Syksy ja lomaviikko

Olen ollut tämän viikon syyslomalla. Päätin jo aikoja sitten, etten koskekaan koko viikkoon koulujuttuihin, en edes pitkällä tikulla. Tavoitteen toteuttaminen ei tuottanut vaikeuksia. Tämä on ollut niin löysä, aikatauluton viikko, etten tiedä, milloin viimeksi olisi ollut tällaista.

Olen käynyt katsomassa (kuuntelemassa) Joutsenlampea, lukenut Risto Ahtia, suunnitellut kaverini kanssa kuunnelmaa, pohtinut kirjallisen ilmaisun lopputyötekstiäni (ainut vähänkään kouluun liittyvä asia), keskustellut kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, istunut Hesperian puistossa piknikillä, tavannut kavereita, leiponut ja syönyt banaanikakkua, ajatellut tulevaisuuttani... Eilen olin 30-vuotisjuhlissa, tänään olen nukkunut pitkään ja lukenut Harold Bloomia. Viikkoni on ollut rento, rentouttava ja sisällöttömyydessään kovin monisisältöinen.

Välistä löysin itseni miettimästä, mihin oikein aikani katoaa, vaikken tee mitään. Tunsin miltei huonoa omaatuntoa tehottomista päivistäni. Sitten annoin itselleni luvan olla syyslomalla tehoton.

Pidän syksystä. Pidän syksyn tuoksusta, hämäristä illoista, lehtikasoista, ruskan väreistä, vaikken sitä silmin voikaan enää nähdä, viilenevästä ilmasta. Syksy on rauhallinen vuodenaika, juuri sopiva tulevaisuuden ja oman sisäisen taiteilijuuden pohtimiseen.

Olen miettinyt viimeisen puolentoista viikon aikana kohtuu paljon, miksi haluan ilmaista itseäni taiteen keinoin. Miksi minä kirjoitan? Mitä kirjoitan? Miksi taion? Miksi esiinnyn? Mitä haluan sanoa? Mitä minulla on sanottavana? Mitä taide on ja mitä sen pitäisi olla?

Olen ärsyyntynyt tämän päivän taiteen "viihteellistymisestä", siitä, että kaiken pitää olla valmiiksi pureskeltua, kevyttä hauskaa, jonka vastaanottamiseen ei tarvitse käyttää juuri omaa energiaa. Silti en osaa yksiselitteisesti sanoa, mitä taiteen pitäisi minusta olla, tai mikä on taiteen ja viihteen ero. Taide ei ole yksiselitteistä. Sillä pitäisi olla jotain sanottavaa, jotain ajatuksia ja tunteita herättävää - ehkä enemmän kuitenkin niitä ajatuksia. Ihmiset ajattelevat liian vähän.

Voisin mennä Orivedelle kirjoittajakurssille, Ugandaan vapaaehtoistyöhön tai EVS:ään - mutten voi. Vuoden päästä koittava tulevaisuuteni, reilun puolen vuoden jakso ilman opiskeluja, on tällä hetkellä mahdollisimman sekavana palapelinä, palikat hajallaan. Ehkä minä vielä joskus tiedän, mitä vuoden kuluttua teen.

Kulttuuria vatsan täydeltä

Oikeastaan ei ihan niinkään. Sitä voisi saada vielä vähän lisää.

Eilen kävimme kuvistunnilla Kiasmassa. Oppaamme toi minulle heti kivat valkoiset puuvillahansikkaat, joilla sain hiplailla muutamia töitä. Kuitenkin Kiasman pikakierroksellamme ei paljoa kosketeltavia töitä ollut.

Vaikka melkein kaikkien töiden ollessa maalauksia ja valokuvia kosketeltavia töitä oli vähän, sain silti mielestäni suhteellisen hyvän kuvan töistä avustajan ja oppaan kuvaillessa. Tuli hirveä houkutus päästä Kiasmaan vähän paremmin ajan kanssa ja päästä hipla ilemaan niitäkin koskeltavissa olevia töitä, joita en nyt päässyt kokeilemaan. Kierros oli siis varsin antoisa, jopa tällaiselle sokko-otukselle.

