Pääsykokeita, urheilua ja tekniikan auttava voima

Pääsykoerumbani käynnistyy ensi viikolla kahdella humanistisen tiedekunnan kokeella. Voin suoraan sanoa, että jos jompaankumpaan pääsen sisään, kyse ei ole tämän kevään lukuinnokkuudestani vaan aiemmin omaksutusta tiedosta. Ajan uhkaavasti vähetessä olen nääs käytännössä luovuttanut suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden lukemisen suhteen ja keskittänyt energiani sosiologiaan, jossa ei ehkä ihan voi heittää tietoja hatusta tai aiemmin opitusta, kun sitä ei kauheasti ole voinut oppia aiemmin missään.

Pääsykoejärjestelyjen suhteen olen vihdoin rauhallisin mielin. Olen hakenut kaikkiin kolmeen pääsykokeeseeni samoja erityisjärjestelyitä: tunnin lisäaikaa, koetehtäviä sähköisessä muodossa ja oikeutta käyttää omaa kannettavaa tietokonetta, jossa on ruudunlukuohjelma, ppuhesyntetisaattori sekä pistenäyttö. Humanistisesta tiedekunnasta sain dekaanin myöntävän päätöksen kaksi arkipäivää (välissä oli viikonloppu) sen jälkeen, kun olin hakemukseni vienyt kiinni olevaan opintotoimistoon. Valtiotieteellisen tiedekunnan päätöstä sain sitten odotella eiliseen, vaikka hakemuksen sinnekin kiikutin jo maaliskuun lopussa. Ehdin välissä olla jo vähän huolestunut erityisjärjestelyideni suhteen, kun valtsikasta joku laittoi minulle hyvin kummastelevaa sähköpostia, jonka sisältö hieman varioidusti oli seuraava:

”Erityisjärjestelyhakemuksessasi on oman apuvälineen kohdalla ’oma kannettava tietokone, jossa puhesyntetisaattori ja pistenäyttö’. Lääkärintodistuksessasi kuitenkin lukee vain, että tarvitset kysymykset sähköisesti ja tietokoneen käyttöösi. Muista apuvälineistä ei mainita mitään. Mitä tämä tarkoittaa?”

Lääkärintodistuksessani ehkä lukee sekin, että olen sokea, joten tarvitsen tietokoneen, jota pystyn käyttämään… Myöntävä päätös sieltäkin siis loppujen lopuksi tuli. Molempiin tiedekuntiin olin yhteydessä jo ennen hakemuksen jättämistä ja kerroin, että voin myös saada lainaan Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamosta koneen tarvitsemillani apuvälineillä. Humanistisesta tiedekunnasta silloin vastattiin, että voin hakea oikeutta käyttää myös omaa tietokonetta ja kun sieltä sen oikeuden sain, päätin hakea samaa myös valtsikasta – vähensi kivasti järjesteltävien asioiden määrää, kun ei tarvitse lainailla konetta ulkopuolelta.

*******

Torstaina ja perjantaina on yleisurheilukisat, joissa voin vielä yrittää ylittää pituushypyn Lontoon A-rajaa. Jos pariin treenihyppyyn on uskomista, ylitys lienee ihan mahdollinen. Kunhan muistan, miten ponnistetaan. Vaikken Lontooseen pääsisikään, niin ainakin menen juhannukseksi Hollantiin EM-kisoihin.

Treenaaminen on siirtynyt Liikuntamyllyn sisätiloista ulos. Olen nyt käynyt kaksi kertaa Pukinmäen kentällä harjoittelemassa. Oli kiva huomata, että edelleen osaan jäädä Pukinmäen asemalla pois bussista (kummallakaan kerralla kuljettaja ei ole muistanut sanoa sitä pysäkkiä, vaikka pyysin) ja pystyn neuvomaan reitin kentälle, vaikka itsekin kävin siellä ensimmäisen kerran viikko sitten. En Pukinmäessä asuessani edes tiennyt, missä siellä on yleisurheilukenttä. Nykyään tiedän senkin, missä siellä on kirjasto.

