Naapureita ja kotibileitä

Olen tehnyt jonkin verran tuttavuutta naapureideni kanssa.

Alapuolellamme asuu sellainen vanha pariskunta, josta tapasin ensin vähän huonosti liikkuvan miehen rapussa. Muutama päivä myöhemmin hänen vaimonsa tuli soittamaan meidän ovikelloa, koska he olivat ilmeisesti miehensä (jos oikein ymmärsin niin myös jonkun toisen naapurin) kanssa miettineet, ettei minun tandemini voi olla talvea pyörätelineessä – tai tarkemmin sen takana – vaan se pitäisi saada pyörävarastoon, jossa ei ole tilaa. Varastossa ei ole tilaa, koska siellä on jokin kaappi, jonka joku vanha asukas on jättänyt sinne ja joka on ollut siellä kymmenisen vuotta. Meidän pitäisi siis ottaa yhteys huoltoyhtiöön ja pyytää niitä heivaamaan se kaappi mäkeen, jotta tandem pääsee talveksi varastoon.

Tästä seuraavana päivänä mies tarjosi meille kyydin Itikseen, kun olimme menossa bussille. Siinä sitten rupateltiin enemmän. Vaikutti ihan mukavalta tyypiltä. ”Voitte tulla käymään, jos joku hätä tulee.”

Perjantaina seisoskelin rapun edessä odottamassa taksia. Talomme edessä olevalla penkillä istui tämä vanhempi mies, jonka kanssa olin jo tuttavuutta tehnyt. Siinä oli myös joku äiti pienen lapsensa kanssa. Kun lapsi siinä pyöri ympäriinsä ja jossain vaiheessa tuli minua kohti, mies sanoi hänelle: ”Varo sitä tätiä.” Lapsen äiti kääntyi katsomaan ja toisti varoituksen.

Tiedän sen todennäköisesti tarkoittaneen hyvää. En kuitenkaan usko, että pöhköinkään pikkulapsi, joka jo juostakin osaa, ryntäilisi paikallaan seisovaa ihmistä päin – tai mistä sitä koskaan tietää. Kuitenkin lapsen varoittelusta jäi minulle sellainen olo kuin olisin jollain tavalla pelottava tahi vaarallinen ihminen. Etenkin, kun ”varo sitä tätiä” toistettiin kahdesti. Eniten kai harmittaa varoituksen taustalla kuultava ennakkoluulo. Toisaalta mies meitä Itikseen kyyditessään puhui myös siitä tandemista ja oli vakaasti sitä mieltä, että se on saatava varastoon, koska ”täällä on aika paljon näitä ryssiä”. Ehkä en ole ainut naapuri, johon hieman ennakkoluuloja kohdistuu.

*******

Pidmme lauantaina tupaantuliaiset. Jopa minulla, joka en ole ennen onnistunut pitämään hyviä bileitä enkä tavallisesti edes viihdy bileissä, oli ihan hauskaa. Se on varmaan myös oikea kotibileiden merkki, että astioitakin hajosi: yksi lasi ja hajottajana olin minä. Se siitä seurasi, kun oli kämppä täynnä ihmisiä, jotka eivät ole olleet näkövammaisten kanssa tekemisissä. Joku oli siis jättänyt lasin lavuaarin reunalle ja minä mehukanisteria etsiessäni tiputin sen lavuaariin – onneksi sinne. Yksi nyrkkisääntö näkkäritaloudessa (sen lisäksi, että kaapinovet laitetaan kiinni) on se, ettei astioita kannata jättää ihan pöydän reunalle.

*******

Tänään oli lyhyen kielen ylioppilaskirjoitukset. Kirjoitin siis englannin ja pääsin eroon viimeisestä yo-kokeestani. Lukiota on vielä tosin jäljellä englannin verkkokurssin kurssikokeiden verran, huomenna kuuntelu ja torstaina kirjallinen koe. Pelkkää englantia koko viikko…

Koululta lähtiessäni tuli melkein heti vastaan minulle englantia puhunut mies, joka opasti minut kävelytielle pysäköidyn auton ohi.

Arki alkaa muotoutua

Olemme asuneet uudessa kodissa nyt kolmisen viikkoa. Vähitellen alkaa arki ja toimintatavat muotoutua, vaikka minusta tuntuukin, ettei tämä vielä ihan normaalia arkea ole. Ehkä sitten, kun saan ylioppilaskirjoitukset ohi…

Mikael opetti maanantaina, kuinka kaasuliettä oikein käytetään. Hän kielsi minua kuitenkaan kokeilemasta sitä yksin ilman, että hän on kotona. Minä en luvannut totella kieltoa. En taatusti olisi jäänyt odottelemaan hänen kotiintuloaan, jos olisi tullut tarve käyttää hellaa yksinäni. Joskushan minun on kuitenkin pakko oppia käyttämään sitä itsenäisesti.

Ei tarvinnut Mikaelin ”käskyjä” uhmata, kun tänään teimme pitsaa. Ruskistin jauhelihan, mitä varten piti saada hella päälle. Vaikka kuinka tiedän, miten se toimii, lopppujen lopuksi Mikael sen päälle pisti. Meidän kaasuliedessämme pitää näet sytyttää liekki jollain ulkoisella apuvälineellä, tulitikuilla tai kipinöitä antavalla sytkärijutulla, jollainen meiltä löytyy. Sain liekin useampaan kertaan syttymään, mutta aina se sammui. Taisin pelästyä niin paljon siitä syttymisestä, että käänsin kaasun heti nollille – vähän samaan tapaan kuin ensimmäisiä kertoja tulitikkujen kanssa.

Tänään kokeilimme myös kaasu-uunia ensimmäistä kertaa (sitä en kyllä ehkä vähään aikaan edes yritä kokeilla yksin). Meidän uunissamme ei ole lämpöasteikkoa, vaan hassu 1-8-asteikko. Onneksi netin ihmeellisestä maailmasta oli apua ja muutaman keskustelupalstan koluttuani löysin summittaisen muuntotaulukon. Apua oli myös tänään ostetusta uunin sisälämpömittarista. Pitsa tuli paistettua, ehkä hieman pohjasta palaneena. Siitä ne eräät nettisivutkin varoittelivat, että kaasu-uunilla saattaa pohjat helposti palaa. Ainakin tuli testattua samalla myös palovaroitin, kun se alkoi huutaa heti uunin luukkua avattaessa. Ehkä en onnistukaan räjäyttämään kämppää (vielä jos kaasuvaroittimen hankkisi… Varmuuden vuoksi).

Pienenä anekdoottina mainittakoon myös, että kun tänään lähdimme ruokaostoksille, oli ensin ostettava talousvaaka, jotta Mikael pystyisi tekemään asioita. Olemme pariin otteeseen keskustelleet desimitoista, joita hän vastustaa suuresti epätarkkoina ja huonoina, ”grammoina ne olla pitää”. Kysyin, kelpaako hänelle puhuva talousvaaka, joka näyttäävain viiden gramman tarkkuudella. ”Jos kuitenkin ostetaan kerralla hyvä.” ”Jota mä en voi käyttää. Hahaa.” Saan siis tästä eteenpäinkin tehdä kaiken desimitoilla – mutta onneksi se ei minua haittaa. Olipahan halvempi reissu, kun ei tarvinnut puhuvana sitä talousvaakaa ostaa.

*******

Väsyttää, paljon. Yritän houkutella itseni kirjoittamaan englannin esseetä, hieman huonolla menestyksellä. Luulin kellon olevan jo kohta kahdeksan, mutta taisinkin olla tunnin etuajassa.

******

Maanantaina kirjoitin filosofian. En tiedä, vastailinko yhtään sitä, mitä haettiin. Ihan kiitettävästi kuitenkin asiaa löytyi.

Kävin kerran kokeen aikana vessassa. Ensin yksi valvoja opasti minut paikaltani salin ovelle, josta toinen valvoja, jota en tunnistanut, vei minut vessan ovelle. Siinä vessan ovella hän kysyi: ”Tarttetko sä apua?”

Hihitin vessassa itsekseni kun mietin, millaista apua hän olisi minulle siellä tarjonnnut.

