jossa piti vaihtaa Vuosaaren suuntaan menevään metroon. Itäkeskuksessa kuulutetaan, kumpaan suuntaan seuraaava juna menee: Vuosaareenvai Mellunmäkeen. Satuin laiturille niin viime tingassa, etten ehtinyt kuulla kuulutusta, kun metro jo tuli. Päätin ottaa riskin ja luottaa siihen, että kun äsken tuli Mellunmäen suunnasta metro, joka jatkoi keskustaan, keskustasta tulevan metron on pakko mennä Vuosaareen.

Eipäs ollutkaan. Myllypurossa nousin metrosta ja menin taas Itäkeskukseen vaihtamaan toiselle laiturille…

Tänään kävin Keskon pääkonttorissa noutamassa minulle myönnetyn stipendin. He myöntävät sellaisia vuosittain nuorille urheilijoille ja taiteen korkeakouluopiskelijoille. Stipendin saajia oli 41. Oli kummallista seistä kahden pitkän miehen (Keskon päällikön ja hallituksen puheenjohtajan) välissä valokuvassa ja yrittää samalla keskustella niiden kanssa. Olen vähän pettynyt, ettei yhdeltäkään viidestä vammaisurheilijasta kysytty parasta saavutusta tai tulevaisuuden tavoitteita – kaikilta muilta urheilijoilta taidettiin kysyä. Kakku oli kyllä hyvää.

Päivän kulku ja vähän yleisurheilua

Mietin tässä joku päivä tarkemmin, mitä kaikkia asioita ehkä teen eri tavalla kuin näkevät. Tässä siis yhden päivän tarinaa. Todellisuudessa kaikki eivät ole tapahtuneet samana päivänä, mutta samalla viikolla kyllä.

---

Aamulla aloitan pääsykokeisiin lukemisen. Avaan tietokoneesta sosiologian muistiinpanotiedoston ja Daisy-kuuntelulaitteesta Victor Streamista oikean kirjan. Äänikirjani lukija on sentään niin fiksu, että luettelee vierasperäiset nimet ja termit kirjain kirjaimelta, niinpä saan ne muistiinpanoihini kirjattua. Painelen kirjaa pauselle, kirjoitan muistiinpanoja ja jatkan taas.

Teen inventaarion ruokakaappiin ja totean, että kauppaan pitäisi lähteä. Mikaelilla on hommat kesken, niinpä lähden yksin.

Rappukäytävässä tulee ykköskerroksessa vastaan maahanmuuttajaäiti lapsensa kanssa. Lapsi on jo ensimmäisten portaiden puolivälissä, mutta äiti seisoskelee alhaalla. Kun tulen portaat alas, nainen ottaa minua kaiteen loppuessa kädestä. Irrottaudun siitä ja lähden kohti ulko-ovea. Nainen kävelee edelläni ovelle, avaa sen minulle ja pitää sitä auki, että pääsen ulos. Kiitän naista, joka palaa takaisin sisään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, mutta edelleen mietin, minkä ihmeen takia.

Lähimpään kauppaan ei ole pitkä matka. Sinne sisään päästyäni kassalla oleva myyjä moikkaa minua ja lupaa tulla kohta auttamaan. Hän pyytää toisen myyjän kassalle ja lähtee kanssani hakemaan ostoksia. Kassalle päästyämme toinen myyjä laittaa ostokseni kassaan, toinen pakkaa ne minulle valmiiksi reppuun.

Kun pääsen kotiin, aloitan ruuanlaiton. Käyn parista purkista kysymässä Mikaelilta, kumpi on tomaattimurskaa. Suurin osa mausteistamme on maustepurkeissa, joista kuitenkin lähes kaikista puuttuu vielä pistemerkinnät. Niinpä haistelen mausteita ja heittelen vähän mitä sattuu yrttejä ruokaan. Yritän tunnistaa myllyssä olevat valko- ja mustapippurit toisistaan, mutta taisin silti laittaa juuri väärää.

Lähden yleisurheiluharkkoihin Pukinmäkeen. Oikeaan suuntaan menevälle bussipysäkille mennessä pitää ylittää tie. Suuntaan jalkakäytävän reunaan, kun joku tulee kauhuissaan takaani: ”Hei, älä mee autotielle!” Selitän hänelle vain seuraavani kepillä jalkakäytävän reunaa, jotta löytäisin suojatien, kun siinä kohtaa reuna on madallettu. Jään sitten suojatien kohdalle odottelemaan, päästääkö vasemmalta tuleva auto minut yli – ei päästä, muttta seuraava hidastaa.

Itäkeskuksessa minulla on vähän kiireinen vaihto seuraavaan bussiin. Nousen ylös ja olen ryntäämässä bussista ulos, kun käytävän toisella puolella istunut ihminen yhtäkkiä tarraa kyynärpäästäni ja koettaa tukea minua tullessani alas keskikäytävälle. Yritän kohteliaasti irrottautua otteesta, joka lähinnä hidastaa. Kiitän kuljettajaa ja teen parhaani väistellessä ihmisiä, kun kiiruhdan kohti seuraavan bussin pysäkkiä.

Pyydän Pukinmäkeen menevän bussin kuljettajaa kertomaan, milloin ollaan Pukinmäen asemalla. Kuljettaja lupaa sanoa ja menen istumaan hänen taakseen. Parin kymmenen minuutin päästä tunnistan itse oikean pysäkkini, mutta varmistan vielä sen kuljettajalta (tai haluan hänen tajuavan, että tuli jotain unohdettua). Nousen bussipysäkiltä portaat ylös juna-asemalle odottamaan yleisurheiluavustajaani.

Hän ei ole koskaan ennen käynyt Pukinmäessä saati sitten siellä kentällä. Minä olin jo kerran käynyt kentällä, joten osaan kyllä neuvoa, mihin suuntaan mennä, vaikken itsenäisesti löytäisikään kentälle. Yhdessä löydämme perille.

Hyppään pituutta niin, että avustaja laittaa minut seisomaan oikeaan kohtaan ja menee sitten itse hiekkalaatikkoon. Sieltä hän pyytää minua vielä näyttämään suunnan ja sen ollessa suoraan taputtaa ja huutaa äänimerkiksi. Lasken askeleita juostessani ja toivon kovasti ponnistavani oikeasta kohtaa. Parin hypyn jälkeen joku pikkupoika kysyy: ”Miks toi hyppää silmät kiinni?”

Pukinmäestä suuntaan Roihuvuoreen musiikin teoriatunnille. Aikataulu on tällä kertaa hieman tiukka, niinpä minun on pakko lähteä taksilla. Onneksi muistan vielä, missä Pukinmäessä on taksitolppa. Autoja siellä ei tosin näy. Soitan taksikeskukseen, josta luvataan ilmoittaa kuskeille, että Pukinmäessä olisi asiakkaita. Saan odotella aika pitkään ja soittaa vielä uudestaan. Tolpalta soittaessa on vaan se vika, että sitä ei laiteta samanlaisena tilauksena kun muulloin, vaan pelkästään ilmoitetaan, että siellä olisi joku. Myöhästyn teoriatunniltani.

Tunnilla opettaja sanoo jo toivoneensa, etten minä tulisikaan, koska hän on unohtanut tehdä tehtävät minulle sähköisesti meidän kehittämällämme vähän omalaatuisella nuotinkirjoitustavalla. Hän kuitenkin lukee sointuanalyysitehtävässä minulle sointuun kuuluvien nuottien nuottinimet, ja minä kirjoitan pistenäyttöni muistiin vastaukset. Minulta ja parilta muulta puuttuu vielä tutkintokokonaisuudesta melodiasanelu, joten opettaja soittaa pianolla pientä melodiapätkää ja minä kirjoitan sen niin ikään pistenäyttöni muistiin, ihan pistenuotteja käyttäen. Olen melodiasanelussa aika huono, mutta onneksi nyt soitettava melodia on minulle tuttu (ei se oikeasti auta paljonkaan) ja vähitellen opin tunnistamaan luokan pianosta H:n sen kummallisesta räminästä, mikä helpottaa tehtävää huomattavasti. Muita tehtäviä minulta ei puutu ja saan lähteä tunnilta etukäteen muiden jäädessä vielä tekemään jotain tehtäviä luokkaan.

Kotiin menen taas kahdella bussilla, ensin Roihuvuoresta Itäkeskukseen ja sieltä vielä Myllypuroon. Ensimmäinen bussimatka kestää noin kolme minuuttia ja istun jotenkin täysin ajatuksissani, enkä tajua meidän tulevan Itäkeskukseen. Bussi jättää kaikki muut matkustajat pois ja kaartaa metroaseman toiselle puolelle, jolloin minäkin jopa tajuan, että olisi äsken pitänyt jäädä. Kuljettaja pysäyttää ja avaa ovet, mnä menen selittämään nolona: ”Mä en tajunnut, että me oltiin jo Itäkeskuksessa. Ollaanko me nyt kasikakkosen pysäkillä?” Kuljettaja vastaa myöntävästi ja minä tungen kaikkien bussiin sisään tulevien ihmisten välistä ulos ja menen seuraavan bussini pysäkille.

