Ensimmäinen työviikko

Olen kesätöissä pääosin Näkövammaisten keskusliiton lastenkuntoutuksessa. Pääosin siksi, että piipahtelen sieltä välillä muillakin keskusliiton osastoilla.

Lastenkuntoutuksessa ei olekaan nyt kesäkuun alussa kahta kuntoutuskurssia, jotka tässä olisi pitänyt olla, joten teen vähän mitä sattuu -hommia. Maanantain ja tiistain pääsin kyllä viettämään aikaa parin näkevän sisaruksen kanssa, kun heidän perheensä oli yksilöllisellä kuntoutusjaksolla. Sain siis olla ne kaksi ihanan lämmintä päivää ulkona. Pääsin uimaankin. Sain moneen kertaan kuulla toteamuksen: "Sä et nää mitään." Minulta myös kysyttiin monta kertaa, näänkö tämän ja tämän asian ja tyytyväisenä se pikkupoika sanoi: "Sä et nää mua!" "En nääkään, mutta ei se haittaa. Mä kuulen sut!"

Keskiviikkona siivosimme toimintaterapeuttiopiskelijan kanssa puolet pelikaapista ja merkkasimme pelien nimiä pisteille. Sen jälkeen yritin päästä keskusliiton langattomaan verkkoon, mutta jostain syystä se ei suostunut päästämään minua selaimeen, vaikka Outlookilla sainkin sähköpostini luettua.

Eilinen työpäivä jäi hiukan lyhyeksi, kun kävin aampäivästä vääntämässä ruotsin uusintakokeen. Iltapäivällä olinkin sitten keskusliiton äänittämössä pakkaamassa levyjä. Ainakin Kuurosokeiden uutisposti - vai mikähän se oli - tuli siinä laiteltua kuoriin. Se oli melko yksitoikkoista hommaa, täytyy myöntää. Sen jälkeen minulle kyllä esiteltiin äänittämön studioita ja tarkkailukoppeja ja kerrottiin muutenkin heidän toiminnastaan siellä ja teknisistä laitteista. Levyjen polttorobotit olivat aika vinkeitä kavereita.

Vaihe 1: avaa kuoren läppä, ota levy tapista,
Vaihe 2: laita levy kuoreen,
Vaihe 3: poista läpästä suojamuovi, liimaa läppä kiinni,
Vaihe 4: laita kuori pinoon ja irrotettu suojamuovi roskakasaan.

Tämän päivän vietin puhelimessa veljen ja äidin kanssa, sähköposteja lukemalla, katselemalla lyhyttä videonpätkäää, jonka oli nähnyt muutamaan kertaan ennenkin, ja istumalla englanninkielisessä väitöstilaisuudessa. Helinä Hirnistä leivottiin joku... käyttäytymistieteiden (?) tohtori. Aiheena hänellä oli jollain tavalla näkövammaiset lapset ja kohokartat, älkää kysykö minulta lisää.

Olen tämän viikon majoittunut vanhimman veljeni luona Espoossa ja kulkenut sieltä ihan itsenäisesti julkisilla Iirikseen. Oikeastaan veli tai veljen vaimo on saattanut minut joka päivä bussipysäkille, mutta siitä eteenpäin olenkin sitten ihan itse mennyt. Veljen vaimo piti minulle hiukan liikkumistaidonohjausta ja opetti reitin bussipysäkiltä heidän ovelleen, että pääsen sentään itsenäisesti sisään.

Jos haluatte ylimääräistä jännitystä normaaliin työ- tai koulumatkaan, kulkekaa julkisilla ennalta tuntematonta reittiä silmät sidottuna. Voin sanoa, että siinä tuntee itsensä oikein kunnolla pieneksi, jännittyneeksi eläimeksi, joka takuulla lähtee pinkomaan pakoon heti, kun joku tekee jotain yllättävää. Minut oli evästetty suullisilla neuvoilla siitä, mistä tiedän, milloin bussi on Itäkeskuksessa. "Siinä mennään aika pitkään suoraan ja sitten tulee se risteys, mistä käännytään siihen laiturille." Jokaisen pidemmän suoran jälkeen olin ihan valmis lähtemään bussista... Mutta kyllä minä oikeaan paikkaan päädyin. Enkä tietenkään ollut pyytänyt kuskia kertomaan, koska olemme Itiksessä. Maanantaina se tosin johtui siitä, että veli tuli samalla bussilla alkumatkasta, kun meni työpaikalleen, joten en siinä sitten alkanut mitään ihmeellistä kysellä.