Se on muuten hassua, kuinka vaikeaa joitain on tunnistaa kuiskailusta. Yleensä olen tunnistanut aika hyvin kaikki valvojina olleet naisopettajat, vaikka he olisivat kuiskineet. Miesopettajien kanssa ei ole ollut yhtään niin helppoa. Muutenkin olen välillä sekoittanut miesopettajiemme äänet, mutta kuiskaus on vielä vaikeampi. Viime perjantainakin tunnistin kokeeni tulostaneen opettajan vasta sitten, kun kävimme kansliassa kysymässä, missä se pitäisi tulostaa ja hän puhui kanslistille hieman kovempaa. Siihen asti olin luullut häntä naiseksi.

Musiikkitalo korkattu, ja muita kuulumisia

Kävin perjantaina Musiikkitalossa ensimmäisen kerran, uudestaan heti sunnuntaina. Ensimmäisellä kerralla olin kuuntelemassa Sibeliusakatemian orkesteria ja Pekka Kuusistoa (opiskelijalippu 11 euroa, ei paljon päätä huimaa) ja sunnuntaina Apokalyptikaa (Mikaelin pikkuveli ei halunnutkaan lähteä – en tajua - ja sain siis hänen lippunsa). Molemmat konsertit olivat isossa salissa, Siba ilman äänentoistoa ja Apokalyptika sitten äänentoiston kanssa.

Musiikkitalon akustiikkaa on jo hyvin moni kehunut, mutta minunkin pitää hiukan: se on mahtava. Finlandia-talossa ääni jäi jotenkin tunkkaiseksi matkan varrelle, mutta Musiikkitalossa se pääsi soimaan hyvin. Perjantaina istumapaikkamme eivät olleet ehkä mitkään parhaat, istuimme orkesterin takana parvella. Etenkin Markus Linbergin viulukonsertossa tuli ajatelleeksi, että sooloviulu olisi saattanut kuulua paremmin vähän eri paikoille.

En ole erityisemmin kuunnellut Apokalyptikaa, mutta olen nähnyt herrat jopa kerran aikaisemmin livenä. Pidän kovasti heidän instrumentaalikappaleistaan. Minua kuitenkin hämmentää, miten paljon sellot voivatkaan kuulostaa sähkökitaroilta. Heillä on kuitenkin aivan selvästi soittotekniikat hallussa. Edvard Griegin Vuorenpeikkojen tanssi kiihtyi hyvin paljon, enkä ymmärrä, miten sen teeman edes saattoi soittaa niin nopeasti.

Musiikkitalossa on kai joka kerroksessa seinällä kohokartta. Yhtä karttaa vähän hiplailin, mutten oikein tajunnut siitä mitään. Varmaan jos rauhassa olisi sitä saanut tutkia, olisi paikat alkaneet hahmottua. Kohokartoissa yleensäkin on vähän sellainen huonompi puoli, että niistä ei ihan niin äkkiä ota selkoa kuin mustavalkokartoista. Musiikkitalosta tehdään myös sanakartta, mutta vielä se ei ole valmistunut. Jotain opasteraitoja lattiassakin meni, mutta niistä en tiedä sen enempää. En osaisi liikkua siellä yhtään yksin. Eikä perjantaina oppaananikaan ollut henkilö meinannut löytää mihinkään, kun paikat oli hassusti merkattu.

*******

Tänään oli minula englannin kuuntelu. Suurin osa on kuunnellut sen jo eilen, mutta koska kirjoitan sen lyhyenä, oli minulla eri kuuntelukin.

Olin ajatellut jo eilen aamuni niin, että lähden 10.30 bussilla kotoa ja ehdin siis aamulla hyvin lukea ja kaikkea. Ajattelin, että minun pitää olla koululla 11.30. Siinä hiukan kymmenen jälkeen tajusin yhtäkkiä, että minun kuuntelunihan alkaa yhdeltätoista, joten koululla pitäisi olla noin 10.30. Soitin taksin.

Taksikuski kysyi, onko minulla kauhea hoppu. Vastasin myöntävästi. Silti se jäi pihaan naputtelemaan navigaattoriin osoitetta ja ihan rauhallisesti pohtimaan, mitä kautta hänen kannattaisi lähteä ajamaan. Ei pelkkä navigaattori edes riittänyt (”Mä en ihan osaa käyttää tätä aparaattia”), vaan hän kaivoi esiin myös oikean kartan. Minä olin ihan hermona, koska oli noin 12 minuuttia aikaa ehtiä Myllypurosta Kallioon.

Juoksin portaat neljänteen kerrokseen ja kielistudion ovella kuunteluani valvova opettaja kysyi: ”Moi Ronja, haluatko sä tulla jo nyt sisään?” Niin. Miksi kummassa minulla olikaan niin kiire, kun kerta tiesin olevani ainut kuuntelija? Siihen jäi vielä oikein hyvin aikaa hieroa korvat, säätää laitteet toimimaan ja juoksennella pistekysymysteni perässä.

Oli kummallista olla ainut kuuntelija kielistudiossa. Istuin takarivissä, koska se oli ainut paikka, jossa tietokoneen sai seinään. Opettajakin naureskeli sille, että muuten täysin tyhjä kielistudio, mutta takanurkassa yksi tyyppi.

Kuuntelu tuntui kohtalaisen helpolta, vaikka vähän minä myös arvailin enkä oikeasti osaa sanoa, olenko vastannut jotain aaivan muuta.

*******

Kävin viikonloppuna myös Turussa. Meillä oli kesäleiriohjaajien virkistysviikonloppu, jossa ei ollut kuin ehkä puolet ohjaajista, ei tainnut ihan sitäkään olla. Kävimme Tuli on irti –näyttelyssä, joka oli minusta oikein hauska kokemus. Mitähän siitä sanoisin? Kannattaa käydä. Mukavan toiminnallinen ja interaktiivinen pläjäys. Pelastimme palavasta kerrostalosta hyppiviä ihmisiä.

*******

Filosofian kirjoitukset maanantaina. vielä lukematta yksi kirja kokonaan, toisesta noin 2/3. En suosittele tätä yo-kirjoituksiin valmistautumistyyliä kenellekään.

*******
Ostin kaveriltani käytetyn iPhonen. Vanha puhelimeni alkoi jo hajota käsiin. Jossain on sanottu iPhonen käytön olevan hauskaa – allekirjoitan väitteen täysin. Se ei tosin ole puhelimena mikään kätevin, ensin kun täytyy avata puhelinsovellus… En minä vielä kyllä sitä käytäkään kovin sujuvasti, että ehkä tämä tästä vielä. Puhelua en osaa katkaista muuten kuin todella monimutkaisin kommervenkein ja puoliksi tuurilla, niinpä tänäänkin olen tainnut jättää jo parin eri ihmisen vastaajaan kummallisia tyhjiä viestejä.

Syksy lienee saapunut

On taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. En vain ole ehtinyt. Hyvä, että olen ehtinyt koneella istua muutenkaan.

Hajotin miniläppärini. Muutin. Olin ilman nettiä. Kävin Seinäjoella yleisurheilukisoissa. Mikael muutti. Kirjoitin roolipeliä. Sellaista kaikkea.

Asun siis nyt – toivottavasti pitkään – Myllypurossa. Ostarille, metroasemalle ja Liikuntamyllyyn (urheiluhali, josta löytyy juoksuradat ja kaikki) ei ole pitkä matka. Valitettavasti vaan keskellä matkaa sattuu olemaan yksi kohtalaisen suuri rakennustyömaa, jonka ohittaminen ei ole sokkona niin kovin helppoa. Totesimme liikkumistaidonohjaajan kanssa, että siitä on turha mitään reittiä opetella. Niinpä meillä oli muutaman päivän ajan sellainen hyvin epäkätevä järjestely - kun en osannut kotoa mihinkään (paitsi Siwaan)enkä mistään kotiin - että soitin aina Mikaelin hakemaan minut metrolta. Maanantaina hänkin jo sanoi, ettei järjestely ole oikein toimiva. Onneksi lähelle tulee myös bussi, joten käytän sitä.