Näin asiasta toiseen, kuvaamataidonopettajamme ehdotti, että voisin tehdä kuviksesta lukiodiplomin. Saas nähdä. Hieman luulen, ettei minulle mahdu niin paljoa kursseja, jotta voisin sen tehdä. Houkuttelisi kyllä, sillä kuvis on kivaa.

Illalla kävin vielä äidin kanssa Stella Polariksessa, improvisaatioteatterissa. Tajuttoman hienoa, kuinka ihmiset osaavatkin pitää puolitoistatuntisen täysin improvisoidun näytelmän kasassa. Upeaa ammattitaitoa.

Ensin ajattelin, että improvisoidut näytelmät taitavat olla sokkoystävällisempiä, sillä lavasteita ei ole mitenkään ihmeellisesti ja puvutkin ovat yksinkertaiset. Lavasteena heilä oli kaksi tuolia ja pukuna mustat housut, valkoinen paita. Muutenkin asioita on aivan eri tavalla ilmennettävä myös puheella, jotta katsojat ymmärtävät, mistä on kyse, mitä esineitä he tyhjissä käsissään heiluttelevat ja sellaista. Kuitenkin pantomiimikohtauksia oli jonkin verran ja esityksen jälkeen äiti sanoi, että niiden kohtausten selittäminen oli vaikeaa, koska itsekään ei välttämättä tiennyt heti, mitä ne oikeasti tekevät. Nämäkin lyhyet kohdat selvisivät joka tapauksessa jotenkin seuraavien repliikkien avulla.

Kannatti ostaa äidille joululahjaksi liput tuonne. Tekee itsekin mieli improvisoida.

Viikonlopun aikana pitäisi lukea paljon näytelmätekstejä, sillä maanantain näyttämöilmaisun tunnille minulla pitäisi olla monologikohtaus jostain näytelmästä. En ollut tällä viikolla sillä tunnilla paikalla, jolla jaettiin porukka pareihin. Jokaisen on tutustuttava kokonaiseen näytelmään ja työstettävä siitä yhtä kohtausta. Kun putosin parijaoista pois, minulle napsahti monologikohtaus. Vaihtoehtoisesti voin myös etsiä kolmen hengen kohtauksen ja yrittää myydä sen jollekin parille. Hommaa hieman vaikeuttaa se, ettei näytelmätekstejä ole kauheasti netissä vapaasti saatavilla, enkä oikein voi mennä kirjastoon selailemaan niitä. Ei myöskään houkuttelisi koko näytelmän skannaaminen.

Ilmaisutaidon lukiossa on muuten hauskaa senkin takia, että pääsen tutustumaan "tavallista" lukiolaista runsaammin eri taiteenlajoihin, luulisin ainakin. Kuvaamataidossa käymme vielä Ateneumissa, näyttämöilmaisussa pitää lueskellakin näytelmätekstejä, kirjallisessa ilmaisussa kirjoittelen ja tutustun runoihin kahden jakson ajan ja ensi jaksossa on vielä äidinkielessäkin jotain runojuttuja aika paljon. Tämä on hienoa.

*******

Olin minä eilen myös koulun jälkeen kavereiden kanssa kaupungilla pyörimässä. Sekin oli siistiä, sillä se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun tein koulukavereiden kanssa jotain sellaista. En ole ikinä viettänyt vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, nyt sen tein ja meillä oli hauskaa. Kiva tuntea itsensä kuuluvan porukkaan silläkin saralla.