*******

Kävin pari viikkoa sitten Riikalla laulutunnilla, koska olen jostain onnistunut kehittämään melkoisen suuren yksinlaulukammon. Sitä piti käydä parantelemassa, jotta voisin selvitä suullisesta teoriakokeesta, josta ei laulamatta selviä. Kammoni helpotti hiukan, mutta lähellä silti oli, etten olisi kieltäytynyt tyystin laulamasta teoriakokeessa. Suoraan nuoteista (primavistana) laulaminen on kammottavaa. Jotenkin kummassa ne kuitenkin antoivat kokeesta arvosanaksi 4½/5. Ihmettelen kovasti.

*******

Korkkasin tänään rullaluistelukauden omalta osaltani – jos sitä nyt voi rullaluisteluksi kutsua. Suurimman osan ajasta olin hukassa, enkä viettänyt ulkona kuin vajaan puoli tuntia. En ole kauhean montaa kertaa yksin kulkenut siitä kohtaa, mistä nyt ajattelin luistimilla mennä – enemmän kulkemaani reittiä en voinut käyttää, koska hiekkatie ja rullaluistimet eivät sovi yhteen. En sitten kunnolla muistanutkaan, miten sellaiselle pienelle tienpätkälle mentiin, ja edessä oleva auto sekotti minut täysin. Taisin välillä eksyä jonkun talon pihaan ja… en tiedä.

Olin jo vähällä soittaa Mikaelin hakemaan minut, mutta löysin sitten itseni istumaan kivelle. Siinä istuskellessani kuuntelin ympäristön ääniä (”tuolla on isompi autotie, tuolla päiväkoti… tuosta suunnasta tulee ihmisiä…”) ja käytin vielä iPhonessa olevaa Blindsquare-ohjelmaa ja sen kompassia apunani. Paikallistin itseni ja löysin kotiin.

Ennen seuraaaavaa rullaluistelureissua taidan kulkea ainakin kerran kyseisen reitinpätkän ihan jalan.

*******

Blindsquare on sovellus, jota olen testaillut tässä vajaan kahden kuukauden ajan, jos nyt oikein muistan. Se perustuu Foursquareen, mutta sen käyttäjällä ei tarvitse olla Foursquare-tiliä. Blindsquare käyttää hyväkseen ihmisten foursquareen merkkaamia paikkoja. BS kertoo halutun säteen sisältä, mitä merkattuja paikkoja löytyy eri kategorioissa (kaupat ja palvelut, koulutus, taide ja viihde, ruoka ja juoma jne). Sillä voi laittaa jotain löytyneistä paikoista seurantaan niin, että se kertoo, missä suunnassa ja miten kaukana itsestä haettu paikka on. Kohteita voi etsiä suoraan kohteen nimelläkin, jolloin BS toimii vähän navigaattorin tavoin, vaikkei neuvokaan yhtä tarkkaan reittiä – vain summittaisen suunnan. Blindsquare hyödyntää suunnistuksessaan kompassia, mutta osaa myös kertoa käyttäjän oman sijainnin osoitteen ja lähimmän risteyksen.

Olen käyttänyt Blindsquarea vieraalla paikkakunnalla tietyn ruokapaikan etsimiseen ja apuna sellaisilla reiteillä, joita en ole kunnolla muistanut ja joissa olen tarvinnut pientä varmistusta siitä, millä tiellä olen ja mikä olikaan se risteys, josta piti kääntyä. Pari kertaa olen myös onnistuneesti selvittänyt eksyessäni sijaintini niin, että olen löytänyt kotiin. Sokkona on mukava tietää, mitä kaikkia paikkoja lähistöltä löytyy, ja siinä Blindsquare on hyvä apuväline.

Pian Blindsquare tulee yleiseen jakeluun App Storeen ja sitä voi siis käyttää iPhonen ja iPadin kanssa. Sovelluksesta voi olla hyötyä ihan näkevillekin, eli suosittelen kokeilemaan, jos vaan kiinnostaa.

päivän pieni seikkailu

Taksikuski jätti minut tänään väärään paikkaan.