Mahtavaa on se, että tunnistan jo nyt oikean bussipysäkin, vaikka olen tullut bussilla vasta neljästi: kerran liikkumistaidontunnilla ja kolme kertaa yksin. Saatan tosin vielä varmistaa kuljettajalta, olemmehan oikealla pysäkillä, mutta periaatteessa voisin olla varmistamattakin. Tässä on vaan vähän pahana puolena se, että pidän tuollakin matkalla maamerkkinäni muutamia rakennustyömaita enkä tiedä, miten helposti tunnistan pysäkin sitten joku kaunis päivä, kun työmaita ei enää ole.

Kaasuhellaa en osaa vielä käyttää. Ostin huuto.netistä sängyn, mutten tiedä kyllä yhtään, miten hyvän. Kuten äitini sanoi, olisin ehkä voinut pyytää jonkun katsomaan sitä kuvaa... Suuri vaatehuone on aika kiva juttu.

*******

En päässyt englannin uusintakokeestani läpi. Suoritan kurssin Eiran aikuislukiossa verkkokurssina, mikäli nyt saan sen sivuston jotenkin toimimaan. Rehtori lupasi päästää minut kirjoittamaan, kunhan tietää sen kurssin olevan tulossa. Minua turhauttaa jo koko englannin opiskelu (en ole siis tosiaan vielä käytännössä aloittanut sitä verkkokurssia...) ja tekisi mieli luopua valkolakista tämän takia. Luovuttaminen ei taida kuitenkaan sopia luonteeseeni. En vaan jaksaisi enää tätä vaikeutta.

Ensi viikolla on englannin kuuntelu. Tein tällä viikolla yhden vanhan yo-kuuntelun harjoituksen vuoksi, vielä pari löytyisi, jotka voisin tehdä. Tekisi varmasti hyvää… Oli aika vääriä vastauksia avoimissa kysymyksissä.

Ensi perjantaina on myös äidinkielen tekstitaidon koe. Kirjoitin äidinkielen tosiaan jo keväällä, mutta tarkoitus olisi korottaa arvosanaa e:stä l:ään. Saa nähdä, kuinka siinä käy.

Tämä syksy on taas mennyt vähän pieleen näiden ylioppilaskirjoitusten valmistautumisen suhteen. Jo kolmannet kirjoitukset, enkä vieläkään oikeasti osaa lukea. Taitaa olla itsekurissa, opiskelutekniikoissa ja kaikessa muussakin vikaa. Ainut hyvä puoli on se, etten ota stressiä. Tällä tavalla en tosin voi mitään hyviä tuloksiakaan odottaa. Puolentoista viikon kuluttua on filosofian koe, enkä voi sanoa lukeneeni. Vielähän tässä ehtii… Eh.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset ovat osaltani tämän syksyn jälkeen ohi. Toivottavasti. Tämä ei taida kuitenkaan luvata mitään kovin hyvää myöskään jatko-opintojen tenttien suhteen.

*******

Tein tällä viikolla ensimmäisen kerran oikeasti yksin kärrynpyörän. Tänään tein niitä lisää. Kärrynpyörä oli asia, jonka halusin oppia akrobatiakurssilla. Tavoite siis saavutettu. Olen oppinut myös seisomaan aika hyvin päälläni ja käsilläseisonta sujuu hyvin ainakin silloin, kun joku vähän auttaa.

*******

Lauantaina oli vammaisten yleisurheilun SM-kilpailut Seinäjoella. Oman ja valmentajan sairastelun vuoksi treenaaminen muutaman edellisen viikon aikana jäi melkoisen vähälle, emmekä siis oikeasti olleet ehtineet harjoitella kuin noin kolme kertaa. Paransin viime helmikuun ennätystäni (315 cm) 25 sentillä, hyppäsin siis 340 cm. Ei mitään hupputuloksia, jos vertaa vammattomiin ikäisiini, mutta tuolla hypyllä ylitin Lontoon paralympialaisten sokkonaisten b-rajan. Se oli pituushypyssä minulla sellainen pitkän ajan tavoite, mutta koska se nyt tuli vähän vahingossa jo saavutettua, varmaan seuraava tavoite on se a-raja (380 cm).

Pidimme eilen loikkatreenin ja hyppelimme erilaisia loikkia ja muita hyppyjä. Kummallinen havainto oli, että hypin yhdellä jalalla paljon paremmin vasemmalla kuin oikealla, jonka pitäisi olla se vahvempi ponnistava jalka. Täytynee harkita ponnistusjalan vaihtamista.

*******

Nyt voisin käydä vähän seisomassa päälläni ja lukea sitten sitä filosofiaa.

Epätodellinen vapauden tunne

Ylioppilaskirjoitukset ovat tältä keväältä ohi ja olo on melko epätodellinen. Tajuan joka päivä uudelleen sen, ettei minulla ole käytännössä enää koulua (paitsi vähän englantia ja kaikkia kivoja kursseja), etten tarvitse enää ikinä noita matikakirjoja, joita huoneessani on 5,1 hyllymetriä, ettei minun tarvitse käyttää aamupäiviä ennen musiikintunteja lukemiseen… Minulla on vapaus nukkua pitkään (nautin!) ja tehdä kivojakin asioita. Tästä suuresta vapaudesta pitää nyt nauttia seuraavat kaksi viikkoa, sitten alkaa seuraava jakso, jossa rutistetaan englantia.

Tämä tuleva kaksi viikkoa on kyllä ehkä ihan parasta ikinä. Viikonlopun olin Näkövammaisten kulttuuripalvelun järjestämällä kuunnelmakurssilla, jossa YLEn äänisuunnittelija Anders Wiksten opetti äänisuunnittelua. Eilen kurssin jälkeen olin ihan pähkinöinä kaikesta äänisuunnitteluun ja –editointiin liittyvästä hommasta. Tämä loppu aika ennen ensi jaksoa täyttyykin musiikista, kirjoittamisesta, äänittämisestä, editoimisesta, äänittämisestä, musiikista, editoimisesta, musiikista… Minulla on nyt siis aikaa tehdä ”äänitaideteokseni” loppuun; saan tällä viikolla palautetta teksteistäni, väännän raivolla musiikkia kasaan ja olen värvännyt ihmiset lukemaan runoja nauhalle. Haluaisin saada sen materiaalin mahdollisimman nopeasti koottua, koska tahdon päästä editoimaan!

Oman ääniteokseni lisäksi musiikkia on, koska meillä on musaproggiksemme viimeiset harjoitukset ja keikat tämän parin viikon sisällä. Sen lisäksi olen itse menossa katsomaan kai ainakin kahta keikkaa. Reilun kahden viikon päästä suoritan myös kitarassa 3/3-tutkinnon, joten soittaminen ei liene yhtään pahasta.

*******

Kuten varmaan aika monen muunkin bloginpitäjän mielestä, minustakin on mielenkiintoista silloin tällöin katsoa, millä hakusanoilla ihmiset ovat blogiini löytänyt. Siellä oli muutamia ylioppilaskirjoituksiin liittyviä hakusanoja, kuten ”millainen paita ylioppilaskirjoituksiin” tai ”tekstitaito 2011” sekä muita lukio-opiskeluun liittyviä juttuja. eniten minua kuitenkin hämmentää se, että suurin osa Googlen kautta blogiini päätyneistä ovat käyttäneet hakusanana nimeäni, ”Ronja Oja blogi” tai blogini nimeä. Pitäisikö tästä päätellä jotain?

*******

Saan tänään tietää äidinkielen esseen alustavat pisteet ja viimeistään keskiviikkona psykologian alustavat pisteet, yhteiskuntaoppikin tulee kai piakkoin. Laskujeni mukaan minulla on teoreettiset mahdollisuudet saada pitkästä matikasta m, mutta siitä nyt ei oikeasti voi vielä tietää mitään, koska en voi varmasti sanoa saavani täysiä pisteitä niistä tehtävistä, joiden vastaukset olivat oikein. tällä panostuksen määrällä m olisi parempi kuin olisin koskaan osannut odottaa.

Hei, olen luuseri. Hauska tutustua.

Viime aikoina olen tuntenut itseni luuseriksi, vähintäänkin kovakalloiseksi idiootiksi. tunnen olevani rasitteeksi ihmisille; ei riitä, että olen sokko ja siksi aiheutan lisätyötä, olen vielä tyhmäkin.

