Miten se menikään?

Myllypuroon muuttamisen jälkeen olen saanut mukavasti nauttia Itä-Helsingin ”pikkukaupunkitunnelmasta” – ei ole ollut ratikoita tai kuuden kaistan tienylityksiä, risteyksiä, joissa tulee autoja viidestä ja ratikoita kahdesta suunnasta – ja eilen keskustassa piipahtaessani huomasin jo taitojeni ruostuneen.

En tosiaan ollut käyttänyt ratikoita sitten elokuun, enkä ainakaan ylittänyt Sörnäisten metroaseman kohdalla olevaa kiskojen yli menevää suojatietä. Siinä on liikennevalot, joissa ei ole äänimerkkiä. Autoista ei kovin hyvin voi kuunnella, milloin ratikkakiskot voi ylittää, sillä autokaistojen ja kiskojen yli menevät liikennevalot eivät vaihdu samaan aikaan. Vallilassa asuessani ylittelin sitä kohtaa useasti, välillä melkein päivittäin. Suurin osa ylityksistä oli vähän sellaisia uhkarohkeita (”ehkä ratikka ei aja mun päältä”), kun ei ollut aavistustakaan, milloin siitä voi mennä yli. Aina ei edes muita ihmisiä mennyt tai sitten sitä ei tajunnut. Mutta ylittelin sitä kohtaa ongelmitta.

Eilen seisoin suojatien vieressä ainakin viisi minuuttia miettiessäni, milloin uskallan mennä yli. Lopulta eräs mies kertoi, kun valot vaihtui. Ylitin kiskot ja menin toiselle puolelle seisomaan pysäkille.

Onneksi minulla ei ollut kiire; olin muutenkin etuajasssa ja opettaja, joka minun piti tavata, ilmoitti tulevansa vähän myöhässä. Seisoin pysäkillä pitkään, nolona ja tyhmänä. En tajunnut, milloin ratikka tuli pysäkille, kun samaan aikaan pysähtyi myös toiselle puolelle ratikoita ja autoja ajoi ohi koko ajan. En kuullut sitä kunnolla enkä ainakaan kuullut, missä on ovi. Tajusin ratikat monesti vasta silloin, kun ovia suljettaessa kuului kilahdus. Vähän oli myöhäistä.

Kun pysäkille tuli monen uuden sijasta vanhan mallinen ratikka, jopa minä huomasin sen. Onneksi se oli sellainen, jolla pääsin koululle.

(Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut mennä Sörnäisten metroaseman sijaan Hakaniemeen ja kävellä sieltä… Eilen en kuitenkaan jaksanut läppärin ja kitaran kanssa raahustaa pitkää mäkeä ylös.)

Sama ruostuneisuus ilmeni vielä toisessakin kadunylityksessä. Sellaisessa risteyksessä, joka – Sörnäisten tapaan – on vähän vaikeampi. Siellä menee autoja viiteen suuntaan ja niiden lisäksi ratikoita. Liikennevaloja ei ole. Kun sitä tietä piti ylitellä useammin, sekin meni aikaluontevasti, enkä turhaan jäänyt odottelemaan ja miettimään, milloinpääsisin yli. Eilen piti kyllä hieman miettiä.


Olen menossa tänään hyppäämäään pituutta HKV:n kisoihin, käytännössä tosin kilpailujen ulkopuolisena osanottajana ja ennen niitä muita hyppääjiä. Eilisen illan ja viime yön aikana on hieman pieni flunssa tunkeutunut kroppaani, olo tuntuu kuumeiselta ja tunkkaiselta. Vähän on nuhaa, mutta sitä kuumetta ei ole. Vaikken todellakaan tunne olevani ihan täydessä iskussa tämän takia, täytyy sinne kisoihin silti mennä pari hyppyä hyppäämään – ei ehkä taas ihan järkevin vaihtoehto. Taidan napata Buranan naamaan ja lähteä Liikuntamyllyyn verkkaamaan. Valmentajani asettama tulostavoite (vähintään 350 cm) voi tosin olla hieman haastava tässä olotilassa.

Miten kaikki toimii?

Nuorisotoimi järjesti viime viikonloppuna lyhyen, yhden yön yli menevän leirin pääkaupunkiseudulla. Tapahtuman nimenä oli tuo otsikossakin näkyvä lausahdus: "Miten kaikki toimii?" Teemaan kävimme käsiksi erilaisin vierailuin.

Ohjelma alkoi lauantaina puolilta päivin, kun reilu 20 hengen porukka suuntasi kulkunsa Helsingin rautatieasemalta kohti Eduskuntataloa. Siellä meillä oli opastettu kiertokäynti, jossa saimme kuulla Eduskuntatalon historiasta ja eduskunnan toiminnasta. Pääsimme myös hiplailemaan (valkoisten puuvillahansikkaiden kanssa) puhemiehinä toimineiden presidenttien rintakuvia. Testailimme myös Eduskunnan juhlasalin sohvia ja nojatuoleja. Istuntosaliin saimme tutustua kuvailun lisäksi myös kohokarttojen avulla. Minä ainakin olin ihan innoissani siitä kohokartasta, edellisen kerran Eduskunnassa käydessäni sain vain ihan tavalisen mustavalkokartan istuntosalista. Nyt näin siis oikeasti, miten ne penkkirivit siellä menevät. Ja voin vannoa, että ainakin kohokartan mukaan permannolla on vain 198 istumapaikkaa kansanedustajille. Kysyin asiasta oppaaltamme ja hän sanoi niitä paikkoja olevan 199, mikä ei voi pitää paikkaansa. Arkkitehti Sirén oli sen verran symmetrisyyttä ihaileva mies, että hän ei olisi voinut suunnitella epäsymmetristä istuntosalia ja jos kaksi symmetristä puolta lisää toisiinsa yhteen, ei voi tulla paritonta lukua. Minua jää siis vieläkin hämmentämään kansanedustajien paikkamäärä.

Eduskunnan kierroksella opas kuvaili meille hyvin paljon tilojen ulkonäköä ja kokoa, kertoili materiaaleista ja kaikesta sellaisesta mielenkiintoisesta. Talo on kuulemma sen suunnitelleen arkkitehdin mielestä epätasapainossa, kun eteläpäädyssä on yhden oven päällä 4 ruusuketta ja pohjoispäädyssä 5, tai ehkä se oli toisin päin. Sisään mennessä ollut turvatarkastus oli joillekin mielenkiintoinen kokemus. Ja minäkin jouduin jättämään kitarani naulakkoon... Liimasin (tai yksi ohjaaja liimasi) kuitenkin myöhemmin Eduskunta-vierailusta kertovan tarran kitaralaukkuuni. Nyt kaikki kuvittelevat sen käyneen eduskunnassa.

