maanantaina, lokakuuta 31, 2011

"Sehän näytti jo pituushypyltä."

Välillä vähän itsekin kummastun, miten tosissaan otan treenaamisen: tällä viikolla heräsin aamulla aikaisemmin vain siksi, että ehdin tehdä lihaskunto-ohjelmani ennen töihin lähtöä. Toisaalta eilen ei yhtään jaksanut tehdä sitä ohjelmaa tai käydä ulkona loikkimassa tai mitään, mutta ehkä se motivaatio tästä vaikka tänään nousee (itsekuri ja minä olemme vähän vaihtelevissa väleissä).

Perjantaina oli ensimmäiset kunnon treenit HKV:n valmentajan kanssa ja kivaa oli. Sain käskyn hommata uudet piikkarit, kun nykyiset on ”ihan romut”. Mutta nyt on kivaa, kun saa kunnolla neuvoja ja tottelenkin niitä, kun emme vielä ole valmentajan kanssa niin hyviä tuttuja, että kehtaisin väittää vastaan; teen kiltisti niin kuin sanotaan – ainakin yritän parhaani.

Hypppäsin kolmannen kerran harjoituksissa vasemmalla jalalla pituutta. Nyt niitä mitattiinkin ja hypyt olivat samoissa mitoissa kuin syyskuussa Seinäjoella kisoissa oikealla jalalla hypätyt. Kun vaihdoin jalkaa, vaihtui askelmääräkin seitsemästä kuuteen. Ehkä sitä voisi vähän harkita pidentävänsä, jos siitä vielä jotain hyötyä irti saisi.

Hyppään pituutta siis niin, että lasken askelet. Sen lisäksi hiekkakasassa seisoo avustaja, joka ensin pyytää minua näyttämään kädellä suuntaa, sitten huutelee ”tänne tänne tänne” ja hakkaa käsiään. Yleensä osun kasaan – poikkeuksiakin on sattunut. Kerran laskin askelet väärin ja hyppäsin liian aikaisin, toisella kerralla juoksin ihan vinoon. Juoksen muutenkin aika usein vinoon, mutten enää kovin usein niin paljoa, etten osuisi kasaan. Vähän kuitenkin epäilyttää mahdollinen vauhdin pidentäminen: kuuleeko sitä sitten kauempaa, mihin suuntaan pitää juosta? Ja on vielä enemmän aikaakin juosta vinoon.

Juostessa taas on opas, joka juoksee vieressä. Käytämme ”juoksulenkkiä”, eli meidän tapauksessa jotain finlandiakymppi-hikinauhaa, josta molemmat pidämme kiinni. näin en ihan harhaudu radalta mutta käsiä pääsee myös käyttämään. (Juoksusta sain perjantaina enemmän positiivista palautetta kuin pituudesta, hihii.)

Sain kutsun nuorten paralympialeirille, mutten taida päästä sinne. Vähän harmittaa.

tiistaina, lokakuuta 25, 2011

Joskus v*ituttaa, kun ei näe

Minulla on vähän reilut kolme kilometriä matkaa musiikkiopistolle. Julkisilla matkaan menee noin 45 minuuttia (ainakin teoriatunnilta kotiin palatessa), josta 30 minuuttia on pelkästään bussien odottelua. Jos näkisin, menisin ehdottomasti pyörällä. Nyt harkitsen kävelyreitin opettelemista.

Tänään aamulla töihin mennessä bussi lähti pysäkiltä, kun olin ylittämässä katua. Jos näkisin, olisin voinut juosta siihen bussiin. Nyt tajusin vähän liian myöhään bussin seisovan jo pysäkillä ja risteyksessä oli vähän liikaa muita autoja, jotta olisin voinut juoksennella.

Jos näkisin, minua ei olisi opastettu tänään tahallaan kuoppaan eikä farkuissani olisi reikää.

Jos näkisin, voisin ottaa pöydän toiselta puolelta asioita suoraan kopeloimatta tai kysymättä, missä ne on.