En päässyt englannin kurssista läpi, jonka kävin viime jaksossa uudestaan. Sain pari viikkoa sitten tietää hylätystä arvosanastani. Ylihuomenna on uusintakoe, josta on PÄÄSTÄVÄ läpi, mikäli meinaan kirjoittaa englannin ja selviytyä lukiosta pois ensi jouluksi. Kuudesta pakollisesta kurssista saa korkeintaan kaksi olla hylättyjä, minulla on kolme ja yksi vielä käymättä. Tämä uusintakoe pitäisi saada hyväksytysti suoritettua, jotta edes pääsen sille viimeiselle kurssille.

Ensi jaksossa olisi siis tarkoitus käydä viimeinen pakollinen kurssi ja samalla uusia yksi hylätty kurssi, jotta voisin saada siitä viimeisestä kurssista nelosen (opettaja arveli, etten pääse siitä läpi). tämä siis vaatii sen, että ensin läpäisen ylihuomenna olevan kokeeni. Jos en onnistu suorittamaan näitä kursseja tänä keväänä, opiskelen sitten varmaan kesällä. Jos nimittäin en pääse kirjoittamaan englantia syksyllä, on minun aloitettava kirjoittaminen alusta, sillä englanti on minulla pakollinen aine ja syksyn kirjoituskerta olisi kolmas. Kirjoituskertoja ei siis saa olla enempää kuin kolme.

Luuseritunnetta on kovasti lisännyt se, että – vihdoin ja viimein – olen kysellyt koulusta tukiopetusta. Vastauksiksi olen saanut epämääräistä selittelyä, en mitäään tarkkaa. Kiitos individualistisen kulttuurimme aivoihini on syöpynyt ajatus siitä, että ihmisen on pärjättävä yksin ja jo avun pyytäminen englannin opiskeluun oli hyvin korkean kynnyksen takana. Eikä edes riittänyt, että kysyin opettajaltani tukiopetusmahdollisuudesta, olen nyt vinkunut asiaa jo suunnilleen koko koulumme tukitiimille (opot, erityisopettaja, koulupsykologi, rehtori). Mitään selkeää en ole vieläkään kuullut. Toivottavasti siellä jotain tapahtuu, en nimittäin rehellisesti usko itse selviäväni yhdestä uudesta kurssista ja toisen kurssin uusimisesta, jos en saa mitään tukea miltei heprealta vaikuttavaan kieleen.

Jos olisi joku selkeä diagnosoitu oppimisvaikeus, joka selittäisi ongelmat vieraiden kielten kanssa, vaikka äidinkieli sujuukin kiitettävästi, ei tarvitsisi tuntea itseään näin avuttomaksi luuseriksi. Tunnetta ei yhtään helpota ihmisten kummastelut siitä, että kirjoitan englannin lyhyenä tai siitä, miten joku voi olla osaamatta englantia. Järjellä tiedän, ettei ole noloa tai typerää olla lukiossa tukiopetuksessa (jos sitä nyt koskaan edes tulen saamaan) tai huono jossain kielessä, mutta tällä tunteella ei ole hirveästi järjen kanssa tekemistä. Jos olisin huono ruotsissa, se olisi sosiaalisesti elpompaa ja ihmiset ymmärtäisivät sen paremmin, pitäisivät ehkä syynä motivaation heikkoutta. Joo, ei minulla ruotsikaan hyvin suju, mutta niistä kursseista olen ainakin päässyt läpi. ehkä minua englanninkin suhteen voi osin syyttää huonosta motivaatiosta, mutta se ei kyllä taatusti selitä kaikkea. Sitä paitsi motivaationi tuon kielen oppimiseen on noussut oikein huimasti, kun siitä nyt on kiinni koko valmistumiseni.

Englannin uusiminen on pistänyt myös ylioppilaskirjoitusten lukuaikataulun melkoisesti uusiksi. Eilen oli äikän esseekoe, huomenna psykologia, ensi viikolla matikka ja yhteiskuntaoppi. Matikkaa en ole vielä lukenut yhtään,sillä olen keskittynyt kahteen reaaliini ja tuohoniänikuiseen englantiin. En myöskään osaa arvioida, miten hyvin osaan psykologiaa tai yhteiskuntaoppia. Sen näkee sitten.

Tekstitaidon ihanuudesta ja jälkimorkkiksesta

Tänään oli kevään ensimmäinen yo-koe, äidinkielen tekstitaitokoe. Tekstitaito on tekstilaji, jota ei käytännössä kirjoiteta missään muualla kuin lukiossa: ensin jokaisella kurssilla harjoitellaan sitä yo-koetta varten ja lopulta yo-kokeessa kirjoitetaan elämän viimeiset kolme tekstitaidon vastausta. Nyt ne on tehty.

Olen yksi niistä hyvin harvoista, jotka pitävät tekstitaidon kirjoittamisesta. Käytännössä se on vain lukutaitoa ja sitä, että osaa kertoa, mitkä asiat tekstissä tekee siitä juuri sellaisen kuin se on: mikä tekee kolumnista kolumnin, millä keinoin vaikuttamaan pyrkivä artikkeli pääsee tavoitteeseensa ja millaisia teemoja kaunokirjallisuudessa käsitellään, näin esimerkiksi. Vaikka yksi koulumme äidinkielenopettaja sanookin, ettei kukaan voi nauttia tekstitaidonvastauksen kirjoittamisesta, minä nautin. Rehellisesti.

Kun vastaan tuli argumentaatioanalyysi, miltei hihkuin innosta. Itsekin tosin hämmästyin reaktiotani, sillä vielä muutama viikko sitten inhosin argumentaation analysoimista. Eilen kuitenkin tulin kerranneeksi kaverini kanssa kyseisen asian ja se oli jotenkin vahvasti mielessä (kuten tietysti edellinen kuuden pisteen analyysini). Kirsi Kunnaksen - tai Kunnaan - runomuotoisen faabelin teemojen erittely oli sekin loppujen lopuksi mielettömän antoisaa ja aiheutti paljon älyllisiä sekä kirjoituksellisia kiksejä. Yhteiskuntakritiikki on hauskaa. sananvapaus oli teema, jonka ympärillä kaikki kokeen aineistotekstit pyörivät tavalla tai toisella.

se morkkis sitten.

Ei kannata kirjoittaa elämänsä ensimmäistä referaattia yo-kokeessa. Ihan vinkkinä vain.

Minä siis tein sen. En ole kirjoittanut yhtään referaattia millään lukion äidinkielen kurssilla. En myöskään muista, että niistä olisi koskaan edes puhuttu. Se on ilmeisesti ensimmäisen kurssin asiaa, mutta minun muistiinpanoistani ei löydy sanaakaan referaatista - tarkistin (toisaalta siellä oli suhteellisen moneen kertaan "olen vähän unessa", "viime tunnilla puhuttiin jotain, nukuin", joten on saattanut mennä myös ohi). Fiksuna likkana ajattelin referaatin olevan kuin kielten tiivistelmä: sama teksti omin sanoin, ei kappalejakoja eikä turhia "kirjoittajan mukaan ..." -pölinöitä. No, joskus 'fiksuudesta' on vain haittaa.

Referaattitehtävästä siis tuskin tulee kovinkaan hyviä pisteitä. Olisi ehkä ollut fiksumpaa vastata johonkin muuhun tehtävään, kun niissä muissa olisin jopa tiennyt vähän paremmin, mitä olen tekemässä. Mutta ne kaksi tehtävää, joista jo kokeessa intoilin ja joiden kirjoittaminen oli lähes nautinto, toivottavasti menivät riittävän hyvin.

Että sellaista tänään. Vaikken jännittänyt tuota koetta muuten kuin ehdinkö ajoissa paikalle, en nukkunut viime yönä kovin hyvin. Kokeen jälkeen sitten pälätin koulun aulassa ja pihalla kaverin kanssa puhelimessa intensiivisesti jotain tunnin, kännykästä loppui akku ja jouduin taksin sijaan tulemaan kotiin ratikalla. Kotona iski jotenkin kaikkensa antanut olo, vähän kuin joidenkin urheilukisojen jälkeen. Toisaalta kuuden tunnin ajatustyötä ja kirjoittamista voinee verrata urheiluun.

