Nöyryyttävä kauppareissu

Pidän meidän lähikauppana olevasta Siwasta, koska se on niin pieni (vain yksi kassa), että kun astun ovesta sisään, kassalla oleva myyjä ei voi olla huomaamatta minua. Niinpä saan helposti ja nopeasti jonkun auttamaan itseäni ostoksissa, vaikka välillä siellä onkin töissä vain yksi myyjä ja siksi vähäsen joudun odottelemaan. Kivaa Siwassa on myös se, että siellä on mukavia myyjiä. Erityisesti yksi miesmyyjä oli aika hauska, mutta hänet olen nähnyt vain kerran ja selvän auktoriteettiasemansa takia epäilen häntä myymäläpäälliköksi.

Perjantaina kauppareissuni ei sujunut aivan niin mallikkaasti.

Astuin kauppaan sisään ja jäin seisomaan heti oven sisäpuolelle. Myyjä ei sanonut mitään ja tajusin, että melkein kaikki muutkin myllypurolaiset olivat päättäneet tulla samaan aikaan kauppaan. Niinpä odottelin rauhassa, että kassalla oleva ruuhka vähän vähenisi. Ihmettelin kuitenkin vähän sitä, miksei tämä minulle vieras myyjä edes kysynyt, tarvitsenko apua tai jotain, vaikka hän aivan varmasti oli nähnyt minut siinä, kun poistuville asiakkaille sanoi ”näkemiin” tms.

Kun ruuhka väheni, uskaltauduin vihdoin sanomaan, että tarvitsisin vähän apua ostosten teossa. "Joo, öö, mä voin tulla. Mun täytyy sitten aina tulla tähän kassalle, jos joku asiakas tulee."

Myyjä tuli kassan takaa, meni ohitseni kohti hyllyjä, enkä minä ehtinyt päästä opastuksessa mukaan. Kävelin perässä ja kerroin tarvitsevani banaania ja perunoita.

"Perunat on… Öö, täällä. Tuu vielä vähän eteenpäin. Siinä ne on, sun edessä."

Jep.

"Voisitko sä siis ottaa niitä?" tarkensin myyjälle, joka ryntäsikin kassalle palvelemaan toista asiakasta. Minä jäin vähän hölmönä seisomaan hyllyjen väliin.

Myyjä palasi ja otti niitä perunoita puolestani. Kysyin, onko hän yksin töissä, kun kukaan muu ei voi mennä kassalle. Ei, oli sielläpari muutakin.

Banaaneja hän ei löytänyt. Hän kulki hevi-osastolla edes takaisin, muttei löytänyt. Selitti vielä olevansa ensimmäistä päivää siellä töissä. Lopulta hän meni takahuoneeseen kysymään, missä banaanit on.

Toinen myyjä tuli täyttämään banaanilaatikkoa, joka olikin tyhjentynyt. Minua auttanut myyjä meni taas kassalle. Tämä takahuoneesta tullut myyjä kysyi, auttaako hän minua. Kassalla oleva myyjä vakuutti auttavansa. (Banaanilaatikon täyttänyt myyjä puhuu aika huonoa suomea ja joskus koetti auttaa minua, mutta kielimuuri oli liian suuri ja hän haki silloin suomenkielisen myyjän tilalle.)

Tästä eteenpäin homma toimi ihan kohtalaisesti, vaikka olikin aika haastavaa kulkea myyjän perässä ja olla törmäämättä hyllyihin. Minä myös neuvoin myyjälle, mistä kuohukerma mahtaisi löytyä.

Kassalle tullessamme se huonoa suomea puhuva myyjä vaihtui minua auttamaan, kun tämä uusi myyjä meni taas kassalle, eikä esim. laittanut ostoksiani korista hihnalle.

Koin tuon ostosreissun itseni kannalta melko nöyryyttäväksi, kun ensin seisoin tyhmänä melkein kymmenen minuuttia odottamassa, että saisinko apua vai en, ja myöhemmin seisoskelin pari kertaa hölmönä hevi-osastolla itsekseni. Kyllä, olisin voinut avata suuni kauppaan tullessa aikaisemmin. Ehkä pitää ottaa tavaksi huikata "moi" heti kauppaan astuessani.