Jos näkisin, olisi aika moni asia helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nyt. Ei tarvitsisi esimerkiksi aina tehdä niin paljon työtä sen eteen, että minut hyväksytään ihmisenä ja erilaisuuteeni osataan suhtautua. Ei tarvitsisi miettiä, saanko jonkun avukseni vaateostoksille (uudet housut pitänee varmaan hankkia) tai suostuuko joku kanssani lenkille.

Joskus tulee näitäkin päiviä, että sokeus ketuttaa. Onneksi ne kuitenkin ovat kohtalaisen harvassa.

Mutta olisihan se helpompaa… (toisaalta mikäs tässä elellessä: saan ruokaa nenäni eteen eikä toimeentulostakaan tarvitse niin huolehtia, kun hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirrot pitävät siitä huolen, olen perusterve ja muutenkin asiat on hyvin. Jos näkisin, ehkä murehtisin sitten enää pienistä, mitättömistä asioista – kutensiitä, että ulkona sataa.)

*******

Olen kuukauden töissä Näkövammaisten keskusliitossa. Minut voi työrupeamani takia bongata mm. Tampereen apuvälinemessuilta parin viikon päästä.

Päätin ottaa kaiken ilon irti työnteosta ja osallistua myös henkilökunnan liikuntaan. Eilen kävin jo vesijumpassa.

Työpäivän aikana tulee juotua enemmän teetä kuin tavallisesti kotona ollessa. Se aiheuttaa sen, että on koko ajan vessahätä.

torstaina, lokakuuta 20, 2011

Uusi miniläppäri ja Windows7

Miniläppärini koki kovia tässä alkusyksystä, kun sen sisuksiin joutui tuntematon määrä hedelmämehua. Onneksi koneen ostaessani olin myös maksanut kahden vuoden vakuutuksesta, joka korvaa kaiken, mitä koneelle tapahtuu. Nesteytetyn koneen korjausarvio oli sellaiset 900 euroa, kun alunperin koneen hinta oli 350 euroa. Niinpä sain vakuutusyhtiön kustannuksella (ja 29 euron omavastuulla) uuden miniläppärin.

Sain uuden minini pari viikkoa sitten (senkin toimittamiseen liittyi erinäisiä kummia tapahtumia) ja vasta tällä viikolla olen yrittänyt hieman ottaa konetta käyttöön.

Tämä uusi mini on "lähin vastaava tuote". Edellinen oli Dellin, tämä on HP:n. Pidin siitä Dellistä paljon enemmän. HP:n suunnittelijat eivät ainakaan ole ottaneet tippaakaan huomioon käyttäjiä, jotka käyttävät tietokonetta vain näppäimistöllä. Kai tähän vielä tottuu.

Vaikeampi minun on totutella vaihtoon Windows XP:stä Windows7:ään. Minulla oli suuri pelko siitä, toimiiko apuvälineeni lainkaan Windows7:n kanssa, saati sitten Internet Explorer 9:n kanssa (näkövammaisten piireissä on jaettu esto-ohjelmia IE:n päivityksille, jotta nettiselain vielä toimisi puhesyntikan kanssa). Aluksi käytin koneella vain ilmaista puhesyntikkaa, NVDA:ta, jonka kanssa kyllä pärjää, jos on pakko. En kuitenkaan nauti sen käytöstä, mutta on se paljon tyhjää parempi. Maksullisen, Kelan minulle myöntämän puhesyntikan Jawsin asennuslevyä minulla ei jostain syystä itselläni ole, joten sen asentaminen oli hieman kinkkisempi juttu. Onnistuin kuitenkin löytämään Freedom scientificin sivuilta minulla käytössä olleen version latauslinkin - sitä sai etsiä aika pitkään, koska se ei suinkaan ole uusin versio ja epäilen, ettei aktivointikoodini oliisi toiminut niiden uudempien versioiden kanssa. Osasin aivan omatoimisesti ladata Jawsin koneelleni, mistä olen salaa hieman ylpeä.