Aiheutan kuulemma alemmuuskomplekseja kavereilleni. Syitä olivat ne, että käsialani on selkeämpi kuin heillä, piirrän mukamas paremmin kuin he ja neulon paremmin kuin he. Tällaisista kehuista minulle tulee varsin ristiriitainen olo: toisaalta on kiva, että ihmiset tajuavat minunkin olevan taitava tuollaisisa asioissa, mutta toisaalta tiedän, etteivät he välttämättä kehuisi niitä samalla tavalla tai ainakaan saisi niistä samalla tavalla "alemmuuskomplekseja", jos olisin näkevä. Silloin tilanne olisi tasa-arvoisempi, vaikka olisinkin heidän mielestään noissa samoissa asioissa parempi kuin he. Nyt taas jokainen automaattisesti olettaa, että koska en näe, en voi kirjoittaa selkeää käsialaa, en voi olla hyvä piirtämään, enkä ilmeisesti edes hyvä neulomaan, koska en näe tehdä niitä. Sitten, kun kuitenkin osaan tehdä ko. asioita, alemmuuskompleksit ovat suurempia, sillä "toi tekee noin, vaikkei se nää!". Olisi kiva, jos tekemisiäni ei peilattaisi aina sen pohjalta, että olen sokea. Siitä en taida kuitenkaan ikinä päästä, joten tähän on varmaan vähitellen totuttava.

Kädet töihin

Kerrankin saa räpeltää jotain ilman, että pitäisi tehdä sillä hetkellä oikeasti jotain aivan muuta. Syyslomaa voisi olla useamminkin.

Jostain mieleeni pälkähti joutsen. Hetken sitä mielessäni väänneltyä keksin, että voin tehdä sen rautalangasta. Aikaisemmalla kokemuksella rautalankaeläimistä tiesin, ettei siitä saa välttämättä kovin näyttävää. Ainakaan niin, että sen varmasti jok'ikinen tajuaa mallinsa näköiseksi, mutta entä sitten.

En minä sitä kauaa päässäni pyöritellyt, kun jo päätin oikeasti tehdä sen. Okei, suunnittelin tarkkaan, miten se tulee ja näin, mutta lopulta nappasin rautalangan käteeni ja aloin väännellä. Puolisen tuntia meni, kunnes joutsen oli valmis. Ei ihan niinkään kauaa.

Tätä ei voi sanoa enää askarteluksikaan. Ehkä tämä on jo taiteen tekemistä, ken tietää. Ainakaan tuo ei ole mikään käyttöesine, enkä käyttänyt kertaakaan liimaa. Rautalanka on kiva materiaali, edelleen.

Valmiissa joutsenessa on käytetty kahta pätkää paksumpaa rautalankaa ja pätkä ohuempaa, jolla koko elukka on sidottu kasaan. Mitoista en osaa sanoa mitään, ihan näppituntumalla se meni. Molemmat rautalangat ovat ihan vain rautalangan värisiä.

Hyvällä tuurilla ja näkömuistin jäänteillä sain jopa kuvan napattua hökötyksestäni. Kiitos sille ihanalle otukselle, joka vielä vähän rajaili kuvastani ylimääräisiä pois.



Kun miettii, millaista on tehdä visuaalista taidetta sokkona - sitähän tämä rautalanka työkin on, vaikka sitä voi myös kosketella, auttaa todella paljon, jos on nähnyt joskus. Minähän olen nähnyt ja käytän sitä surutta hyväkseni. Rautalangasta tekeminen sujuu vielä suht kivuttomasti, sillä saan valmiista työstä käsityksen käsillänikin. Oma käsitykseni ja näkevien silmien käsitys lopputuloksesta on tietysti kuitenkin hieman eri, mutta tässä kohtaa luotan näkömuistiini sen verran paljon, että osaan visualisoida kuvan mieleeni ja toivon tietäväni, miltä se myös näyttää. Siinä vaiheessa, kun piirrän ja yritän käyttää värejä taitavasti ja sekoittamalla niitä, homma on jo hivenen vaikeampi. Mutta näkömuistista on hyötyä, loppuun asti.