Terveisiä Hollannista

EM-kisareissu Hollannin Stadskanaalissa on nyt takana. Toin sieltä Suomelle f11-luokan pituushypystä pronssia. Tulos jäi sentin päähän ennätyksestäni, hyppäsin 383 cm. Meitä oli huimat neljä hyppääjää. Kisa oli minulta hyvä suoritus ottaen huomioon kaksi viikkoa aiemmin nyrjähtäneen nilkan, joka oli teipattuna.

Reissu oli aikas mukava. Koska lähdin Hollantiin ajoissa luokittelua varten, jäi minulle ja oppaalleni melko paljon aikaa ihan vain turistinakin olemiseen. Näin etenkin siksi, että luokitteluni olikin heti tulopäivänämme eikä seuraavana, kuten aikataulussa sanottiin. Mukana ollut kyynärsauva tosin hämäsi ihmisiä ja minun luultiin menevän liikuntavammaisten luokitukseen.

Luokitus oli jännä tilanne. Kaksi silmälääkäriä kävi lampun kanssa tuijottamassa silmiäni ja kysyivät, näenkö valoa. No en nähnyt. Olin ihan sekaisin, kun en edes kunnolla tajunnut, että minua osoitetaan koko ajan lampulla silmiin. Onneksi oli yleisurheiluavustaja mukana, sillä vähän oli tuon kielitaidon kanssa vaikeuksia. Sokean paperit sieltä aika helposti tuli, mutta kahden vuoden päästä pitää mennä uudestaan.

Kävimme pyöräilemässä tandemilla (ilman kypärää, koska sellaisen hankkiminen Hollannista oli vaikeaa), hämmästyimme vajaan 20000 asukkaan pikkukaupungin tarjonnasta, söimme Milka-suklaata ja minä sinistä Smurffi-jäätelöä… Muutoin ruokavalio oli melko leipäpainotteista.

Kontaktit muunmaalaisiin jäivät suhteellisen vähäisiksi, mutta muuhun Suomen joukkueeseen tutustuin kyllä paremmin. En ole ehtinyt vielä käymään kuin yhdellä maajoukkueleirillä, joten porukka oli minulle vielä melko vierasta. YU-avustajani kanssa olimme yhdessä miltei 24/7, mutta hermot eivät tainneet mennä kummallakaan, ihme kyllä.

Viimeisen illan partyissä pöydissä kierteli close-up-taikuri, ja minäkin vähän innostuin esittämään korttitaikuutta pöytäseurueelleni. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt aikaa… Pääsin myös tanssimaan pyörätuolitanssia suomalaisten ratakelaajien lajivalmentajan sylissä. Oli ehkä tähänastisen elämäni mieleenpainuvin tanssikokemus. Kävin myös tutustumassa heittotuoliin, joka on varsin jännittävän näköinen kapistus.

Ensimmäiseltä kansainväliseltä yleisurheilukisareissulta jäi paljon hyviä muistoja. Kannatti käydä. Suomi sai myös aika paljon enemmän mitaleja vammaisyleisurheilun Euroopan mestaruuskisoista kuin ”terveiden” vastaavista mittelöistä. Hollannin saalis oli 9 mitalia.

Helppo ja vaikea reitti

Huomenna aamusta on lähtö Hollantiin EM-kisoihin. Oikeastaan kisat alkavat vasta lauantaina avajaisilla, mutta tässä niitä ennen tehdään luokituksia. Vammaisurheilussa urheilijat luokitellaan vamman ja sen vaikeuden mukaan ja luokituksia tarkistellaan aina silloin tällöin. Minulla ei vielä kansainvälistä luokitusta edes ole ja siksi lähden Hollantiin muuta joukkuetta aikaisemmin.

Koska tämä Suomessakin tehty ”perusluokitus” on tehty vain papereiden perusteella, ei minulla oikein edes ole käsitystä, mitä luokitustilanteessa tapahtuu. Näkö siellä tarkistetaan, juu. Luokitusta varten olen lähettänyt Hollantiin etukäteen lääkärinlausunnon ja käännättänyt viimeisimmän epikriisini englanniksi.

Uskon minun kohdalla tuon luokittelun olevan aika helppo homma, kun en edes valoa näe.

Hollannista palattuani alkaa sitten taas treenit, kun toivottavasti nilkka on toipunut kunnolla siihen mennessä. Mutta tulevia treenejä varten olin tänään opettelemassa reittiä Olympiastadionille ja Eläintarhan urheilukentälle. Molemmat reitit olisivat ihanhelppoja ja yksinkertaisia, jos kaikki liikennevalot piippaisivat.

Olympiastadionille meneminen ei ole ongelma, mutta sieltä pois tullessa pitäisi ylittää Mannerheimintie sellaisesta kohtaa, jossa valot eivät pidä ääntä. Liikkumistaidonohjaajani mukaan siinä ei välttämättä edes kulje muita jalankulkijoita, joilta voisi kysäistä valon väriä. Olympiastadionilta paluureitissä minun pitää myös kuunnella jalkapallokentän laidalla olevaa rakennusta, jotta tietäisin, missä yksi suojatie on.

Eläintarhassa yhdetkään valot eivät pidä ääntä. Muuten reitti olisi hyvin selkeä, mutta vilkasliikenteisen kadun ylittäminen on vähän jännittävää, jos ei tiedä, milloin valot ovat vihreällä. Siellä sentään saattaa olla muita kulkijoita.

Jos voisin jotenkin vaikuttaa kaupunkiympäristööni, sen lisäksi, että metrolaiturin reunassa olevan turva-alueen tuntisi hyvin kepillä, haluaisin myös kaikkien liikennevalojen pitävän ääntä.