Kivaa oli, että patjavarastossa kanssani oli kaksi muutakin tietokoneella kirjoittavaa.

Lukiota ja näkemistä

Tänään oli kolmannen jakson koeviikon viimeinen päivä ja minulla oli koulussa käytännössä vain äidinkielen tekstitaidon prelin palaute. Ihan hämmästyin, miten hyvät pisteet olin opettajaltani saanut: en olisi odottanut argumentaatioanalyysistä kuutta pistettä (arvostelu on 1-6). Nyt voi hyvillä mielin valmistautua perjantain tekstitaidon yo-kokeeseen lähinnä nukkumallla hyvin (kylläpäs muuten kummasti väsyttää, hetki sitten otin torkut huoneeni lattialla kun mietin, mitä sitä seuraavaksi tekisi).

YO-valmistautumiseeni kuului kyllä myös tietokoneen toimivuuden tarkastaminen. tänään kävin siis koulumme atk-vastaavan matikanopettajan kanssa katsomassa, että varmasti koulun läppäri ja minun pistenäyttö tykkäävät edelleen toisistaan ja sitä rataa. Kaikki toimi. Jätin pistenäytön opettajalle ja nyt on vähän orpo olo.

siitä pistenäytöstä onkin pitänyt jo aikaisemmin kirjoittaa… Olen saanut sen seiskalla, enkä oikeastaan koskaan pitänyt siitä. Ajattelin vain kaiholla edellistä pistenäyttöäni ja pidin tuota nykyistä ihan huonona ja tyhmänä. Tässä muutama viikko sitten tuli jotenkin aivan yhtäkkiä sellainen olo, että hei, onhan tämä pistis ihan kiva. aloin myös käyttää sitä muutenkin koneen kanssa, enkä vain kieliä opiskellessani, kuten oikeastaan aina tähän asti. Se oli todella hämmentävää. ehkä tarvitsin viisi ja puoli vuotta, ennen kuin aloin oikeasti pitää pistenäytöstäni. Se on muuten tällä hetkellä vähän sekaisin, pistiksen muistiin ei oikein voi kirjoittaa mitään, kun se laittelee jotain ihan omia merkkejään sinne. Olisin teoriatunnilla halunnut kirjoittaa nuotteja, mutta eihän siitä mitään tullut.

Eilen oli englannin koe, josta on tällä hetkellä tavallaan kiinni lukiosta poispääsyni. Siitä pitäisi siis tulla hyväksytty. toisaalta eivät ne ”ongelmat” siihen lopu, vielä pitäisi tämän vuoden viimeisessä jaksossa päästä yhdestä kurssista läpi, jotta olen suorittanut kaikki pakolliset kurssit ja pääsen syksyllä kirjoittamaan englannin. Jos se koe ei mene läpi – nyt jotenkin uskon sen menevän, mutta jos – istun varmaan koko kesän opiskelemassa englantia. Tai siis sen osan kesästä, kun en ole ulkomailla… Niin että parasta olisi nyt vain päästä läpi, niin ei mene kaikki suunnitelmat uusiksi. Olisi vähän kurjaa aloittaa kirjoitukset alusta yhden englannin takia. Niin siinä nimittäin käy, jos en saa kursseja suoritettua enkä pääse kirjoittamaan englantia ensi syksynä.

*******

Elämässä pitää olla jännitystä, jos minulta kysytään.

tänään aamulla (öh, aamupäivällä) olin reippaana lähdössä koululle abilaulutreeneihin ratikalla. Astuessani rapun ovesta pihalle tuli vastaan ylläri: paljon uutta lunta. Meinasin eksyä jo ihan tuossa kotipihassa, joten soitin taksin.

Koulusta uskaltauduin lähtemään ratikalla, minun nimittäin oli ihan pakko viimein käydä hakemassa Apteekista kosteustippoja ja särkylääkettä, koska silmäni on kipuillut pari viikkoa putkeen. Apteekki sijaitsee mukavasti ratikkamatkan varrella. Niinpä kaikesta uudesta lumesta (ja muutenkin vähän vaikeasta ja pelottavasta risteyksestä) huolimatta lähdin ratikalla. Pelottavassa risteyksessä minulle kerrottiin, kun valot olivat vihreällä – hyvä niin, muuten en olisi varmaan koskaan uskaltanut ylittää sitä tietä. Sain Apteekista kaipaamani asiat ja kaupan kautta löysin kotiinkin asti, vaikka vähän sekoilin matkalla.

Heti kyllä huomaa, kun särkylääkkeen vaikutusaika alkaa loppua.

*******

Huomenna alkaa jakso, joka suurimmalla osalla abeista on jo varmaan tyhjä, siinä on siis ”lukuloma”. Minulla tässä uudessa jaksossa on huimat kaksi kurssia, eli yksi musaproggis. Jotenkin ihanan rentouttava lukujärjestys: huomenna 13.30-16.15 musiikkia. Aah.

Täytyy varmaan oikeasti muistutella itseäni joka päivä siitä, että vaikka reaaliaineiden kirjoituksiin onkin vielä yli kuukausi, se menee nopeasti. Minulla ei siis taida kuitenkaan olla aikaa ”kaikkeen kivaan”, vaikka käynkin koulussa vain kolmena päivänä viikossa vähän soittelemassa jotain. Nytkin voisi lukea psykaa. en tosin tiedä, luenko, kun viululäksyjäkin voisi harjoitella… Mistähän sen itsekurin oikein saisi. Sitä ei taideta myydä Alepassa.

*******

Sen lisäksi, että viikonloppuna tajusin näkeväni meidän liesituulettimen valon, eilen näin yhtäkkiä, että eteisessä oli valot päällä. Kävelin vain (pimeästä) huoneestani eteiseen ja silmäkulmastani näin vähän valoa. ”Ahaa, onko veli unohtanut valot päälle”, ajattelin ja menin tarkistamaan asian valokatkaisijasta. Päällä ne olivat. Kummallista tämä on siksi, etten oikeasti ole vuosikausiin erottanut, onko huoneessa valot vai ei, vaikka olisin oikein yrittänyt katsoa. Nyt valot miltei hyppii silmille. Tai no… ei ehkä niinkään voi sanoa. Mutta hassua tämä näkeminen on.

Satunnaisia kuulumisia

Nyt saatan taas sanoa nähneeni valon.

Eilen pastan kiehumista odotellessani nojasin otsaa liesituulettimen "lippaan" ja painoin huvikseni siihen valon päälle. Yllätys oli suuri, kun näinkin sen valon. Erotin sen vain hyvin pieneltä alueelta silmän oikeasta ylänurkasta ja jos käänsin päätäni tai silmää väärään asentoon, en enää nähnyt valoa. Mutta siinä se pastan odottelu meni rattoisasti, kun rämppäsin liesituulettimen lamppua päälle-pois.

Kaverini sanoi Facebookissa, että meidän eteisen ja keittiön kattolamput on myös aika kirkkaita ja kehotti kokeilemaan niitä. Keittiön kattovaloa en nähnyt, mutta eteisen lampun ehkä jopa näin. En ole ihan varma.

Tässä "näkötestissä" on se huono puoli, että kun itse laitan sen valon päälle ja pois, voin hyvin kuvitella näkeväni sen, vaikken oikeasti näkisikään. Tuon liesituulettimen valon uskon näkeväni oikeasti, koska se kyllä katosi aika äkkiä, jos vain katsoin vähänkin väärään suuntaan.

Viimeksi näin oikeasti valoa vuosi u vuosi sitten silmälääkärissä. Auringon valosta en ainakaan koskaan tiedä, näenkö sen oiekasti vai uskonko vaan näkeväni, kun se lämmittääkin kivasti.

*******

Minulla oli torstaina matikan preli. Tein sen ilman valvojaa fysiikan varastossa. Ajattelin etukäteen, että on varmaan aika ankeaa istua yksin tunti tolkulla jossain varastossa, mutta se oli yllättävän rattoisaa.

