Kaupungin vammaispalveluja

Kesän tullen tuli tarve hakea paria kaupungin vammaispalvelun piiriin kuuluvaa asiaa: lisää avustajatunteja ja liikkumistaitoa. Molempiin syynä oli oikeastaan yleisurheilu. Koska harjoitukset siirtyivät hallista ulkokentille, pitää minun oppia itse menemään niille. Ja kun harjoitukset ja kisamatkat lisääntyvät näin kesällä, tietää se enemmän työtä yleisurheiluavustajalleni. Tähän asti hän on toiminut ihan palkatta, mutta nyt ainakin kesän ajaksi ajateltiin hakea kaupungilta siihen avustajatunteja, että hän saa ihan palkkaa hommastaan.

Olen muuttanut Helsingissä asuessani niin monta kertaa, että oikeastaan yksikään sosiaalityöntekijöistäni ei ole tullut minulle mitenkään tutuksi. Nytkin piti ihan Helsingin kaupungin sivuilta katsoa, kuka mahtaa olla alueeni sosiaalityöntekijä, jolta minun pitäisi näitä asioita hakea.

Käytännössä yksi puhelinsoitto selvitti molemmat asiani. Avustajatunteja sain helposti lisää, eikä sekään ole ongelma, että minulle työskentelee kaksi eri henkilöä. ”Koska sä olet työnantaja, saat palkata ihan niin monta avustajaa kuin haluat.” Tuntien lisäys oli ihan yksinkertainen juttu, koska nykyään henkilökohtainen avustaja on vaikeavammaisille subjektiivinen etu – vai miksi sitä oikein kutsuisi. En tiedä, kuinka monta tuntia tähän subjektiivisuuden piiriin tarkalleen menee, mutta tällä päätöksellä minulla on elokuun loppuun 80 tuntia kuussa avustajaa käytettävissä. Koska Hollannin EM-kisamatka oli yksi syy, jolla lisätuntien tarvetta perustelin, lähetin vielä varmuuden vuoksi todisteeksi SUL:n hallituksen päätöksen EM-joukkueen kokoonpanosta.

Liikkumistaidon tuntien saaminen ei ihan niin yksinkertaista ollut, vaikka sos.työntekijä ottikin puheluni suullisena hakemuksena, eikä minun tarvinnut erikseen enää kirjoittaa vammaispalveluhakemusta. Liikkumistaidon tunnit ovat kuitenkin harkinnanalaisia ja sosiaalityöntekijäni miettikin mm. sitä, ovatko hakemani palvelut ristiriitaisia: jos minulla on avustaja harjoituksissa, miksi minun täytyy osata kulkea harjoituspaikalle itse, jos voisimme esimerkiksi tavata avustajan kanssa jossain pisteessä, johon jo valmiiksi osaan.

Tällä logiikalla voisi kyseenalaistaa myös sen, miksi minun piti osata mennä kouluun itse – minullahan oli avustaja!

No, sain perusteltua tarpeeni riittävän hyvin, jotta sosiaalityöntekijä lupasi myöntää 15 tuntia liikkumistaidonohjausta saatuaan lt-ohjaajaltani kustannusarvion. Hyvä niin, sillä vaikka sosiaalityöntekijä ei sitä ehkä ymmärtänytkään, on sokeana aika tärkeää se, että pystyy liikkumaan itsenäisesti. Vaikka teoriassa voisinkin mennä harjoituksiin niin, että näkisin avustajani ensin jossain tai hän hakisi minut jostain, on itsemääräämisoikeuteni ja vapauteni kannalta aika tärkeää, että pystyn myös itsenäisesti kulkemaan harjoituspaikoille. Aivan eri juttu on sitten kisamatkat paikkakunnilla (tai maassa), joissa en ole ennen käynyt. Siellä luonnollisestikaan en osaa kulkea itse ja tarvitsen jonkun mukaan.

Yksi vaihtoehto harjoituksiin menemiseen on tietysti taksi – sitä olenkin muutaman kerran käyttänyt, kun en ole ehtinyt opetella paikkoja. Kaikkiin harjoituskertoihin eivät taksimatkat kuitenkaan riitä. Enkä minä halua kulkea jatkuvasti taksilla sellaisia reittejä, jotka voisin opetella. Sekään ei tunnu järin vapaalta elämältä.

Nyt osaan jo mennä itse Pukinmäen urheilukentälle, vielä Olympiastadion ja Eläintarhan kenttä pitäisi opetella. Juuri nyt niillä ei olekaan niin kiirettä, sillä lauantaina Pukinmäessä kisoissa kahden suomenennätyksen lisäksi nyrjäytin – jälleen – nilkkani. Nyt se meni hiukan pahemmin kuin edellisellä kerralla, jos kivusta voi mitään päätellä. Harjoitukset jatkunevat heinäkuussa, kun ensin olen käynyt haistelemassa Hollannissa EM-kisatunnelmia. Saa nähdä, hyppäänkö siellä, vai tuleeko reissusta pelkkä fiilistelyreissu. Tietysti voin opetella reitit harjoituspaikkoihin jo valmiiksi, niin ei tarvitse heinäkuussa enää sitä miettiä.

Joskus v*ituttaa, kun ei näe

Minulla on vähän reilut kolme kilometriä matkaa musiikkiopistolle. Julkisilla matkaan menee noin 45 minuuttia (ainakin teoriatunnilta kotiin palatessa), josta 30 minuuttia on pelkästään bussien odottelua. Jos näkisin, menisin ehdottomasti pyörällä. Nyt harkitsen kävelyreitin opettelemista.

Tänään aamulla töihin mennessä bussi lähti pysäkiltä, kun olin ylittämässä katua. Jos näkisin, olisin voinut juosta siihen bussiin. Nyt tajusin vähän liian myöhään bussin seisovan jo pysäkillä ja risteyksessä oli vähän liikaa muita autoja, jotta olisin voinut juoksennella.

Jos näkisin, minua ei olisi opastettu tänään tahallaan kuoppaan eikä farkuissani olisi reikää.

Jos näkisin, voisin ottaa pöydän toiselta puolelta asioita suoraan kopeloimatta tai kysymättä, missä ne on.

Jos näkisin, olisi aika moni asia helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nyt. Ei tarvitsisi esimerkiksi aina tehdä niin paljon työtä sen eteen, että minut hyväksytään ihmisenä ja erilaisuuteeni osataan suhtautua. Ei tarvitsisi miettiä, saanko jonkun avukseni vaateostoksille (uudet housut pitänee varmaan hankkia) tai suostuuko joku kanssani lenkille.

Joskus tulee näitäkin päiviä, että sokeus ketuttaa. Onneksi ne kuitenkin ovat kohtalaisen harvassa.