Olin Iiriksessä ruotimassa vuoden kuluttua koittavaa tulevaisuuttani niin pitkään, että oli pakko lähteä kouluun taksilla, jotta varmasti ehdin ajoissa puoli kahdelta alkavalle tunnille. Kerroin kuljettajalle mielestäni aivan selkeästi koulumme osoitteen. Perille päästyämme kuljettaja varmisti vielä: "Olihan se 15? Joo, nyt ollaan ihan tässä edessä."

Maksoin kyydin ja jäin pois, mutta kappas: emme kyllä todellakaan olleet ihan siellä, missä olisi pitänyt. Taksikuski lähti vain suoraan pois paikalta, varmistamatta sen kummemmin, että pääsen perille saakka. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olen. Talon numero oli ilmeisesti se 15, mutta tie vähän eri.

Kuljin hetken aikaa edes takaisin katua pitkin ajatellen, että jos me ollaan riittävän lähellä Kalliossa, saatan tunnistaa paikan ihan itsenäisesti. Ihmisiä vilisti kovin harvoin ohi ja kaikki taas niin kovaa vauhtia, että niiden pysäyttely olisi ollut vaikeaa. Minulla oli viisi minuuttia tunnin alkuun.

Sormi meni suuhun ja paniikki alkoi vähitellen hieman nostaa päätään. Minähän voisin olla käytännössä ihan missä vain! ennen kuin ehdin hätäpuheluita kenellekään soittaa ja ennen kuin paniikkini kasvoi liian suureksi, joku kadun varteen autonsa pysäköinyt ajoi muutaman metrin lähemmäksi minua ja nousi autosta kysymään, etsinkö jotain. "Öö, tota noin, mä vaan vähän tässä mietin, että missä ihmeessä mahdan olla."

Olin Pengerkadulla. Sain sanallisen opastuksen "sokeaintaloon", Pengerkatu 11:seen,josta pystyin paikallistamaan itseni. Taksikuski ei ollut ajanut kuin parin korttelin harhaan.´

Ehdin tunnille ajoissa, kävelin opettajan kanssa yhtä matkaa ykkösestä kolmoseen.

Kerran aikaisemminkin taksikuski on vienyt minut väärään paikkaan ja häipynyt maisemista. Silloin en todellakaan tiennyt, missä olen. Kalliossa olin, sen verran tiesin. Vaikka pysäytin ohikulkijan ja kysyin häneltä, en osannut paikallistaa itseäni. Kyselin vain sanallisia neuvoja riittävän pitkään, jotta löysin oikeaan paikkaan. Tai oikeastaan loppujen lopuksi minut opastettiin koulullle.

Ristiriitaista on, että molemmilla kerroilla kuljettajat ovat olleet täysin suomalaisia. Ristiriitaista se on siksi, että usein ulkomaalaisen kuskin sattuessa - erityisesti silloin, jos tulen kotiin joskus myöhään ja olen väsynyt - minua hieman pelottaa, mihin päädyn. En haluaisi olla ennakkoluuloinen ulkomaalaistaustaisia kohtaan, mutta jos emme puhu samaa kieltä, en voi sille mitään, että jännitän, ymmärsikö kuljettaja, mihin haluan mennä ja osasiko se kirjoittaa osoitteen oikein navigaattoriin. Kuitenkin olen aina ulkomaalaisten kuskien kanssa päätynyt oikeaan osoitteeseen, he usein vielä jäävät oikeasti varmistamaan, että pääsen perille saakka.

Perjantai 13 - huonon onnen päivä

Uh.

Unohdin aamulla lompakon kotiin. Ei se nyt hirveän paha juttu ollut. Unohdin myös laskimen kotiin, vaikka oli matikkaa koulussa. Selvisin silti hengissä siitä matikantunnista...

Kuvaamataidon tunnilla katsoimme 75 minuuttia toistemme töitä. Voin julkisesti myöntää, että se oli t-y-l-s-ä-ä. Tajusin siinä sentään aivan loogisen asian: vesiväreistä tulee vaaleampia, jos käyttää enemmän vettä (tai vähemmän väriä). Työni oli siis ehkä hieman kirkkaampi ja voimakkaaamman värinen, mitä omissa mielikuvissani... Eikä se varmaan muutenkaan näytä siltä, mitä minä halusin. "Tässä tämä sijoittelu on aika lailla kultaisen leikkauksen mukainen, mikä varmaan Ronjan tapauksessa ei ollut se alkuperäinen tarkoitus, vaan sattuma." "Joo, en mitannut, että kultainen leikkaus on siinä kohtaa..." Opettaja ei tainnut tajuta, että omena oli kuitenkin juuri siinä kohtaa paperia, mihin minä sen halusin laittaa.