Politiikasta siirryimme ruokailun kautta taiteeseen, kun matkasimme ratikalla Kansallisoopperaan. Siellä meitä odotti jälleen innokas opas ja kierros oopperan tiloissa. Tämänkin rakennuksen historiasta saimme kuulla hyvin paljon, kuten myös kuvailua tilojen väreistä ja materiaaleista. Olen hyvin hämmästynyt siitä, kuinka kylmiä värejä Kansallisoopperassamme on käytetty. Jotenkin mielikuva oopperatalosta on sellainen lämmin, jossa on paljon tummaa viininpunaista ja kultaa. Mutta tämä mielikuva ei ihan päde - ainakaan Suomessa.

Yleisölle avointen tilojen lisäksi pääsimme pujahtamaan henkilökunnan puolelle. Kuljimme jonkin sortin rekvisiittavaraston läpi, josta löytyi mm. muovisia joutsenia, Aku Ankka -naamareita, aseita ja vanha Volvo. Ohitimme puvustamon (ah sitä kankaiden tuoksua! tuli oikein kotoisa olo) ja lavastamon ja siirryimme hissillä pukuvarastoon, johon oli meitä varten otettu asuja esiin kosketeltaviksi. Olisin voinut viettää siellä tuntikausia vain hiplailemassa niitä kaikkia ihania pukuja... Sielläkin tuli oikeastaan hyvin kotoisa olo, kun huomasin Kansallisoopperan puvustajien käyttävän samanlaisia materiaaleja ja kikkoja kuin oma äitini. Joutsenlammen joutsenpuku oli oikein kaunis ja Pähkinänsärkijän hiiret olivat minusta hyvin pelottavan näköisiä.

Lähtiessämme Kansallisoopperalta kaikui lämpiöön saakka rytmisoitinten pauhu, kun pienemmässä salissa (jonka nimeä en muista) oli käynnissä lapsille suunnattu Puhuva rumpu. Illan esitys suuressa salissa oli Carmen, jonka valmisteluja seurasimme yläparvelta käsin, kun miehet rahtasivat lavasteita paikoilleen.

Keskustassa ei ollut enää mitään nähtävää (ja pah), joten lähdimme metrolla karkkikaupan kautta Itäkeskukseen ja Iirikseen majoittumaan. Illalla väänsimme vielä pizzat neljän hengen ryhmissä ja leikimme paria hyvin hämmentävää leikkiä. Allekirjoittanut on hyvin pettynyt Iiriksen asiakaskoneisiin, sillä yhdestäkään niistä ei löytynyt USB-porttia. Olin vartavasten laittanut muistitikulle kirjallisen ilmaisun tekstini, jotta voisin kirjoittaa sitä... Mutta enpäs sitten voinutkaan.

Entäs sitten sunnuntaina... Lähdimme aamupalan jälkeen bussilla Itäkeskuksesta Oulunkylään, josta siirryimme junaan kohti Tikkurilaa. Määränpäänä meillä oli Heureka. Tämänhetkiset näyttelyt, Liiku ja pelaa ja Heureka-klassikot, olivat sen verran mielenkiintoisia, että siellä viettäisi oikeasti ihan leikiten koko päivän.

Pääsin potkimaan pallolla tarkkuutta, kun se piti saada osumaan seinällä olevista ruuduista niihin, joissa paloi valo. Kävin ensin ohjaajan kanssa tutustumassa seinään ja sen neljään ruutuun, jonka jälkeen ohjaaja kertoi minulle aina, missä ruudussa valo paloi. Ylempiin ruutuihin en ihan osunut, mutta alapuolella oleviin ruutuihin (vasen ja oikea) osuin aina. Kun sitten taas viereisessä pisteessä saattoi kokeilla, kuinka kovaa potkaisee palloa. Pallo olisi pitänyt saada osumaan oikeaan paikkaan ja nyt en sitten jostain syystä saanut sitä ollenkaan sinne, vaan aina meni vinoon. En siis saanut tietää potkuni nopeutta.

Muita hauskoja pisteitä oli ryhmätäristys, joku kummallinen pallojuttu, jossa piti saada lyötyä pallo parin vanteen läpi ja hyvin, hyvin monet muutkin. Olisin halunnut testata pyörätuolitanssia, mutten aivan ehtinyt. Kaverit laittoivat minut suorittamaan lyhyen temppuradan, jossa oli muutama porras ylöspäin ja sen jälkeen äärimmäisen kapea tunneli. "Kyllä sä siitä mahdut", sanoivat he. Niin mahduinkin, kun vähän autettiin käsistä kiskomalla. Meinasin jäädä jumiin keskelle tunnelia.

Klassikkopuolella oli erinäisiä vekottimia, joilla pystyi testaamaan fysiikan ilmiöitä ja sitä, miten helposti omia aivojamme voidaan huijata. Siellä tuli ajettua mm. lentokoneella ja lähetettyä vetyraketti lentoon.

Ja niin päättyi mielenkiintoinen tutustumismatka kaiken toimismiseen Tikkurilan Hesburgerissa.

Arkeen sopeutumista

Ei se olekaan niin helppoa.

On helppo kuvitella jaksavansa tiskata, siivota, pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa. On helppo kuvitella hoitavansa kaikki itse ja pärjäävänsä siinä. Mutta sitten, kun se kaikki tuleekin oikeasti tehtäväksi... En jaksaisi tiskata ja sanoinkin veljelle, että se on oikeastaan hänen vuoronsa, sillä minä olen tiskannut tähän asti joka kerta. Ei ole vielä näkynyt kauheasti liikettä tiskien suunnalla. Pyykkikonetta meillä ei vielä ole ja äiti toikin eilen tullessaan kassillisen märkiä pyykkejä. Ruuan sentään laitoin, ettemme ihan nälkään kuole. Laatikoita pitäisi vielä tyhjäillä paljon ja sen jälkeen varmaan oikeasti siivotakin, ennen kuin tänne uskaltaa ihan vieraita päästää. Avustajia nimittäin pitäisi haastatella tällä viikolla.

Leireileminen ei kyllä yhtään helpota arkeen sopeutumista. Nuorisotoimen leireillä saa ruokaa, kun vaan istuu pöytään ja odottaa kiltisti, että joku ohjaaja huomaa ja tulee kysymään, mitäs saisi olla. Nyt se ruoka pitäisi itse hakea ihan kaupasta asti, puuh.

Tajusin tänään, että kaikki tarpeellinen on tässä puolen kilometrin säteellä. Löytyy ruokakauppa, Apteekki, posti (R-kioski), pikaruokapaikkoja, bussit ja junat. Voisi sitä asiat huonomminkin olla.

Löysimme jopa sen Pukinmäen R-kioskin, kun piti käydä hakemassa Sinellin paketti postista. Ostin myös kirjekuoria, mutta liian vähän. Olisi pitänyt ostaa myös 10 pientä kuorta, mutten tietenkään tajunnut sitä siellä Ärrällä. Nyt voin kuitenkin lähettää sossuun valokuvani taksikorttia varten.

