Pääsykokeita, urheilua ja tekniikan auttava voima

Pääsykoerumbani käynnistyy ensi viikolla kahdella humanistisen tiedekunnan kokeella. Voin suoraan sanoa, että jos jompaankumpaan pääsen sisään, kyse ei ole tämän kevään lukuinnokkuudestani vaan aiemmin omaksutusta tiedosta. Ajan uhkaavasti vähetessä olen nääs käytännössä luovuttanut suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden lukemisen suhteen ja keskittänyt energiani sosiologiaan, jossa ei ehkä ihan voi heittää tietoja hatusta tai aiemmin opitusta, kun sitä ei kauheasti ole voinut oppia aiemmin missään.

Pääsykoejärjestelyjen suhteen olen vihdoin rauhallisin mielin. Olen hakenut kaikkiin kolmeen pääsykokeeseeni samoja erityisjärjestelyitä: tunnin lisäaikaa, koetehtäviä sähköisessä muodossa ja oikeutta käyttää omaa kannettavaa tietokonetta, jossa on ruudunlukuohjelma, ppuhesyntetisaattori sekä pistenäyttö. Humanistisesta tiedekunnasta sain dekaanin myöntävän päätöksen kaksi arkipäivää (välissä oli viikonloppu) sen jälkeen, kun olin hakemukseni vienyt kiinni olevaan opintotoimistoon. Valtiotieteellisen tiedekunnan päätöstä sain sitten odotella eiliseen, vaikka hakemuksen sinnekin kiikutin jo maaliskuun lopussa. Ehdin välissä olla jo vähän huolestunut erityisjärjestelyideni suhteen, kun valtsikasta joku laittoi minulle hyvin kummastelevaa sähköpostia, jonka sisältö hieman varioidusti oli seuraava:

”Erityisjärjestelyhakemuksessasi on oman apuvälineen kohdalla ’oma kannettava tietokone, jossa puhesyntetisaattori ja pistenäyttö’. Lääkärintodistuksessasi kuitenkin lukee vain, että tarvitset kysymykset sähköisesti ja tietokoneen käyttöösi. Muista apuvälineistä ei mainita mitään. Mitä tämä tarkoittaa?”

Lääkärintodistuksessani ehkä lukee sekin, että olen sokea, joten tarvitsen tietokoneen, jota pystyn käyttämään… Myöntävä päätös sieltäkin siis loppujen lopuksi tuli. Molempiin tiedekuntiin olin yhteydessä jo ennen hakemuksen jättämistä ja kerroin, että voin myös saada lainaan Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamosta koneen tarvitsemillani apuvälineillä. Humanistisesta tiedekunnasta silloin vastattiin, että voin hakea oikeutta käyttää myös omaa tietokonetta ja kun sieltä sen oikeuden sain, päätin hakea samaa myös valtsikasta – vähensi kivasti järjesteltävien asioiden määrää, kun ei tarvitse lainailla konetta ulkopuolelta.

*******

Torstaina ja perjantaina on yleisurheilukisat, joissa voin vielä yrittää ylittää pituushypyn Lontoon A-rajaa. Jos pariin treenihyppyyn on uskomista, ylitys lienee ihan mahdollinen. Kunhan muistan, miten ponnistetaan. Vaikken Lontooseen pääsisikään, niin ainakin menen juhannukseksi Hollantiin EM-kisoihin.

Treenaaminen on siirtynyt Liikuntamyllyn sisätiloista ulos. Olen nyt käynyt kaksi kertaa Pukinmäen kentällä harjoittelemassa. Oli kiva huomata, että edelleen osaan jäädä Pukinmäen asemalla pois bussista (kummallakaan kerralla kuljettaja ei ole muistanut sanoa sitä pysäkkiä, vaikka pyysin) ja pystyn neuvomaan reitin kentälle, vaikka itsekin kävin siellä ensimmäisen kerran viikko sitten. En Pukinmäessä asuessani edes tiennyt, missä siellä on yleisurheilukenttä. Nykyään tiedän senkin, missä siellä on kirjasto.

*******

Kävin pari viikkoa sitten Riikalla laulutunnilla, koska olen jostain onnistunut kehittämään melkoisen suuren yksinlaulukammon. Sitä piti käydä parantelemassa, jotta voisin selvitä suullisesta teoriakokeesta, josta ei laulamatta selviä. Kammoni helpotti hiukan, mutta lähellä silti oli, etten olisi kieltäytynyt tyystin laulamasta teoriakokeessa. Suoraan nuoteista (primavistana) laulaminen on kammottavaa. Jotenkin kummassa ne kuitenkin antoivat kokeesta arvosanaksi 4½/5. Ihmettelen kovasti.