Arvelen, että myyjä todellakin oli huomannut minun seisoskelun, mutta koska ei tiennyt, kuinka kanssani pitäisi toimia, päätti olla välittämättä koko asiasta. Nöyryyttävää oloani helpottaa vähän se ajatus, että myyjäkin todennäköisesti hieman häpesi.

Koin itseni myös vähempiarvoiseksi asiakkaaksi, kun minut niin vain hyljättiin keskelle kauppaa, että voitaisiin palvella toisia asiakkaita. Toiset myyjät jättävät ne muut asiakkaat kassalle odottamaan. En minä toki sitäkään vaadi, mutta tuntui tyhmältä seisoskella siellä.

*******

Mikael palasi perjantaina Tokiosta. Tuliaisiksi hän toi suklaan lisäksi myös noin puolitoista tuntia äänityksiä paikan päältä. "Kun et sä saisi valokuvista mitään irti."

Tokio kuulosti äänitysten perusteella hyvin unenomaiselta ja surrealistiselta. Ei kai ihmiset ihan oikeasti voi leikkiä seuraleikkejä puistossa? Siis myös aikuiset.

*******

Eilen roskia viedessäni tajusin jotenkin kummasti onnistuneeni välttämään kyseisen homman siihen saakka koko lumisena kautena. Meillä ei ole roskakatosta, vaan sellaisia pyöreitä pömpeleitä, jotka ovat osin maan alla. Löydän roskikset lähinnä maanmuotojen perusteella – ne ovat vähän korkeammalla kuin muu piha. Nyt siitä ei oikeastaan ollut apua.

Toisena apukeinona olen käyttänyt kuuntelemista, koska niin isot pömpelit kyllä myös kuulee. Siitäkään ei tuntunut olevan apua, kun kaikkialla oli korkeita lumikinoksia.

Lähinnä tuurilla löysin kinoksesta yhden roskiksen kannen. Siitä suuntaamalla löysin seuraavan kannen. Sain roskat vietyä ja löysin vielä takaisinkin, vaikka vähän arvelutti.

Hassulle päivälle hassu lopetus

Aamulla selvisin pitkästä aikaa eksymättä roskakatokselle ja takaisin. Kauppaan lähtiessä sitten taas vähän eksyin, olin jotenkin saanut itseni toiselle puolelle autotietä. En tajua, miten onnistuin siinä! Ilmeisesti maailma pyörähti ympärilläni sillä välin, kun minä pysyin paikoillani. Ja tämä tapahtui nanosekunnissa. Muuta selitystä ei voi olla. Onneksi ystävällinen setä opasti minut oikeaan suuntaan. ”Sä näytit niin epävarmalta.” Takuulla näytinkin.

Ja sitten, tuota… Ööh… Alepa aukeaa sunnuntaisin kymmeneltä. Tämä tiedoksi lähinnä itselleni, etten enää toistamiseen yritä mennä sinne puolta tuntia liian aikaisin. Voin kertoa, ettei ole herkkua seistä 20 asteen pakkasessa puolta tuntia. Kun joku ei tajunnut edes mennä välissä takaisin kotiin. Näpit hiukan jäätyivät, kun välillä kirjoittelin tekstareita kaverille.

Kaupasta kotiin selvisin sitten eksymättä ja sen kummemmin jäädyttämättä mitään ruumiinosiani. Lämpimissä sisätiloissa sainkin sitten soitella äidille, josko hän löytäisi käsityölehdestään pinaatti-tunikan neuleohjeen. Tahtoisin nimittäin tehdä sellaisen. Sitten piti mennä takaisin pakkaseen kaverin taksia vastaan.

Eilen soitin melkein koko illan kitaralla Telemannin menuettia, kun se minulla nyt on läksynä. Sen jälkeen, kun sitä oli pari tuntia putkeen soittanut, alkoi se jo ihan sujua. Tai siis ne vaikeat kohdat sujuivat kyllä, mutta helpot kohdat menivät taas ihan pieleen. Tänään minä sitten soittelin kyseistä menuettia kaverin viululla. Oli aika hauskaa. Sain sen jopa melkein oikein… Kai kerran.

Ruokavalioomme kaverini kanssa tänään kuului aikaisemmin kertomani kana-nuudelihässäkkä ja jälkiruuaksi suklaafondue erinäisten hedelmien kera. Kokkailumme ja ruokailumme jälkeen saattoi löytyä suklaata jostain muualtakin kuin meidän vatsoista.