Mutta olisihan se helpompaa… (toisaalta mikäs tässä elellessä: saan ruokaa nenäni eteen eikä toimeentulostakaan tarvitse niin huolehtia, kun hyvinvointiyhteiskunnan tulonsiirrot pitävät siitä huolen, olen perusterve ja muutenkin asiat on hyvin. Jos näkisin, ehkä murehtisin sitten enää pienistä, mitättömistä asioista – kutensiitä, että ulkona sataa.)

*******

Olen kuukauden töissä Näkövammaisten keskusliitossa. Minut voi työrupeamani takia bongata mm. Tampereen apuvälinemessuilta parin viikon päästä.

Päätin ottaa kaiken ilon irti työnteosta ja osallistua myös henkilökunnan liikuntaan. Eilen kävin jo vesijumpassa.

Työpäivän aikana tulee juotua enemmän teetä kuin tavallisesti kotona ollessa. Se aiheuttaa sen, että on koko ajan vessahätä.

Keskustelun vaikeus ryhmässä

Istuin perjantai-iltana iltaa viiden hengen porukassa. Illanvieton jälkeen sain palautetta sosiaalisista taidoistani: en osallistunut kauheasti keskusteluun, puhuin lähinnä vain silloin, jos joku puhui minulle suoraan. Olen huomannut saman kyllä itsessäni ennenkin. Suuremmalla joukolla (viisi on tässä siis jo paljon) keskustellessa minä olen helposti vain sivustaseuraajan roolissa. Tilanne on eri silloin, kun porukka on näkövammaisia.

Aluksi mietin, johtuuko se statuksestani porukassa. Vaikka perjantainakin tunsin kaikki, olin kuitenkin ensimmäisen kerran heidän kanssaan ”yhdellä”, en ollut viettänyt aikaa täysin sillä porukalla ennen, he muut olivat. Muutenkin näkevien seurassa harvoin olen sosiaalisesti kovinkaan vahvoilla, kun taas näkövammaisporukoissa statukseni on melko erilainen.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että suuremmassa ryhmässä toiminen ja keskusteleminen on minulle vaikeampaa, sillä jään paitsi non-verbaalisesta kommunikoinnista. Toiset saattavat katseella vaihtaa puheenvuoroja keskenään, välittää tietoa siitä, kuka puhuu seuraavana. Minun vaihtoehtoni ovat käytännössä joko puhua päälle tai olla hiljaa. Päälle puhuminen tuntuu usein olevan se ainut keino, jolla saan tuon kokoisessa porukassa sanottua asiani. Siksi valitsen ehkä mieluummin sen vaitiolon, sillä koen päälle puhumisen melko epäkohteliaaksi – eikä kukaan edes silloin kuuntele minua.

Kolmen hengen kesken keskustelu sujuu minultakin vielä ihan mallikkaasti, silloin katsekontaktilla tai muulla nonverbaalisuudella ei keskustelun sujuvuuden kannalta ole vielä niin suurta merkitystä. Neljän hengen porukka alkaa olla jo siinä maksimirajoilla. Lukiossa meillä oli kohtalaisen tiivis nelikko (kaksi meistä sai lakin keväällä, kaksi on vielä syksyn) ja siinäkin joukossa huomasin kyllä joutuvani puhumaan välillä törkeästi päälle, mikäli halusin sanoa jotain.

En tiedä, onko teoriani katseen ja nonverbaalin (kylläpä näytän nyt pitävän tuosta sanasta) viestinnän puuttumisesta lähelläkään totuutta, en nimittäin koskaan ole kyennyt juurikaan ko. viestintään. ainut, minkä voin varmasti sanoa todeksi, on vaikeuteni osallistua keskusteluun noin viiden hengen ryhmässä. Sitä suuremmissa porukoissa ehkä jo muutkin alkavat puhua raivoisasti päälle.

Näkövammaisten kesken ei katsekontaktin puuttuminen aiheuta ongelmia, se kun puuttuu kaikilta. Silloin puheenvuoron vaihtaminen ehkä hoidetaan jollain muulla tavalla – tai sitten kaikki puhuvat päälle. En osaa suoralta kädeltä sanoa, en ole niin suuresti kiinnittänyt asiaan huomiota. Seuraavalla kerralla, kun keskustelen suuremmalla näkövammaisporukalla, taidan tarkkailla asiaa.

Puhumattomuuteni seurassa ei juurikaan vaivaa minua. Seuraan sujuvasti keskustelua ja olen mukana, vaikken niin aktiivisesti osallistuisikaan. Saatan silloin tällöin sanoa jotain, jos koen minulla olevan oikeasti merkittävää sanottavaa. Keskustelen vilkkaasti, jos joku kohdistaa puheensa suoraan minulle. Hiljaisuuteni saattaa tosin saada muut miettimään, viihdynkö.

*******

Esitykset Parafestissa menivät ihan hyvin. Esiintymiskokemusta taikuuden saralta on kuitenkin vielä sen verran vähän, että olin käytännössä kauhuissani - jännitys on liian laimea sana sille tunteelle. Onneksi jälkimmäinen esitys ei jännittänyt enää läheskään niin paljon. Pitäisi vain esiintyä enemmän. Näyin myös Itä-suomen uutisissa.

*******

Asuntoasiat ovat selvinneet, kaikeksi onneksi. Muutan kuun vaihteessa Itä-Helsinkiin.

Taikurimietteitä

Olen miettinyt viime aikoina melko paljon, miksi oikein haluan taikoa ja esiintyä taikurina; mitä minä siitä saan ja mitä haluan antaa katsojille? Miksi käytän tunteja - ja avustajatunteja - vain yhden tempun harjoittelemiseen? Millainen on taikuripersoonani? Mitä oikein tahdon sanoa?

Viime vuoden Taikapäivillä Pete Poskiparta käski luennollaan kaikkien miettiä juuri sitä, miksi esiintyy ja mitä taikuudellaan haluaa sanoa. En osannut esiintymiseni syyksi siinä parin minuutin miettimisajan jälkeen sanoa kuin jotain siihen suuntaan että "esiintyminen on kivaa ja ainakin mulla on hauskaa siellä lavalla, siksi mä sitä haluan tehdä". Hyvä alku kai sekin, mutta tuolla periaattella tuskin pärjää pidemmälle.

Kun aloitin taikuuden harrastamisen noin kolme ja puoli vuotta sitten (käsittämätöntä, miten siitäkin on jo niin kauan!), taisin haluta vaan yksinkertaisesti oppia "hauskoja temppuja", joita voi näyttää kavereille ja perheenjäsenille. Silloin minulla ei ollut mitään sen suurempaa filosofiaa koko taiteenlajista. Halusin olla vain taikuri, en ensisijaisesti mikään sokea taikuri. Kaikeksi onneksi minulle melko pian opetettiin ja itsekin tajusin, että sokeus on niin suuri osa minua ja kaikkea, mitä ikinä tulenkaan tekemään, ettei sitä ole mahdollista jättää ulkopuolelle - eikä tarvitsekaan. Sokeana taikurina oleminen on se, jolla erotun kaikkien muiden joukosta. Se on asia, joka tekee minusta kiinnostavan. Niinpä olen rehellisesti sokea taikuri.