Jätin vanhojen tanssit väliin ja lähdin kaverin kanssa Kampin kautta kotiin. Bussissa käytin aikani hyväksi ja piirtelin vihdoin ja viimein jotain lyijykynäpiirrustusta, joka meni melko pieleen, eikä siitä varmaan edes tajua kunnolla, mitä sen on tarkoitus esittää. Piirtämiseni jälkeenkin olin vielä aika lailla ajatuksissani...

Bussikuski unohti minut. Hän ei muistanut sanoa, milloin olemme pysäkilläni. Ajatuksissani ollessa en tiennyt yhtään, missä me menimme. Jossain vaiheessa aloin katsella jo kelloa, että tässä on mennyt kyllä ihmeen kauan... Ja mietin, ettei siinä pitäisi sellaista alamäkeä olla...

Uskaltauduin viimein kysymään kuljettajalta, missä me olemme. Sekin vaati ihan tajuttomasti taas valmistautumista, vaikka tiesinkin meidän jo ajaneen ohi. Silti en vain uskaltanut mennä kysymään, missä me menemme. Lopulta päätin, että nyt on jo ihan pakko, etten päädy jonnekin Mäntsälään tai Riihimäelle.

"Oho, mä en muistanut sua! Me ollaan Järvenpäässä..."

Jep jep. Jäin pois Järvenpään linja-autoasemalla ja istuskelin siellä odottelemassa seuraavaa bussia, joka voisi viedä minua hiukan takaisin päin. Minulle kerrottiin, että ensimmäiseen bussiin on 25 minuuttia, jos se ei suostu ottamaan minua kyytiin (oli eri firman bussi), joudun odottamaan tunnin. Silloin olisi ollut siitä lompakosta hyötyä; olisin voinut ottaa taksin.

Laittelin kuitenkin siinä samalla viestiä isälleni, sillä pikkubussikuskina hän olisi saattanut olla lähistöllä. Niinhän hän olikin, mutta ajanut jo ohi ja menossa eri suuntaan. Hän sitten soitti veljelleni, joka tuli hakemaan minut Järvenpäästä. Ei tarvinnut istua tuntia linja-autoasemalla, puoli tuntia riitti.

Että sellainen päivä tänään. Olihan tämä hiihtoloma ihan mukava aloittaa tällaisella pienelä seikkailulla. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun bussikuski unohti minut.

Seikkailu

Minä heräsin eilen yli puoli tuntia ennen herätyskellon soimista, mikä oli positiivista vaihtelua kahden pommiin nukutun aamun jälkeen. En löytänyt lähtiessäni verkkareita yhtään mistään, kun olisin tarvinnut niitä näyttiksen tunnille. Päätin sitten pärjätä ilman, koska alkoi olla jo hiukan kiire bussiin.

Ehdin bussiin ajoissa ja kuski oli taas vanha tuttu jurottava mies. Hän ajaa suhteellisen vauhdikkaasti aina, enkä minä osaa vieläkään pitää bussissa turvavyötä... Joku toinen bussi lähti kai vähän yllättävästi pysäkiltä pois ja kuljettaja teki kunnon äkkijarrutuksen. Minä lentelin tavaroineni pitkin käytävää ja keräilin itseni sieltä nopeasti pois. En vain tajua, kuinka äkkijarrutuksessa voi lentää suoraan käytävälle, eikä edessä olevaa penkkiä päin. Arvatkaa vain, laitoinko tämän jälkeen sen turvavyön kiinni. En edes loukannut itseäni kummasti - kämmenselkään tuli hieman naarmuja ja nyt siinä on pieni mustelma.