Mitä kaksi lukiolaista yleensä tekevät yhdessä? Eivät ehkä ainakaan soita asteikoita vapaa-ajalla. Sitä me kuitenkin teimme. Sen jälkeen, kun minä olin ensin epätoivoisesti yrittänyt soittaa A-molliasteikkoa viululla. Ei kuulostanut kovin nätiltä. Viulistikaveriltani se sujui vähän paremmin ja piti niitä asteikoita sitten soittaa ihan duettona. ”Nyt mä voin sanoa viuluopelle, että olen harjoitellut.”

Hassuun päiväämme kuului paljon kikatusta, epätoivoisia kaksiäänisiä lauluyrityksiä, vanhojentanssiharjoituksia pienessä keittiössä ja jälkiruuan jälkiruokana suklaajätskiä (sekä yksi karannut, jäinen pakastemansikka, joka myöhemmin löytyi lattialta; allekirjoittanut ei edes astunut päälle). Sain minä myös tietää saaneeni siitä itsenäisesti suorittamastani yhteiskuntaopin lakitiedon kurssista 9.

Hervottomassa hyperaktiivisessa tilassani minä menin Googlettamaan viuluja ja päädyin tilaamaan sellaisen itselleni. Kiitoksia Kela, kun tuette minua niin paljon, että voin toteuttaa hetken mielihaluja ja hulluja ostopäätöksiäni (ja kiitoksia äiti, joka olet lainannut minulta niin paljon rahaa, että voin hyvällä omalla tunnolla ostaa asioita ”kohta se äiti maksaa velkansa, niin…”). Tämä on varmasti samaa kategoriaa kainalosauvojen kanssa; jos viulun tykötarpeineen saa 100 eurolla, niin pakkohan se on ostaa!

Aamut ovat kivoja

Olen jostain varsin omituisesta syystä herännyt puolitoista viikkoa vähintään puolitoista tuntia ennen herätyskellon soittoa. Viikonloppuna nukuin pitkään ja valvoin melkein vuorokauden ja nukuin taas pitkään, mutta silti heräsin maanantaiaamuna joskus puoli kuuden aikaan, viimeistään. En enää muista.

Tänään minulla alkaa koulu kahdeltatoista, sitä ennen on liikkumistaitoa. Olisin voinut nukkua vaikka puoli kymmeneen niin halutessani, mutta menin eilen nukkumaan ennen puolta yhdeksää ja heräsin tänään aivan liian aikaisin. Nousin sängystä puoli seitsemän aikaan ja menin syömään aamupalan. Ajattelin, että kohta voin sitten mennä kauppaan, kunhan se ensin aukeaa. Kunnes sitten katsoin kelloa tarkemmin ja totesin, että se oli vasta vähän vaille kuusi... Olin siis ollut hereillä viidestä asti, vaikka kuvittelin heränneeni kuudelta. Oli aika ärsyttävää, koska nyt saan edelleen odottaa, että se kauppa aukeaisi. Enkä viitsi ihan heti sinne rynnätä, koska aamulla niillä on varmasti siellä enemmän tekemistä tavaroiden hyllyynlaittamisen kanssa ja minä kuitenkin tarvitsen yhden myyjän ihan kokonaan itselleni, muahahaa.

Näin viime yönä unta jostain ihmeen salamurhaajista. Siitä unesta ei ollut kiva herätä oven avaamiseen, kun veli meni keittiöön syömään. Pelästyin ihan kunnolla. Onneksi tajusin sen nopeasti olevan ihan vaan veljeni. Kello oli vähän vaille kaksi. Sitäkin pelästyin, että olisin nukkunut pommiin. Seuraavan kerran veljen kolisteluihin heräsin jotain puoli tuntia myöhemmin. On se mukava, että iltalukiota käyvä veli on muuttunut yöeläjäksi...

Liian aikaisin aamulla heräämisessä on se hyvä puoli, että ehtii tehdä aamusta paljon kaikkea hyödyllistä, kuten viikko sitten tein. Tänä aamuna ajattelin tosiaan käydä kaupassa ja sen lisäksi tehdä ruotsin läksyt, joita en jaksanut eilen tehdä... Kuunnelman käsikirjoitustakin pitäisi hioa ja kirjoittaa vähän lisää.