Mitä minä sitten sokeana taikurina haluan yleisölleni sanoa ja antaa?

Yksi suuri osa on tietysti sellaista kaupanpäällisiksi tulevaa asennekasvatusta ja erilaisuuden hyväksymistä: näytän, että sokeana pystyy tekemään ihan hyvin muutakin kuin soittaa ja värkätä harjoja tai rottinkikoreja. vähennän ennakkoluuloja ja haluan ihmisten tajuavan, ettei mikään vamma itsessään määritä ihmistä tietynlaiseksi vaan jokainen - oli sitten vammainen tai ei - on oma persoonansa ja loppujen lopuksi se on asenne, joka ratkaisen hyvin paljon.

Haluan myös opettaa, että meillä on muitakin aisteja kuin näkö. Haluan näyttää, kuinka helposti huijattavissa näkö oikeasti onkaan. Haluan tuottaa visuaalisia harhoja ja leikitellä näkemättömyyden ja näkemisen tuomilla eroilla havannoida maailmaa sekä sillä, miten erilaisessa asemassa olenkaan näkevään yleisööni nähden. Haluan antaa ihmisille jotain pureskeltavaa myös kotiin viemisiksi. tietysti toivon, että tämän kaiken asennekasvatuksen ja silmien avaamisen lomassa ihmiset myös viihtyisivät.

Tällä hetkellä harmittaa ehkä eniten tieto siitä, että jos olisin harjoitellut tämän kolme ja puoli vuotta aktiivisesti ja ahkerasti, voisin oikeasti olla jo sairaan hyvä taikuri. Toisaalta olen tänä aikana käynyt lukion melkein kokonaan, harrastanut teatteria, alkanut soittaa jälleen kitaraa ja aloittanut uuden instrumentin. On vähän harmi pitää niin monesta asiasta, ettei missään kykene kehittymään täydelliseksi. Olen ikuinen keskinkertaisuus, mutta siihen on kai tyydyttävä, jos tunkee lusikkansa kerralla joka soppaan. Seuraavat viikot on kyllä oikeasti harjoiteltava ahkerasti, jotta voisin edes melkein hyvällä omalla tunnolla kutsua itseäni elokuussa taikuriksi. Huijaaminen ei ole helppoa hommaa.

*******

Viimeöisen valvomisen seurauksena nukuin tänään päivällä muutaman tunnin, eikä nyt tietenkään ole unta ihan äkkiä tulossa. Aloin sen kunniaksi hieman järjestellä (vähintäänkin suunnitella järjestelemistä) kirjahyllyäni. Sieltä löytyi kangaskassi, johon äiti pari vuotta sitten Tuusulasta Helsinkiin muuttaessani keräsi kaikki huoneestani löytyneet irralliset korttipakat. Voi olla, että kassi on sen jälkeenkin hieman täydentynyt. en ole kertaakaan tutustunut kassin sisältöön sen tarkemmin, tunkenut sen vaan hyllyn perälle. nyt otin asiakseni katsoa, mitä se on oikein syönyt.

14 korttipakkaa, joista kuusi täysiä ja kahdeksasta pakasta puuttui yksi tai useampi kortti. Niiden lisäksi oli irrallaan (kai) neljä ässää. vähän mietin, miksi aina avaan uuden pakan, kun noistakin suurin osa oli miltei käyttämättömiä.

Kangaskassillisen lisäksi hyllyssäni on kolme avaamatonta pakkaa, pöydälläni neljä avattua ja taikurisalkussa kai kuusi tai jotain. Yksittäisiä pakkoja saattaa myös löytyä melkein jokaisesta käyttämästäni laukusta. Sunnuntaina tilasin laatikollise (12 pakkaa) lisää.

Joskus voisi heittää noita vanhoja pakkoja, joita en ihan oikeasti enää käytä, pois. Toisaalta voisin yrittää keksiä pelikorteille myös jonkin uuden käyttötarkoituksen. Miten olisi vaikka muistilappuja? Tai ehkä annan kaikille tutuille kirjanmerkki-pelikortteja.

Olenko liian positiivinen optimisti?

Kävin viime viikolla puhumassa HUMAKissa yhteisöpedagogiopiskelijoille sekä näkövammaisten lasten kuntoutuskurssilla vanhemmille näkövammaisena elämisestä. sain siis palkkaa siitä, että puhuin mukavien ihmisten kanssa itsestäni. nyt näiden kahden ”luennoimistilaisuuden” jälkeen olen alkanut oikeasti miettiä, suhtaudunko asioihin liian positiivisesti ja erityisesti, annanko näkövammaisuudesta liian positiivisen kuvan.

Kyllä minä totisesti myönnän, ettei sokeana eläminen ole aina niin kovin herkkua. Mutta silloin, kun kerron elämästäni, unohdan helposti ne huonot puolet, jos niitä ei joku erikseen kysy. siis kun noin muutenkin yleensä unohdan ne huonot puolet ja vaikeat asiat. Minulle elämä on niin paljon kaikkea muutakin, että sitä ihan tuppaa aina silloin tällöin unohtamaan olevansa mikään aistivammainen.

Minun täytyy täyttää rasittavia ja vaikeita hakemuksia Kelalle ja kaupungin sosiaalitoimeen, vaikkei yhtään kiinnostaisi. Niihin pitää aika usein selvittää hyvin tarkkaan, missä asioissa tarvitsen apua ja millä tavoin vamma/sairaus vaikeuttaa elämääni. En voi todellakaan sanoa pitäväni niiden täytöstä, mutta turha sellaista asiaa on miettiä sen enempää. Silloin, kun on jotain haettava jommastakummasta edellä mainitusta paikasta, pitkitän yleensä hakemusten täyttöä viimeiseen hetkeen saakka, koska inhoan sitä. Mutta kun hakemukset on täytetty ja postitettu, sen elämän inhottavan puolen saattaa taas unohtaa pitkäksi aikaa.