Pelkoni apuvälineiden toimimattomuudesta oli turha: kyllä tämä puhuu, ainakin melkein kaiken. Sitä ikkunaa, jossa Windows kysyy ohjelmia tai laitteita asennettaessa, sallinko niiden asentamisen, Jaws - tai NVDA - ei lue, kaikki muu tähän asti on tullut myös puheena ulos. IE toimii myös moitteetta, se ei edes ole kaatunut kertaakaan, kuten IE8 teki vähän väliä.

Sain tällä viikolla myös pistenuottiohjelmiston, Goodfeelin, jota ehdin odotella jo nelisen viikkoa... Meillä taisi olla jokin kommunikaatiohäiriö maahantuojan kanssa, mutta vihdoin minulla siis ohjelma on (muttei lisenssikoodia). Apurahan ohjelmiston hankkimiseen sain

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2011

Vieraiulla Heikin kylässä, yleisurheilua, loman autuutta ja arjen pulmia

Tiedättekö, missä on Heikin kylä? En minäkään. Tai siis sitä ei enää ole, koska tilalle rakennetaan tekojärvi.

Tämän vuoden NKL:n nuorisofoorumin teemana oli tarina (edellisenä vuonna oli hyvät tavat ja tanssiaiset, aikaisemmin on ollut sirkusta ja elokuvaa ja vähän kaikkea) ja rahoitusta saatiin EU:n Youth in Action -ohjelmasta. Tarinamme sijoittui kuvitteelliseen Heikin kylään, jonka päällikkö Heikki oli lähtenyt lätkimään. Lauantai päivä vietettiin kylän askareita tehden, uutta päällikköä valiten ja illan kyläjuhlia valmistellen. Pääsimme mm. kantamaan puita, värkkäämään kukkakoristeita ja lypsämään lehmää. Myös erilaisia viljoja tunnisteltiin, valmistettiin yrttilitkuja ja leivottiin lettuja. Kaikesta kylän eteen tehdyistä askareista ansaitsi rahaa. Ohjelmassa oli myös sumopainia – sitä en tiedä, kuinka se helpotti kylän elämää, mutta olin siinä aika hyvä, vaikka itse sanonkin. Ansaitsin myös lisärahaa seisomalla päälläni.

Päällikön valinta oli moniosainen: päällikkökokelailta testattiin voimaa ja älyä ja lopulta mitattiin kansan suosio lyhyiden mainospuheiden perusteella, huutoäänestyksellä. Mutta koska Heikin kylässä sallittua oli lahjonta, kiristys ja kaikki mahdolliset hieman kyseenalaiset keinot, huutoäänestyksen melko selvästä tuloksesta huolimatta valituksi tuli hän, jolla oli vähiten kannatusta mutta joka oli lahjonut tuomarin. Tästä epärehellisyydestä suivaantuneena minä ja pari huonetoveriani päätimme ryhtyä kapinaan. Niinpä kyläjuhlan aluksi kiersimme latoon kerääntyneiden kyläläisten joukossa värväämässä kapinaamme väkeä.

Uusi, vääryydellä valittu päällikkö aloitti työnsä tekemisen kysymällä, valmistaako kylän makeistehdas suklaata vai salmiakkia (”ne, jotka haluavat valmistettavan suklaata, nostavat oikean kätensä ylös”) ja käytetäänkö kylän varoja uuden koulun vai urheilu- ja monitoimihallin rakentamiseen (”ne, jotka ovat urheilu- ja monitoimihallin kannalla, nostavat vasemman kätensä ylös”). Kun nämä päätökset oli tehty, minä itseoikeutettuna kapinajohtajana pyysin puheenvuoroa ja kerroin kyläläisten joukosta kuuluneen hieman soraääniä uuden päällikön valinnasta. "Ne, jotka haluavat nykyisen päällikön pysyvän vallassa, nostakoon oikean kätensä ylös." Yksikään käsi ei noussut, vaikkemme aivan kaikkia saaneetkaan varmasti kapinaamme mukaan. Niinpä vääryydellä valittu päällikkö syrjäytettiin ja uudeksi päälliköksi nostettiin ainut naisehdokas. (Olen aika ylpeä tästä spontaanista kapinajohtajan roolistani; olen tainnut palata juurilleni, onhan kuuluisa nuijasotapäällikkö Jaakko-Ilkka isoisoisoisoisoisoisoiso…isäni kolmentoista polven takaa. Meidän kapinamme oli tosin täysin väkivallaton.)