*******

Opparissa, verkkokaupassa, josta kirjatilaukseni teen, on jo ainakin puoli vuotta kanpanjoitu: 1000 ensimmäistä *)daisy-kirjan tilaajaa saa tilaajalahjaksi Easy reader -daisynkuunteluohjelman. Ilmeisesti heillä ei ole kauheasti daisy-kirjojen tilaajia, kun se kanpanja on edelleen voimassa... No, minä jossain mielenhäiriössä tilasin psykologian kakkoskurssin kirjan daisynä. En pidä daisy-kirjoista oikeasti yhtään oppikirjoina, E-kirjat ovat paljon mukavempia. Olen sitten pari viikkoa tuskastellut sen äänikirjan kanssa, koska en ole saanut tietokoneella nopeutettua puhetta yhtään ja lukijalla on varsin hidas puhetapa. Vihdoin sitten tajusin, että hei, minäkin varmaan saan tuon EasyReaderin, kun se kanpanja on edelleen Opparin sivuilla näkyvillä. Kävin täyttämässä lomakkeen, kaivoin jostain poistetut-kansiosta tilauksen numeron, ja sain eilen postissa EasyReaderin asennus CD:n. Outoa on se, että voin vaikka vannoa täyttäneeni sen lomakkeen maanantai-iltana ja tiistaina ohjelma oli minulla kotona. Olen alkanut epäillä itseäni... Jos olisin sittenkin täyttänyt lomakkeen jo sunnuntaina?

EasyReaderilla pystyy nopeuttamaan kirjan puhetta, sinne voi laittaa kirjanmerkkejä, kirjaa voi selata sivuittain ja siirtyä suoraan haluamalleen sivulle ja sieltä voi jopa etsiä tekstistä sanoja. Paitsi että koska tuo kirja on pelkkä äänikirja, ei yhdistelmäkirja, jossa olisi sekä teksti että puhe, sanahaku toimii vain otsikoista.

Vaikka nyt sain hienon kuunteluohjelman Daisyille, haluaisin silti vielä "pikku Victorin", eli Victor Streamin. Minulla oleva Victor - se daisyjen kuuntelulaite - on hyvin isokokoinen ja sen akku toimii mitättömän vähän aikaa, joten Vicke ei ole kovin liikuteltavissa, koska sitä on pidettävä koko ajan latauksessa. Victor Stream olisi taskukokoinen, sen muistiin mahtuu paljon tavaraa ja siinä on paljon pidempi akku. Siihen voi tehdä myös äänimuistiinpanoja ja sinne voi ladata tekstitiedostoja. Taskukokoisesta daisy-laitteesta löytyy toinenkin malli, Plextalk Pocket. Siinä on samat ominaisuudet kuin serkussaan, mutta äänimuistiinpanojen laatu on käsittääkseni parempi. Minulle sanottiin Plextalkin olevan parempi vaihtoehto, mutta kyllä silti sen pikku Victorin mieluummin ottaisin... En osaa sanoa, miksi. Hinta eroa näillä kavereilla on noin 30 euroa. Ehkä sen Victor Streamin puolesta puhuu suomenkielinen käyttöliittymä. Kyllä tietysti englantia puhuvaa Plextalkia pystyisi ihan yhtä hyvin käyttämään, mutta on se suomen kielitaito silti aina plussaa.

Nyt pitäisi enää vaan yrittää hakea laitetta Kelalta. En vaan millään jaksaisi täytellä mitään apuvälinehakemusta ja yrittää kinua joltain suositusta siihen.

*******

Reputin englannin kokeen, mikä oli tietenkin aika odotettavissa oleva asia - etenkin sillä opettajalla. Eniten minua nyt harmittaa kuitenkin se, että uusintakokeen takia minun on jätettävä yhdet teatteriharkat välistä, koska ne ovat samana päivänä ja samaan aikaan. Yritän korvata asian opettelemalla vuorosanojani mahdollisimman hyvin. Näin kuitenkin viime yönä unta seuraavista teatteriharkoista.