sokeana en voi lähteä ihan minne vaan ihan milloin vaan. Hyvin usein tarvitsen näkevät silmät mukaan, esimerkiksi vaateostoksille, asioimiskäynneille tai kulttuuritapahtumiin. Vaikka minulla onkin avustaja, jonka työnantajana vain voin itse määrittää ne ajat, jolloin apua tarvitsen, olen silti myös muiden aikataulujen armoilla. Jos kukaan ei pääse kanssani johonkin juuri silloin, kun itse haluaisin, on minun usein jätettävä menot väliin tai vaihdettava ajankohtaa. tässä suhteessa olen itse ehkä vähän liian lepsu, erityisesti siis avustajan kanssa. Minä muutan usein suunnitelmia toisten aikataulujen mukaan. Onhan se rasittavaa ja silloin tällöin myös ahdistavaa, miten paljon joutuu olemaan toisten hyväntahtoisuuden, avun ja aikataulujen varassa, mutta sellaista se on. turha siinä on märehtiä.

vapaaseen liikkumiseen liittyy muitakin inhottavuuksia. Mikäli tahdon liikkua yksin, minun on oikeasti opeteltava kaikki reitit ihan ajan kanssa. Käytän vapaa-aikaani siihen, että opettelen liikkumaan asuinympäristössäni ja usein tarvitsemillani reiteillä. Sen lisäksi, että tosiaan joudun opettelemaan kaikki reitit ulkoa enkä opi niitä vain katsomalla kartasta, sokkona liikkuminen vaatii muutenkin enemmän keskittymistä, energiaa ja jännittämistä. Aina sitä joutuu miettimään, osaanko nyt jäädä oikealla pysäkillä pois, muistaako kuljettaja sanoa oikean pysäkin, löydänkö juuri sen tolpan, joka on maamerkkinäni, mitä jos eksyn enkä löydä ketään, jolta kysyä apua, entä jos reitillä onkin jotain uutta ja outoa (kuten eilen syvä kuoppa kadussa)… Kaikki tällainen energiaa vievä rasitus kuitenkin syrjäytyy ihan vaan sen rinnalla, että voin ja saan liikkua itsenäisesti. vieraisiin paikkoihin en kuitenkaan niin vaan yksin lähde – etenkään, kun taksimatkoja on kuukaudessa vain 18 yhdensuuntaista. Niillä ei kauheasti juhlita.

Mitä muita näkövamman huonoja puolia sitä sitten keksisikään? Onhan niitä, kai. Mutta en minä ajattele noita jo luettelemianikaan kovin usein, ne eivät mitenkään ylen määrin hankaloita elämääni. voi myös olla, että minulla on vain käynyt tajuttoman hyvä tuuri kaiken suhteen, enkä siksi koe elämääni niin kovin vaikeana, vaikken näekään. Minulla on kavereita (aina ei ole ollut, mutta onneksi nyt on toisin), olen päässyt moniin erilaisiin harrastusjuttuihin ongelmitta – myös näkevien seuroihin, koulussakaan näkövammastani ei ole tullut koskaan suurta estettä (peruskoulussa aina ei yhteistyö toiminut, mutta ei mitään kovin pahaa), en ole syrjäytynyt, seurustelen – sekin näkövammaisille usein on hiukan vaikeampaa, minulla on perhe, joka kokemukseni mukaan suhtautuu näkövammaisuuteen itsestään selvänä arkeen kuuluvana asiana. Joten mistä enää valittaisin? (Taitaisi jollain äidinkielenopettajalla punakynä viuhua tuon edellisen pitkän lauseen kohdalla. toivottavasti se on sentään riittävän luettava.)

Optimistisuudestani tuskin on haittaa kellekään, mutta silti mietin, olenko minä liian positiivinen. Erityisesti olen nyt alkanut miettiä sitä yleisesti näkövammaisuuden julkisuuskuvan takia. Läheskään kaikilla asiat eivät ole menneet ihan niin mutkattomasti ja hyvin kuin minulla; esimerkiksi syrjäytyminen, kaverittomuus, rahattomuus jne. ovat ihan oikeasti aika monen näkövammaisen kohdalla arkipäivää ja suuria ongelmia. Jos minä toitotan vain elämäni helppoutta ja mahtavuutta, jäävätkö ne monien muiden näkövammaisten vaikeudet unohduksiin? Sillä vaikken ehkä aina haluaisikaan, edustan kuitenkin tavallaan kaikkialla tätä koko vammaryhmää, ihan arkipäiväisissäkin tilanteissa.

Olen todennut, että jos itse suhtaudun sokeuteeni mutkattomasti ja huumorilla, muidenkin on paljon helpompi tehdä niin. Jos minä en pyöri koko aikaa näkövamman mukana tuomissa vaikeuksissa, pystyvät ihmiset näkemään minussa muutakin kuin vammani. Huumori on myös aina oikein hyvä lähestymistapa: eilenkin puheilmaisun kurssin loppukavalkadissa minulla oli viiden minuutin stand-up-esitys, jossa kaikki jutut liittyivät tavalla tai toisella sokeuteen.

Viime syksynä YLEn aikaisen radiohaastattelun herättämässä jälkipuinnissa tuolla näkövammaisten keskustelupalstoilla joku oli sitä mieltä, että olen itsekäs, naiivi ja ajattelematon, kun en koe ongelmaksi lasten hankkimista, vaikka kohtuu suurella todennäköisyydellä silmäsairauteni periytyy. Vieläkään en ole pyörtänyt ajatuksiani sen suhteen. Jos minä pystyn elämään rikasta, nautittavaa ja upeaa elämää, jonka täyteläisyydessä yksi aistivamma jää taka-alalle, miksei mahdollisesti näkövammainen lapseni pystyisi samaan? Taatusti tiedän omakohtaisesti, millaista lisätyötä ja byrokratiaa näkövamman kanssa eläminen teettää, mutta ei se minua estä hankkimasta lapsia – olivat ne sitten näkövammaisia tai ei. Näkövamma, sokeuskin, on kuitenkin vielä aika helppo homma. en minä nyt silti ihan heti ole niitä lapsia hankkimassa.

*******

Viime päivinä aikani on mennyt luvattoman paljon toimettomaan hengailuun. Toisaalta sekin on nautinnollista ja ehkä ihan hyväksi, ettei koko ajan tee jotain tähdellistä. Minun vaan pitäisi lukea englantia hieman ahkerammin. Tässä on otettava kunnon loppupuristus sen kielen ja erityisesti yhden kurssin kanssa. Väsyttäisi vaan kauheasti… toisaalta siitäkään en voi syyttää kuin itseäni; mitäs menin jättämään eilen taksikortin ja lompakon kotiin enkä katsonut kelloa ja missasin viimeisen metron ja piti yöpyä Vuosaaressa niin että oli pakko lähteä aikaisin aamulla jotta ehdin käydä kotona ennen koetta. Sen tästä hengailevasta elämänasenteesta saa.

*******

Ai niin, voitin laulukammoni sen verran, että kykenin suorittamaan primavistakokeeni. Ei se mitään helppoa ollut.