Niin, olen täysin hämmentynyt Malmin sossun nopeudesta. Olin noin viikossa saanut päätökset kaikista hakemistani asioista. Minulle on nyt siis myönnetty taksimatkoja, liikkumistaitoa ja avustaja. Veljelleni myös myönnettiin taksimatkat ja hänkin taisi saada suoraan irrotuksen matkojen yhdistelysysteemistä, vaikkei hänellä ollut edes siihen tarvittavaa paperia. Käsittääkseni hänkin haki jonkin verran liikkumistaitoa ja sekin myönnettiin. Eilen myös HKL:stä soiteltiin, että meidän vapaalippumme olisi haettavissa toimistosta. Tänään se unohtui, joten pitänee huomenna matkata Itikseen niitä hakemaan.

Mutkia matkassa

Lähdimme veljen kanssa Itäkeskukseen valokuvauttamaan itsemme monia tulevia kortteja varten ja hakemaan niitä HKL:n kortteja. Valokuvat saatiin, kunhan ensin löydettiin sieltä kauppakeskuksesta oikea liike. Soitin etukäteen nuorisosihteerille, että mistähän me löytäisimme valokuvausliikkeen... Ja siis juu, löytyihän se.

Valokuvaaja siellä liikkeessä taisi hiukan hämmentyä, kun sai sokon asiakkaan. Veli opasti minut penkille, jossa piti istua, ja minä taittelin keppini, jottei se näy kuvassa a törötin siinä varmaan kymmenen sekuntia ihan paikallani, ennen kuin kuvaaja sanoi, että pitäisi kääntyä... "Ai siellä sä olet", totesin ja käännyin kiltisti kuvaajan suuntaan. Oli varsin hiljainen kaveri. Veljelle hän neuvoi sanallisesti paljon enemmän kuin minulle. Eikä siellä edes käynyt Visa elektron.

HKL:n toimisto löytyi helposti ja menimme tiskille henkilöllisyystodistusten ja HKL:n omalle lomakkeelle tehtyjen lääkärintodistusten kanssa. Täti siellä tiskin takana kuitenkin kertoi, ettei ne riitä. Kuulemma HKL:n oman lääkärin pitää tehdä se päätös, olemmeko me oikeutettuja vapaalippuun vai emme. Jassoo. Kehtasi vielä oikeasti epäillä, ettemme ole, vaikka meillä molemmilla oli HUS:ista saadut lääkärintodistukset.

Samalla reissulla kävi myös ilmi, ettemme olekaan helsinkiläisiä. Olen elänyt kolme päivää siinä luulossa, että olen Helsingin kansalainen, ja sitten tämä HKL:n täti kertookin: "Sulla ainakin lukee täällä kotikuntana Tuusula." "Ai kummalla?" "No sulla." Aika jännä, sillä olen tehnyt muuttoilmoituksen... Reilu pari viikkoa sitten ja laitoin siihen kyllä ihan selvästi kotikunnan kohdalle Helsinki. Veljelläni oli ihan sama.

Nyt olen pari kertaa yrittänyt soittaa maistraattiin kotikunta-asiassa, muttei siellä kukaan halua vastata minulle. Ensimmäisellä kerralla tyyttäsi suoraan varattua, toisella kerralla hälytti muutaman kerran normaalisti, kunnes taas tyyyttäili varattua.

Itäkeskuksesta palatessamme (kertoi se HKL:n täti sentään kunnolla, mistä löydämme 54-bussin pysäkin) jäimme väärällä pysäkillä pois. Se oli varmaan pysäkkiä liian aikaisin... Korkeintaan kahta. Saimme siis kävellä hieman pidemmän mutkan kautta kotiin.

Työpaikkailmoitus avustajasta on ollut neljä tuntia netissä ja minuun on ottanut yhteyttä jo 8 ihmistä.

Edit 14.30: Vihdoin sieltä Maistraatista vastattiin ja nyt olemme molemmat helsinkiläisiä. Kuulosti varsin työhönsä kyllästyneeltä se ihminen siellä toisessa päässä. Ehkä siksi se löikin luurin korvaan pari kertaa.

Tänään olen Helsinkiläinen - Omassa kodissa, osa 2

Aamulla, kun olin pef-mittariin puhkunut ja sitä varten veljenikin herättänyt, tajusin, että tänään minä sitten olen Helsinkiläinen - ihan virallisesti.

Siinä aamupalaa syödessäni aloin tajuta myös paljon muuta. Kuten sen, että taidan olla heinäkuun varsin jumissa kotonani, sillä eilen - tuusulalaisena - minulla oli vielä taksimatkoja, nyt ei ole. Liikkumistaitoa saan vasta joskus, enkä oikeasti tunne tätä ympäristöä yhtään. Jos menen talon ulko-ovesta ulos, en osaa mennä siitä mihinkään suuntaan. En tiedä edes, mihin minun pitäisi siitä ovesta mennä, jotta löytäisin tielle. En tunne pihaamme yhtään, en osaa mennä kauppaan, en tunne tätä ympäristöä muutenkaan yhtään... Enkä uskalla lähteä yksin tutkimaan paikkoja, koska se, että löytäisin takaisin kotiin, ei ole kovin todennäköistä tämänhetkisillä tiedoillani paikoista. Ensimmäinen päivä helsinkiläisenä ei siis tunnu kovinkaan hohdokkaalta.

On hienoa, että sain vihdoin oman asunnon ja pääsin vanhempien nurkista pois. On hienoa, että saan päättää, mitä kannan kaupasta kotiin. On hienoa asua lähempänä koulua. Hienompaa tämä kaikki olisi, jos en tuntisi itseäni vangituksi uuteen asuntooni. Onneksi lähden jo maanantaina leirille, joten olen näin jumissa enää muutaman päivän. Kunnes sitten taas leirin jälkeen...

Sosiaalitoimen ihminen sanoi, että minulle varmasti myönnetään taksimatkoja myös takautuvasti. Voisin siis kulkea taksilla ja saada niistä korvaukset jälkikäteen. Kuka kuvittelee, että minulla olisi varaa kulkea taksilla ihan täydellä hinnalla?

Taidan pian soitella kaikki helsinkiläiset tuttuni läpi, että haluaako joku hakea minut ulos täältä. Tässähän tulee muuten hulluksi. Mökkihöperöidyn muutamassa päivässä. Tietysti voisin myös yrittää kiskoa veljeni pihalle.

On minulla positiivisempaakin sanottavaa. Käytin eilen niitä viimeisiä Tuusulan taksimatkojani ja kävin Iiriksessä, Aviriksessa. Sen reissun jälkeen pöydällemme muutti kohtelias täti, joka toivottaa aina hyvät huomenet - tai iltapäivät - ja kertoo, kuinka lämmintä sisällä ja ulkona on. Tätä tätiä voi kutsua myös puhuvaksi lämpömittariksi, jonka serkku kuumemittari muuttaa lääkekaappiin heti, kun löydän sen jostain. Sen lisäksi Victorini kävi vaihdattamassa akkunsa, joten siinä herrassa riittää nyt virtaa, eikä tarvitse miettiä, mihin tuo johto ylettää. Vanhat akut kestivät ehkä puoli sekuntia. Kun Victorin laittaa päälle, ensiksi se piippaa ja sanoo: "Tämä on Victor." Edellisillä akuilla Vickeni ehti ehkä piipata ja heti akku loppui.