Olin opetellut vuorosanojani koko viikon juuri siksi, että sitäseuraavat harkat jäävät välistä ja minun on pakko jotenkin korvata se. Kuitenkin meillä oli yhtäkkiä joku kohtaus, jota ei minun plarissani alunperin lukenut ja sitten yritin tuskaisesti näytellä sitä ja lukea samaan aikaan vuorosanoja plaristani, kun ensin kesti kauan, ennen kuin löysin edes sitä oikeaa kohtaa. Yritin tosissani saada selvää siitä, mitä plarissa luki, muta minuun iski joku omituinen lukihäiriö, enkä tajunnut yhtään, mitä luin. Tankkasin yhtä sanaa varmaan minuutin ajan - koko lausekin oli minulle ihan hepreaa - kunnes ohjaaja tuli oman plarinsa kanssa lavalle tuskastelemaan sitä, miten minulla voi menä viisi minuuttia yhden replan lukemiseen. Kaipa hän jotain muutakin sanoi, sillä minä heitin plarini toiselle puolelle lavaa ja marssin itku kurkussa pois lavalta. Ohjaaja laittoi muut jatkamaan toisesta kohtauksesta, kävi hakemassa plarini ja toi sen takaisin minulle. En olisi halunnut koskea siihen enää, mutta pakko oli ottaa. Ohjaaja pyysi minua etsimään kohdan, jonka osaisin ja sanoi, että jatkettaisiin siitä. Selitin kyllä opetelleeni vuorosanoja, mutta että nyt iski vaan joku osaamatttomuus. Selailin plariani, enkä keksinyt, mitä kohtausta haluaisin tehdä. Toiset jatkoivat lavalla ihan innoissaan ja ohjaaja päästi minut piinasta. Hetken päästä hän kuitenkin tuli kettuilemaan minulle siitä, että meillä meni 22 minuuttia yhden kohtauksen kanssa, emmekä päässeet oikeastaan edes esittämään sitä. Olin hiljaa. Ohjaaja syytti minua siitä, että harjoitukset venyivät 50 minuuttia liian pitkiksi. Vihdoin ne harjoitukset opetettiin - kun ensin muutkin näyttelijät saatiin hiljenemään (sammuttamalla valot, koska kukaan ei kuullut mitään) - ja sain kuunnella vielä koko loppu ajan kettuilua epäonnistumisestani. En olisi millään halunnut kertoa, etten tule seuraaviin harjoituksiin, mutta olihan se nyt pakko."Mä pyydän teiltä kaikilta nyt valmiiksi anteeksi. Mä en tule ensi viikolla, koska reputin englannin kokeen." Ja taas minulle irvailtiin siitä, että piti mennä reputtamaan englannin koe, jotta voisi olla pois harkoista. Onneksi se oli vain unta.

Joo, meidän ohjaajamme ei todellakaan ole niin julma ihminen, että syyttäisi näyttelijöitä noin paljon heidän epäonnistumisestaan - myös julkisesti. Ja kyllä minä ajattelin ne vuorosanat oikeasti opetella, ettei tulisi tuollaista tilannetta. Plarini on kärsinyt jo niin paljon, etten oikein viitsisi heitellä sitä lavan toiselle puolelle.

Teemme näkövammaisteatterissa siis Shakespearen komediaa Mitta mitasta. Sitä ei ole esitetty hirveästi missään. Minusta näytelmä on ihan älyttömän hauska. Lisää komediallisuutta tekee se, että olemme vaihtaneet näyttelijöiden sukupuolet; miehiä esittää naiset ja naisia miehet. Tämä johtuu lähinnä siitä, että näytelmässä on paljon enemmän miesrooleja, mutta meillä oli paljon enemmän naisnäyttelijöitä. Minä esitän huikentelevaista nuorta miestä.

Pari viikkoa sitten harjoituksissa en osannut hirveästi vuorosanoja, joten ihan oikeasti näyttelin plarin kanssa. On aika mielenkiintoista lukea pistetekstiä yhdellä kädellä ja samaan aikaan näytellä - en ollut koskaan aikaisemmin kokeillut. En ole muutenkaan kovin nopea lukemaan, saati sitten yhdellä kädellä ääneen ja monen ihmisen kuunnellessa. Tästä seurasi sitten se, että yhtäkkiä änkytinkin lukiessani sitä. En oikeasti änkytä ikinä, mutta se vaan tuli jotenkin hyvin luontevasti, enkä voinut sille mitään. Ensin ohjaaja nauroi änkytykselleni, mutta sitten hän käski minun tehdä roolia änkyttämällä. Tein työtä käskettyä ja änkyttäminen sujui hyvin luontevasti. Viime harkoissa sitten taas, kun osasin vuorosanani paremmin, en osannutkaan yhtäkkiä änkyttää tippaakaan, vaikka kuinka yritin. Saas nähdä, miten huomenna käy.