*******

Lankesin kulutusyhteiskunnan houkutuksiin ja tuhlasin kerralla oikein mukavasti rahaa vaatteisiin. En tee sitä ihan heti uudestaan. tällä vaatekaapilla pitäisi nyt ainakin vuosi pärjätä, oikeasti. Tuotakaan kaikkea en olisi välttämättä tarvinnut, vaikken nyt edes kauhean paljon ostanut.

Sokkojuttuja

En tiedä, mikä minuun on oikein mennyt, muttta noin joka toinen kerta kotiin tullessani eksyn. Kävelen joko ohi tai käännyn liian aikaisin. Tiedän sen johtuvan aika pitkälti lumesta, mutta luulisi minun jo oppineen... Etenkin, kun aina yritän mennä samaan paikkaan.

Eilen tulin ensimmäisen kerran metroasemalta kotiin bussilla, yleensä kun olen siihen väliin käyttänyt ratikkaa. Laskin sen varaan, että bussi pysähtyy kaikilla pysäkeillä, enkä sanonut kuljettajalle mitään siitä, missä olen jäämässä pois. No, eihän se bussi sitten pysähtynyt kaikilla pysäkeillä. Mäkelänkatu on kohtuu suora ja koska en tosiaan ole tuota väliä kovin montaa kertaa tullut, en oikein osannutkaan ajatella, missä minun pitää jäädä pois. Bussilla tuo väli on myös ajallisesti miltei puolet lyhyempi kuin ratikalla, joten kellonkaan katsominen ei yhtään auttanut. Menin yhdellä pysäkillä ohi ja kävelin sieltä kotiin (en ole myöskään koskaan ennen kävellyt sitä väliä, hehee).

Maanantaina meillä oli koulussa ystävänpäivän kunniaksi värikoodit: vaatetuksen värillä viestitetään omasta parisuhdetilanteesta. Tavallisesti käytössä ovat kai vain punainen (varattu), keltainen (jotain säätöä) ja vihreä (vapaa), mutta meidän koulussa on keksitty selitys melkein joka värille. Pitää siis ihan miettiä, mitä päälleen laitttaa, ettei vahingossa viestitä jotain hassua, kuten "teille vai meille?".

Ihan ajattelin aamulla, että laitan punaisen paidan päälle, niin on riittävän yksinkertaisesti asia hoidettu. Koulussa kavereiden kanssa värikoodituksesta puhuessamme tulikin ilmi, että olin hieman mokannut: paitani ei ollutkaan punainen vaan musta. Olin ihan varma sen paidan väristä... Mutta nyt muistan, että olen kai kerran aikaiseminkin kuullut joltain, että se on musta ja silti oma mielikuvani punaisuudesta on säilynyt kovin vahvana. No, sitten lähes kokomustissani viestitinkin ympäristölle kärsiväni katkerasta erosta. Hupsan. Onneksi se ei ole kovin vakava homma oikeasti.

Taistelussa silmäsärkyä vastaan aseina ovat kosteustipat (auttavat yllättävän paljon), burana (helpottaa pariksi tunniksi) ja aurinkolasit (hieman helpottavat). En ole pariin vuoteen oikeastaan käyttänyt aurinkolaseja, kun en ole enää kokenut valoista olevan haittaa. Nyt ne taas alkavat vähän haitata.

Minulla on tässä jaksossa oikein ihana lukujärjestys, kun on vain musaproggis ja kolmena päivänä kaksi tuntia koulua. Mietin vähän sitä, kuinka paljon opettajalle tulee ylimääräistä työtä, kun sen pitää opettaa minulle jutut oikeasti kädestä pitäen. Maanantaina opettelin bassostemmaa. Ensin yksi ryhmäläinen yritti opettaa minulle tabulatuureista, miten se menee, mutta hänkään ei oikein osannut lukea niitä. Opettajamme joutui siis opettamaan minulle ihan täysin kädestä pitäen, miten stemmani menee. Hän vielä tänään jatkoi sen opetusta, kun vähän sekoilin rytmeissä. tänään aloitetussa kappaleessa soitan taas kakkoskitaraa ja vaikka olenkin soittanut yli seitsemän vuotta kitaraa, olen soittanut vaan klassista ja tuollainen komppikitara ei ihan suju. Ei se siltä opettajaltakaan ihan sujunut. silti sen piti yrittää soittaa se minulle nauhalle. Siinä on sentään sen verran helpot soinnut (oikeastaan rokkikvintit), että niitä ei tarvinnut käydä sen tarkemmin läpi.

Sanoin opettajalle, että minä tunnen aiheuttavani ylimääräistä työtä, kun minulle ei voi vaan iskeä nuotteja tai tabulatuureja käteen ja sanoa "soita siitä". Opettajani sanoi, ettei se nyt ole niin paha. "Jos mulla menee kymmenen minuuttia siihen, että mä opetan tän ja sä tulet seuraavalla tunnilla ihan valmiina soittamaan, kun taas muut on ihan sekasin nuottiensa kanssa, että missä mennään, niin ei sun pidä olla huolissasi."

Ihmiset ja hyväksyntä

Kun kirjoitusblokissani kyselin aiheita, joista voisin kirjoittaa, yksi ylös noussut aihe ol iihmiset: kuinka tutustua sokkona uusiin tyyppeihin ja saako Helsingissä apua tuntemattomilta ohikulkijoita. Istun äidinkielen tunnilla, eikä minulla ole mitään tekemistä, sillä meidän pitäisi kirjoittaa tekstitaidon vastaus, mutta materiaali ei ole juuri nyt minulle luettavassa muodossa, joten opettaja antoi minun tehdä "vaikka läksyjä tai jotain". Koska minulla ei ole läksyjä (miten outoa!), päätin kirjoittaa tänne, kun taas edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aikaa.

(tässä muuten yksi todella ärsyttävä asia: osa PDF-tiedostoista on sellaisia, että ne saa sokkona luettua, osa taas ei. En tiedä, mikä tekee luettavasta tiedostosta luettavan. YLEn abitreeneissä on vanhoja YO-kokeita PDF-muodossa, mutta kaikki niistä ei suinkaan ole sellaisia, että minä saisin ne luettua. Osa on.)

Kirjoitin uusimpaan Silmäterä-lehteen hyväksynnästä. Puhuin siinä siitä, kuinka oma vamma on ensin hyväksyttävä itse osaksi persoonaansa, ennen kuin voi kunnolla odottaa muidenkin hyväksyvän sen. Jos sokeus ei ole minulle ongelma, se harvemmin on muillekaan.