Äkkijarrutus oli selvästi saanut minut epävakaaseen mielentilaan, kun ratikkapysäkille käveleminen oli haastavaa. Ratikassa sitten (huom: olin ihan oikeassa ratikassa jopa) hiplailin niin intensiivisesti kämmenselkäni naarmuja, etten yhtään tajunnut enää, missä menemme. Jossain vaiheessa mietin kyllä, ettei matkan pitäisi niin kauaa kestää. Tulin vain siihen tulokseen, että kuski ajaa rauhallisesti, mikä oli kaahailevan bussikuljettajan jälkeen positiivinen juttu. Luulin olevani kartalla ja jäin pois "oikealla" pysäkillä. Mutta mitä hittoa, siellä ei kuulunutkaan liikennevaloljen ääntä... Kun kävelin ratikasta suoraan ulos, jatkoin eteenpäin... Vastaan ei tullutkaan pysäkkialueen reunaa ja autotielle menoa estävää kaidetta, vaan kivimuuri, jonka päällä oli kevyt kerros lunta. Pysäkkikatos oli väärän mallinen... Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin - luulinhan olevani kartalla, enkä siksi edes kysynyt kuskilta pysäkin nimeä.

Aikaa kului liian kauan, että olisin viitsinyt kysyä pysäkillä seisovilta ihmisiltä, missä olen. Sellainen pitäisi tehdä heti, eikä melkein 10 minuutin päästä. Odotin, että seuraava ratikka tulisi ja ihmiset vaihtuisivat. Siinä samalla sain lopulta varmistuksen siihen, että olin oikeasti tullut oikealla ratikalla ja voin vain siirtyä tien toiselle puolelle vastakaiseen suuntaan menevään ratikkaan.

Minä uskalsin ihan oikeasti pysäyttää ohikulkijan ja pyytää häntä opastamaan itseni toiselle puolelle pysäkille. Sain opastuksen ja pääsin ratikkaan, joka ei ollut seiska b... Kuljettaja neuvoi minut vaihtamaan Hakaniemessä kutoseen tai seiskaan.

Hakaniemessä minut vielä ohjeistettiin uudestaan ja ratikasta poistuttuani eräs nainen poikansa kanssa tuli kysymään, että olinko menossa kutosella tai seiskalla - olin väärällä pysäkillä (oi miksi Hakaniemi on niin monimutkainen?). Hän sitten opasti minut oikeaan paikkaan ja - vihdoin - pääsin reitille, jossa tiesin oikeasti, missä olen. Tulin tunnille yli puolituntia myöhässä ja opettaja kysyi, tiesinkö, mihin olin eksynyt, sillä olin ilmoittanut ryhmäläiselle tulevani myöhässä, kun hiukan eksyilin. Enpä tiennyt, enkä alkanut siinä kesken matikantuntia selittää koko luokalle seikkailuani. "Mihin päätyy, kun menee seiskalla muutaman pysäkin Hakaniemestä eteenpäin?" En muuten vieläkään tiedä.

Sokeudessa on se kiva puoli, että saa jännittäviä seikkailuja jo pelkästään koulumatkalla.

Seikkailuani purkaessa ryhmäläiseni totesi, että minä saan luultavasti eksyessäni helpommin apua kuin näkevät. Hän selitti, että jos hän menee kysymään joltain, kuinka pääsee Kamppiin, häntä katsotaan vain tyhmästi (eikö toi muka sellasta tiedä?!?), eikä välttämättä edes neuvota kunnolla. Minun taas iihmiset olettavat yleensä tarvitsevan apua, eikä selvästi pidä kummana, jos eksyn koulumatkalla.

Tämän eksymisen jälkeen olen seurannut astetta tarkemmin (taas vaihteesta) ratikassa sitä, missä mennään.

Eksyin sittenkin...

Ei tarvittu edes poikkeusreittejä liikenteessä, kun olin jo eksyksissä.

Olin niin varma aamulla, että ratikkakuski sanoi "seiska", mutta olin silti väärässä ratikassa. Siis kyllä "ykkönen" tai "yks a" kuulostaa aika samalta kuin "seiska a", eikö niin? Tai sitten minä vain elättelin toivoa siitä, että se olisi ollut ratikkani ja kuulin siksi omiani. Huomasin kyllä aika nopeasti olevani väärässä ratikassa, mutten oikein tiennyt, missä minun pitäisi jäädä pois korjatakseni asia.