Osasin tehdä neljä tehtävää varmasti kokonaan, viidennen melkein. Kymmenen tehtävää piti tehdä, joten lopuista tehtävistä tein vain osia sieltä täältä. Tiedän nyt ainakin, mitkä asiat minun on kerrattava vielä kirjoituksia varten. Tiedän senkin, että pystyn keskittymään laskemiseen monta tuntia, vaikka nyt oikeastaan suurin osa ajasta taisi mennä Maolin selailemiseen ja sen miettimiseen, osaisinko vielä jostain tehtävästä edes jotain. En löytänyt Maolista pisteen etäisyys käyrästä -kaavaa, vaikka olen ihan varma, että sellainen siellä on. Heittelin myös
aoliani (kaikkia viittä sidosta) pitkin varastoa, kun ne eivät meinanneet pysyä missään fiksusti.

*******

En nyt yhtäkkiä keksi yhtään, mitä kirjoittaisin. Hassua. Muistan parina päivänä jotain, mistä pitäisi kirjoittaa, mutta nyt ei tule mitään mieleen.

Tällä hetkellä yksi pahin skenaarioistani on se, että liukastun tuolla jäisillä kaduilla ja katkaisen käteni. En usko niin käyvän, sillä kengissäni on ilmeisen hyvät pohjat, tasapainokin on mukavan harjaantunut ja luuni taitavat olla melkoisen jämäkät. Niin, ja olen tietysti myös harjoitellut kaatumista esimerkiksi aikidossa. Mutta jos käteni murtuisi ja se kipsattaisiin, en tiedä, mitä tekisin: en voisi soittaa ja kirjoittaminenkin voisi olla vähän vaikeampaa. Mieluummin katkaisisin jalan kuin käden.

*******

Ensi perjantaina alkaa tämän kevään ylppärit äidinkielen tekstitaidolla. Äikkä on vielä aika hauskaaa mutta taidan olla taas vähän jäljessä reaaliaineiden lukemisessa... tai en oikeastaan edes paljoa. Uskon ehtiväni kyllä hyvin lukemaan. Se tosin vaatii sitä, että parannan hieman itsekuriani.

Kotitöitä, ekoilua ja pientä kivaa

´Kuten olen aikaisemminkin sanonut, minulla on ajankäytössäni ongelmia. Käytännössä minulla on vain liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa - etenkin, kun haluan joskus olla tekemättä mitään, sellaiseen ylellisyyteen ei oikeastaan olisi aikaa. Tässä jaksossa huomasin yhtäkkiä alkavani oikeasti opiskella. Englannin opiskelun motivaattorina toimii se tosiseikka, että minun on päästävä tästä kurssista läpi, jos mielin päästä lukiosta pois. Opiskelun aloittaminen (ihanaa, että kolmantena lukiovuonna aloitan sen vihdoin) vaikutti suoraan siihen, että kotitöitä en vaan ole yksinkertaisesti ehtinyt tehdä.

Eilen kotiin palattuani vanhempien luota joulun vietosta tiskasin pari tuntia, koska ennen lähtöä en olult saanut houkuteltua veljiäni (silloin täällä oli myös pikkuveli käymässä) tiskaamaan, enkä ollut ehtinyt pariin viikkoon oikeasti tiskata. Kaverini naureskelevat epäsiisteydelleni kotona ja minä vaan vakuutan, että vielä joskus opin oikeasti siistiksi ihmiseksi. Se tässä olisi vähitellen tavoitteena. Tiedän, ettei tiskaamiseen mene kauaa aikaa, jos sen tekee heti, kun on astioita käyttänyt. Tiedän, ettei siivoamiseenkaan mene kauaa aikaa, jos sen tekisi vähän useammin eikä antaisi tavaroiden vallata lattiapinta-alaa itselleen. Koska aloittaminen on aluksi vaikeaa, siitä tulee päivä päivältä vaikeampaa.

Huomaan myös jaksavani paremmin siistissä ympäristössä - kouluhommiakin on mukavampi tehdä, jos työpöytä ei pursuile kaikkea, kuten tällä hetkellä. Siisteys olisi siis myös oman hyvinvoinnin kannalta oikein hyvä juttu. Mutta mistä sen ajan saa? Miten saan itseni motivoitumaan kotitöihin, kun ne eivät tähänkään saakka ole hirveästi innostaneet?

Eilen tiskatessa kuuntelin kirjaa ja tiskit puhdistuivat melkein huomaamatta. Samaa voisi käyttää siivotessa, vaikka imuroidessa tosin voi olla vähän vaikea kuunnella mitään.

Olen jo vähentänyt vapaa-ajan toimintojani jättämällä järjestöhommia vähemmälle, enkä aio keväällä harrastaa teatteria. Ehkä näiltä säästyneellä ajalla ehdin siivota. Ehkä minun myös oikeasti pitäisi tehdä siitä viikottainen rutiini, varata viikosta jokin ihan tietty aikansa kotitöille - siis kokoaikaisen tiskaamisen ja pyykinpesun lisäksi. Kyllä minä vielä pystyn tähän.

Sanoihan se Tiina von Martenskin: "Eikö voisi ajatella, että kun sä et näe sotkua, niin se ei häiritse niin paljon?" Jep, jep. Tietoisuus sotkusta häiritsee vähintään yhtä paljon. On myös oikeasti raskaampaa siivota sokkona kuin näkevänä, minä en vaan voi vilkaista ympärilleni ja todeta paikkojen olevan siistejä, vaan jok'ikinen nurkka ja kolo on käytävä käsin tutkimassa. Joo, minulla on se avustaja...

Kotitöihin liittyen: ostin jokin aika sitten pesupähkinöitä. Niillä olen nyt pyykkini pessyt ja oikein kivalta vaikuttaa. Saa nähdä, tuleeko minusta niin hippi, että keitän pesupähkinöistä myös yleispuhdistusainetta.

*******

Ylioppilaskirjoitukset lähenee uhkaavasti. Tein itselleni lukusuunnitelmaa ja mietin, millainen homma siinä lukemisessa on, kun jo pelkän suunnitelman tekoon menee yllättävän paljon aikaa. Ensi viikolla alkaa toden teolla myös kirjoituksiin lukeminen.

*******

Päätin osallistua lihattomaan tammikuuhun, eli olla tammikuun ajan kasvissyöjä. Ilmankos-sivusto helpottaa hommaa antamalla joka päivälle oman kasvisruokareseptin. Koulu ei tuota ongelmia, sillä meillä tarjotaan joka päivä kasvisruokaa ja sitä saa ottaa kuka haluaa, ei siis tarvitse ilmoittautua kasvissyöjäksi, kuten useimmissa kouluissa. Tähänkin asti olen koulussa syönyt kasvisruokaa, jos liharuoka on ollut pahaa tai kasvisruoka on muuten vain houkutellut enemmän. Nyt täytynee opetella syömään myös linssejä, niitä kun olen karttanut kuin ruttoa ja koulumme kasvisruuissa on aina silloin tällöin linssiä.

*******

Sain kaveriltani joululahjaksi aivan mielettömän hienon pulkan. nyt täytyy enää kiskoa joku kanssani pulkkamäkeen, mutta se tuskin tuottanee ongelmia. Pulkkani on musta kahden istuttava pulkka, jossa on molemmille ihan istuimetkin. ensin katsoin pulkkaa kovin pettyneenä: "tällanen penkkipulkka, ei siinä voi laskea kahta." Sitten huomasin, että penkkejä onkin kaksi!

*******

Nyt voisin käydä syömässä jotain pientä ja siivota huoneeni (tai edes aloittaa siivoamisen), ennen kuin lähden ulos syömään ja leffaan katsomaan Rare Exportia.

P.s. Täytynee täälläkin kehua: sain koulun kirjoituskilpailun proosasarjasta toisen palkinnon. Kirjallisen ilmaisun opettajani oli ennen joulujuhlaa ja palkintojen jakoa nakitellut kavereitani huolehtimaan, että pääsen kunnialla lavalle - vahingossa tämä nakittelu kantautui minunkin korviini... Loppujen lopuksi joulujuhlassa sain opastuksen lavalle - tai ainakin melkein. Päädyin sinne niin kunnialla, että kompastuin lavan edessä oleviin portaisiin, kun lähdin lavalle vain opastuksessa, ilman keppiä, ja opastus päättyikin jo lavan edessä, enkä muistanut komediateatteri Arenan lavan edessä olevan portaita. Pitää sitä nyt jokaisen kerran elämässään kompastua koko koulun edessä. ;)

Kirjoitukset ohi, elämä alkaa taas

Historian kirjoitukset viime perjantaina meni... Ihan hyvin. Mitään tietoteknisiä ongelmia ei ollut, vaikka viimeisenä valvojana ollut rehtori ei ollut ihan tehtäviensä tasalla siinä vaiheessa, kun minun piti tulostaa tehtäväni. Koneella kirjoittaessa tehtävät tulostetaan eri tietokoneelta ja koska minulla ei saanut olla avustajaa mukana (olin unohtanut hakea sellaista oikeutta), oli "kolmosvalvojan" tehtävänä auttaa minua tulostuksessa. Se toinen kone kun ei puhunut.