Olen huomannut tämän käytännössä ehkä hieman hassusti: yläasteella yritin osittain sulkea sokeuden minusta ulkopuolelle, halusin olla samanlainen kuin muut. Ongelmana oli se, että enhän minä ole samanlainen kuin muut. Ei auta, vaikka itse vakuuttaisi sokeuden olevan täysin sivuseikka ja asia, jota ei ikään kuin ole olemassa, sillä ei se siitä mihinkään häviä. En puhunut koskaan "sokko-ongelmista" tai oikein mihinkään näkövammaisuuteen liittyvästä koulussa, ellei sitä joku sattunut erikseen kysymään. Vaikka kuinka yritin olla kuin muut, pysyin perustavanlaatuisesti erilaisena, liian erilaisena, kun en edes antanut ihmisille kunnolla mahdollisuutta päästä sokeudestani yli.

Vähän vahingossa aloin puhua avoimemmin sokeudesta, kerroin ihmisille, mikä minua ärsyttää tai mitkä asiat on vaikeita ja mitkä helppoja, kun ei näe. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat ymmärtää minua paremmin ja näkemään minut vammani takaa. Yhtäkkiä minulla oli näkeviä kavereita, joille sokeuteni oli vain luonnollinen osa minua ja jotka pystyivät kehittämään kanssani keskustelua jostain muustakin kuin näkövammasta. silti he myös tietävät, ettei vamma ole mikään tabu.

Olen vakaasti sitä mieltä, että kun itse hyväksyy vammansa, pääsee siitä tabuvaiheesta yli, on muidenkin helpompi hyväksyä se ja nähdä minussa muutakin kuin sokeuteni. tilannetta helpottaa suuresti myös lähipiiri, joka suhtautuu minuun ihmisenä, ei vammaisena ihmisenä.

Tästä pääsemmekin lopulta siihen, kuinka niihin ihmisiin tutustua, jotta niille voi antaa mahdollisuuden nähdä vamman yli. Se ei ole helppoa. Uusiin piireihin on aina vaikea päästä mukaan, vielä vaikeampaa siitä tulee silloin, kun ei ole mahdollisuutta katsekontaktiin tai ei tiedä edes tarkalleen, missä toiset ovat. Pienemmissä ryhmissä tutustuminen on kovin paljon helpompaa kuin esimerkiksi uudessa kouluympäristössä, josta ei tunne ketään. Joskus ajattelin tutustumisen vastuun olevan muilla: minä en pysty katsekontaktiin, ennen kuin joku muu puhuu minulle ja kuulen puheesta, mihin suuntaan pitäisi katsoa. Valitettavasti vaan huomasin kovin harvojen ihmisten tulevan yhtäkkiä puhumaan jollekin sokolle, joka passiivisesti odottaa muiden tekevän aloitteita. Itse on oltava aloitteellinen. Aloitteeksi saattaa riittää avun pyytäminen tai vaikka koulussa tunniilla puhuminen. Kyllä minullekin tullut ihmiset koulussa puhumaan oma-aloitteisesti, mutta vasta sen jälkeen, kun itse aktiivisesti tein aloitteita joidenkuiden muiden suhteen.

Viime aikoina olen huomannut kaveripiirini vielä vähän laajenneen, mitä ilmeisimmin seurustelun myötä. Ihmiset, jotka eivät ole ennen olleet kanssani juuri missään kontaktissa, ovatkin huomanneet minun olevan ihan hyvä tyyppi, eikä vain outo vammainen - paitsi että enhän minä tainnutkaan olla vammainen, siis jos noilta kavereiltani kysytään.

******

Jouluni alkoi jo. Ostin eilen itselleni joululahjaksi uuden kitaran. Se on hieno. Oli eilen vaikea tehdä mitään muuta kuin hipelöidä ja soittaa uutta kitaraani. Ostin myös uuden kitaralaukun, joka on aika paljon painavampi kuin edellinen. Ehkä tuohon painoon pian tottuu.

*******

Lunta, lunta ja lunta... Jos vielä saisi sen pulkan, niin tästä voisi nauttia. Nyt minä enemmänkin olen hukassa, joudun varaamaan liikkumiseen paaaaaaaljon enemmän aikaa ja käytän taksia niin, että loppukuulle ei ole enää kuin muutama matka jäljellä. 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa on aika vähän, erityisesti näin lumikeleillä.

"Valitse skannattavan kuvan laji..."

Minä sitten niin inhoan kirjeitä. En muuten, mutta kun joka helkkarin kirje on pakko skannata, jotta voin sen lukea. Ja se skannaaminen minun koneellani ei olekaan mikään kovin yksinkertainen prosessi.

Kun minä saan kirjeen, olkoon sitten vaikka lasku tai jotain tärkeää tietoa pankilta tai Kelasta tai mitä vaan, se jää lojumaan pöydälleni määrittelemättömäksi ajaksi, koska skannaamisen aloittaminen on aina kovin suuren henkisen työn takana. Enkä edes osaa avata siististi kirjekuoria: niistä tulee aina ihan hirvittävän repaleisia ja kauheita, vaikka omistan jopa kirjeveitsen. En varmaan oikein osaa käyttää sitä.

Kun vihdoin ja viimein, suurten henkisten ponnistelujen jälkeen, päädyn skannaamaan kirjeitäni, niitä on yleensä kertynyt jo vähän useampi. Tänään oli kahdeksan. Skannaamista varten minun on irroitettava tietokoneestani nettikaapeli ja siirrettävä se toiseen paikkaan, jotta skannerin kaapeli ylettyy koneeseen kiinni. Sitten täytyy aata skannaus/tekstinkäsittelyohjelma.

Revin (kirjaimellisesti) kuoren auki, pohdin ensin hetken, miten päin laitan paperini skanneriin ja sujautan sen sitten skannerin väliin. Valitsen Omnipagesta "skann" ja se alkaa skannata. Kun skannaus on suoritettu, täytyy minun ensiksi kertoa ohjelmalleni, tahdonko skannata lisää sivuja samaan tiedostoon, vai lopettaa siihen. Yleensä lopetan, ellen ole saanut jotain hyvin pitkiä kirjeitä. Seuraavaksi minun on tallennettava tiedosto pdf-muotoon, avata Omnipagelle uusi dokumentti ja aloittaa alusta.

Kun joskus olen selvinnyt kaikkien kirjeideni skannaamisesta, alkaa vaihe, jossa muutan pdf-muotoiset tiedostot tekstimuotoon, jotta pystyn lukemaan ne. Avaan siis Wordin ja valitsen sen Omnipage-valikosta "acquire text settings", jolloin ohjelma kysyy minulta, minkä tiedoston haluan ladata. Kun olen valinnut tiedoston, alkaa koneeni latailla sitä. Tässä kohtaa se ilmeisesti myös näyttää minulle lataamansa sivut, että kelpuutanko minä niiden kuvat, mutta siitä en välitä, vaan painan aina "page ready". Omnipage siirtyy seuraavaan vaiheeseen, jossa se tahtoo tarkistaa sellaiset sanat, joita sen (englannin kielinen) sanakirja ei tunnista. Tämänkin yleensä ohitan, sillä tekstistä saa kohtalaisesti selvää, vaikka Ä:t onkin A ja jotkut muutkin merkit välillä hassusti.

