perjantaina, joulukuuta 02, 2011

Urheilijan vaivat

Yleisurheilu on sairasta.

Minulla ei ole lajiharjoituksia tällä hetkellä kuin korkeintaan kahdet viikossa. Enemmän treenaan pituushyppyä kuin juoksua (en varmaan jaksaisi juosta tällä hetkellä 100 metriä täysiä…), jossa vauhtini on huimat kahdeksan askelta. Silti olen saanut penikkani kipeiksi.

Yläasteella yksi syy yleisurheilun lopettamiseen oli järkyttävän herkästi kipeytyvät penikat: ensimmäisenä syksynä viikonloppuleirillä sunnuntaina ei oikein enää juoksu onnistunut, kun vaan sattui ja seisominenkin oli vaikeaa, toisten treenatessa minä makasin korkeushyppypatjalla ja pidin jäitä jaloissani; seuraavana kesänä riitti pikajuoksukarnevaaleilla kovalla tartanilla 100 metrin juoksu siihen, että seuraavana päivänä nurmikollakin paljain jaloin juokseminen sattui.

Nyt penikkani eivät ole onneksi vielä niin kipeät, etten pystyisi juoksemaan. Huomaan kuitenkin niiden kipeytymisen siitä, että jos yritänkään vähän hieroa niitä, se sattuu. Kyykyssä ollessani sattuu myös.

Olen venytellyt,hieronut, käyttänyt kylmägeeliä ja jäätä. Myönnetään, en ole vielä tehnytmitään näistä kovinkaan järjestelmällisesti – paitsi ehkälaittanut sitä kylmägeeliä. Yksi aika merkittävä apu penikoiden kanssa olisi treenaustauko, mutta en minä nyt sellaista halua, vastahan aloitin.

Ehkä pohjelihakseni ovat vain kasvaneet niin nopeasti, ettei lihaskalvo ole pysynyt mukana. Ehkä kovalla alustalla piikkalreilla juokseminen ei tee hyvää. Ehkä jaloissani on jotain virheasentoja.

Olisin valmis kallistumaan virheasentojen suuntaan, sillä mitään muuta urheilulajia enemmän treenatessani – maalipalloa tai aikidoa – penikkani eivät ole kipeytyneet. Tämän muutaman vuoden yleisurheilutauon aikana olin jo ehtinyt unohtaa, miltä se tuntuu, kun jalkoihin sattuu. Nyt en vielä – onneksi – ole kuitenkaan joutunut kärsimään hirveän pahoista penikkakivuista, mutta pahoin pelkään, että tämä menee nyt ennemmin pahempaan kuin parempaan suuntaan.

Lauantaina kävin siis (älkää naurako)veteraanikisoissa – tai tarkemmin sanottuna kisan ulkopuolella – hyppäämässä pituutta. Ei ollut ihan paras päiväni se. Olosuhteet eivät olleet minun hyppäämiselleni mitenkään parhaat, kun halli oli täynnä ihmisiä ja hälinää, ponnistusalueeni oli merkattu tikoilla (pelkäsin koko ajan juoksevani niitä päin) ja kuuluttaja pauhasi lähes tauotta, kaiutin siinä hiekkalaatikon vierellä. Koska sokkona hypätessä suunnistan aika paljon sen äänen perusteella, olin vähän hukassa välillä. Astuin yli, juoksin vinoon, kadotin suunnan… Parhaaksi tulokseksi jäi 335 cm – on se sentään Paralympialaisten b-rajan yli ja sillä helposti pääsisi EM-kisoihinkin, mutta olisin minä parempaan pystynyt. Yleensä olen kisoissa hypännyt paremmin kuin treeneissä, nyt ei käynyt niin.

Ehkä osin kisan vaikutuksesta minulle iski keskiviikkona joku käsittämätön ”hiekkalaatikkokauhu” (verrattavissa korkeushypyn rimakauhuun), enkä uskaltanutkaan hypätä. Ensin meni ihan kivasti, vähän (tai ei aina niin vähääkään) oli kyllä tekniikassa parantamisen varaa, mutta sitten en yhtäkkiä uskaltanutkaan hypätä laisin. Lähdin juoksemaan normaalisti, mutta juuri ennen hiekkalaatikkoa iski joku outo tunne, enkä hypännyt. En minä tietoisesti mitään pelännytkään, hyppääminen ei vaan tuntunut hyvältä idealta.

Tänään treeneissä ei hypätty pituutta, vaan tehtiin voimaharjoittelua ja juostiin 3x60 m. Vasta herännyt ”hiekkalaaatikkokauhuni” kiitti (toisaalta pitäisi kai vaan hypätä, jotta siitä pääsee nopeasti eroon), penikat eivät. Ensimmäisen kerran tunsin niiden kipeyden juostessa. Ei se paha ollut, mutta tuntui. Juoksun jälkeen sitten vähän pahempi. Kotiin tultuani menin suoraan suihkuun suihkuttelemaan jaloilleni vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa. Nyt ei tunnu ihan niin pahalta. Positiivistahan on, että kykenen vielä kävelemään ja seisomaan normaalisti, eikä kipu juoksuakaan suuremmin haittaa – tiedän, ettei tämä ole hyvä asenne jalkojen parantumisen kannalta.

Hieman pelkään, mitä jalkani mahtavat tykätä tulevasta maanantaista: ylioppilasjuhlien takia meinaan olla koko päivän korkokengillä. En muutenkaan ole kovin tottunut korkojen käyttäjä ja saan väännettyä nilkkani jo lenkkareilla.

(En olekaan tainnut täällä vielä harmitella tämän syksyn yo-tuloksiani. Voin ainakin sanoa, ettei äikän uusiminen kannata, kun ei se uusimallakaan l:ään noussut, jäi pistettä vaille. Samoin filosofia jäi pistettä vaille m:ästä ja englantikin harmillisesti laski lähtöpisteistä. Sensorini eivät ole olleet siis erityisen avokätisiä.)

2 kommenttia:

Avery kirjoitti...

Mullakin jäi äikkä pisteen päähän L:stä, ja se otti niin KAMALASTI päähän sillon että ei mitään rajaa... Mutta nyt mulla on vasta puol vuotta kirjoituksista, eikä se enää harmita. Keskityt siihen hattuun ja paperiin etkä siihen mitä siinä lukee, ja vaan hymyilet leveesti kun ihmiset tulee kiittelemään ja onnittelemaan :) Onneks olkoon ylioppilaaksi pääsystä, ja hyviä juhlia!!

Maija Haavisto kirjoitti...

Penikkatautiin yms suosittelen lämpimästi bromelaiinia. Itselläni se on ollut korvaamaton apu, kun hormonaalinen turvotus on aiheuttanut penikkatautia, plantaarifaskiittia ja akillesjänteen tulehdusta. Kyseessä siis ananaksesta valmistettava tulehdusta vähentävä lisäravinne, josta on paljon tutkimusnäyttöäkin. Suosittelen sitä kaikille tutuille, joilla on urheiluvammoja tai mitään vastaavaa.