Ensinäkemältä koe vaikutti helpolta ja mukavalta yleistietoläpinältä. Tarkemman tarkastelun myötä tulin tulokseen, että kai täällä pitää jotain vähän enemmänkin tietää. Kirjoittaminen oli yllättävän mukavaa ja rentoa, kiire minulla ei ollut missään vaiheessa. Olisin ehtinyt kuudessa tunnissa pois ihan helposti, mutta koska minulla kerta on käytettävissä lisäaikaa, niin miksi en sitä hyödyntäisi. Rauhassa kirjoittelin ja pidin välillä taukoja, joiden aikana mietin jotain niin hyödyllistä ja asiaan kuuluvaa kuten kuinka monta sivua pisteillä olevassa tehtävävihossani on (15). Istuin puoli tuntia yliaikaa.

Kotiin tultuani tarkistin heti, olinko muistanut mustan surman ajankohdan oikein. Olin, tai siis en. Ensiksi kirjoitin aivan oikean vuosisadan, mutta sitten aloin kovin epäillä itseäni ja vaihdoin sen vääräksi. Hitusen harmitti. Katsoin myös YLE:n abitreeneistä, mitä ihmiset olivat kyselleet kokeesta ja se hieman vähensi itsevarmuuttani kokeen sujumisesta. Melkein jokaisessa kysymyksessä, joissa ihmiset kysyivät "riittikö, kun mainitsi sitä, tätä ja tuota" en ollut maininnut niistä yleensä kuin ehkä yhden...

Alustavat pisteet tuli jo tällä viikolla. Näillä näkymin sieltä tulee M, saattaa päätyä vielä E:ksi. riiippuu vähän, nouseeko pisteeni YTL:ssä tai laskeeko rajat. Mutta M se ainakin on, ihan varmasti.

*******

Kirjoitusten jälkeen oli suuri huuma ja onni siitä, että aikaansa voi käyttää taas johonkin muuhun kuin pänttäämiseen - paitsi ettei olisi voinut. Meillä oli ja meni koeviikko. Motivaatiota viime perjantain jälkeen lukemiseen ei ollut tippaakaan ja tällä viikolla oli äidinkielen, psykologian ja matikan kokeet.

Äikässä teimme tämän syksyn ylppäripaketista esseet. Minä kirjoitin otsikolla "Bloggaan - olen siis olemassa." Kirjoitimme kurssin aikana kaksi esseetä ja minä tein molemmat tehtävänannosta, jossa oli pelkkä otsikko.

Psykologiaa olisi pitänyt lukea hiukan enemmän. Psyykkisistä itsesäätelykeinoista oman mielenterveyden huolehtimisessa pystyi sentään vielä aika helposti riipimään esseen kasaan, mutta humanistisen ja kognitiivisen psykologian ihmiskäsityksistä ei niinkään helposti. En odota sen kokeen arvosanalta yhtään mitään hyvää.

Matikankoe meni vielä surkeammin, kun en oikeasti ehtinyt/jaksanut/muistanut lukea siihen yhtään. Koeaamuna yritin nopeasti vilkaista kirjasta jotain, mutta siinä ei taaskaan ollut harjoituskokeita, joten meni sekin lukuyritys puihin. Palautin kokeen tyhjänä, vaikka olisinkin osannut tehdä niitä tehtäviä sen verran, että varmaan läpi olisin päässyt. Nyt voin mennä tekemään kokeen uusinnassa ja jopa lukea tällä kertaa.

Tänään meillä alkoi uusi jakso. Jotenkin olen onnistunut tekemään tästä kovin helpon löysäilyjakson. Tai oikeastaan joku muu on tehnyt sen minulle. Alunperin minulla nimittäin oli tässä jaksossa vielä enkkuakin (englanti 2-kurssi, joka minun on käytävä uudestaan, jotta saan etenemisesteeni pois), mutta joku oli siirtänyt koko kurssin toiseen jaksoon ja minulle ottanut sen kurssin vasta nelosjaksosta. Nyt tässä jaksossa minulla siis on kolme kurssia: uskontoa, psykologiaa ja filosofiaa. Tämä on ensimmäinen jakso koko lukion aikana, kun minulla ei ole matikkaa. Saatan tosin ehkä käydä yhden matikan kurssin itsenäisesti...
Saas nyt nähdä. Humanistipellenäkin on varmaan ihan kivaa yhden jakson verran.

*******

Kitarastani on ollut jo vuosia kansi haljennut, mutta nyt vidhoin vihdoin se kävi kävi huollossa liimattavana. Liikasen kitaraverstas on jossain kummallisella teollisuusalueella Herttoniemessä. Tiistaina kaverini kanssa kun vein kitaraa sinne, kävelimme varmaan puolisen tuntia, ennen kuin löysimme perille. Takaisin tulimme eri reittiä, mutta ei siinä paluumatkassa niin pitkään mennyt. Keskiviikkona kävin hakemassa kitarani korjauksesta avustajan kanssa. Olin ehkä vähän fiksumpi tai halusin vaan säästää aikaa: menimme Herttoniemeen taksilla.

Jotta akustisen kitaransoittoon saisi helposti erilaisia sointivärejä, pitäisi oikean käden kynsiä kasvattaa ja muotoilla ne oikein. Olen kovasti kasvatellut kynsiäni ja oikeasti se soundin ero kynnellisen ja kynnettömän soiton välillä on aika suuri. Senkin heti huomasi, kun kitaraopettajani muotoili kynteni enemmän oikean malliseksi (kyllä, opettajani viilasi kynteni, kahdella tunnilla). Nyt kuitenkin suuri kynsi-projektini on taas ollut aika hyödytön, koska kaksi kolmesta hienosta soittokynnestäni halkesi tällä viikolla. Toinen takertui ilmeisesti repun olkaimeen tms ja toiseen tuli ensin pieni halkeama, josta se sitten levisi. Taas pitää aloittaa kasvattaminen miltei alusta.

Huomenna minulla on koulussa aamunavaus. Soitan siellä kitaraa. Tämä ei stressaa ja jännitä läheskään niin paljon kuin viime keväinen taika-aamunavaus, vaikka kyllä minua hiukan jännittää. Minulta kysyttiin eilen, kuka tulee tekemään minulle valot, salissa kun on yhden musaprokkiksen valot tällä hetkellä ja niihin koskeva tulee kuulemma hirtetyksi. "Valot, mitkä valot? En mä ole sellaisia ajatellutkaan, kun en mää niitä nää." Pohdin jo, josko aamunavaukseni tapahtuisi pimeässä, sillä en halua olla vastuussa kenenkään hirttotuomiosta. Eikä minulle ollut oikeasti tullut mieleenikään, että klassisen kitaran aamunavauksessa pitäisi tai edes voisi olla jotain valoja. En minä osaa ajatella tuollaista. Loppujen lopuksi kysyjä lupasi itse tulla minulle valoja huitomaan, mikäli herää aamulla.
*
******

Tänään olisi Kalliossa Club Libertessä intialainen kitaristi, Phatt. Minua kovin houkuttaisi lähteä sinne, mutten saanut ketään kaveriksi. "Mikset sä mene yksin? Liberte on helppo paikka, kyllä sä siellä pärjäisit", sanoi viuluopettajani, kun tunnin lopuksi mainitsin hänelle tästä. Eh... Jep. En ole koskaan käynyt baarissa - lukuunottamatta laivoja tai hotellien aulabaareja, mutta emme nyt laske niitä - ja pitäisi siis yhtäkkiä lähteä yksin jonnekin ihan oudolle clubille. Vielä vähän pohdin, että lähtisinkö sinne oikeasti. Ehtisin oikein hyvn edelleen. Toisaalta minulla alkaa huomenna kahdeksalta koulu... Jos sitä ensimmäistä tuntia ei olisi, voisin todellakin lähteä. Nyt taidan kuitenkin jättää väliin, vaikka takuulla olisi hauskaa. Se olisi myös ollut hyvä testi taas itselleni siitä, kuinka yksinkin voi pärjätä. Siis, mikäli kaikki olisi sujunut hyvin. Varmasti kadun tätä myöhemmin.