----

*) Daisy-kirja: äänikirja, joka on pakattu tiiviisti daisy-muotoon. Se on vähän kuin mp3-muoto, mutta monipuolisempi. Daisyjä pystyy kuuntelemaan myös mp3-muotoisia levyjä soittavilla CD-soittimilla, mutta niissä ei sitten ole samoja selausmahdollisuuksia. Daisyt mahdollistavat sen, että pitkätkin kirjat ovat yhdellä CD:llä. Esimerkiksi Taru sormusten herrasta on kaupallisena äänikirjana 60 levyä, kun taas daisynä se mahtuu yhdelle levylle. Sama on Raamatun kanssa, vaikka siitä en tiedäkään, montako levyä se on kaupallisena kirjana, jotka eivät ole daisy-muodossa.

Ihmetyksen aiheita

Olen ihmetellyt ja kummastellut aika kauan, minkä ihmeen takia naisten ja miesten vaatteissa on napit eri puolella. Sama ilmiö on niin takeissa kuin kauluspaidoissakin. Naisten paidoissa ja takeissa napit ovat vasemmalla puolella niin, että vaatteen oikean puoleinen miehusta tulee päälle - samoin takeissa, joissa on nepparikiinnitys, oikea puoli tulee päälle. Miehillä homma on täysin päinvastainen.

Ostin viikko sitten itselleni uuden talvitakin, kun äiti pakotti. Kuulemma farkkutakilla ei pärjää talvella (ja pah). Tässä takissa on vetoketjun päällä sellainen neppareilla kiinnitettävä suojalärpäke, joka siis on siinä yllä kuvailemallani tavalla. Viikonloppuna laitoin banaanin povariin, koska kaikki maalipalloleirillä mukana olleet laukkuni olivat niin täysiä, ettei sinne oikein banaanikaan mahtunut. Tällöin huomasin, että naisten vaatteita ei todellakaan ole suunniteltu siihen, että käden saisi helposti sujautettua povitaskuun. Olen siis hyvin kateellinen kaikille miehille.

Ei riitä, että napitus on vaatteissa väärin päin niin, että jos haluaa laittaa kätensä vasemmalla puolella olevaan povariin, on napitettava käytännössä koko takki auki (paitsi jos on riittävän pitkä takki). Sen lisäksi vielä vetoketjun alla oleva lärpäke on vasemmalla puolella - siis estämässä sitä kättä pääsemästä taskuun. Miesten takeissa tämäkin on toisella puolella! Käytännössä siis miehen ei tarvitse avata takistaan enempää nappeja, kuin mitä käden sujauttamiseen tarvitsee, kun takin lärpäkkeet ovat ihan antamassa tietä kädelle oikeaan suuntaan. Useissa kirjoissa - ja varmaan myös elokuvissa - tapahtuvaa tilannetta, jossa käsi sujautetaan povariin (usein käsiaseen ympärille) ei siis voi kovin yksinkertaisesti ja sulavasti suorittaa naisten takilla.

Mitään muuta selitystä tälle ilmiölle en ole keksinyt. Ilmeisesti ajatellaan, ettei naisten tarvitse päästä niin kätevästi povitaskuunsa käsiksi. Harva kun siellä taitaa säilyttää eväsbanaaniaan. Mutta on se kännykkäkin kiva saada nopeasti käsille, ettei aina tarvitse napittaa koko takkia auki... Mistähän syystä en pidä kännykkää povarissa? Olisi pitänyt ostaa miesten takki. Voisin sulavasti esittää tarttuvani käsiaseeseen, vaikka oikeasti se onkin banaani.

Joo.