Paluumatkat olivat alkuviikosta aivan yhtä jännittäviä. Siinä sentään pyysin kuskia jättämään minut oikealla pysäkillä pois, kun ei mikään päätepysäkki ole - kuten Itäkeskus. Siitä huolimatta jännitti ihan pirusti, kun koskaan ei voi olla täysin varma, muistavatko ne kuskit mitään sanoa. Tällekin pysäkille olin saanut suulliset ohjeet. "Siinä noustaaan kehä ykköselle, eli siis mennään melkeen 360 ympäri ylämäkeen ja sit se pysäkki on siinä." Itse asiassa siinä on yksi pysäkki välissä.

*******

Tänään sain HOASilta tiedon, että heillä olisi meille asunto. Kävimme katsomassakin sitä jo. Oikein mukava kaksio Pukinmäestä. Ihanasti seitsemännessä kerroksessa. Kyllä siellä onneksi hissi löytyy, mutta takuulla kävelen portaita (nih!).

Ostimme tänään teenkeittimen (virallisesti kahvinkeitin) ja leivänpaahtimen. Mikro meiltä löytyy, kuten kuulemma pyykkikonekin. En siis pääsekään kuskaamaan pyykkejäni aina äidille, höh.

Kohta asun Helsingissä! Ongelmaksi vaan tulee se, että muutto on heinäkuussa. Muuton ja helsinkiläiseksi rekisteröimisen jälkeen olisi saatava aika nopsasti Helsingin sossusta liikkumistaidon ohjaukseen tunteja ja myönteinen päätös avustajasta. Ihan kuin heinäkuussa mitään tapahtuisi missään.

Oma tupa, oma lupa

Ei nyt sentään ihan vielä, mutta kohta - toivottavasti.

Olen muuttamassa tämän kevään aikana heikkonäköisen isoveljeni kanssa Helsinkiin. Isovelikin käy siellä lukiota. Meillä on asuntohakemus HOASilla, mutta sieltä ei ole vielä kuulunut mitään. Varmaan pitäisi kohta hakea jo Helsingin kaupungiltakin asuntoa, mutta siitä täytyy ensin keskustella ainakin sen veljeni kanssa, varmaan myös vanhempien.

Kun muuttaminen alkaa vähitellen olla lähempänä ja lähempänä, olen joutunut oikeasti ajattelemaan itsenäistymistä. Aikaisemmin kaikki huolet on voinut tyrkätä syrjään toteamalla, että ei nyt vielä moneen kuukauteen. Nyt se vaan alkaa olla jo tosi lähellä...

Jos olisin saanut tahtoni läpi, olisin muuttanut jo syksyllä Helsinkiin. Tavallaan minusta tuntuu, että se olisi voinut olla helpompaakin; en olisi ehtinyt vatvoa kuukausia sitä, kuinka minä nyt oikeasti pärjään, vaan olisi ollut pakko pärjätä. Vanhemmat vaan olivat sitä mieltä, etten saa vielä muuttaa. Enkä varmaan nytkään saisi muuten, mutta isoveljen lukio-opinnot hiukan pitkittyivät.

Eniten minua mietityttää kaupassakäynti. Tiskit osaan tiskata, ruuanlaittokin onnistuuu (ainakin valmispasta-annokset ;) ), eikä pyykinpesukaan mitään vaikeaa voi olla. Mutta se kaupassa käyminen... Voi jestas, kun on pelottava ajatus.

Olen 16, enkä ole käynyt yli viiteen vuoteen yksin kaupassa. Kuulostaa todella hämärältä, koska kävin 11-vuotiaana ja sitä nuorempana itsekseni lähikaupassa, mutten enää sen jälkeen. Ja se on pelottavaa pelkkänä ajatuksenakin.

Olen joutunut paljon miettimään, mikä minua siinä kaupassa käymisessä niin pelottaa. Etenkin sen jälkeen, kun reilu viikko sitten lupasin käydä Apteekista hakemassa itse silmätippani. En kuitenkaan uskaltanut, vaan nakitin äidin siihen hommaan (en olisi voinutkaan hakea niitä tippoja, koska lähiapteekissa niitä ei ollut ja äidin piti käydä pääapteekissa, johon en todellakaan osaa). Tiedän, missä Apteekki on ja osaan hyvin mennä sinne. Silti en millään uskaltanut.