*******

Korkkasin tänään rullaluistelukauden omalta osaltani – jos sitä nyt voi rullaluisteluksi kutsua. Suurimman osan ajasta olin hukassa, enkä viettänyt ulkona kuin vajaan puoli tuntia. En ole kauhean montaa kertaa yksin kulkenut siitä kohtaa, mistä nyt ajattelin luistimilla mennä – enemmän kulkemaani reittiä en voinut käyttää, koska hiekkatie ja rullaluistimet eivät sovi yhteen. En sitten kunnolla muistanutkaan, miten sellaiselle pienelle tienpätkälle mentiin, ja edessä oleva auto sekotti minut täysin. Taisin välillä eksyä jonkun talon pihaan ja… en tiedä.

Olin jo vähällä soittaa Mikaelin hakemaan minut, mutta löysin sitten itseni istumaan kivelle. Siinä istuskellessani kuuntelin ympäristön ääniä (”tuolla on isompi autotie, tuolla päiväkoti… tuosta suunnasta tulee ihmisiä…”) ja käytin vielä iPhonessa olevaa Blindsquare-ohjelmaa ja sen kompassia apunani. Paikallistin itseni ja löysin kotiin.

Ennen seuraaaavaa rullaluistelureissua taidan kulkea ainakin kerran kyseisen reitinpätkän ihan jalan.

*******

Blindsquare on sovellus, jota olen testaillut tässä vajaan kahden kuukauden ajan, jos nyt oikein muistan. Se perustuu Foursquareen, mutta sen käyttäjällä ei tarvitse olla Foursquare-tiliä. Blindsquare käyttää hyväkseen ihmisten foursquareen merkkaamia paikkoja. BS kertoo halutun säteen sisältä, mitä merkattuja paikkoja löytyy eri kategorioissa (kaupat ja palvelut, koulutus, taide ja viihde, ruoka ja juoma jne). Sillä voi laittaa jotain löytyneistä paikoista seurantaan niin, että se kertoo, missä suunnassa ja miten kaukana itsestä haettu paikka on. Kohteita voi etsiä suoraan kohteen nimelläkin, jolloin BS toimii vähän navigaattorin tavoin, vaikkei neuvokaan yhtä tarkkaan reittiä – vain summittaisen suunnan. Blindsquare hyödyntää suunnistuksessaan kompassia, mutta osaa myös kertoa käyttäjän oman sijainnin osoitteen ja lähimmän risteyksen.

Olen käyttänyt Blindsquarea vieraalla paikkakunnalla tietyn ruokapaikan etsimiseen ja apuna sellaisilla reiteillä, joita en ole kunnolla muistanut ja joissa olen tarvinnut pientä varmistusta siitä, millä tiellä olen ja mikä olikaan se risteys, josta piti kääntyä. Pari kertaa olen myös onnistuneesti selvittänyt eksyessäni sijaintini niin, että olen löytänyt kotiin. Sokkona on mukava tietää, mitä kaikkia paikkoja lähistöltä löytyy, ja siinä Blindsquare on hyvä apuväline.

Pian Blindsquare tulee yleiseen jakeluun App Storeen ja sitä voi siis käyttää iPhonen ja iPadin kanssa. Sovelluksesta voi olla hyötyä ihan näkevillekin, eli suosittelen kokeilemaan, jos vaan kiinnostaa.

Leiriläisestä tulikin ohjaaja

Leirillä ohjaajana oleminen on rankkaa. Vaikka leiriläisenäkin on rankkaa ja leirin jälkeen väsyttää, kyllä se ohjaajan pesti oli paljon kovempi. Vapaa-aikaa ei nimeksikään ja koko ajan pitää olla skarppina. Hauskaa silti oli, en voi kiistää.

Melkein kaikki leiriläisistä olivat minulle jo ennalta tuttuja. toisaalta hyvä, toisaalta olisi saattanut vaikeuttaa statustani ohjaajana, kun kaikki tunsivat minut jo edellisiltä leireiltä leiriläisenä. Silti jo ensimmäisenä päivänä minun vetäessä hienoa itsekeksimääni tutustumisleikkiä koko 46 leiriläisen porukka kuunteli hiljaa ja noudatti ohjeita. Se tuntui hienolta: minua kuunneltiin ja toteltiin! Oli myös hauska nähdä, että suunnittelemani tutustumisleikki toimi myös käytännössä, vaikka emme olleetkaan sisällä, kuten olin ajatellut.

Leiripaikkana meillä oli Kulttuurikeskus Sofia vuosaaressa. Paikka oli noin muuten ihan mukava, vaikka kummalliset valaistukset häirisivät meidän heikkareita (ruokalassa ei kuulemma meinannut nähdä mitään) ja lukuisat portaat ja puoikkaat kerrokset ilman ainuttakaan hissiä häiritsivät meidän pyörätuolissa istuvaa leiriläistä. Paikan ainut invahuonekin oli portaiden takana. Hengissä näistäkin ongelmista selvittiin.

Leiriviikkoon mahtui niin paljon kaikkea, että siitä on enää vaikea kirjoittaa mitään tyhjentävää. En tiedä, aionko jatkossa mennä ohjaajaksi kesäleireille. Vaikka se onkin mielettömän hauskaa ja ihmiset ovat mukavia, on se myös oikeasti tosi rankkaa eikä minusta ole koko ajan mitään hyötyä, kun en voi auttaa ruokailuissa tms, vaan olen itsekin autettavana. Saa nähdä, miten tässä käy.