Kotiin päästyäni kirjoitan teoriaopettajalle sähköpostiin tunnilla tekemäni tehtävät. En ole aikaisemmin itse kauheasti kirjoittanut kehittämäämme nuottikirjoitusta, lukea sitä osaan kyllä ihan hyvin, joten nuottien kirjoittamisessa menee jonkin aikaa, kun pitää ihan pohtia, mitenkäs se menikään.

Iltapalaa naamaan ja nukkumaan.

*******

Eilen ja toissapäivänä oli tosiaan parit yleisurheilukisat. Torstaina avasin kisakauteni oikein mallikkaasti, kun ensimmäisellä harjoitushypyllä jotenkin sekosin laskuissa ja jätin kaksi askelta laskematta. Tulin siis alas ennen hiekkalaatikkoa ja onnistuin vielä vääntämään nilkkani niin, ettei se hetkeen kantanut yhtään ja hiukan sattui. Sain myös ”asvaltti-ihottumaa” sääreen. Nilkka teipattiin ja minä hyppäsin kaikki kuusi kisahyppyä ihan hyvin, teipattuna ei nimittäin sattunut. Paransin ennätystäni, mutta tuulilukemat sillä hypyllä olivat vähän liian suuret eikä tuloksesta siis tullut täysin virallista. (Yleisurheiluavustajani äidin mukaan olen ihanan positiivinen; vähän nilkka nyrjähtää – mutta ei se mitään, kyllä minä hyppään!)

Eilisessä kisassa nilkka vielä varmuuden vuoksi teipattiin, vaikka normaali kävely ainakin sujui jo ihan hyvin kivuttomasti. Paransin ennätystäni vähän lisää ja hyppäsin 377 cm, mikä jäi vain kolmen sentin päähän Lontoon A-rajasta. Tässäkin hypyssä oli kuitenkin aavistuksen liikaa tuulta, enkä siis saanut ulkoratojen uutta suomenennätystä nimiini. Kultaa kuitenkin sain ja ihan virallisenkin uuden ennätyksen 361 (ei liikaa tuulta), kun edelinen oli 359. EM-kisoissa otan tavoitteeksi tehdä uuden SE:n.

Pääsykokeita, urheilua ja tekniikan auttava voima

Pääsykoerumbani käynnistyy ensi viikolla kahdella humanistisen tiedekunnan kokeella. Voin suoraan sanoa, että jos jompaankumpaan pääsen sisään, kyse ei ole tämän kevään lukuinnokkuudestani vaan aiemmin omaksutusta tiedosta. Ajan uhkaavasti vähetessä olen nääs käytännössä luovuttanut suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden lukemisen suhteen ja keskittänyt energiani sosiologiaan, jossa ei ehkä ihan voi heittää tietoja hatusta tai aiemmin opitusta, kun sitä ei kauheasti ole voinut oppia aiemmin missään.

Pääsykoejärjestelyjen suhteen olen vihdoin rauhallisin mielin. Olen hakenut kaikkiin kolmeen pääsykokeeseeni samoja erityisjärjestelyitä: tunnin lisäaikaa, koetehtäviä sähköisessä muodossa ja oikeutta käyttää omaa kannettavaa tietokonetta, jossa on ruudunlukuohjelma, ppuhesyntetisaattori sekä pistenäyttö. Humanistisesta tiedekunnasta sain dekaanin myöntävän päätöksen kaksi arkipäivää (välissä oli viikonloppu) sen jälkeen, kun olin hakemukseni vienyt kiinni olevaan opintotoimistoon. Valtiotieteellisen tiedekunnan päätöstä sain sitten odotella eiliseen, vaikka hakemuksen sinnekin kiikutin jo maaliskuun lopussa. Ehdin välissä olla jo vähän huolestunut erityisjärjestelyideni suhteen, kun valtsikasta joku laittoi minulle hyvin kummastelevaa sähköpostia, jonka sisältö hieman varioidusti oli seuraava:

”Erityisjärjestelyhakemuksessasi on oman apuvälineen kohdalla ’oma kannettava tietokone, jossa puhesyntetisaattori ja pistenäyttö’. Lääkärintodistuksessasi kuitenkin lukee vain, että tarvitset kysymykset sähköisesti ja tietokoneen käyttöösi. Muista apuvälineistä ei mainita mitään. Mitä tämä tarkoittaa?”

Lääkärintodistuksessani ehkä lukee sekin, että olen sokea, joten tarvitsen tietokoneen, jota pystyn käyttämään… Myöntävä päätös sieltäkin siis loppujen lopuksi tuli. Molempiin tiedekuntiin olin yhteydessä jo ennen hakemuksen jättämistä ja kerroin, että voin myös saada lainaan Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamosta koneen tarvitsemillani apuvälineillä. Humanistisesta tiedekunnasta silloin vastattiin, että voin hakea oikeutta käyttää myös omaa tietokonetta ja kun sieltä sen oikeuden sain, päätin hakea samaa myös valtsikasta – vähensi kivasti järjesteltävien asioiden määrää, kun ei tarvitse lainailla konetta ulkopuolelta.

*******

Torstaina ja perjantaina on yleisurheilukisat, joissa voin vielä yrittää ylittää pituushypyn Lontoon A-rajaa. Jos pariin treenihyppyyn on uskomista, ylitys lienee ihan mahdollinen. Kunhan muistan, miten ponnistetaan. Vaikken Lontooseen pääsisikään, niin ainakin menen juhannukseksi Hollantiin EM-kisoihin.

Treenaaminen on siirtynyt Liikuntamyllyn sisätiloista ulos. Olen nyt käynyt kaksi kertaa Pukinmäen kentällä harjoittelemassa. Oli kiva huomata, että edelleen osaan jäädä Pukinmäen asemalla pois bussista (kummallakaan kerralla kuljettaja ei ole muistanut sanoa sitä pysäkkiä, vaikka pyysin) ja pystyn neuvomaan reitin kentälle, vaikka itsekin kävin siellä ensimmäisen kerran viikko sitten. En Pukinmäessä asuessani edes tiennyt, missä siellä on yleisurheilukenttä. Nykyään tiedän senkin, missä siellä on kirjasto.

*******

Kävin pari viikkoa sitten Riikalla laulutunnilla, koska olen jostain onnistunut kehittämään melkoisen suuren yksinlaulukammon. Sitä piti käydä parantelemassa, jotta voisin selvitä suullisesta teoriakokeesta, josta ei laulamatta selviä. Kammoni helpotti hiukan, mutta lähellä silti oli, etten olisi kieltäytynyt tyystin laulamasta teoriakokeessa. Suoraan nuoteista (primavistana) laulaminen on kammottavaa. Jotenkin kummassa ne kuitenkin antoivat kokeesta arvosanaksi 4½/5. Ihmettelen kovasti.

*******

Korkkasin tänään rullaluistelukauden omalta osaltani – jos sitä nyt voi rullaluisteluksi kutsua. Suurimman osan ajasta olin hukassa, enkä viettänyt ulkona kuin vajaan puoli tuntia. En ole kauhean montaa kertaa yksin kulkenut siitä kohtaa, mistä nyt ajattelin luistimilla mennä – enemmän kulkemaani reittiä en voinut käyttää, koska hiekkatie ja rullaluistimet eivät sovi yhteen. En sitten kunnolla muistanutkaan, miten sellaiselle pienelle tienpätkälle mentiin, ja edessä oleva auto sekotti minut täysin. Taisin välillä eksyä jonkun talon pihaan ja… en tiedä.

Olin jo vähällä soittaa Mikaelin hakemaan minut, mutta löysin sitten itseni istumaan kivelle. Siinä istuskellessani kuuntelin ympäristön ääniä (”tuolla on isompi autotie, tuolla päiväkoti… tuosta suunnasta tulee ihmisiä…”) ja käytin vielä iPhonessa olevaa Blindsquare-ohjelmaa ja sen kompassia apunani. Paikallistin itseni ja löysin kotiin.

Ennen seuraaaavaa rullaluistelureissua taidan kulkea ainakin kerran kyseisen reitinpätkän ihan jalan.

*******

Blindsquare on sovellus, jota olen testaillut tässä vajaan kahden kuukauden ajan, jos nyt oikein muistan. Se perustuu Foursquareen, mutta sen käyttäjällä ei tarvitse olla Foursquare-tiliä. Blindsquare käyttää hyväkseen ihmisten foursquareen merkkaamia paikkoja. BS kertoo halutun säteen sisältä, mitä merkattuja paikkoja löytyy eri kategorioissa (kaupat ja palvelut, koulutus, taide ja viihde, ruoka ja juoma jne). Sillä voi laittaa jotain löytyneistä paikoista seurantaan niin, että se kertoo, missä suunnassa ja miten kaukana itsestä haettu paikka on. Kohteita voi etsiä suoraan kohteen nimelläkin, jolloin BS toimii vähän navigaattorin tavoin, vaikkei neuvokaan yhtä tarkkaan reittiä – vain summittaisen suunnan. Blindsquare hyödyntää suunnistuksessaan kompassia, mutta osaa myös kertoa käyttäjän oman sijainnin osoitteen ja lähimmän risteyksen.