Meillä on käynyt nyt kahtena päivänä peräkkäin huoltomies. Molemmilla kerroilla olen pelästynyt, kun ovikello on soinut. Tähän koko taloonkaan ei nimittäin pääse sisään ilman avaimia. Eilinen huoltomies kertoi, että keittiön toisiksi ylin vetolaatikko on rikki. En ollut huomannut koko asiaa ja siksi
olin vähän yllättynyt. Tämä on selvästi älytalo, kun tieto rikkinäisestä vetolaatikosta on ennen minua huoltomiehellä. Tänään toinen huoltomies tuli sitten tarkistamaan, onko tiskikoneen tulppa edellisten asukkaiden jäljiltä kunnolla kiinni. Olihan se.

Muuttolaatikoita on suunnilleen yhtä paljon tyhjentämättä kuin eilenkin. Ei se näköjään ole niin yksinkertainen homma. Tänään meinasin panikoitua kunnolla, kun luulin heittäneeni tärkeitä matikankirjoja roskiin. Olin nimittäin maanantaina heittänyt vanhoja kirjoja pois, enkä meinannut löytää niitä uusimpia matikankirjoja mistään. Onneksi ne vihdoin löytyivät ja saatoin rauhoittua. Voin siis aloittaa piakkoin matikan uusintakokeeseen lukemisen.

Kaikki tekemättömät - ja tehdytkin - asiat tunkeutuvat uniini niin, että pitää oikeasti miettiä, olenko tehnyt tuon ja tuon asian ja olenko saanut tuollaista sähköpostia joltain ihmiseltä. Alkaa olla pelottavaa. Näin nimittäin esimerkiksi unta, jossa joku HOASin ihminen neuvoi meitä menemään tänään hakemaan asunnon avaimia jostain HOASin toimiston parkkipaikalta... Mietin siinä unessa, että pitäisiköhän minun vastata tuolle ihmiselle, että meillä on kyllä jo avaimet ja olemme asuneetkin täällä pari päivää.

Tein muuten eilen ensivuoden kirjatilauksia parin ensimmäisen jakson osalta. Sekin olisi pitänyt tehdä jo ja se oli hankalaa, koska en tiedä yhtään, mihin kirjalistani on joutunut, sillä en ole sitä itse pakannut. Äitikään ei osannut sanoa. Piti siis pyytää kaveria kertomaan tarvitsemieni kirjojen nimet. Kun Opparista tilaa noita elektronisia- tai pistekirjoja, saattaa joutua tilaamaan myös sellaisia kirjoja, joita ei vielä valikoimassa ole. Valikoimasta puuttuvien kirjojen tekemiseen voi mennä pari kuukautta... Ja niitä tilatessa pitää tietysti tietää myös ISBN-tunnus. Meidän kirjalistassamme ei ole ISBN:ää sanottu, joten piti googlettaa niiden parin valikoimasta puuttuvan kirjan osalta sitä. Eikä yhteen meinannut Googlellakaan tunnusta löytyä. Täytyy toivoa, että saisin niitä kirjoja edes melkein ajoissa, vaikka tilasinkin ne ihan myöhässä.

Omassa kodissa, osa 1

Saimme avaimet toissapäivänä. Toimme vielä saman päivän aikana suurimman osan tavaroista tänne ja nyt olemmekin viettäneet siis jo kahden yön verran itsenäistä elämää.

Kävimme sunnuntaina tavaralastia odotellessa tutkimassa ympäristöä tavoitteenamme löytää ruokakauppa. Löysimme... Hesburgerin ja Raxin. Tiesimme jo aikaisemmin, että Mäkkärikin on lähellä. Ei siis nälkä pääse yllättämään. Heikkonäköinen isoveljeni ei vaan tykännyt kauheasti, kun noilla pikaruokapaikoilla on paljon suuremmat mainokset kuin ruokakaupoilla.

Kyllä se Alepakin loppujen lopuksi löytyi ja olen hyvin ylpeä itsestäni, kun osasin heti sanoa, mihin suuntaan kotiovesta (tai siis kumpaan suuntaan tietä) meidän pitää lähteä, jotta löydämme sen. Päädyimme Alepaan varsin suurta kiertoreittiä, mutta takaisin osasimme tulla jo hyvin suoraan ja se olikin ihan tuossa lähellä.

Nyt, kun täällä on pari päivää asusteltu, meillä on tietysti vielä hyvin paljon laatikoita. Ainakin minulla. Minulla oli alun perinkin paljon enemmän tavaraa kuin veljelläni. Eilen huomasin, ettei tuossa ollutkaan vielä edes ihan kaikkia tavaroita... Äiti ei muistanut, mihin oli pari matikankirjalaatikkoa laittanut.

Junarata on hyvin lähellä ja voin vilkutella kaikille junille tuosta parvekkeeltani. Yritin myös ottaa eilen innoissani kuvia niistä junista, vaikken edes tiennyt, näkyvätkö ne siihen. Kyllä näkyvät, mutta kuvaani eivät joko osuneet kunnolla tai se oli muuten vain sumea. Junat ovat vaan liian nopeita kännykkäni kameralle, olen siitä ihan vakuuttunut. Kuvaajassa ei ole mitään vikaa.

Tässä on myös kehä 1 ihan vieressä. Kuitenkaan kummastakaan - junaradasta tai kehästä - ei juuri kuulu ääniä sisälle, kun on parvekkeen ovi ja ikkunat kiinni. Tai jos kuuluu, totuin niihin hetkessä. Minun oli myös varmistettava, kummalla puolella kehä ykköstä sijaitsemme. Tiedusteluni tuloksena sain tietää meidän olevan kehän sisäpuolella, joten myös ne kaverini, jotka kuvittelevat olevansa aitoja stadilaisia, voivat tulla käymään.

Yhteiselo veljen kanssa on sujunut ongelmitta. Tuo tapaus viihtyy niin paljon omissa oloissaan, että tämä on melkein kuin asuisi yksin. Hyvä, että näen veljeäni päivän aikana pari kertaa. Aamuisin meille tulee nyt kyllä viikon verran pakollinen yhteinen hetki, sillä kävin eilen hakemassa Tuusulan terveyskeskuksesta pef-mittarin ja veljeni on katsottava, mitä lukemia se mittari näyttää, kun höngin siihen (tänään tuli jopa 340). Tätäkään ei voi tehdä yksin.

Veljen läsnäolon huomaa parhaiten siitä, että banaanit ja mehut häviävät mystisesti. Maidon saan sentään juoda ihan itse. Nyt se yllätti minut ja lähti heti aamusta kauppaan. Kysyi jopa, lähdenkö mukaan, mutta saa pärjätä yksin, kun minä kirjoitan blogiin ( ;) ).