Vihdoin pääsen lukemaan kirjeeni... Ja sitten täytyykin taas alkaa muuttaa seuraavaa kirjettä kuvasta tekstiksi.

Inhoan koko prosessia niin paljon, että yritän välttää sitä mahdollisimman pitkälle. Tästä syystä makselen välillä laskuja vähän myöhässä, kun en vaan ole millään jaksanut aloittaa sitä pitkäveteistä skannausrumbaa, enkä jaksa aina vaivata veljeä kirjeilläni. Erityisesti minua ilahduttaa Kelan tiedotteet siitä, että he ovat maksaneet minulle rahaa; niin turhauttavaa skannata sellainen kirje, sillä näenhän minä tililtäni, jos sinne on rahaa tullut.

Kirjeiden lukemisen yksinkertaisuus on suurin piirtein ainoa asia - valmiin ruokapöydän lisäksi - jota kaipaan vanhempien luona asumisesta. Minun ei tarvinnut yhtään huolehtia siitä, kuka minua kirjeillään vaivaa. Äiti kertoi niistä, jos oli jotain kertomisen aihetta. Voisin tietysti käyttää postini kanssa avustajaa apuna, niin ei tarvitsisi edes veljeä aina vaivata.

Kuulin joskus vuosi sitten Optacon-laitteesta, jolla pystyy lukemaan mustavalkotekstiä. Laite muuttaa kirjaimet jotenkin hassusti sähköiseksi värinäksi - tai jotain sinne päin, jonka avulla sen sitten pystyy tunnustelemaan. Niistä tulee siis ikään kuin kohokirjaimia. En ole ikinä tällaista laitetta nähnyt, mutta yksikin sokko sanoi sellaisella aina ensin katsovansa kirjeistään, onko ne skannaamisen arvoisia. Sillä näet pystyy lukemaan vain kirjaimen kerrallaan, joten kovin pitkiä kirjeitä ei kyseisellä laitteella mielellään lukisi. Minusta se olisi niin kätevää! Voisin ensin katsoa, onko saamani kirje lasku vai joku tyhjänpäiväinen ilmoitus siitä, että olen saanut Kelalta rahaa, ja sitten päättää, tarvitseeko minun skannata sitä vai ei. Paha vain, Optaconeja ei valmisteta enää eikä niitä saa mistään.

Huomasin vasta tänään saaneeni nimpparikortin. Se ilahdutti tuon skannausrumban keskellä. Mummoni tekee aina korttiin jotain sellaista, jonka voin tunnustella. Nyt hän oli muovisilla kirjaimilla kirjoittanut siihen "onnea" ja tehnyt kreppipaperista tai vastaavasta kukan.

Kulttuuria vatsan täydeltä

Oikeastaan ei ihan niinkään. Sitä voisi saada vielä vähän lisää.

Eilen kävimme kuvistunnilla Kiasmassa. Oppaamme toi minulle heti kivat valkoiset puuvillahansikkaat, joilla sain hiplailla muutamia töitä. Kuitenkin Kiasman pikakierroksellamme ei paljoa kosketeltavia töitä ollut.

Vaikka melkein kaikkien töiden ollessa maalauksia ja valokuvia kosketeltavia töitä oli vähän, sain silti mielestäni suhteellisen hyvän kuvan töistä avustajan ja oppaan kuvaillessa. Tuli hirveä houkutus päästä Kiasmaan vähän paremmin ajan kanssa ja päästä hipla ilemaan niitäkin koskeltavissa olevia töitä, joita en nyt päässyt kokeilemaan. Kierros oli siis varsin antoisa, jopa tällaiselle sokko-otukselle.

Näin asiasta toiseen, kuvaamataidonopettajamme ehdotti, että voisin tehdä kuviksesta lukiodiplomin. Saas nähdä. Hieman luulen, ettei minulle mahdu niin paljoa kursseja, jotta voisin sen tehdä. Houkuttelisi kyllä, sillä kuvis on kivaa.

Illalla kävin vielä äidin kanssa Stella Polariksessa, improvisaatioteatterissa. Tajuttoman hienoa, kuinka ihmiset osaavatkin pitää puolitoistatuntisen täysin improvisoidun näytelmän kasassa. Upeaa ammattitaitoa.

Ensin ajattelin, että improvisoidut näytelmät taitavat olla sokkoystävällisempiä, sillä lavasteita ei ole mitenkään ihmeellisesti ja puvutkin ovat yksinkertaiset. Lavasteena heilä oli kaksi tuolia ja pukuna mustat housut, valkoinen paita. Muutenkin asioita on aivan eri tavalla ilmennettävä myös puheella, jotta katsojat ymmärtävät, mistä on kyse, mitä esineitä he tyhjissä käsissään heiluttelevat ja sellaista. Kuitenkin pantomiimikohtauksia oli jonkin verran ja esityksen jälkeen äiti sanoi, että niiden kohtausten selittäminen oli vaikeaa, koska itsekään ei välttämättä tiennyt heti, mitä ne oikeasti tekevät. Nämäkin lyhyet kohdat selvisivät joka tapauksessa jotenkin seuraavien repliikkien avulla.

Kannatti ostaa äidille joululahjaksi liput tuonne. Tekee itsekin mieli improvisoida.

Viikonlopun aikana pitäisi lukea paljon näytelmätekstejä, sillä maanantain näyttämöilmaisun tunnille minulla pitäisi olla monologikohtaus jostain näytelmästä. En ollut tällä viikolla sillä tunnilla paikalla, jolla jaettiin porukka pareihin. Jokaisen on tutustuttava kokonaiseen näytelmään ja työstettävä siitä yhtä kohtausta. Kun putosin parijaoista pois, minulle napsahti monologikohtaus. Vaihtoehtoisesti voin myös etsiä kolmen hengen kohtauksen ja yrittää myydä sen jollekin parille. Hommaa hieman vaikeuttaa se, ettei näytelmätekstejä ole kauheasti netissä vapaasti saatavilla, enkä oikein voi mennä kirjastoon selailemaan niitä. Ei myöskään houkuttelisi koko näytelmän skannaaminen.

Ilmaisutaidon lukiossa on muuten hauskaa senkin takia, että pääsen tutustumaan "tavallista" lukiolaista runsaammin eri taiteenlajoihin, luulisin ainakin. Kuvaamataidossa käymme vielä Ateneumissa, näyttämöilmaisussa pitää lueskellakin näytelmätekstejä, kirjallisessa ilmaisussa kirjoittelen ja tutustun runoihin kahden jakson ajan ja ensi jaksossa on vielä äidinkielessäkin jotain runojuttuja aika paljon. Tämä on hienoa.