Olen käyttänyt Blindsquarea vieraalla paikkakunnalla tietyn ruokapaikan etsimiseen ja apuna sellaisilla reiteillä, joita en ole kunnolla muistanut ja joissa olen tarvinnut pientä varmistusta siitä, millä tiellä olen ja mikä olikaan se risteys, josta piti kääntyä. Pari kertaa olen myös onnistuneesti selvittänyt eksyessäni sijaintini niin, että olen löytänyt kotiin. Sokkona on mukava tietää, mitä kaikkia paikkoja lähistöltä löytyy, ja siinä Blindsquare on hyvä apuväline.

Pian Blindsquare tulee yleiseen jakeluun App Storeen ja sitä voi siis käyttää iPhonen ja iPadin kanssa. Sovelluksesta voi olla hyötyä ihan näkevillekin, eli suosittelen kokeilemaan, jos vaan kiinnostaa.

Yleisurheilukuulumisia ja vähän jalkavaivoja

Olin torstaista sunnuntaihin Pajulahdessa yleisurheiluleirillä ja Sm-hallikisoissa. Tunsin itseni urheilijaksi, vaikkei leiri mennytkään aivan suunnitellusti.

Pajulahdessa oli samaan aikaan kansainväliset Pajulahti Gamesit, joten lyöttäydyin menomatkalla parin maalipalloilijan matkaan ja pääsin osin siivellä perille saakka (Itäkeskuksesta ehtii junaan rautatieasemalle, vaikka metro lähtisi 20 minuuttia ennen junan lähtöä, testattu on). Pari muuta yleisurheilijaa oli tullut Pajulahteen jo aikaisemmin ja minun tullessa olivat treenaamassa. Soittelin niille ja mietin, mitä ihmettä teen, kun ei ollut hajuakaan leirin ohjelmasta tai aikataulusta tai mistään, missä muut ovat. Lopulta toiset löytyivät ja pääsin hommasta enemmän kartalle. Minulta jäi torstai-iltana treenit tekemättä, mutta söin ruokaa senkin edestä. Avannossakin kävin pulahtamassa ja uittamassa jalkoja.

Koska oma oppaani oli tulossa leirille vasta perjantaina iltapäivästä, aamutreenin aloittelin leirin juoksu- ja hyppyvalmentajan kanssa. Alkuverkassa alkoivat muutaman päivän kipeilleet penikat jumiutua oikein kunnolla, myös pohkeen alaosa ilmaisi olemassaolonsa kipeästi. Vähän alkoi jo seisominenkin sattua.

Pari kertaa juoksin noin 20 metrin matkan polvennostojuoksua ja yritin epätoivoisesti tajuta itselleni uutta liikettä, kun penikkakipu yltyi sietämättömäksi. Kyykin katsomassa muiden jalkoja, jotta ymmärtäisin, miten se liike, jonka nimeäkään en enää muista, tehdään ja kipu vain yltyi. Treenit jäivät minun osaltani sitten oikeastaan siihen.

Makasin jäiden kanssa ja yritin saada kipua jaloissa vähän lieventymään. Kun pahin kipu oli aavistuksen helpottanut, kävin heittelemässä kuntopalloa ja kävelemässä aitoja. Loppuverkka olikin taas paljain jaloin kumirouheella kävelyä.

Iltapäivästä leirillä mukana ollut fysioterapeutti hieroi penikoitani ja käsittelyn lopuksi katsoi jalkojeni asentoa. Molemmissa jaloissa oli lievää virheasentoa, yliprotaatiota, toisessa enemmän, toisessa vähän vähemmän. Fyssari suositteli tukipohjallisten ostoa.

Iltatreenissä oli pakko kokeilla, onnistuuko kevyt hölkkä hieronnan jälkeen… Ei kovin hyvin. Tein taas vähän juttuja pallolla ja sellaista jalkatreeniä, jossa ei tule juurikaan tärähdyksiä jaloille. Pari vauhditonta pituushyppyä piti kuitenkin käydä tekemässä. Ja kun oli melkein tyhjä kumirouhekenttä, kärrynnpyöriäkin heittelin. Illalla taas saunaan ja jalkoja uittamaan avantoon, se teki penikoille hyvää.

Lauantaina en enää edes yrittänyt juosta, vaikka kovasti mieli teki. Piti vähän säästellä jalkoja sunnuntain kisaa varten. Tehtiin lihaskuntoa kuntopallon kanssa ja käveltiin Pajulahdesta Nastolan keskustaan, noin 6 km edestakainen matka. Vielä lauantai-iltanakin tuli käytyä saunassa ja avannossa. Muuten päivä menikin hengaillessa ja syödessä.

Koko sunnuntaiaamun mietin, juoksenko kisoissa 60 metriä vai en. Penikoiden kannalta olisi hyvä, jos en juoksisi, ja se saattaisi parantaa pituushypyn tulosta, jos ei ole penikat jo valmiiksi aivan jumissa. Halusin kuitenkin juosta ja kun valmentajaltani asiaa kysyin, vastaus oli: "totta kai juokset!"

Niin sitä sitten juostiin, vaikka sattuikin. Ennen lähtöä pidin jaloissa jäitä, heti juoksun jälkeen pistin jäät takaisin. Siten siitä selvittiin ja henkilökohtaisia ennätyksiä tuli rikottua molemmissa lajeissa: 60 m 9.72 s ja pituus 359 cm (Lontoon A-rajaan enää 21 cm). Kilpakumppanini pisti kuitenkin aavistuksen paremmaksi ja tuomisina oli kaksi hopeamitalia. Kisa oli kuitenkin melko kova, juoksussa ero oli vain yhden sadasosan.

Tänään aamulla penikat olivat jälleen raivostuttavan kipeät, vaikka olin illalla pistänyt niihin jäätä. Kylmä-kuuma-hoito jäi kuitenkin tekemättä ja se mitä ilmeisimmin kostautui. Aamupäivästä googlettelin tukipohjallisia ja kävin sitten sellaiset ostamassa Puhoksen Intersportissa olevasta Footbalance-pisteestä. Katsotaan, miltä niillä kävely tuntuu. Odotukset ovat korkealla. Toivottavasti penikkakivut helpottuvat uusien pohjallisten myötä.

Edit: Olen nyt jo jonkin verran päässyt kävelemään pohjallisten kanssa ulkona ja se on ihanaa! Vaikka penikat ovat vielä jokseenkin jumissa, uusien pohjallisten kanssa kävellessä ei satu. Sen sijaan sisällä ilman kenkiä käveleminen vähän sattuu.

Jotain näin loppiaisen ratoksi

Arvatkaa kuka on kerrankin ajoissa jossain?

Minä!

Pääsykokeet on touko-kesäkuussa ja minä olen lukenut jo yhden pääsykoekirjan kokonaan. Ajatukseni on, että nyt luetut asiat ovat sitten tutumpia ja siten helpommin opiskeltavissa, kun myöhemmin keväällä oikeasti alan opiskella. Pitäisi ehkä vähitellen päättää, milloin alan opiskella.

Lukemani pääsykoekirja on sosiologiaa. Sen lisäksi olisi luettavana vielä kotimaisen kirjallisuuden ja suomen kielen pääsykoekirjat. Aion hakea myös Teakin äänisuunnittelulinjalle ihan vain siksi, että sinne on mielenkiintoiset ennakkotehtävät.

Sosiologian pääsykoekirja innosti minut lainaamaan myös Emil Durkheimin Itsemurha –teoksen, melko pitkän sosiologisen tutkimuksen. Taidan olla siinä hieman yli puolivälin ja se on oikein mielenkiintoista. Ehkä sosiologia on se oikea ala? Minusta voisi tulla tutkija.

Teakin ennakkotehtäviäkin olen tässä pohdiskellut. Pientä haastetta tuottaa tehtävä, jossa pitää tehdä ääniteoksesta havainnekuva ja kirjallinen analyysi. Ei siinä kirjallisessa puolessa mitään ongelmaa (tai ehkä on, ei ole mitenkään helpoin teos), mutta havainnekuva… Olen saanut viimeisten kahdeksan vuoden aikana vapautuksen kaikista kuvallisista tehtävistä, ellen välttämättä ole halunnut niitä tehdä. Kun on ennakkotehtävistä kyse, en taida raaskia jättää tekemättä.

Noista ennakkotehtävistä pidän erityisesti auditiivisesta omaelämäkerrasta. Olen tällä viikolla käynyt läpi pienenä äänittämiäni C-kasetteja, josko niistä löytyisi jotain käyttökelpoista (suurinta osaa kuunnellessani muistan tilanteen, jossa olen sitä äänittänyt tai muutoin äänitykseen liittyviä asioita, mutta olen löytänyt myös muutamia äänityksiä, joista minulla ei ole mitään aavistustakaan). Muistin aikaisemmin tehtävän maksimipituuden olevan viisiminuuttia, mutta se olikin vain kaksi. Pitää siis vähän tarkemmin miettiä,mitä siihen laitan ja miten.