Koska asuntomme on ylimässä kerroksessa ja tämä talo on harjakattoinen, menee makuuhuoneiden katot ihan sinne harjaan asti. Minun huoneeni korkeus korkeimmalta kohdalta on varmaan jotakuinkin 4,5 metriä. Näin korkeaan huoneeseen saattoi hyvin laittaa parvisängyn ilman, että liian lähellä oleva katto ahdistaa. Minulla on siis nyt parvi, enkä ymmärrä, kuinka pärjään. Victorissa (Daisy-äänikirjoille tarkoitettu kuuntelulaite) on niin lyhyt johto, ettei se yletä mihinkään parvelle. Samaisen vempaimen akku sitten taas ei kestä yhtään mitään. Pitäisi kai vihdoin vaihtaa siihen se akku, jotta voin kuunnella iltaisin kirjaa. Sitäkään minä en tiedä, kuka Helsingissä noita Victorin akkujenvaihtoa maksaa. Tuusulassa sen teki terveyskeskus, mutta siellä samassa paikassa hoidettiin ne kepitkin.

Laitoin eilen viestiä sosiaalityöntekijälle siitä, kannattaako minun mennä ihan paikan päälle käymään kaikkine hakemuksineni vai pistänkö ne postiin ja miten tämä homma nyt toimii, kun kuitenkin kaikki lomailevat heinäkuun. Hän vastasi minulle heti aamulla ja pyysi käymään ensiviikolla. Sori, ei onnistu: minä olen Virroilla ensiviikon. Sitäpaitsi en tiedä, miten hän kuvitteli minun pääsevän paikalle. Tänään olen vielä Tuusulan kansalainen, joten minulla on taksimatkoja. Huomisesta lähtien olen - ainakin paperilla - helsinkiläinen, eikä minulla sitten olekaan enää oikeutta kulkea taksilla. Tänään voisin siis mennä käymään, mutta ei taida toimia näin.

Oma tupa, oma lupa

Ei nyt sentään ihan vielä, mutta kohta - toivottavasti.

Olen muuttamassa tämän kevään aikana heikkonäköisen isoveljeni kanssa Helsinkiin. Isovelikin käy siellä lukiota. Meillä on asuntohakemus HOASilla, mutta sieltä ei ole vielä kuulunut mitään. Varmaan pitäisi kohta hakea jo Helsingin kaupungiltakin asuntoa, mutta siitä täytyy ensin keskustella ainakin sen veljeni kanssa, varmaan myös vanhempien.

Kun muuttaminen alkaa vähitellen olla lähempänä ja lähempänä, olen joutunut oikeasti ajattelemaan itsenäistymistä. Aikaisemmin kaikki huolet on voinut tyrkätä syrjään toteamalla, että ei nyt vielä moneen kuukauteen. Nyt se vaan alkaa olla jo tosi lähellä...

Jos olisin saanut tahtoni läpi, olisin muuttanut jo syksyllä Helsinkiin. Tavallaan minusta tuntuu, että se olisi voinut olla helpompaakin; en olisi ehtinyt vatvoa kuukausia sitä, kuinka minä nyt oikeasti pärjään, vaan olisi ollut pakko pärjätä. Vanhemmat vaan olivat sitä mieltä, etten saa vielä muuttaa. Enkä varmaan nytkään saisi muuten, mutta isoveljen lukio-opinnot hiukan pitkittyivät.

Eniten minua mietityttää kaupassakäynti. Tiskit osaan tiskata, ruuanlaittokin onnistuuu (ainakin valmispasta-annokset ;) ), eikä pyykinpesukaan mitään vaikeaa voi olla. Mutta se kaupassa käyminen... Voi jestas, kun on pelottava ajatus.

Olen 16, enkä ole käynyt yli viiteen vuoteen yksin kaupassa. Kuulostaa todella hämärältä, koska kävin 11-vuotiaana ja sitä nuorempana itsekseni lähikaupassa, mutten enää sen jälkeen. Ja se on pelottavaa pelkkänä ajatuksenakin.

Olen joutunut paljon miettimään, mikä minua siinä kaupassa käymisessä niin pelottaa. Etenkin sen jälkeen, kun reilu viikko sitten lupasin käydä Apteekista hakemassa itse silmätippani. En kuitenkaan uskaltanut, vaan nakitin äidin siihen hommaan (en olisi voinutkaan hakea niitä tippoja, koska lähiapteekissa niitä ei ollut ja äidin piti käydä pääapteekissa, johon en todellakaan osaa). Tiedän, missä Apteekki on ja osaan hyvin mennä sinne. Silti en millään uskaltanut.

Minä pelkään avun pyytämistä, edelleen. Olen tainnut mainitakin siitä muutamaan otteeseen. En ymmärrä, miksi se on niin pelottavaa. Kai minuun on niin tiukasti sisäänrakennettu systeemi, että on pakko pärjätä itsenäisesti ja avun pyytäminen on heikkoutta. Järjellisesti kuitenkin tiedän ja ymmärrän, että pyytämällä apua tilanteissa, joissa en yksin pärjää, ilmaisen enemmän omaa vahvuuttani siinä, että uskallan myöntää heikkouteni.

Minulla ei ole mitään ongelmaa pyytää apua esimerkiksi perheen kanssa laivan puffet-ruokailussa. Tai oikeastaan minun ei tarvitse pyytää apua, sillä sitä annetaan luonnostaan. Okei, minun on vaikea pyytää apua ihan missä tilanteessa tahansa. Perheenjäseniltä avun pyytäminen on hivenen helpompaa, mutten sano senkään olevan kuitenkaan helppoa.

Joka tapauksessa tiedän, että minun olisi uskallettava voittaa pelkoni ja käydä edes kerran yksin kaupassa. Tiedän, että sen jälkeen se on jo helpompaa, kun olen kerran sen tehnyt. Kuitenkin olen niin kehittynyt aina jollain keinolla saamaan jonkun kanssani kauppaan tai parhaassa tapauksessa käymään puolestani kaupassa, ettei niitä tilanteita oikeastaan edes tule hirveästi vastaan, että minun pitäisi yksin siellä käydä. Tiedän myös, että yksin asuessani - tai veljen kanssa asuessani - minulla on avustaja, jonka kanssa voin kauppareissuni hoitaa. Silti se itsenäinen ostosten teko, myyjän avullakin, olisi vain niin hienoa ja antaisi itselleni tunteen siitä, että olen itsenäinen olento.

Okei, kyllä minua mietityttää kodinhoidollisetkin asiat siinä muuttamisessa. Olen viime aikoina onnistunut aina jollain keinolla livistämään kotona kotitöistä, enkä siis ole joutunut pitkään aikaan täyttämään tiskikonetta tai muuta sellaista. Luultavasti meillä ei veljeni kanssa edes ole tiskikonetta, vaan hoidamme tiskaukset käsin. Se on minusta oikeasti mukavaa. Mutten ole ikinä käyttänyt pyykinpesukonetta. Varmasti senkin homman oppii... Tai sitten onnistun delegoimaan pyykkini aina veljelleni tai tuon kotona käydessäni mukana aina läjän pyykkiä.