Nuorisofoorumin tarkoituksena on valita Nutoriin, eli nuorisotoimijaryhmään, uusia jäseniä. minä olen nutorissa ollut kaksi kautta, vuodet 2007-2010. Tänäkin vuonna olin ehdolla, mutten tullut valituksi – kuten en edellisenäkään vuonna. Mutta hyvät tyypit sinne valittiin, siitä olen iloinen.

Päätimme foorumin kiertelemällä Lahdessa gallupoimassa. Jakauduimme pieniin ryhmiin ja jokainen ryhmä sai keksiä itselleen gallup-kysymyksiä, jotka jollain tavoin liittyvät yhteiskuntaan. meidän ryhmämme kyseli lahtelaisilta vapaaehtoistyöstä.

*******

Tapasin eilen HKV:n (Yleisurheiluseura Helsingin Kisaveikot) tyttöjen valmentajan. Juoksin ja hyppäsin pituutta, jotta hän vähän näki tekniikoitani ja asioita, joiden treenaamisesta kannattaa lähteä liikkeelle. Hän tekee minulle lihaskunto-ohjelman, jota voin itsenäisesti tehdä kotona, ja pitää treenejä ainakin aluksi kerran viikossa. Käytännössä sain siis itselleni yksityisvalmentajan, koska en – ainakaan nyt aluksi – ole menossa siihen hänen valmentamaansa tyttöryhmään. Hauskaa on se, että treeneissä minulla on todennäköisesti aina mukana myös oppaani, jonka kanssa olen kahdestaan treenaillut tämän syksyn, joten saan tavallaan tuplavalmennusta.

*******

Lukio on minun osaltani nyt täysin ohi. Tai en vielä ihan lopullisesti uskalla juhlia, koska minun on päästävä siitä englannin kokeesta läpi, jonka viime viikolla tein. Ensi maanantaina siis tiedän, onko lukio ohi vai ei. Kuitenkin tässä on nyt mukavasti aikaa, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Olen tämän viikon nukkunut joka päivä aika pitkään eikä minulla ole ongelmia aikani kuluttamisessa. Jos nyt luotamme, että se koe meni läpi, on minulla seuraavan kerran koulua aikaisintaan ensi syksynä (paitsi jos menen jollekin yrittäjäkurssille, mutta sitä ei ehkä lasketa). Tajusin eilen, että minun kai pitää ilmoittautua joulukuussa työttömäksi. Hassua.

*******

Tämän päivän pulmana oli, kuinka avata viinipullo ilman korkkiruuvia. Tarvitsimme valkoviiniä ruokaan (vähänkö kuulostaa luksukselta, kun keskellä viikkoa käytetään viiniä ruuanlaitossa), eikä meidän taloudessamme kauheasti alkoholia tavata, joten ei ole korkkiruuvillekaan tullut aikaisemmin käyttöä.

Yksi minusta aika mahtava ajatus oli tehdä paksusta rautalangasta korkkiruuvi ja laittaa sen päähän poikittain kynä. Valitettavasti rautalanka ei ollut kuitenkaan ihan riittävän tukevaa eikä sen kärki riittävän terävä. Ei onnistunut.

Seuraavaksi ruuvasin korkin sisään ruuvin ja kiskoin sitä irti pihdeillä. Otin Mikaelin avuksi kiskomaan ja ruuvi irtosi, mutta korkki oli ja pysyi pullon suussa.

No. Loppujen lopuksi Mikael tunki korkin pullon sisään. Pitänee siis juoda se koko pullo… Onneksi on pieni. En ole koskaan ennen juonut viiniä, jos ehtoollisviiniä ja kuohuviiniä ei lasketa. Valkoviiniä en ole edes maistanut ikinä. Saa nähdä, päätyykö tämä juoma kuitenkin viemäriin.