Teakin opiskeluissakin on pieniä haasteita aiheuttavia osa-alueita. Ensimmäisen vuoden opinnot sisältävät nimittäin sekä ääni- että valosuunnittelua. Voi tietysti olla, että minusta kehkeytyykin hyvä valosuunnittelija, vaikken valoa näe lainkaan.

Rehellisesti uskon, etten pääse Teakiinkaan koska en näe. On siis ihan hyvä olla noita yliopistovaihtoehtoja (suomen kieli, sosiologia ja kotimainen kirjallisuus), joissanäkökyky ei merkitse mitään.

*******

Eilen tajusin äkisti, että minunhan oli tarkoitus käyttää noin puolikas välivuoteni myös kirjoittamiseen. Jotain kummaa kuitenkin tapahtui ja kirjoittaminen on näemmä vaihtunut urheilemiseen. En ole tainnut kirjoittaa mitään fiktiivistä sitten viime kevään. No, voisin edes vielä parantaa tähän saakka ensimmäistä oikeasti hyvää novelliani, nyt kun sen kirjoittamisesta on aika reilusti aikaa. Ehkä näenkin vähitellen puutteita.

Viime keväänä minulla oli mielestäni mahtava punainen lanka runokokoelmaan. Paha vaan, etten tainnut kirjoittaa sitä mihinkään. En muista enää yhtään, mihin se edes liittyi. Minulla oli myös haaveena kirjoittaa paljon novelleja, kun ei ole koulua eikä mitään muutakaan. Hups, unohtui.

Ehtiihän tässä vielä…

*******

Ostimme veitsitelineeksi seinään kiinnitettävän magneetin. Kotiin tullessamme riemuitsin jo valmiiksi siitä, että pääsen käyttämään uutta akkuporakonettani. No, eihän se ihan niin mennytkään.

Ainut järkevä paikka kiinnittää magneetti on kohta, jossa on kaakelia. Minun porakoneessani ei ole ainuttakaan poranterää, pelkkiä ruuvipäitä (ja niitä kyllä riittää!). Ensin nietin, saanko sen ruuvin ihan vaan sellaisenaan seinään kiinni, vaikka laatan saumakohtaan. Aika äkkiä tajusin itsekin, ettei se taida ihan niin sujua. Iskä lupasi tulla joku päivä iskuporakoneen ja timanttiterän kanssa kiinnittämään sen.

Elättelen vielä toivoa, että kellon ja sammutuspeitteen saisin ihan itsenäisesti seinään kiinni, mutta saa nähdä. Pitäisi varmaan ostaa niitä poranteriä.

*******

Oikean käden etusormi on kovin kipeytynyt rystysestä. Oletan syynä olevan neulomisen, mutten ymmärrä, miten niin on päässyt käymään. Nivel on kuitenkin niin kipeä, että puristusote esim. sähköhammasharjasta sattuu ja jopa tietokoneella kirjoittaminen tuntuu. En tiedä, mikä asiaa auttaisi. En edes ole neulonut neljään päivään, kun loppui tietty lanka kesken. Nyt tosin pitäisi pipo tehdä…

*******

Tällä pitkähköllä kirjoituksella yritän korvata pitkähkön tauon. (sain muuten kutsun maajoukkueleirille, aika siistiä!)

Nyt olen ylioppilas

Maanantaina Kallion lukiossa lakitettiin 20 uutta ylioppilasta.

Minun täytyy sanoa, että lakkiaisten jälkeen olo oli helpottunut: viimein olen ylioppilas. Juhlassa en lentänyt nenälleni, vaikka jouduin kolmasti lavalle kipuamaan ja vaikka minulla olikin korkokengät ja pitkä mekko ja vaikka olin vain kahteen kipuamiseen varautunut.

Nyt voin jo paljastaa tarkoin varjellun salaisuuden, jonka sai kuulla aikaisemmin vain muutama harva ja valittu: sain suuren kunnian pitää ylioppilasjuhlissa ylioppilaan puheen. Väänsin puhetta parin viikon ajan suurella tuskalla ja vaivalla. Välillä tuntui, ettei minulla mitään sanottavaa ole, mutta syntyihän se lopulta, kun pakotti ja istui ja ajatteli ja kirjoitti ja teki töitä. Onneksi ihanainen puheilmaisun opettaja oli puheen teossa apuna. Häneltä sai hyviä ja konkreettisia neuvoja sekä suurempiin linjoihin että pienempiin yksityiskohtiin ihan lause lauseelta. Hän vaati minut miettimään ja perustelemaan, miksi haluan sanoa mitäkin ja mitä haluan sanoa milläkin.

Aikaisemmin syksyllä mietin, että haluaisin kovasti pitää ylioppilaan puheenlakkiaisissa. En tiennyt yhtään, miten puhuja valitaan. Tuntui siis oikeasti hienolta, kun rehtori soitti ja pyysi minua puheen pitäjäksi.

Pohdiskelin etukäteen myös sitä, kuinka käytännössä lakitustilaisuudessa oikein pärjään – tiedän myös ainakin erään pohtineen ja jännittäneen sitä etukäteen – turhaan. En käyttänyt avustajaa, en hukannut itseäni, en sekoillut enkä tosiaan edes korkkareilla portaissa kompastunut (olenhan jo kerran koko koulun edessä mennyt nurin). Ihan mallikkaasti sain nimeni kohdalla itseni lavalle rehtorin luo, joka minulle todistuksen antoi, ryhmänohjaaja hieman huuteli avuksi suuntaa, antoi lakin ja yksi aakkosissa minua aika paljon ennenollut ylioppilas auttoi minut riviin oikeaan paikkaan. Lavalta pääsin vieruskaverin opastuksessa pois.

Puhettani varten olin ennen juhlan alkua pari kertaa testannut, että itse löydän puhujan pönttöön. Tässäkin vaiheessa olisin voinut tietysti jotakuta käyttää vähän apuna, mutta piti sinne itse mennä – puhuinhan puheessanikin rohkeudesta. Ainut kerta, kun lavalle mennessä hieman häkellyin, oli stipendien jako: en osannut lainkaan odottaa saavani stipendiä enkä siis ollut varautunut kipuamaan niitä muutamaa porrasta kuin kahdesti. En ihan tarkkaan tiennyt, mihin minun sillä kertaa siellä lavalla pitäisi mennä. Onneksi stipendiä samaan aikaan tuli noutamaan muutama muukin ja minua ohjailtiin kivasti oikeaan suuntaan, sekä pystyin taas palaamaan paikalleni siististi opastuksessa.

Koulun lakitustilaisuus oli noin muutenkin ihan onnistunut. Lauloimme vielä virallisen juhlan päätteeksi portaikossa Kalliolle kukkulalle (vähän taisi olla ihmisillä stemmat hukassa, kun ensimmäisestä musiikinkurssista, jolla ne kaikkien täytyy opetella, ehkä oli hiukan aikaa… minäkään en siis stemmoja oikein hallinnut). Puhettani kiiteltiin, kauheasti halailtiin ja onniteltiin. Kotiin (tai siis äidin kotiin Tuusulaan) päästessäni ensimmäiset vieraat olivat jo paikalla.

Paljon kävi vieraita; en yhtään tiedä, kuinka paljon. Vähän jäi harmittamaan, etten oikein ehtinyt seurustella kaikkien ihmisten kanssa, mutta niinhän siinä varmaan aina käy. Toisaalta voin syyttää ehkä aika paljon itseäni, kun jumituin vain yhteen pöytään samojen ihmisten kanssa aika pitkäksi aikaa (minulla oli aina ruoka kesken, kun koko ajan piti mennä ovelle!).

Sain mukavia lahjoja, vaikka suurin osa antoivatkin lahjansa vain rahana tilille (ehkä voin vielä joskus ostaa luutun…). Mutta olen nyt parin leikkuulaudan ja parin maljakon, teepannun, pöytäliinan, hyvän leipäveitsen, Kalevala-korun ja akkuporakoneen tyytyväinen omistaja. Veljeni epäilivät minun olevan varmasti ainut – erityisesti naispuolinen – ylioppilas, joka on (pyytänyt) saanut lahjaksi akkuporakoneen.

Tämä kirjoitus tulee vielä tulevaisuudessa sisältämään ainakin valokuvia, mahdollisesti myös videokuvaa, kunhan saan ko. materiaalia ensin edes itselleni.

*******

Kumma hiekkalaatikkokauhu oli nopeasti ohitettu ja hyppiminen sujui tänään oikein hyvin. olen luullut ottavani 10 metrin vauhdin, mutta se onkin 11 metriä.

*******

"Mä tajusin just, että meillä on oma jääkaappi. Ja siellä on omaa ruokaa." - Mikael

Urheilijan vaivat

Yleisurheilu on sairasta.