Minulla alkoi tällä viikolla ruotsin kolmas kurssi opettajalla, joka ei ole opettanut minua koskaan aikaisemmin. Jo ensimmäisellä tunnilla hän tuli pahoittelemaan sitä, ettei ollut vienyt monistetta etukäteen kansliassa olevaan lokeroon, josta avustajani sen saisi käännettäväksi. En muista, että kukaan muu olisi tuossa vaiheessa vielä tiennyt, että ne monisteet pitää viedä sinne. Tai ehkä on periaatteessa tiennyt, mutta ymmärtäminen käytännön tasolla on jo sitten eri juttu.

Tänään tunnilla muilla oli karttatehtävä, jossa piti Kristiinankaupungin kartasta kertoa, missä sijaitsee mitäkin. Opettaja oli itse, ilman mitään erityishuomioita, tajunnut, etten minä voi tehdä tehtävää näin ja tehnyt minulle ihan oman tehtävän, oikein kolmin kappalein. Edellinen ruotsin (ja englannin) opettaja olisi vaan tullut sen monisteen kanssa viereeni huokailemaan ja miettimään, että mitenköhän sinä nyt voisit tehdä tämän ja lopputuloksena olisi suurin piirtein ollut, että lue kirjasta sanoja. Nyt minulla oli siis oikeasti saavutettava tehtävä, jonka vielä kaiken lisäksi saan (joudun) lähettää opettajalle tarkastettavaksi ja korjattavaksi.

Mistä näin fiksuja opettaja oikein tulee?

Opettajan tahti tunneilla on kyllä sen verran ripeä, että olen melkein koko ajan hukassa ja jäljessä ja joudun oikeasti keskittymään, jotta pysyisin edes jotenkin vauhdissa mukana. Ehkä osa putoilustani johtuu myös kielitaidon puutteesta, joten tässä on melko suuri motivaattori ruotsin opiskeluun. Pakko lukea, jotta pysyisi edes melkein kärryillä tunnilla. En kyllä varmaan ehdi ikinä tehdä tehtäviä siinä ajassa, missä ne pitäisi ehtiä, mutta saanpahan sitten tehdä niitä loppuun kotona kaikessa rauhassa.

Hämmästyin tänään sitäkin, että koulumme vahtimestari osasi opastaa. Usein ihmiset hämmentyvät ja kysyvät hyvin epävarmoina, että mitä ihmettä kanssani pitäisi tehdä. Pahimmassa tapauksessa lähtevät enempiä kyselemättä kiskomaan johonkin suuntaan. Koulumme vahtimestari - tai kouluisäntä, kuten se virallinen nimeke taitaa mennä - osasi kuitenkin ojentaa minulle suoraa käsivartensa. Pointsit hälle!

Koulun läheinen Siwa on mennyt - minulta lupaa kysymättä - muuttamaan asioiden järjestystä. Onneksi en siellä ihan yksin asioi, mutta myös myyjän kanssa pyöriessä minä olen ihan kateissa, kun vanha sisäinen mallini ei pidäkään enää kaikilta osin paikkansa. Ainakin karkkihylly oli vaihtanut paikkaa... Ja jotkut kylmätuotteet.

Tänään Siwassa asioidessani sain avukseni kaupan epävarmimman myyjän. Kaupassa oli - harvinaista kyllä - aika monta muutakin asiakasta kerralla. Perässäni kauppaan tuli pari meidän koululaista. Menin suoraan kassalle, josta myyjä tulikin heti kysymään, tarvitsenko apua. Hetkellisen alkuselvittelyn jälkeen lähdimme hakemaan minulle evästä. Banaanien jälkeen myyjä palasi hetkeksi kassalle palvelemaan paria asiakasta, sillä hän taisi olla yksin paikalla - tai ei hoksannut hälyttää varaston puolelta lisäapua. Kun vihdoin olimme saaneet kaikki ostokseni hoidettua, myyjä kävelytti minut suoraan muutaman ihmisen jonon ohi ja latoi ostokseni hihnalle. Toisaalta ihan kiva joo, mutta olisin minäkin voinut siinä nätisti jonottaa... Kun ensin ne ihmiset saivat siinä odotella hetken, että minä olin saanut ostokseni hoidettua, ja vielä sen jälkeen minut laitetaan törkeästi ohittelemaan. En ollut kovin ylpeä tästä erikoiskohtelusta.

Kaupan ulkopuolella ne pari koululaistamme ottivat minut kiinni ja kommentoin heille jotain siitä, etten kovin usein "pääse" tuolla tavoin ohittelemaan. "Hyöty toikin", totesi toinen. Minut ymmärrettiin siis väärin.