Minä pelkään avun pyytämistä, edelleen. Olen tainnut mainitakin siitä muutamaan otteeseen. En ymmärrä, miksi se on niin pelottavaa. Kai minuun on niin tiukasti sisäänrakennettu systeemi, että on pakko pärjätä itsenäisesti ja avun pyytäminen on heikkoutta. Järjellisesti kuitenkin tiedän ja ymmärrän, että pyytämällä apua tilanteissa, joissa en yksin pärjää, ilmaisen enemmän omaa vahvuuttani siinä, että uskallan myöntää heikkouteni.

Minulla ei ole mitään ongelmaa pyytää apua esimerkiksi perheen kanssa laivan puffet-ruokailussa. Tai oikeastaan minun ei tarvitse pyytää apua, sillä sitä annetaan luonnostaan. Okei, minun on vaikea pyytää apua ihan missä tilanteessa tahansa. Perheenjäseniltä avun pyytäminen on hivenen helpompaa, mutten sano senkään olevan kuitenkaan helppoa.

Joka tapauksessa tiedän, että minun olisi uskallettava voittaa pelkoni ja käydä edes kerran yksin kaupassa. Tiedän, että sen jälkeen se on jo helpompaa, kun olen kerran sen tehnyt. Kuitenkin olen niin kehittynyt aina jollain keinolla saamaan jonkun kanssani kauppaan tai parhaassa tapauksessa käymään puolestani kaupassa, ettei niitä tilanteita oikeastaan edes tule hirveästi vastaan, että minun pitäisi yksin siellä käydä. Tiedän myös, että yksin asuessani - tai veljen kanssa asuessani - minulla on avustaja, jonka kanssa voin kauppareissuni hoitaa. Silti se itsenäinen ostosten teko, myyjän avullakin, olisi vain niin hienoa ja antaisi itselleni tunteen siitä, että olen itsenäinen olento.

Okei, kyllä minua mietityttää kodinhoidollisetkin asiat siinä muuttamisessa. Olen viime aikoina onnistunut aina jollain keinolla livistämään kotona kotitöistä, enkä siis ole joutunut pitkään aikaan täyttämään tiskikonetta tai muuta sellaista. Luultavasti meillä ei veljeni kanssa edes ole tiskikonetta, vaan hoidamme tiskaukset käsin. Se on minusta oikeasti mukavaa. Mutten ole ikinä käyttänyt pyykinpesukonetta. Varmasti senkin homman oppii... Tai sitten onnistun delegoimaan pyykkini aina veljelleni tai tuon kotona käydessäni mukana aina läjän pyykkiä.

Taloudellisiakin asioita täytyy tietysti miettiä. Kumpikaan meistä ei käy töissä. Silti - omien laskelmieni mukaan - pystymme hyvin maksamaan vuokran (ainakin HOASilla) ja ruokaankin jää vielä reippaasti rahaa. Nyt on kuitenkin vielä toisaalta vaikeaa käsittää, minkä verran rahaa oikeasti menee pelkkään elämiseen. Niin, ja ne huonekalut...

Pois vanhempien nurkista muuttamisella on kyllä enemmän niitä hyviä puolia. Saa enemmän omaa rauhaa, sillä yksi nörtti isoveli tuottaa paljon vähemmän ääntä, kuin kolme ADHD pikkusiskoa. Koulumatkakin lyhenee, ainakin kilometreissä. Saan itse päättää, mitä syön ja millaisia tuotteita kaupasta kotiin kannan. Esimerkiksi aamupalajuusto... Se on kyllä ihan hyvää, mutta mieluummin minä oikeasti maksan juustosta, en niistä muovikuorista jokaisen viipaleen ympärillä. Ja niin, minun ei tarvitse soitella aina kotiin, jos en tulekaan suoraa koulusta.

Odotan tupareitani jo innolla. Olen suunnitellut niitä... Ehkä vuoden? Niistä tulee kyllä loistavat pippalot. Minun varmaan täytyy käydä kutsulista kuitenkin isoveljen kanssa läpi... Ja ai niin, voisihan häneltäkin kysyä, haluaako hän edes tupareita järjestää. Näh, mitä turhia.