Lopulta päätin jäädä seuraavalla pysäkillä pois ja vielä kysyin kuskilta, että mikä pysäkki se on. Ajatuksenani oli soittaa avustajalle, että voisiko hän käydä nappaamassa minut sieltä. Avustajaa ei tarvittu...

Seuraava ratikka: *pysähtyy pysäkille* "Ysi."
Minä: *ei tee mitään*
Ratikkakuski: "Ai ei kelpaa, vai?"
Minä: "Kun tota öö... Mä en oikein tiedä, millä mä pääsen sinne, mihin mun pitäis päästä."
Ratikkakuski: "Mihin sä olet menossa?"
Minä: "Haapaniemeen. Tai siis olin..."
Ratikkakuski: "Tää ei kyllä mene sinne."
Minä: "Tai siis mä menen Kallion lukioon."
Ratikkakuski: "Millä tiellä se oli?"
Minä: "Porthanin kadulla."
Ratikkakuski: "Tää menee siitä Porthanin kadulta."
Matkustaja: "Hei, tuu kyytiin, se on seuraava pysäkki."
Ratikkakuski: "Tule nyt kuitenkin kyytiin."
Minä: *hymyilee ja astuu kyytiin, kiittää kuskia ja matkustajaa*

...

Ratikka: *pysähtyy seuraavalle pysäkille*
Ratikkakuski: "Tää on Karhupuisto ja toi seuraava pysäkki on tossa Porthaninkadun alapäässä, mä en tiedä, kumpi näistä on lähempänä."
Minä: "Kiitti, tää on lähempi." *poistuu. Seisoskelee hetken pysäkillä ja miettii, pitäisikö soittaa kaveri hakemaan hänet siitä*
Matkustaja: "Tarviitko sä apua? Me mennään samaan kouluun."
Minä: "Ai, joo, kiitti!"

Niin pääsin tänäänkin oikeaan paikkaan, enkä ehtinyt vielä puoliksikaan panikoida eksymistäni.

Koulusta lähtiessäni oli jo melkein tuttu ratikkakuski. "Tää on seiska b, mutta mee sä tohon seuraavaan, kun mun pitää taas oikasta suoraan Pasilaan."

Kerran yksi ratikkakuski sanoi: "Sä menet varmaan seiskalla? Tää on kutonen." Minut tunnetaan jo sielläkin, loistavaa...

Että sellainen päivä tänään.

Saan muuten maantieteeseen kirjan vasta ehkä ensiviikolla ja sekin on rasittava äänikirja. En pidä koulukirjoissa äänikirjoista. E-kirjoja niiden olla pitää. Ei mitään daisyä voi kunnolla käyttää koulussa, kun on kuuntelulaitteessa puoli sekuntia kestävä akku. Pitäisi ehkä joskus muistaa käydä vaihdattamassa se. Mieluummin kyllä ottaisin itselleni sellaisen kivan pikku Victorin, joka ei painaisi edes paljoa ja veisi tuhottomasti tilaa. Reppuni painaa jo nyt ihan riittämiin, kiitoksia vaan.

Tällä kertaa kirjan puuttumattomuus on tosin ihan täysin oma mokani, sillä unohdin tilata sen. Kun se piti hyvin nopeasti saada, ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin se daisy-muoto, joka oli ainut ko. kirjasta valmiina oleva versio, sillä en olisi ehtinyt saada sitä e-kirjaa varmaan koko kurssin aikana. On se niin helppoa näkevänä lukiolaisena, vaikka unohtaisikin hankkia kirjan, kun sen saa ihan vain kävelemällä kirjakauppaan ja ostamalla sieltä. Vaikka olisinkin tilannut kirjat ajoissa, ei aina ole varmaa, saanko niitä siltikään ajoissa ja silloin tulee aina jännättyä, milloin ne kirjat oikein saapuvat. Onneksi olen kyllä saanut kaikki kirjani kyllä hyvissä ajoin - paitsi tämän mantsan, jonka itse unohdin tilata.

Hupsan...