Minulla ei ole lajiharjoituksia tällä hetkellä kuin korkeintaan kahdet viikossa. Enemmän treenaan pituushyppyä kuin juoksua (en varmaan jaksaisi juosta tällä hetkellä 100 metriä täysiä…), jossa vauhtini on huimat kahdeksan askelta. Silti olen saanut penikkani kipeiksi.

Yläasteella yksi syy yleisurheilun lopettamiseen oli järkyttävän herkästi kipeytyvät penikat: ensimmäisenä syksynä viikonloppuleirillä sunnuntaina ei oikein enää juoksu onnistunut, kun vaan sattui ja seisominenkin oli vaikeaa, toisten treenatessa minä makasin korkeushyppypatjalla ja pidin jäitä jaloissani; seuraavana kesänä riitti pikajuoksukarnevaaleilla kovalla tartanilla 100 metrin juoksu siihen, että seuraavana päivänä nurmikollakin paljain jaloin juokseminen sattui.

Nyt penikkani eivät ole onneksi vielä niin kipeät, etten pystyisi juoksemaan. Huomaan kuitenkin niiden kipeytymisen siitä, että jos yritänkään vähän hieroa niitä, se sattuu. Kyykyssä ollessani sattuu myös.

Olen venytellyt,hieronut, käyttänyt kylmägeeliä ja jäätä. Myönnetään, en ole vielä tehnytmitään näistä kovinkaan järjestelmällisesti – paitsi ehkälaittanut sitä kylmägeeliä. Yksi aika merkittävä apu penikoiden kanssa olisi treenaustauko, mutta en minä nyt sellaista halua, vastahan aloitin.

Ehkä pohjelihakseni ovat vain kasvaneet niin nopeasti, ettei lihaskalvo ole pysynyt mukana. Ehkä kovalla alustalla piikkalreilla juokseminen ei tee hyvää. Ehkä jaloissani on jotain virheasentoja.

Olisin valmis kallistumaan virheasentojen suuntaan, sillä mitään muuta urheilulajia enemmän treenatessani – maalipalloa tai aikidoa – penikkani eivät ole kipeytyneet. Tämän muutaman vuoden yleisurheilutauon aikana olin jo ehtinyt unohtaa, miltä se tuntuu, kun jalkoihin sattuu. Nyt en vielä – onneksi – ole kuitenkaan joutunut kärsimään hirveän pahoista penikkakivuista, mutta pahoin pelkään, että tämä menee nyt ennemmin pahempaan kuin parempaan suuntaan.

Lauantaina kävin siis (älkää naurako)veteraanikisoissa – tai tarkemmin sanottuna kisan ulkopuolella – hyppäämässä pituutta. Ei ollut ihan paras päiväni se. Olosuhteet eivät olleet minun hyppäämiselleni mitenkään parhaat, kun halli oli täynnä ihmisiä ja hälinää, ponnistusalueeni oli merkattu tikoilla (pelkäsin koko ajan juoksevani niitä päin) ja kuuluttaja pauhasi lähes tauotta, kaiutin siinä hiekkalaatikon vierellä. Koska sokkona hypätessä suunnistan aika paljon sen äänen perusteella, olin vähän hukassa välillä. Astuin yli, juoksin vinoon, kadotin suunnan… Parhaaksi tulokseksi jäi 335 cm – on se sentään Paralympialaisten b-rajan yli ja sillä helposti pääsisi EM-kisoihinkin, mutta olisin minä parempaan pystynyt. Yleensä olen kisoissa hypännyt paremmin kuin treeneissä, nyt ei käynyt niin.

Ehkä osin kisan vaikutuksesta minulle iski keskiviikkona joku käsittämätön ”hiekkalaatikkokauhu” (verrattavissa korkeushypyn rimakauhuun), enkä uskaltanutkaan hypätä. Ensin meni ihan kivasti, vähän (tai ei aina niin vähääkään) oli kyllä tekniikassa parantamisen varaa, mutta sitten en yhtäkkiä uskaltanutkaan hypätä laisin. Lähdin juoksemaan normaalisti, mutta juuri ennen hiekkalaatikkoa iski joku outo tunne, enkä hypännyt. En minä tietoisesti mitään pelännytkään, hyppääminen ei vaan tuntunut hyvältä idealta.

Tänään treeneissä ei hypätty pituutta, vaan tehtiin voimaharjoittelua ja juostiin 3x60 m. Vasta herännyt ”hiekkalaaatikkokauhuni” kiitti (toisaalta pitäisi kai vaan hypätä, jotta siitä pääsee nopeasti eroon), penikat eivät. Ensimmäisen kerran tunsin niiden kipeyden juostessa. Ei se paha ollut, mutta tuntui. Juoksun jälkeen sitten vähän pahempi. Kotiin tultuani menin suoraan suihkuun suihkuttelemaan jaloilleni vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa. Nyt ei tunnu ihan niin pahalta. Positiivistahan on, että kykenen vielä kävelemään ja seisomaan normaalisti, eikä kipu juoksuakaan suuremmin haittaa – tiedän, ettei tämä ole hyvä asenne jalkojen parantumisen kannalta.

Hieman pelkään, mitä jalkani mahtavat tykätä tulevasta maanantaista: ylioppilasjuhlien takia meinaan olla koko päivän korkokengillä. En muutenkaan ole kovin tottunut korkojen käyttäjä ja saan väännettyä nilkkani jo lenkkareilla.

(En olekaan tainnut täällä vielä harmitella tämän syksyn yo-tuloksiani. Voin ainakin sanoa, ettei äikän uusiminen kannata, kun ei se uusimallakaan l:ään noussut, jäi pistettä vaille. Samoin filosofia jäi pistettä vaille m:ästä ja englantikin harmillisesti laski lähtöpisteistä. Sensorini eivät ole olleet siis erityisen avokätisiä.)

Miten se menikään?

Myllypuroon muuttamisen jälkeen olen saanut mukavasti nauttia Itä-Helsingin ”pikkukaupunkitunnelmasta” – ei ole ollut ratikoita tai kuuden kaistan tienylityksiä, risteyksiä, joissa tulee autoja viidestä ja ratikoita kahdesta suunnasta – ja eilen keskustassa piipahtaessani huomasin jo taitojeni ruostuneen.

En tosiaan ollut käyttänyt ratikoita sitten elokuun, enkä ainakaan ylittänyt Sörnäisten metroaseman kohdalla olevaa kiskojen yli menevää suojatietä. Siinä on liikennevalot, joissa ei ole äänimerkkiä. Autoista ei kovin hyvin voi kuunnella, milloin ratikkakiskot voi ylittää, sillä autokaistojen ja kiskojen yli menevät liikennevalot eivät vaihdu samaan aikaan. Vallilassa asuessani ylittelin sitä kohtaa useasti, välillä melkein päivittäin. Suurin osa ylityksistä oli vähän sellaisia uhkarohkeita (”ehkä ratikka ei aja mun päältä”), kun ei ollut aavistustakaan, milloin siitä voi mennä yli. Aina ei edes muita ihmisiä mennyt tai sitten sitä ei tajunnut. Mutta ylittelin sitä kohtaa ongelmitta.

Eilen seisoin suojatien vieressä ainakin viisi minuuttia miettiessäni, milloin uskallan mennä yli. Lopulta eräs mies kertoi, kun valot vaihtui. Ylitin kiskot ja menin toiselle puolelle seisomaan pysäkille.

Onneksi minulla ei ollut kiire; olin muutenkin etuajasssa ja opettaja, joka minun piti tavata, ilmoitti tulevansa vähän myöhässä. Seisoin pysäkillä pitkään, nolona ja tyhmänä. En tajunnut, milloin ratikka tuli pysäkille, kun samaan aikaan pysähtyi myös toiselle puolelle ratikoita ja autoja ajoi ohi koko ajan. En kuullut sitä kunnolla enkä ainakaan kuullut, missä on ovi. Tajusin ratikat monesti vasta silloin, kun ovia suljettaessa kuului kilahdus. Vähän oli myöhäistä.

Kun pysäkille tuli monen uuden sijasta vanhan mallinen ratikka, jopa minä huomasin sen. Onneksi se oli sellainen, jolla pääsin koululle.

(Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut mennä Sörnäisten metroaseman sijaan Hakaniemeen ja kävellä sieltä… Eilen en kuitenkaan jaksanut läppärin ja kitaran kanssa raahustaa pitkää mäkeä ylös.)

Sama ruostuneisuus ilmeni vielä toisessakin kadunylityksessä. Sellaisessa risteyksessä, joka – Sörnäisten tapaan – on vähän vaikeampi. Siellä menee autoja viiteen suuntaan ja niiden lisäksi ratikoita. Liikennevaloja ei ole. Kun sitä tietä piti ylitellä useammin, sekin meni aikaluontevasti, enkä turhaan jäänyt odottelemaan ja miettimään, milloinpääsisin yli. Eilen piti kyllä hieman miettiä.