Taloudellisiakin asioita täytyy tietysti miettiä. Kumpikaan meistä ei käy töissä. Silti - omien laskelmieni mukaan - pystymme hyvin maksamaan vuokran (ainakin HOASilla) ja ruokaankin jää vielä reippaasti rahaa. Nyt on kuitenkin vielä toisaalta vaikeaa käsittää, minkä verran rahaa oikeasti menee pelkkään elämiseen. Niin, ja ne huonekalut...

Pois vanhempien nurkista muuttamisella on kyllä enemmän niitä hyviä puolia. Saa enemmän omaa rauhaa, sillä yksi nörtti isoveli tuottaa paljon vähemmän ääntä, kuin kolme ADHD pikkusiskoa. Koulumatkakin lyhenee, ainakin kilometreissä. Saan itse päättää, mitä syön ja millaisia tuotteita kaupasta kotiin kannan. Esimerkiksi aamupalajuusto... Se on kyllä ihan hyvää, mutta mieluummin minä oikeasti maksan juustosta, en niistä muovikuorista jokaisen viipaleen ympärillä. Ja niin, minun ei tarvitse soitella aina kotiin, jos en tulekaan suoraa koulusta.

Odotan tupareitani jo innolla. Olen suunnitellut niitä... Ehkä vuoden? Niistä tulee kyllä loistavat pippalot. Minun varmaan täytyy käydä kutsulista kuitenkin isoveljen kanssa läpi... Ja ai niin, voisihan häneltäkin kysyä, haluaako hän edes tupareita järjestää. Näh, mitä turhia.

Helppoahan se oli - liikkumistaidontunti osa 5

No niin, nyt alkaa olla kaikki jo pulkassa.

Toissapäiväisen shokkihoidon jälkeen minut laitettiin jo ihan täysin itsenäisesti liikkeelle. Treffasimme lt-ohjuksenkin kanssa vasta koululla.

Bussia odotellessa minulla on aina sellainen pieni pelko, että mitä jos se bussi ei pysähdykään, vaikka seison kepin kanssa pysäkillä. Tähän mennessä on aina pysähtynyt, kun ei siltä pysäkiltä mene muita busseja ohi. Siis muualle kuin Helsinkiin. Meillä on vilkasta tämä julkinen liikenne Tuusulassa.

Eilen tuli ihan kunnolla kokeiltua, mitä jos ajaakin ohi. Eilinen päivä harjoiteltiinkin niitä ohiajamisia, mutta tarkoitus ei ollut vetää bussilla oikeasti ohi. Niin kuitenkin kävi, vaikka vielä kysyin kuskilta, että oltiinhan nyt oikealla pysäkillä. Tänään kuskia taisi häiritä, kun kyselin jo tosi ajoissa, että onko se Mäkelänrinne tässä kohta. Kaikki eivät vain voi aina muistaa oikeasti jättää minua oikealla kohdalla, niin piti vähän varmistella. Jäin kuitenkin siis oikealla pysäkillä pois. Mäkelänrinteessä minua hivenen häiritsee ne liikennevalot, joita ei meinaa millään kuulla. Vielä kun tänään oli vilkkaan liikenteen lisäksi vesisade, joka häiritsi kuuluvuutta.

Mäkelänkadulla bussikuskit ovat aika... Arvaamattomia. Ei riitä se, ettei millään kuule liikennevaloista, onko se punainen vai vihreä, kun bussit ajavat päin punaisia. Eilen ainakin ajoi, aika reilustikin vielä. Tänään ei sentään niitä kuskeja ollut, mutta ratikkapysäkillä oli sitten joku jotain hyvin vahvasti miestä(tai siis naista) vahvempaa naukkaillut naishenkilö riehumassa. Juu, kello oli jotain kahtakymmentä vaille kymmenen aamulla. Uskon oikeasti, että se täti oli vetänyt vähintään taikasieniä. Sen verran kova meno oli päällä.

Aamulla yksin liikkuminen oli sen verran jännittävää, että ratikan pysäytyskylttiä pitelevä käteni tärisi, ainakin silloin, jos sitä kättä ajatteli. Taikasienitädistä oli kuitenkin se hyöty, että hän hihkaisi "seiska!" niin kovaa, että minäkin tiesin varmasti ratikan numeron. Kuskilta se tuli vielä varmistettua, mutta taikasienien ansiosta minä päädyin varmasti oikeaan ratikkaan, vaikka olikin ihan mieletön liikenteen häly.

Ratikkamatkalla aloin jo vähitellen epäillä, ettei se täti olisikaan oikeasti vetänyt niitä sieniä, koska sen jutut olivat sellaisia. Tuli mieleen, jos sillä onkin joku suuren luokan ratikkanäytelmä menossa. Kunnon performanssitaidetta. Ihmeellinen monologi sillä ainakin oli käynnissä. Mutta kyllä se taisi siitä huolimatta olla käynyt jossain nurkantakana nuuhkimassa. Tai omien sanojensa mukaisesti vetämässä pieniä violetteja pillereitä.

Huolestuttavaa minusta oli, että taikasienitäti jäi samalla pysäkillä poiskin kuin minä. Oli ihan suojelusenkelinäni matkassa. Ainakaan se suojelusenkeli ei ottanut kontaktia minuun, mikä oli ihan mukavaa. Muille se huuteli ja haistatteli, mutta minä sain pysyä erossa sen huudoilta.

Selvisin siis hengissä ja ilman mitään sen suurempia sählinkejä koululle asti (ja kuten voitte päätellä, olen selvinnyt hengissä kotiinkin ;D ). Minä pääsin esittelemään koulun tilat äidilleni ja avustajalleni, joka on nyt muuten virallisesti avustajani, kun saatiin työsopparit tehtyä.

Kotiin päin ratikkamatka sujui jälleen ihan hyvin, nyt ei enää edes jännittänyt yhtään niin paljon. Onneksi on mukavia ratikkakuskeja, jotka vielä muistavatkin, missä minä jään pois.

Ensimmäinen kerta, kun bussipysäkillä oli joku muukin Hyrylään menevä. Onneksi hän ilmaisikin sen, niin minun ei tarvinnut pitää ihan hirveän kauaa kylttiäni ilmassa. Siinä oli nimittäin melkoisen pitkä odotusaika. Sain vielä kaiken kukkuraksi seuraa sille odotusajalle, joten vähän vaikuttaa siltä, että näitä pysäkkituttuja saattaa tulla vielä tulevaisuudessa enemmänkin.