*******

Olin minä eilen myös koulun jälkeen kavereiden kanssa kaupungilla pyörimässä. Sekin oli siistiä, sillä se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun tein koulukavereiden kanssa jotain sellaista. En ole ikinä viettänyt vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, nyt sen tein ja meillä oli hauskaa. Kiva tuntea itsensä kuuluvan porukkaan silläkin saralla.

Aiheutan kuulemma alemmuuskomplekseja kavereilleni. Syitä olivat ne, että käsialani on selkeämpi kuin heillä, piirrän mukamas paremmin kuin he ja neulon paremmin kuin he. Tällaisista kehuista minulle tulee varsin ristiriitainen olo: toisaalta on kiva, että ihmiset tajuavat minunkin olevan taitava tuollaisisa asioissa, mutta toisaalta tiedän, etteivät he välttämättä kehuisi niitä samalla tavalla tai ainakaan saisi niistä samalla tavalla "alemmuuskomplekseja", jos olisin näkevä. Silloin tilanne olisi tasa-arvoisempi, vaikka olisinkin heidän mielestään noissa samoissa asioissa parempi kuin he. Nyt taas jokainen automaattisesti olettaa, että koska en näe, en voi kirjoittaa selkeää käsialaa, en voi olla hyvä piirtämään, enkä ilmeisesti edes hyvä neulomaan, koska en näe tehdä niitä. Sitten, kun kuitenkin osaan tehdä ko. asioita, alemmuuskompleksit ovat suurempia, sillä "toi tekee noin, vaikkei se nää!". Olisi kiva, jos tekemisiäni ei peilattaisi aina sen pohjalta, että olen sokea. Siitä en taida kuitenkaan ikinä päästä, joten tähän on varmaan vähitellen totuttava.

Seikkailu

Minä heräsin eilen yli puoli tuntia ennen herätyskellon soimista, mikä oli positiivista vaihtelua kahden pommiin nukutun aamun jälkeen. En löytänyt lähtiessäni verkkareita yhtään mistään, kun olisin tarvinnut niitä näyttiksen tunnille. Päätin sitten pärjätä ilman, koska alkoi olla jo hiukan kiire bussiin.

Ehdin bussiin ajoissa ja kuski oli taas vanha tuttu jurottava mies. Hän ajaa suhteellisen vauhdikkaasti aina, enkä minä osaa vieläkään pitää bussissa turvavyötä... Joku toinen bussi lähti kai vähän yllättävästi pysäkiltä pois ja kuljettaja teki kunnon äkkijarrutuksen. Minä lentelin tavaroineni pitkin käytävää ja keräilin itseni sieltä nopeasti pois. En vain tajua, kuinka äkkijarrutuksessa voi lentää suoraan käytävälle, eikä edessä olevaa penkkiä päin. Arvatkaa vain, laitoinko tämän jälkeen sen turvavyön kiinni. En edes loukannut itseäni kummasti - kämmenselkään tuli hieman naarmuja ja nyt siinä on pieni mustelma.

Äkkijarrutus oli selvästi saanut minut epävakaaseen mielentilaan, kun ratikkapysäkille käveleminen oli haastavaa. Ratikassa sitten (huom: olin ihan oikeassa ratikassa jopa) hiplailin niin intensiivisesti kämmenselkäni naarmuja, etten yhtään tajunnut enää, missä menemme. Jossain vaiheessa mietin kyllä, ettei matkan pitäisi niin kauaa kestää. Tulin vain siihen tulokseen, että kuski ajaa rauhallisesti, mikä oli kaahailevan bussikuljettajan jälkeen positiivinen juttu. Luulin olevani kartalla ja jäin pois "oikealla" pysäkillä. Mutta mitä hittoa, siellä ei kuulunutkaan liikennevaloljen ääntä... Kun kävelin ratikasta suoraan ulos, jatkoin eteenpäin... Vastaan ei tullutkaan pysäkkialueen reunaa ja autotielle menoa estävää kaidetta, vaan kivimuuri, jonka päällä oli kevyt kerros lunta. Pysäkkikatos oli väärän mallinen... Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin - luulinhan olevani kartalla, enkä siksi edes kysynyt kuskilta pysäkin nimeä.

Aikaa kului liian kauan, että olisin viitsinyt kysyä pysäkillä seisovilta ihmisiltä, missä olen. Sellainen pitäisi tehdä heti, eikä melkein 10 minuutin päästä. Odotin, että seuraava ratikka tulisi ja ihmiset vaihtuisivat. Siinä samalla sain lopulta varmistuksen siihen, että olin oikeasti tullut oikealla ratikalla ja voin vain siirtyä tien toiselle puolelle vastakaiseen suuntaan menevään ratikkaan.

Minä uskalsin ihan oikeasti pysäyttää ohikulkijan ja pyytää häntä opastamaan itseni toiselle puolelle pysäkille. Sain opastuksen ja pääsin ratikkaan, joka ei ollut seiska b... Kuljettaja neuvoi minut vaihtamaan Hakaniemessä kutoseen tai seiskaan.

Hakaniemessä minut vielä ohjeistettiin uudestaan ja ratikasta poistuttuani eräs nainen poikansa kanssa tuli kysymään, että olinko menossa kutosella tai seiskalla - olin väärällä pysäkillä (oi miksi Hakaniemi on niin monimutkainen?). Hän sitten opasti minut oikeaan paikkaan ja - vihdoin - pääsin reitille, jossa tiesin oikeasti, missä olen. Tulin tunnille yli puolituntia myöhässä ja opettaja kysyi, tiesinkö, mihin olin eksynyt, sillä olin ilmoittanut ryhmäläiselle tulevani myöhässä, kun hiukan eksyilin. Enpä tiennyt, enkä alkanut siinä kesken matikantuntia selittää koko luokalle seikkailuani. "Mihin päätyy, kun menee seiskalla muutaman pysäkin Hakaniemestä eteenpäin?" En muuten vieläkään tiedä.

Sokeudessa on se kiva puoli, että saa jännittäviä seikkailuja jo pelkästään koulumatkalla.

Seikkailuani purkaessa ryhmäläiseni totesi, että minä saan luultavasti eksyessäni helpommin apua kuin näkevät. Hän selitti, että jos hän menee kysymään joltain, kuinka pääsee Kamppiin, häntä katsotaan vain tyhmästi (eikö toi muka sellasta tiedä?!?), eikä välttämättä edes neuvota kunnolla. Minun taas iihmiset olettavat yleensä tarvitsevan apua, eikä selvästi pidä kummana, jos eksyn koulumatkalla.

Tämän eksymisen jälkeen olen seurannut astetta tarkemmin (taas vaihteesta) ratikassa sitä, missä mennään.