Olen menossa tänään hyppäämäään pituutta HKV:n kisoihin, käytännössä tosin kilpailujen ulkopuolisena osanottajana ja ennen niitä muita hyppääjiä. Eilisen illan ja viime yön aikana on hieman pieni flunssa tunkeutunut kroppaani, olo tuntuu kuumeiselta ja tunkkaiselta. Vähän on nuhaa, mutta sitä kuumetta ei ole. Vaikken todellakaan tunne olevani ihan täydessä iskussa tämän takia, täytyy sinne kisoihin silti mennä pari hyppyä hyppäämään – ei ehkä taas ihan järkevin vaihtoehto. Taidan napata Buranan naamaan ja lähteä Liikuntamyllyyn verkkaamaan. Valmentajani asettama tulostavoite (vähintään 350 cm) voi tosin olla hieman haastava tässä olotilassa.

Tänään oli tältä erää viimeinen työpäivä Näkövammaisten keskusliitossa – tosin menen kyllä vielä ensi viikolla mukaan puhumaan tiedonsaantimahdollisuuksista. Muuten taidan sitten olla aika virallisesti lomalla. Huomenna en ainakaan aio laittaa herätyskelloa soimaan.

Kroppani selvästi tiesi, että nyt loppuu työt, ja nostatti hieman ruuminlämpöä ylöspäin. Maanantaina oli jo aika heikko olo, lähinnä arvelin potevani vatsatautia ilman oksennusta. Nukuin suunnilleen koko päivän. Eilen illalla ja viimeistään viime yönä lämpökin vähän nousi ja tänään otin kuumemittarin töihin mukaan sillä ajatuksella, että jos lämpö nousee 37 asteeseen, taitaisi olla parempi jättää harkat väliin. lounaan jälkeen olin jo ihan onnessani, kun olo ei tuntunut läheskään yhtä nuutuneelta kuin aamulla. Kuumemittari kainalossa oli kuitenkin vähän eri mieltä: tasan 37. Se on minulla jo kunnolla lämpöä.

En siis päässytkään esittelemään eilen ostamiani hienoja piikkareita valmentajalleni. En ole oikein kellekään päässyt hehkuttamaan niitä, kun Mikaelkin oli mukana ostamassa, eikä ehkä siksi ole otollinen hehkutuksen kohde… On siis pakko laittaa kengistä kuva tänne:



Huomatkaa asettelu: siirtelin ihan nauhojakin parempaan asentoon. En kuitenkaan ollut aivan varma, näkyykö piikkarit kuvassa, joten piti kysäistä viralliselta kuvientarkastajaotukseltani Lilithealta. Taitaa minusta vielä valokuvaaja tulla.

Nuo kengät ovat kokoa 36! Se on hienoa – yleensä 36 koon kengät ovat minulle auttamatta liian suuria (sandaalini saan pysymään jalassa kiristämällä remmit niin tiukkaan kuin ne vaan ikinä menee). Tuota kokoa oli Puhoksen Intersportissa jopa kahta mallia, eli minulla oli varaa valita! Toinen malli oli vielä vähän pienempi ja erityisesti kapeampi. Näissä Adidaksen kengissä olen myös hyvin kiitollinen sille järki-ihmiselle, joka on tajunnut tehdä sopivan mittaiset kengännauhat; yleensä lenkkareissa kuten myös edellisissä piikkareissani on aivan liian pitkät nauhat ja niitä on pakko tunkea kengän sisään, mikäli ei tahdo astua koko aikaa niiden päälle.

Olisin saanut piikkareista alennusta myös ilman HKV:n jäsenkorttia. Jäsenkortilla en saanut kuitenkaan tupla-alennusta, kuten hetken ehdin jo mielessäni haaveilla.

P.s. Siitä on kauan, kun viimeksi olen lisännyt blogiin kuvan. En siis ihan muistanut, miten se tehdäänkään apuvälineillä, mutta taisin onnistua.

"Sehän näytti jo pituushypyltä."

Välillä vähän itsekin kummastun, miten tosissaan otan treenaamisen: tällä viikolla heräsin aamulla aikaisemmin vain siksi, että ehdin tehdä lihaskunto-ohjelmani ennen töihin lähtöä. Toisaalta eilen ei yhtään jaksanut tehdä sitä ohjelmaa tai käydä ulkona loikkimassa tai mitään, mutta ehkä se motivaatio tästä vaikka tänään nousee (itsekuri ja minä olemme vähän vaihtelevissa väleissä).

Perjantaina oli ensimmäiset kunnon treenit HKV:n valmentajan kanssa ja kivaa oli. Sain käskyn hommata uudet piikkarit, kun nykyiset on ”ihan romut”. Mutta nyt on kivaa, kun saa kunnolla neuvoja ja tottelenkin niitä, kun emme vielä ole valmentajan kanssa niin hyviä tuttuja, että kehtaisin väittää vastaan; teen kiltisti niin kuin sanotaan – ainakin yritän parhaani.

Hypppäsin kolmannen kerran harjoituksissa vasemmalla jalalla pituutta. Nyt niitä mitattiinkin ja hypyt olivat samoissa mitoissa kuin syyskuussa Seinäjoella kisoissa oikealla jalalla hypätyt. Kun vaihdoin jalkaa, vaihtui askelmääräkin seitsemästä kuuteen. Ehkä sitä voisi vähän harkita pidentävänsä, jos siitä vielä jotain hyötyä irti saisi.

Hyppään pituutta siis niin, että lasken askelet. Sen lisäksi hiekkakasassa seisoo avustaja, joka ensin pyytää minua näyttämään kädellä suuntaa, sitten huutelee ”tänne tänne tänne” ja hakkaa käsiään. Yleensä osun kasaan – poikkeuksiakin on sattunut. Kerran laskin askelet väärin ja hyppäsin liian aikaisin, toisella kerralla juoksin ihan vinoon. Juoksen muutenkin aika usein vinoon, mutten enää kovin usein niin paljoa, etten osuisi kasaan. Vähän kuitenkin epäilyttää mahdollinen vauhdin pidentäminen: kuuleeko sitä sitten kauempaa, mihin suuntaan pitää juosta? Ja on vielä enemmän aikaakin juosta vinoon.

Juostessa taas on opas, joka juoksee vieressä. Käytämme ”juoksulenkkiä”, eli meidän tapauksessa jotain finlandiakymppi-hikinauhaa, josta molemmat pidämme kiinni. näin en ihan harhaudu radalta mutta käsiä pääsee myös käyttämään. (Juoksusta sain perjantaina enemmän positiivista palautetta kuin pituudesta, hihii.)

Sain kutsun nuorten paralympialeirille, mutten taida päästä sinne. Vähän harmittaa.

Vieraiulla Heikin kylässä, yleisurheilua, loman autuutta ja arjen pulmia

Tiedättekö, missä on Heikin kylä? En minäkään. Tai siis sitä ei enää ole, koska tilalle rakennetaan tekojärvi.

Tämän vuoden NKL:n nuorisofoorumin teemana oli tarina (edellisenä vuonna oli hyvät tavat ja tanssiaiset, aikaisemmin on ollut sirkusta ja elokuvaa ja vähän kaikkea) ja rahoitusta saatiin EU:n Youth in Action -ohjelmasta. Tarinamme sijoittui kuvitteelliseen Heikin kylään, jonka päällikkö Heikki oli lähtenyt lätkimään. Lauantai päivä vietettiin kylän askareita tehden, uutta päällikköä valiten ja illan kyläjuhlia valmistellen. Pääsimme mm. kantamaan puita, värkkäämään kukkakoristeita ja lypsämään lehmää. Myös erilaisia viljoja tunnisteltiin, valmistettiin yrttilitkuja ja leivottiin lettuja. Kaikesta kylän eteen tehdyistä askareista ansaitsi rahaa. Ohjelmassa oli myös sumopainia – sitä en tiedä, kuinka se helpotti kylän elämää, mutta olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Ansaitsin myös lisärahaa seisomalla päälläni.

Päällikön valinta oli moniosainen: päällikkökokelailta testattiin voimaa ja älyä ja lopulta mitattiin kansan suosio lyhyiden mainospuheiden perusteella, huutoäänestyksellä. Mutta koska Heikin kylässä sallittua oli lahjonta, kiristys ja kaikki mahdolliset hieman kyseenalaiset keinot, huutoäänestyksen melko selvästä tuloksesta huolimatta valituksi tuli hän, jolla oli vähiten kannatusta mutta joka oli lahjonut tuomarin. Tästä epärehellisyydestä suivaantuneena minä ja pari huonetoveriani päätimme ryhtyä kapinaan. Niinpä kyläjuhlan aluksi kiersimme latoon kerääntyneiden kyläläisten joukossa värväämässä kapinaamme väkeä.