Vaikka minä alkuviikosta olin ihan kauhuissani koko julkisesta liikenteestä, ei se tänään tuntunut edes yhtään ongelmalta. LT-ohjukseni vielä teki suuren paljastuksen Hyrylään päästyäni, että hän oli oikeasti tarkkaillut minua koko matkan. En vain tiennyt sitä. Loisto agentti. Toisaalta sokon tarkkaileminen ei taida olla niin kovin vaikeaa...

Shokkihoitoa parhaimmillaan - liikkumistaidontunti osa 4

Tästä se lähtee.

LT-ohjukseni laittoi minut tänään kulkemaan yksin koko matkan kotiovelta koululle. Hän vielä sentään ajoi autolla perässä varmistamassa, etten ihan jonnekin väärään paikkaan itseäni onnistu säätämään.

Eilinen tunne, etten muka pärjäisi julkisilla koulumatkaani, kuoli viimeistään tänään. Ei se bussikaan ole enää mikään pelottava juttu - sen kun kertoo kuljettajalle, missä jää pois. Ainakin tänään ne muistivat sen.

Mäkelänrinteessä löysin ihan itse ja iham melkein sähläämättä ratikkapysäkille. Tietä ylittäessä vain oli niin kova meteli, ettei liikennevaloja meinannut kuulla. Piti vain laittaa korva siihen äänimajakkatötsään, niin sitten kuului. Ja oikea ratikka löytyi. Ratikassa tuli vain seuraavaksi ongelmana se, että LT-ohjus oli ilmoittanut minulle väärän pysäkin nimen. Vaikka poikkikatu on Kaikukuja, pysäkki on Haapaniemi. Oli varmaan kuski ihmeissään, kun selitin sille jääväni pois Kaikukujalla. Ja kun kysyin pysäkin kohdalla, oliko tämä se, sain vastaukseksi: "Öö, se oli toi edellinen." Laskujeni mukaan olin kuitenkin oikealla pysäkillä, joten jäin joka tapauksessa pois, enkä mennyt kiertämään koko linjaa uudestaan. Pysäkillä tuli sitten ystävällinen mies kysymään, tarvitsenko apua, kun hänkin luuli minun sitten ajaneen pysäkinvälin ohi. Ei hätää, LT-ohjus tuli paikalle selvittämään tilanteen. Moka oli hänen, ei minun tai kuskin. Jäin siis pois aivan oikealla pysäkillä.

Kiersimme koulurakennukset vielä kerran ympäri. Minä ihan oikeasti tykkään niistä rakennuksista. Jossain vaiheessa mietin, että tämähän on ihan kuin taidekoulussa. Oho, sehän on taidekoulu! Ei ole enää vain joku random leirikeskus, josta yritetään proppaamalla tehdä edes vähän taidekoulumaista paikkaa, kuten rakkaassa larppisarjassa Opera School of Artsissa, vaan se on ihan oikeasti ilmaisutaidon lukio.

Kun kiipesimme ylimpään kerrokseen katsomaan ruokalaa, ruokalan tädit tarjosivat meille jäätelöt. Oli muuten hyvää. Olen jo koko viikon naureskellut, että ahkerana oppilaana aloitan tämän koulunkäynnin jo viikkoa aikaisemmin. Kannatti aloittaa, siitä sai jäätelön!

Kotiinpäin tullessa ratikkapysäkillä kun pidin kylttiä 7b, muut pysäkillä olevat kertoivat seuraavan ratikan olevan se, joten saatoin laittaa kylttini pois. Sitä onkin raskasta pitää pitkään esillä. Bussipysäkillä taas tuli pieniä kommelluksia, sillä kyltissäni luki toisella puolella "Amer" ja toisella puolella "Hyrylä". Kaikki Hyrylään menevät bussit eivät nimittäin pysähdy Amerilla. Huomasimme kuitenkin, että Amer-kyltti ei käy, sillä muutaman pysäkin päässä on Amerin pääkonttori. Se ei suinkaan ole pysäkin virallinen nimi, mutta luultavasti ihmiset sanovat usein menevänsä Amerille, joka ei siis tarkoita Tuusulassa olevaa bussipysäkkiä tai edes sitä aluetta. Täytyy siis vain heilutella Hyrylää ja varmistaa, meneeekö se Amerille.

Selvisin siis hengissä Helsinkiin ja vielä täysin hengissä kotiin asti, vaikka eilen vastaava tuntui lähes mahdottomalta. Minusta tulee vielä joskus hyvä julkisilla suhaaja.

Näinkö se menikin? - liikkumistaidontunti osa 3

Kuukausi ilman ratikoita, kuukausi ilman kaupungissa liikkumista. Kuukausi ilman mitään sellaista, jota tulen tekemään lähes päivittäin muutaman seuraavan vuoden aikana, lukuunottamatta kesää.

Eilen oli siis ensimmäinen liikkumistaidontunti kesäkuun jälkeen. Suoraan ratikkaan, ja joku ei muistanut, mistä maksukaukalo löytyi. Muutenkin oli ratikan sisätilat ihan hukassa ja jännitti sairaasti. Olin siis täysin eksyksissä ja tunsin itseni jälleen maalaiseksi. Etenkin, kun oltiin aamusta liikkeellä niin, että siellä oli paljon liikennettä. Hyvä, kun tänään meinasi kuulla ratikoiden paikalle tulemisen.

Koulun sisätilat sentään vielä muistin, mutta portaiden kävely oli rankkaa, kun ei ole kuukauteen tehnyt juuri mitään sellaista. Toisaalta voisi kuvitella, että 190 kilometrin polkupyöräily viikonlopun aikana olisi kasvattanut etureisiä... No, silti tuntui aika paljon, kun ramppasi sitä viittä kerrosta ylös alas.

Eilen paluumatkalla oli vanha ratikka, kun mennessä oli uusi. Vanhassakin ratikassa oli sitten se maksukaukalo hieman hukassa, vaikka se löytyikin jo paremmin. Minä myös muistin paremmin vanhan mallisessa raitiovaunussa, missä siellä oli penkkejä.

Tänään tutustuimme tarkemmin Pengerkadun koulurakennukseen, jossa on myös Torkkelin, eli kuvataidelukion, tiloja. Osaan sen rakennuksen paremmin kuin lt-ohjukseni ja kerroin jo sille, mistä löytyi mitäkin. Samoin on tosin käynyt myös ihan sen koulun päärakennuksen kanssa.

Tänään menimme ensimmäisen kerran bussilla Helsinkiin. Tänään tuli myös ensimmäisen kerran tunne, etten ehkä pärjääkään koulumatkaani julkisilla. Murskasin sen tunteeni nopeasti, sillä ratikalla kulkeminen ei ole minulle mikään ongelma, eikä siis bussimatkastakaan saa tulla sellaista. Ehkä omituiseen tuntemukseeni vaikutti myös se, että olen jättänyt viime päivinä nukkumisen enemmän muille.