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Naapureita ja kotibileitä

Olen tehnyt jonkin verran tuttavuutta naapureideni kanssa.

Alapuolellamme asuu sellainen vanha pariskunta, josta tapasin ensin vähän huonosti liikkuvan miehen rapussa. Muutama päivä myöhemmin hänen vaimonsa tuli soittamaan meidän ovikelloa, koska he olivat ilmeisesti miehensä (jos oikein ymmärsin niin myös jonkun toisen naapurin) kanssa miettineet, ettei minun tandemini voi olla talvea pyörätelineessä – tai tarkemmin sen takana – vaan se pitäisi saada pyörävarastoon, jossa ei ole tilaa. Varastossa ei ole tilaa, koska siellä on jokin kaappi, jonka joku vanha asukas on jättänyt sinne ja joka on ollut siellä kymmenisen vuotta. Meidän pitäisi siis ottaa yhteys huoltoyhtiöön ja pyytää niitä heivaamaan se kaappi mäkeen, jotta tandem pääsee talveksi varastoon.

Tästä seuraavana päivänä mies tarjosi meille kyydin Itikseen, kun olimme menossa bussille. Siinä sitten rupateltiin enemmän. Vaikutti ihan mukavalta tyypiltä. ”Voitte tulla käymään, jos joku hätä tulee.”

Perjantaina seisoskelin rapun edessä odottamassa taksia. Talomme edessä olevalla penkillä istui tämä vanhempi mies, jonka kanssa olin jo tuttavuutta tehnyt. Siinä oli myös joku äiti pienen lapsensa kanssa. Kun lapsi siinä pyöri ympäriinsä ja jossain vaiheessa tuli minua kohti, mies sanoi hänelle: ”Varo sitä tätiä.” Lapsen äiti kääntyi katsomaan ja toisti varoituksen.

Tiedän sen todennäköisesti tarkoittaneen hyvää. En kuitenkaan usko, että pöhköinkään pikkulapsi, joka jo juostakin osaa, ryntäilisi paikallaan seisovaa ihmistä päin – tai mistä sitä koskaan tietää. Kuitenkin lapsen varoittelusta jäi minulle sellainen olo kuin olisin jollain tavalla pelottava tahi vaarallinen ihminen. Etenkin, kun ”varo sitä tätiä” toistettiin kahdesti. Eniten kai harmittaa varoituksen taustalla kuultava ennakkoluulo. Toisaalta mies meitä Itikseen kyyditessään puhui myös siitä tandemista ja oli vakaasti sitä mieltä, että se on saatava varastoon, koska ”täällä on aika paljon näitä ryssiä”. Ehkä en ole ainut naapuri, johon hieman ennakkoluuloja kohdistuu.

*******

Pidmme lauantaina tupaantuliaiset. Jopa minulla, joka en ole ennen onnistunut pitämään hyviä bileitä enkä tavallisesti edes viihdy bileissä, oli ihan hauskaa. Se on varmaan myös oikea kotibileiden merkki, että astioitakin hajosi: yksi lasi ja hajottajana olin minä. Se siitä seurasi, kun oli kämppä täynnä ihmisiä, jotka eivät ole olleet näkövammaisten kanssa tekemisissä. Joku oli siis jättänyt lasin lavuaarin reunalle ja minä mehukanisteria etsiessäni tiputin sen lavuaariin – onneksi sinne. Yksi nyrkkisääntö näkkäritaloudessa (sen lisäksi, että kaapinovet laitetaan kiinni) on se, ettei astioita kannata jättää ihan pöydän reunalle.

*******

Tänään oli lyhyen kielen ylioppilaskirjoitukset. Kirjoitin siis englannin ja pääsin eroon viimeisestä yo-kokeestani. Lukiota on vielä tosin jäljellä englannin verkkokurssin kurssikokeiden verran, huomenna kuuntelu ja torstaina kirjallinen koe. Pelkkää englantia koko viikko…

Koululta lähtiessäni tuli melkein heti vastaan minulle englantia puhunut mies, joka opasti minut kävelytielle pysäköidyn auton ohi.