Uusi, vääryydellä valittu päällikkö aloitti työnsä tekemisen kysymällä, valmistaako kylän makeistehdas suklaata vai salmiakkia (”ne, jotka haluavat valmistettavan suklaata, nostavat oikean kätensä ylös”) ja käytetäänkö kylän varoja uuden koulun vai urheilu- ja monitoimihallin rakentamiseen (”ne, jotka ovat urheilu- ja monitoimihallin kannalla, nostavat vasemman kätensä ylös”). Kun nämä päätökset oli tehty, minä itseoikeutettuna kapinajohtajana pyysin puheenvuoroa ja kerroin kyläläisten joukosta kuuluneen hieman soraääniä uuden päällikön valinnasta. "Ne, jotka haluavat nykyisen päällikön pysyvän vallassa, nostakoon oikean kätensä ylös." Yksikään käsi ei noussut, vaikkemme aivan kaikkia saaneetkaan varmasti kapinaamme mukaan. Niinpä vääryydellä valittu päällikkö syrjäytettiin ja uudeksi päälliköksi nostettiin ainut naisehdokas. (Olen aika ylpeä tästä spontaanista kapinajohtajan roolistani; olen tainnut palata juurilleni, onhan kuuluisa nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka isoisoisoisoisoisoisoiso…isäni kolmentoista polven takaa. Meidän kapinamme oli tosin täysin väkivallaton.)

Nuorisofoorumin tarkoituksena on valita Nutoriin, eli nuorisotoimijaryhmään, uusia jäseniä. minä olen nutorissa ollut kaksi kautta, vuodet 2007-2010. Tänäkin vuonna olin ehdolla, mutten tullut valituksi – kuten en edellisenäkään vuonna. Mutta hyvät tyypit sinne valittiin, siitä olen iloinen.

Päätimme foorumin kiertelemällä Lahdessa gallupoimassa. Jakauduimme pieniin ryhmiin ja jokainen ryhmä sai keksiä itselleen gallup-kysymyksiä, jotka jollain tavoin liittyvät yhteiskuntaan. meidän ryhmämme kyseli lahtelaisilta vapaaehtoistyöstä.

*******

Tapasin eilen HKV:n (Yleisurheiluseura Helsingin Kisaveikot) tyttöjen valmentajan. Juoksin ja hyppäsin pituutta, jotta hän vähän näki tekniikoitani ja asioita, joiden treenaamisesta kannattaa lähteä liikkeelle. Hän tekee minulle lihaskunto-ohjelman, jota voin itsenäisesti tehdä kotona, ja pitää treenejä ainakin aluksi kerran viikossa. Käytännössä sain siis itselleni yksityisvalmentajan, koska en – ainakaan nyt aluksi – ole menossa siihen hänen valmentamaansa tyttöryhmään. Hauskaa on se, että treeneissä minulla on todennäköisesti aina mukana myös oppaani, jonka kanssa olen kahdestaan treenaillut tämän syksyn, joten saan tavallaan tuplavalmennusta.

*******

Lukio on minun osaltani nyt täysin ohi. Tai en vielä ihan lopullisesti uskalla juhlia, koska minun on päästävä siitä englannin kokeesta läpi, jonka viime viikolla tein. Ensi maanantaina siis tiedän, onko lukio ohi vai ei. Kuitenkin tässä on nyt mukavasti aikaa, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Olen tämän viikon nukkunut joka päivä aika pitkään eikä minulla ole ongelmia aikani kuluttamisessa. Jos nyt luotamme, että se koe meni läpi, on minulla seuraavan kerran koulua aikaisintaan ensi syksynä (paitsi jos menen jollekin yrittäjäkurssille, mutta sitä ei ehkä lasketa). Tajusin eilen, että minun kai pitää ilmoittautua joulukuussa työttömäksi. Hassua.

*******

Tämän päivän pulmana oli, kuinka avata viinipullo ilman korkkiruuvia. Tarvitsimme valkoviiniä ruokaan (vähänkö kuulostaa luksukselta, kun keskellä viikkoa käytetään viiniä ruuanlaitossa), eikä meidän taloudessamme kauheasti alkoholia tavata, joten ei ole korkkiruuvillekaan tullut aikaisemmin käyttöä.

Yksi minusta aika mahtava ajatus oli tehdä paksusta rautalangasta korkkiruuvi ja laittaa sen päähän poikittain kynä. Valitettavasti rautalanka ei ollut kuitenkaan ihan riittävän tukevaa eikä sen kärki riittävän terävä. Ei onnistunut.

Seuraavaksi ruuvasin korkin sisään ruuvin ja kiskoin sitä irti pihdeillä. Otin Mikaelin avuksi kiskomaan ja ruuvi irtosi, mutta korkki oli ja pysyi pullon suussa.

No. Loppujen lopuksi Mikael tunki korkin pullon sisään. Pitänee siis juoda se koko pullo… Onneksi on pieni. En ole koskaan ennen juonut viiniä, jos ehtoollisviiniä ja kuohuviiniä ei lasketa. Valkoviiniä en ole edes maistanut ikinä. Saa nähdä, päätyykö tämä juoma kuitenkin viemäriin.

Luokkakokous

Sain kutsun ala-asteen luokkakokoukseen. Vähän on tavallaan aikaisin (kahdella isoveljelläni oli myös sovittu ala-asteen luokan luokkakokous tälle vuodelle), mutta niin me vaan jotenkin päätettiin silloin kuudennella. En vielä tiedä lainkaan, haluanko mennä.

Tämä on nyt ehkä sinänsä hieman vaikea ja huono aihe kirjoitettavaksi julkisessa blogissa. En tiedä yhtään, kuinka moni entinen luokkalaiseni on mahtanut tai mahtaa lukea tätä, mutta aivan sama. Otan riskin. Senkin riskin, että joku heistä lukee kirjoitukseni ennen luokkakokousta.

Minulla ei ollut ala-asteella mitenkään mukava luokka. en voi sanoa nauttineeni siitä porukasta kauhean paljon. Kaverini sanoin: he eivät tehneet elämästäni kovinkaan helppoa. kuten olen täällä ennenkin sanonut, olin koulukiusattu - tajusin sen paremmin ehkä vasta jälkikäteen. Vaikka kiusaamiseni oli enimmäkseen "vain" porukasta ulkopuolelle jättämistä ja hyvin selkeää syrjimistä, oli se kuitenkin aika rankkaa. En tainnut edes vanhemmilleni puhua siitä, vaikka taatusti he ainakin osan tiesivät (kiva teidän varmaan lukea tällaista blogistani. Terkkuja vaan sinnekin.).

En osaa sanoa, oliko minulla ala-asteella enemmän "huonoja" vai "hyviä" päiviä. Olen sen verran aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan koko ajanjakson elämästäni. Sen tiedän, että päivästä tuli hyvä, jos kukaan ei erityisesti syrjinyt minua, joku sattui puhumaan ystävällisesti ja vapaaehtoisesti tai muutoin oli edes inhimillinen minua kohtaan. Muistan eräänkin päivän kuudennella luokalla, kun yksi tyttö eniten minua kiusanneesta porukasta yhtäkkiä pukuhuoneessa näyttikin minulle, missä on vapaa paikka. Olin siitä iloinen vielä kotona.

Muistan ala-asteelta parhaiten sen suuren epävarmuuden ja huonouden tunteen, jonka vallassa taisin olla lähes päivittäin. Neljännen luokan jälkipuoliskolta se aina vain lisääntyi. Vietin välitunteja vessassa lukkojen takana, jottei minun tarvitsisi olla siellä muiden lasten keskellä - tai oikeastaan yksin seinän vieressä. Odotin innolla välitunnin loppumista, sillä tunneilla luokassa oli niin paljon helpompaa. Siellä yksinäisyys ei paistanut läpi. Siellä minua ei juostu karkuun juuri näkökenttäni äärirajoilla tai kyselty, miksen minäkin ole harjaantumiskoulun puolella, kuten "kaikki muutki vammaset".

En voi sanoa olleeni tekemisissä silloisten luokkalaisteni kanssa ala-asteen jälkeen. Jokainen taisi kyllä tulla vielä samalle yläasteelle, muutama samalle luokallekin, mutta seiskaluokan satunnaisia moikkauksia lukuunottamatta en ollut heidän kanssaan tekemisissä. Yksi entinen luokkalaiseni on ollut samassa lukiossa kanssani, oli vielä samassa ryhmässäkin, mutta emme juurikaan liikkuneet samoissa porukoissa. En tiedä yhtään, mitä ihmisten elämään on mahtanut kuulua yläasteen jälkeen. Kukaan heistä ei ole edes Facebook-kaverini.

Sinänsä voisi olla mielenkiintoista käydä luokkakokouksessa katsomassa, mitä heistä on tämän kuuden vuoden aikana oikein kasvanut. voisin pitää sitä jonkinlaisena psykologisena ja sosiaalisena kokeena. Vaikka kuusi vuotta onkin toisaalta pitkä aika, se on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, etten ole varma, olenko valmis tapaamaan entisiä kiusaajiani. Aktiivisesta unohtamiseen pyrkimisestä (miten vaikeasti sanottu...) huolimatta muistot ovat vielä sen verran arkoja, että hieman epäröin.