Pari sokkopoikaa olivat miettineet jossain vaiheessa viikkoa, kuinka voin olla ohjaaja, kun en näe. Kysyin heiltä viimeisenä päivänä, miten onnistuin roolissani. "Ihan hyvin", oli vastaus.

46 tuolin järjestäminen riveihin yksin oli jännää puuhaa. Onnistuin siinä ihan mallikkaasti, vaikka välilllä kadottelinkin niitä tuoleja ja kuljin salissa ympäriinsä taputellen käsiä. Yksi uusista ohjaajista ei meinannut uskoa, etten näe mitään. Käytin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2004 oikeasti keppiä leirillä, enkä edes hävittänyt sitä. Ihmiset luottivat opastukseeni, mikä oli varmaan suurimpia luottamuksen osoituksia, jonka olen koskaan saanut. Ohjaajaporukalla oli hauskaa, sain vähintään 50 elinvuotta lisää (ja kymmenittäin käpyjä päälleni).

*******

Minusta on hyvin epäluontevaa puhua poikaystävästä, niinpä nyt, kun Hesarissakin olemme samassa jutussa näkyneet, hän saa luvan täälläkin olla Mikael.

Teimme eilen leipää. Tai jos tarkkoja ollaan, minä osallistuin leiväntekoon vain öljyttämällä yhden kulhon ja jauhottamalla kaksi. Mutta tuore itsetehty leipä on mielettömän hyvää.

*******

Kävin tänään vihdoin ja viimein ensimmäisen kerran Helsingissä rullaluistelemassa. Homma sujui muuten aivan mainiosti, mutta kadotin toisen rannesuojani jonnekin meidän eteisen ja talon takana menevän kävelytien välille. Alamäet menin hyvin tiukasti jarrutellen, sillä reitti ei ollut kovinkaan tuttu ennalta - alkumatkaa olen muutaman kerran kulkenut. Seurasin koko ajan kepillä tien reunaa ja uskoin palaavani täysin samaa reittiä, mutta olinkin jo ihan eksyksissä. Oikealle reitille löytääkseni päätin ottaa rullaluistimet pois jalasta.

Löysin itseni jälleen kartalle (tai niin ainakin uskoin), mutta jatkoin matkaa kuitenkin ilman luistimia. En ollutkaan yhtään tajunnut, miten pitkälle olin jo ehtinyt, kävellen se sama matka tuntui hyvin paljon pidemmältä, vaikka luisteluvaihtini ei olekaan mikään päätä huimaava. Laitoin luistimet takaisin jalkaan kun jo ihan varmasti tiesin, missä olen. törmäsin mieheen, joka ärähti: "Kato etees mitä sä teet!" Pysin anteeksi ja sanoin, etten näe. "Ootko sä näkövammanen? Anteeks." Ei hän kovin anteeksipyytävältä vaikuttanut. Jäin vain kummastelemaan sitä, kuinka hän ei minua nähnyt: rullaluistelin sillä hetkellä ylämäkeen, hyvin hidasta vauhtia, minulla oli keltainen huomioliivi ja valkoinen keppi. Tunnustan kyllä kirjoittaneeni tekstaria samaan aikaan, että oli sitä vikaa minussa itsessänikin. Olisin saattanut huomata miehen, jos minulla ei olisi ollut kännykkä korvalla. tästä opin siis ainakin sen, etten rullaluistellessa tekstaile.

Pääsin haavereitta kotiin, mutta kotona sitten kumarruin nostamaan lattialta sinne eilen pudottamaani samppoopurkkia, jota en silloin löytänyt. Kolautin silmäkulmani ovenkahvaan. Onnistuin haavoittamaan itseäni ihan niin, että vertakin tuli. Koko silmää en kuulemma saanut mustaksi, harmi. On sentään tuo silmäkulma turvoksissa.

*******

Kouvolassa Taikapäivillä tapaamani Ian Rowland kirjoittaa englanninkieliseen taikurilehteen Magic Circulariin palstaa. Heinäkuun numerossa hän puhuu Kouvolan Taikapäivistä ja kertoo jutussaan myös minusta, kuvan kera. Ian sanoi lukeneensa blogiani googlen kääntäjän avustuksella, niinpä terkkuja vaan sinulle, mikäli tämän luet! Tätä menoahan minusta tulee ihan kansainvälinen julkkis. Aika pelottavaa.

*****

Enää neljä viikkoa keikkaan Joensuun Parafestillä. Onneksi sitä ennen ei olekaan mitään suunniteltua, joten aikaa harjoitteluun (ja yo-kirjoituksiin lukemiseen ja erityisesti englannin opiskeluun) löytyy kylllä. Pituushyppytreenitkin aloittanen ensi viikolla.