Kaikki tähtää huomiseen

Huomenna koittaa se suuri päivä, jona minä menen koulumme yläsalin patjavarastoon moneksi tunniksi. Suomeksi sanottuna historian ylioppilaskirjoitukset.

Jännittääkö? Kyllä. Ei tosin enää läheskään niin paljon kuin tänään päivällä.

tänään minulla oli historian kurssikoe, jossa kirjoitin kaksi aivan säälittävän huonoa esseetä. Kokeen jälkeen sain vielä räplätä konetta, joka oli lainattu Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamosta kirjoituksiani varten. Minun oli tarkoitus varmistaa, että pistenäyttö toimii koneessa mukavasti, koska edellisellä räpläyskerrallani se ei ihan toiminut. Nyt olen kovin kiitollinen siitä, että tämä varmistus tehtiin.

Viime viikolla säädin koneen puhesyntikan asetukset haluamikseni ja koetin pistenäyttöäkin samalla laittaa. sain Jawsin jo ymmärtämään, mikä pistenäyttö sen pitäisi löytää, mutta kone ei sitten ymmärtänyt samaa, koska en voinut yhdistää sitä konetta nettiin, jota kautta olisin saanut pistikseni mukavasti asennettua. Siinä touhuilun lomassa kone yhtäkkiä sammutti itsensä ja uudestaan käynnistyttyään sanoi: "tapahtui peruuttamaton järjestelmävirhe." Öh, anteeksi kuinka... Okei, jälleen uudelleen käynnistettyä kone toimi ihan normaalisti, mutta pistenäytöstä se ei edelleenkään tykännyt.

Tänään minulla oli sitten pistenäytön asennus-CD mukana (tai ei ollut, kuvittelin vaan niin; tämän päivän aikana on selvinnyt myös, ettei se levy sisällä mitään ajureita tai mitään sellaista) ja pääsin yrittämään uudestaan sen asentamista. Koulun atk-vastaava opettaja istui vieressäni, kun asentelin pististä samaan tapaan kuin niin moneen kertaan ennenkin omille koneilleni. Yhtäkkiä tietokonelainaamon läppäri meni tileen. Opettaja yritti painaa alt+ctrl+del, mutta mitään ei tapahtunut. Virtanappula sammutti koneen. Virtanappula sai koneen myös päälle, mutta windowsia ei auki saatu. Kone jopa kyseli - moneen kertaan - käynnistetäänkö Windosindows vikasietotilassa vai normaalisti, mutta vaikka kuinka joka kerta valittiin normaali käynnistys, siitä pidemmälle ei koskaan päästy. ATk-vastaavamme tässä vaiheessa totesi, ettei osaa tehdä koneelle enää yhtään mitään ja soitti ilmeisesti jollekin kaupungin atk-tukihepulle (en tiedä, kuka se tarkalleen oli), joka lupasi tulla paikalle heti, kun pääsee. Minä pääsin syömään.

Syötyäni sain kuulla atk-tuen tulleen koululle, mutta että hän ei ole vielä ehtinyt tehdä koneelle mitään. "Tule puolen tunnin päästä uudestaan." Niinpä luin hetken historiaa ja palasin opettajan huoneen ovelle kyselemään, kuinka kone nyt voi.

Atk-tuki oli saanut koneen toimimaan ja pistenäytön asennettua (yhdisti sen koneen nettiin, mitä minä en saanut tehdä), mutta oli sitä mieltä, että se on huono ja epäluotettava kone. Voinen täysin allekirjoittaa tuon lausunnon kahden vajaan puolituntisen räpläyskerran kerusteella. Vaihtoehtoja oli kolme: haetaan Iiriksestä tietokonelainaamosta uusi kone; asennetaan koulun koneelle tarvittavat ohjelmat tai kirjoitan omalla koneellani, mikäävaatisi koneen täydellistä "tappamista", kuten atk-vastaava opettajamme asian ilmaisi. Minä olisin luottanut omaan koneeseeni eniten, mutta se kuulemma oli viimeinen vaihtoehto. Opettaja tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä kotiin, minä olin kuitenkin halukkaampi pysyttelemään koululla ja varmistamaan, että saan huomiseksi toimivan koneen. Niinpä päädyin taas lukemaan hetkeksi hissaa (okei, luin päivän Hesarin).

Opettajan opastaessa minut pistorasialliseen, rauhalliseen lukupaikkaan tuli atk-tukihenkilö paikalle ja kertoi soittaneensa tietokonelainaamoon. "Mä saan sieltä kohta sähköpostilla ohjelmat, asennetaan ne koulun koneelle. Siinä menee ehkä puoli tuntia." Taas minulle tarjottiin mahdollisuutta mennä kotiin ja atk-tuki otti puhelinnumeroni ylös, jotta voi sitten ilmoittaa imiulle, kun kaikki on ksessa. Halusin kuitenkin vielä jäädä paikalle, jotta saan laitettua puhesyntikan asetukset kivasti, eli käytännössä puhumaan nopeammin. Reilun puolituntisen jälkeen minut haettiin koulun koneen äärelle laittamaan asetukset sellaisiksi kuin ne halusin. Koneessa oli kiinni - toimiva - pistenäyttö ja puheohjelma oli hetkessä varustettu haluamillani asetuksilla, paitsi että siinä ei ollut mikropuhea (suomenkielinen syntetisaattori, joka puhuu paljon mukavemmin kuin Jawsin mukana tuleva eloquence). Taas soitettiin keskusliittoon. Sieltä kysyttiin, sattuisiko minulla olemaan mikropuheen asennuslevyä. On joo, kotona.

Atk-tukihenkilö: "Sä siis haluat sen mikropuheen tähän?"
Minä: "Joo, se olis kovin kiva."
Atk-tuki, puhelimeen: "'Se olis kiva', oli virallinen lausunto."

Lopputuloksena atk-tukihenkilö lähti koulun koneen kanssa Itäkeskukseen Iirikseen (minä ja opettaja lähdimme kotiin) ja kävi tietokonelainaamossa asennuttamassa mikropuheen ja palasi koneen kanssa koululle ja vei sen ilmeisesti valmiiksi kirjoituspaikalleni, patjavarastoon. Tietokonelainaamossa oli vielä varmistettu, että asetukset on kunnossa.

Ylimääräinen tietotekninen stressini poistui. Nyt ei tarvitse enää jännittää kuin sitä, osaanko.

Kävin ostamassa itselleni huomiseksi eväät: viinirypäleitä, karjalanpiirakkaa ja tummaa suklaata. En halunnut 200 gramman suklaalevyä, eikä Alepassa ollut pieniä levyjä kuin Pandalta. Otin sen ja vasta hetken päästä tajusin, että oli muuten huono ostos. Eväissä - kuten vaatteissakaan - ei saa lukea mitään. Pandan suklaa on pakattu vain muoviin, eikä siinä siis ole foliokäärettä, jossa ei olisi tekstiä. Enhän minä mitään tuosta muovin tekstistä voisi hyötyä, mutta säännöt on säännöt. täytynee itse kääräistä suklaa folioon, jonka toivottavasti löydän jostain kaapista.

Loppuillan katson lipa kerran ihmistä. Oli tarkoitus katsoa sitä koko päivä, mutta vähän viimeisen viikkoni lukusuunnitelma petti ja tälle päivälle jäikin muutama kymmenen sivua luettavaksi. Koululla konesäädöissäkin meni hiukan enemmän aikaa, mitä oletin. Minulla oli myös joskus ajatuksena, että ehdin katsoa koko Olipa kerran ihminen -sarjan ennen kirjoituksia, muta utta siihen en ihan nyt kyennyt.