Tänään minä eksyin Mäkelänkadulla. Suora katuhan se on, mutta silti siellä voi eksyä – uskokaa tai älkää. Minä melkein hätäännyin. Pyörin varmaan kymmenen minuuttia ympyrää pienellä alueella ja yritin kerätä rohkeutta pysäyttääkseni pelottavia ihmisiä, jotka vain ravasivat kauhean kovaa vauhtia ohitseni. Viimein joku ystävällinen ihminen pysähtyi ja kysyi, tarvitsinko apua. Niin minä sain opastuksen ratikkapysäkille ja kaikki oli taas hyvin. Myöhästyin kyllä tunnilta.

Ensin luulin, että bussikuski olisi sanonut pysäkkiä liian aikaisin, että olemme Mäkelänrinteessä – niinkin on kerran käynyt (silloin takana oleva ystävällinen matkustaja sanoi, etten jää yleensä sillä pysäkillä pois, vasta seuraavalla). En siis tuntenut paikkaa, jossa jäin bussista pois. Tavallisesti kuljen suoraan bussin ovelta kohti seinää, mutta siinä ei ollutkaan seinää. Olin aika ongelmissa siitä, että missä minä nyt oikein muka olen. En tiennyt yhtään, mihin suuntaan minun pitäisi lähteä.

Bussissa, ennen kuin pysähdyimme pysäkille, minulta kysyttiin, tarvitsenko apua. Siinä vaiheessa sanoin, etten tarvitse, sillä kuvittelin meidän pysähtyvän ihan normaalisti siihen pysäkin kohtaan tai vähän ennen tai jälkeen pysäkkikatoksen. Apua tarjonnut nainen lähti siitä sitten suoraan omaan suuntaansa ja minä olin aivan hukassa, koska olimme ilmeisesti ajaneet aika paljon ohi pysäkin.

Lähdin etsimään taloa, ja löysinkin sellaisen, mutta olin lähtenyt aivan väärään suuntaan. Jos olisin lähtenyt kulkemaan vain totuttuun tapaan samaan suuntaan kuin yleensä, olisin luultavasti löytänyt normaalisti ratikkapysäkille ja ehtinyt ajoissa kouluun. Kuitenkin kun luulin, että olimme edellisellä pysäkillä, lähdin kulkemaan siihen bussin kulkusuuntaan ajatuksenani kävellä Mäkelänrinteen kohtaan. Mikä varmaan sekin oli aika typerä ajatus, sillä en varmaankaan olisi osannut ylittä niitä vastaan tulleita poikkikatuja.

Ensimmäinen kerta, kun eksyin Helsingissä. Nytkin olin vain joku 10 metriä sivussa siitä kohdasta, missä yleensä bussista noustessani olen, ja olin jo ihan hukassa. Tällä kertaa en ehtinyt vielä soittaa hätääntynyttä puhelua kenellekään helsinkiläiselle kaverilleni, lähellä kyllä oli. Ongelmanani on vain se, että suurin osa paikallisista kavereistani on koulussa tai töissä päivisin. Isoveljelleni meinasin kyllä soittaa, koska tiesin hänellä olleen välitunti juuri siihen aikaan ja kuvittelin jääneeni sillä pysäkillä, millä veljeni jää kouluun mennessään. Onneksi en kuitenkaan soittanut. Mutta jos olisin jollekin kaverilleni soittanut, puhelu olisi ollut hyvin mielenkiintoinen. ”Mä olen eksyksissä. Jossain Mäkelänkadulla… En mä vaan tiedä, missä kohtaa”, tämä tietysti itkunsekaisella äänellä soperrettuna.

On hienoa huomata, että Helsingissä eksymisestä selviää hengissä, jopa tällainen ”maalla” koko ikänsä asunut sokko-olento.

Koulusta lähtiessäni, vasta puoli seitsemän jälkeen, bussi ajoi ohi. Kuljettaja tuli hakemaan minut pysäkiltä ja sanoi, että huomasi Hyrylä-kylttini vähän liian myöhään. Hän oli siis oikeasti pysähtynyt liikennevalojen jälkeen tien viereen kohtaan, jossa ei ole bussipysäkkiä, ja tuli sieltä itse hakemaan minut kyytiin. Vau! Niin minä päsin kotiin.