Epäröintiä lisää jonkin verran myös tapaamispaikka. Sovimme jo silloin kuudennella luokalla tapaavamme eduskuntatalon edessä. Siitä olisi nyt siis tarkoitus ilmeisesti lähteä jonnekin ravintolaan syömään. yrityksestä huolimatta Helsingin keskusta-alue on minulle edelleen hyvin tuntematonta ja sekalaista seutua. en siis käytännössä osaa mennä siellä yhtikäs mihinkään (Rautatieasemalta löydän hyvällä tuurilla Kaisaniemeen ja kruununhakaan, myös sisäreittiä Foorumiin ja ehkä Kamppiin asti). En tiedä, olisiko kukaan porukassa halukas opastamaan minua ja pitämään huolta siitä, että pysyn matkassa. eiköhän joku sen velvollisuudentunteesta ja pakosta tekisi, mutta hieman epäilyttää. Tämän paikkojen outouden vuoksi en oikein usko voivani tehdä niinkään, että kävisin vilkaisemassa, millainen meininki oikein on ja lähtisin sitten pois. voisin ehkä myös ottaa jonkun kaverin mukaan, mutta se saattaisi olla vähän vaivaannuttavaa, jos joukossa olisi yhtäkkiä joku aivan outo tyyppi. Toisaalta en edes tiedä, kuinka pääsisin eduskuntatalolle yksin.

On tätä vielä pari viikkoa aikaa miettiä suuntaan ja toiseen.

*******

Olenpa kirjoitellut tällä viikolla harvinaisen ahkerasti.

Eilen minulla oli parin tunnin yleisurheiluharjoitukset. Juostiin vähän vetoja ja hypittiin pituutta. Yllättävän hyvin tuntui molemmat sujuvan näin tauon jälkeenkin. Pituteen otettiin heti vähän pidempi vauhti: aikaisemmin olen hypännyt viidellä askelella, nyt otettiin seitsemän. Treenaaminen pitkästä aikaa oli oikeasti todella mahtavaa. Minulla ei varmaan ikinä sillloin kasiluokan yleisurheiluaikoinanikaan ollut näi suurta motivaatiota. Olisin voinut olla Eläintarhan kentällä vielä paljon pidempäänkin treenaamassa. Seuraavalla kerralla todenäköisesti myös muistan, kumpaan suuntaan ratikalla pitää mennä - nyt menin ensin ihan päinvastaiseen...

Eilen illalla tajusin yhtäkkiä jotenkin hyvin suuresti ja voimallisesti olevani oikeasti onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Se on kuulkaas hieno tunne. en edes keksi, mikä voisi olla paremmin.

Kesälomakuulumisia

Olen saanut miniläppärini lähes toimimaan. Kovalevyn hajoamisen myötä esimerkiksi office-pakettia tai muita vastaavia ohjelmia ei vielä löydy. Saa nähdä, milloin jaksan niitä asennella.

Sain tähän asennettua Jawsin, puheohjelman, jota olen aina käyttänyt, mutta sen aktivointikoodi olikin vanhentunut. Nyt se toimii vain 40 minuuttia kerralla. Kuulin sitten kaveriltani ilmaisesta puheohjelmasta, jolla "pärjää ihan hyvin". Kävin lataamassa sen koneelleni ja nyt ainakin voin siis käyttää konetta pidempäänkin kuin 40 minuuttia kerralla. Tässä uudessa ohjelmassa on vielä vähän opettelemista.

Lähden ylihuomenna (tai no joo, siis huomenna, perjantaina) viikoksi Englantiin. Suuntaamme Alnwick-nimiseen pikkukaupunkiin jonnekin Pohjanmeren rannalle. Luvassa on keskiaikaisia linnoja, teetä, nummia, lampaita, ruokaa ja kuningasperhe, joka tulee viikon päästä vierailulle samaan kaupunkiin (tai siis ainakin kuningatar Elizabeth tulee, en niistä muista ole varma). Eiköhän viikkoon ehdi vielä jotain muutakin mahtua. Matkaseurana on poikaystäväni ja hänen perheensä. Aamulennot tulivat jo Maltan matkalla tutuiksi, pääsen sellaista harrastamaan myös perjantaina.

Vaikka olen lomalla, minusta tuntuu, etten ehdi tehdä juuri mitään. En ymmärrä, mihin aikani kuluu. Nyt olen pari päivää yrittänyt saada miniä toimimaan mukavasti, olen käynyt kaverin kanssa kaupungilla ja hoitanut jotain asioita, tehnyt englannin läksyjä ja soittanut ja soittanut. En ole sitä englantiakaan ehtinyt opiskella yhtään niin paljon kuin olisi pitänyt. en ole ehtinyt kirjoittaa paria lehtijuttua enkä pöytäkirjaa.

Niin, kävin minä tänään myös koululla. Soitin ääniteokseni Aulikki Oksaselle ja tapasin entisen ryhmänohjaajani. Hain myös syksyn yo-kirjoitusten laskun ja opiskelutodistuksen. Koulu oli aavemaisen hiljainen. en uskaltanut puhua aulassa edes puhelimeen, koska siellä olisi kaikunut liikaa.

ietin taas, mikä kumma minulta vie yöunet. Maltalla nukuin aivan älyttömän hyvin, siellä ei ollut tietoakaan mistään univaikeuksista: nukahdin hetkessä ja porskutin aamuun asti. Pari yötä Maltan jälkeenkin menivät vielä jokseenkin normaaleissa rajoissa, mutta nyt viimeiseen neljään yöhön en oikeastaan ole taas nukkunut. Ehkä stressaan alitajuntaisesti kotona tekemättömiä asioita ja siksi lomalla on helpompi nukkua. Ehkä lomaillessa vietän enemmän aikaa ulkona ja puuhailen kaikkea ja siksi siellä nukuttaakin paremmin. Ehkä Välimeren auringossa oli niin paljon voimaa, että se sai sokealle kehollenikin viestitettyä, milloin melatoniinia tulee erittää. Ehkä, ehkä ja ehkä. Ei aavistustakaan, mistä se oikeasti johtuu. Sen minä vaan tiedän, että vähitellen haluaisin nukkua. Toivottavasti Englannissa nukuttaa.

Kun palaan taas Suomeen, alkaa juhannuksen jälkeisellä viikolla nuorten kesäleiri, johon menen ohjaajaksi. Olen ollut jo kahdella viikonloppuleirillä ohjaajana, mutta tämä tulee olemaan ensimmäinen viikon mittainen nuortenleiri, jossa olen töissä. vähän tuntuu hassulta: viime vuonna olin vielä niiden kaikkien ihmisten kanssa yhdessä leiriläisenä, ja nyt olenkin niiden ohjaaja! Saa nähdä, tuottaako tämä status minulle auktoriteettia. ei ehkä.

Leirin jälkeen minulla ei ole enää mitään tarkkaa suunniteltua koko loppu kesälle. Filosofiaa voisi siinä joskus heinäkuussa alkaa lukea ja taikuutta on pakko treenata, sillä elokuun alussa menen Joensuuhun Parafest-festivaaleille esiintymään. Soittamista ja kirjoittamista en niiitäkään aio unohtaa heinäkuuksi.

Olen törmännyt viime aikoina yllättävän usein aivan todella mukaviin ja ihaniin ratikka- ja bussikuskeihin. Muutama ratikka on odottanut pysäkillä, että olen ehtinyt kävellä sieltä alkupäästä ratikan etuovelle ja kuljettaja on kertonut, mikä vaunu se on (aika usein ne vaan lähtevät, tuo odottaminen on ollut ihanan huomaavaista). Joku bussi teki ihan samoin. Tänään taas bussissa kuljettaja kysyi sisään mennessäni, missä jään pois ja vielä muisti sen pysäkilläni. Onneksi muisti, en nimittäin kehdannut kopeloida pysäytysnappia, kun vieressäni istui joku ja ne ovat aina vähän eri paikassa siinä kuljettajan takana. En myöskään jotenkin saanut suutani auki pyytääkseni sitä vieruskaveria painamaan eikä kukaan muu ollut jäämässä sillä pysäkillä. Jos kuljettaja ei olisi muistanut, olisin joutunut Hakaniemeen ja varmaan kävellyt sieltä sen puoli kilometria (toisaalta se liikunta ei varmastikaan olisi ollut yhtään pahitteeksi).

Liikunnasta puheenollen... Olen noin kuukauden miettinyt, ryhtyisinkö taas treenaamaan vähän aktiivisemmin yleisurheilua, erityisesti pituushyppyä. Motivaattorina toimii Lontoon paralympialaisten sokeiden naisten rajat, joiden ylittäminen ei varmastikaan olisi mahdottomuus, kunhan treenaisi. eilen sitten vihdoin kysyin entiseltä yu-valmentajaltani, ehtisikö hän taas hyppiä kanssani. Niinpä ensi vuoden (ja varmasti jo loppu kesän) toimintoihini kuuluu myös urheilu. Hyvä niin, muuten tämän kroppa kohta jo rapistuisi.

Että tällainen kesä minullla. Tänään ei taaas kauheasti muuta sanottavaa.

Nyt olisi muuten täydellinen kuunpimennys. Valitettavasti vaan se ei oikein sokkona avaudu.