Koululta takaisin päin tullessa oli sama raitsikkakuski kuin eilen ja hän jo sanoi, että muistinkin tälläkertaa sen maksukaukalon paikan. "Olet nopea oppimaan." Jep, kyllähän sitä, kun tuollaisia pikku juttuja itselleen välillä mieleen muistuttelee.

Pengerkadun tiloissa on ylimmässä kerroksessa Studioteatteri. Lavalla oli ovi käytävään ja minun piti katsoa, mitä sen oven takana on. Yritin ensin kauheasti avata sitä väärään suuntaan, vihdoin kun sain oven auki ihan oikeaan suuntaan, astuin siitä suoraan ulos. Noh, en tietenkään tässä vaiheessa käyttänyt keppiä ja siis melkein putosin metrin, mutta lt-ohjukseni ehti napata kiinni. En ihan tajunnut, että koska lava on lattiatason yläpuolella, on se myös käytävän yläpuolella. Uskon, että tulen vielä useasti putoilemaan siitä ovesta, jos minun tarvitsee sitä käyttää. Kepin käyttöhän on ihan turhaa... Hih. Ei minusta tuollainen pieni pudotus ole edes kovin paha. Ihan normaaliahan se on, että minä putoilen ovista (en ole ikinä edes lavalta pudonnut) ja törmäilen hyllyjjen reunoihin, oviin ja ihan seiniinkin, kun on vähän liikaa vauhtia päällä. Minä olen niin tottunut siihen, että lähinnä naureskelen vain. Lt-ohjus ei ole kanssani samaa mieltä siitä, että se olisi mitenkään hauskaa.

Bussilla kulkemisessa minulla on siis tässä vaiheessa ongelmana se, mistä tiedän, milloin jäädä pois. Se on kyllä helppo kohta, sillä se on ensimmäinen pysäkki ratikkakiskojen ylittämisen jälkeen. Ja jos sanon kuljettajalle jääväni Mäkelänrinteessä pois, hän luultavasti osaa jättää minut siinä pois. Bussipysäkiltä löydän ratikkapysäkille, kunhan kuulen Mäkelänkadun metelissä ne liikennevalot. Ratikassa pitäisi muistaa, missä on maksukaukalo tai myöhemmin leimauslaite ja penkit. Ei yhtään helpota asiaa se, että liikenteessä on niitä uusia ja vanhoja ratikoita, jotka ovat ihan erinäköisiä keskenään. Onneksi ne tunnistaa siitä, että toisissa on portaat ja toisissa ei. Ratikalla kulkiessa pitäisi tarkasti laskea tärinöitä (=kiskojen ylittämisiä) ja pysäkkejä. Tänään en ainakaan meinannut huomata niitä tärinöitä yhtään, kun olin välillä niin omissa ajatuksissani. Ehkä kannattaisi nukkua joskus.

Uusia vekottimia - liikkumistaidon tunti osa 2

Nyt on oltu ihan pääkaupungissa opettelemassa ratikoita – pelottavaa touhua.

Oikeastaan ratikat, raitiovaunut, sporat – mitkä lie – eivät edes olleet järin pelottavia tai vaikeita. Ainoa hankaluus on se, mistä tietää jäädä pois. Onneksi voi aina pyytää kuljettajaa jättämään tai kysyä kanssamatkustajilta, missä pysäkillä ollaan menossa.

Ratikoissa ehkä ainakin aluksi on vaikeaa se, että liikenteessä on niin uusia kuin vanhoja ratikoita, jotka eroavat toisistaan hiukan. Tänään pääsinkin jo testaamaan molempia, mutta silti tässä on vielä pitkä matka siihen, että minusta tulee kunnollinen ratikan käyttäjä.

”Pelottavin” osuus koulureitissäni on ehkä ennemminkin jo pelkkä kaupungissa liikkuminen. Meillä on erotettu kävely- ja autotiet suurimmaksi osaksi ihan nurmikkoalueella ja ojalla. Tuollaiset kadut ovat omituisia juttuja. Miettikää nyt vielä, minun pitää ylittää tie, jossa on kolme kaistaa yhteen suuntaan! Aivan järkyttävää. Tuusulassa tuollaisissa paikoissa on yleensä alikulku…

Helsingissä liikkuessa minulle tuli mieleen se Maalaishiiri ja Kaupunkilaishiiri -satu, jossa Maalaishiiri menee käymään kaupungissa. Oli oikeasti ensimmäinen kerta, kun tunsin itseni maalaiseksi. Ei ole tullut mieleenkään, että minun pitäisi kysyä autosta noustessani, saanko avata oven. En ole ajatellut sellaista mahdollisuutta, että siinä voisi olla esimerkiksi liikennemerkki tai jalankulkija, pyöräilijä yms. Ei Tuusulassa voi juurikaan jättää autoa sellaiseen paikkaan. Toiset autot voivat olla lähellä, mutta niistä minulle yleensä huomautetaan ajoissa.

Tänään pääsimme kuitenkin jo käymään ihan Kallion lukion sisätiloissa. Siellä oli käytävillä jonkin verran tavaraa ja osa tiloista oli suljettuja remontin takia, mutta jonkinlaisen yleiskuvan koulusta sain. Kätevää on, että jokainen kerros on identtinen keskenään. Kyllä minä sen koulurakennuksen vielä opin. Ja Pengerkadulla oleva toinen koulun yksikkö oli ainakin helpossa paikassa, sinne emme vielä sisään päässeet.

On oikeastaan rasittavaa, että sokkona minun on opeteltava joitain asioita ihan erikseen, vaikka näkeville ne ovat ihan itsestään selviä. Minua helpottaa se, että olen joskus nähnyt. Jos olisin näkevänä kulkenut enemmän ratikalla, nekin olisivat varmasti helpompia. Mutta kun en ole kulkenut, täytyy minun opetella ulkoa, mistä löydän ratikasta maksupaikan, mistä kortinlukijan, mistä tankoja, joista pitää kiinni jne. Tällainen ulkoa opettelun asia on myös pankkiautomaatti. Minä en ole ikinä käyttänyt pankkiautomaattia. Tai jos tarkkoja ollaan, kahdesti Norjassa avustajani kanssa, mutta Suomessa en ole koskaan edes kokeillut, enkä ainakaan itsenäisesti. Minun on siis jossain vaiheessa opeteltava senkin kapineen käyttö.

Vaikka liikkumistaidonohjaajani on alansa rautainen ammattilainen, minä opetin hänelle tänään uuden jutun. Vessan ovissa kun on se lukko, josta näkee, onko vessa varattu vai ei, sen pystyy katsomaan myös sokkona. Silloin, kun kolossa on valkoista, kokeilemalla huomaa kolon olevan syvempi kuin silloin, kun värinä on punainen. Tämän käytännössä toimiminen on vaikeampaa, koska ei ole sitä vertailukohtaa, mutta periaatteessa sen pystyy katsomaan siis näinkin, rynkyttämättä oven kahvaa. Kuulemma kukaan aikaisemmista liikkumistaidonohjaajani asiakkaista ei ole kertonut tällaista huomiota.