Kaikkien ihmetysten ja kummastelujen lopuksi voin vielä kummastella sitä, minkä ihmeen takia kuljen nykyään niin paljon taksilla. Voisin ihan yhtä hyvin mennä julkisilla, mutta ei: aina minä otan puhelimen käteen ja soitan taksin. Rasittavaa, jopa omasta mielestäni. Joka kerta on muka hyviä syitä. Tai ainakin hyviä tekosyitä.

*******

Allekirjoittaneesta tuli tänään täti pienelle pojalle. Huomenna menen katsomaan tätä veljenpoikaa, joka sai lempinimekseen Junnu. Kyllä veli kuulosti väsyneeltä, kun hänelle soitin. Ei ollut edes muistanut siskoaan informoida aiheesta, vaan äidiltä sen kuulin. Poika oli syntynyt aamulla, minä kuulin siitä vasta illalla. Mutta kai se pitää ymmärtää, että on niillä tuoreilla vanhemmilla ehkä muutakin ajateltavaa kuin se, keille kaikille pitää ilmoittaa.

Lähikauppa hallussa - liikkumistaidontunti osa... 8

Tein taktisen lt-ohjaajan vaihdoksen ja tämä nykyinen onkin varsin aamuvirkku tapaus. Aloitimme tänään kahdeksalta. Mukavaa varmaan veljellekin, kun pef-mittarin lukemien takia piti hänenkin herätä siinä seitsemän aikoihin.

Minusta on edelleen melkein huvittavaa, kun liikkumistaidonohjaajat pyytävät kertomaan, jos kuulen talon tai sähkökaapin tai mitä vaan. He myös käskevät kuunnella niitä. Juu, talot kuuluvat ihan helposti. Sähkökaapit vähän heikommin. Aika usein kävelen sähkökaappien ohi kuulematta niitä, etenkin, jos on liikenteen meteliä. Tuohon aikaan aamusta oli vielä sen verran vähän liikennettä, että kyllä nekin kuuluivat. Välillä hämmästyn itsekin sitä, mitä kaikkea kuulen: talot ovat ihan luonnollinen asia (eikö niin, että tekin kuulette paikallaan tönöttävät rakennukset? ;) ), mutta kun ainakin uskoin kuulleeni polven korkuisen aidan, joka ympäröi pensasaluetta, olin jo ihan hämilläni.

Kauppareitti olisi tajuttoman yksinkertainen, jos näkisin. Ulko-ovesta laatoitusta pitkin oikealle, siitä kävelytielle ja vasemmalle. Sen jälkeen onkin ihan suora reitti kauppaan, eikä edes mitään risteyksiä matkan varrella. Siis sellaisia, joista menisi autoja. Mutta ei se ollut ihan noin helppo sokkona. Siellä on kevyenliikenteenväylän risteyksiä ja monta kulkutietä parkkipaikoille. Niin, sekin pitäisi tietää, missä vaiheessa on kaupan ovella. Ei tarvitse muuta kuin kuunnella taloja ja talon seinää ja väistellä polkupyöriä, niin sieltä se ovi löytyy. On se siis kuitenkin aika yksinkertainen, kunhan vaan osaa kävellä suoraan, eikä vedä jotain omituista siksakkia.

Olin ihan innoissani, kun lt-ohjaaja käski minun vaihtaa toiseen reunaan -- vinottain. Edellinen ohjaaja kielsi minua tekemästä niin. Hän sanoi, että aina, kun vaihdan kadun toiseen reunaan, minun on pysähdyttävä, käännyttävä 90 astetta, tehtävä kepillä suojakaari ja ylitettävä katu ihan suoraan. Jos erehdyin hänen ohjauksessaan ylittämään kadun vinosti, sain kyllä kuulla siitä. Itsekseni liikkuessa tosin ylitin aina tiet vinoon ja nyt on kiva, että minun oikeasti annetaan tehdä niin. Sellainen ihan suoraan tien ylittäminen vain puolen vaihtamisen takia näyttää muista kulkijoista takuulla hölmölle.

Koska olen omituisen visuaalisesti asioita käsittävä sokko, minua helpottaa paljon, jos asiat jollain tavalla visualisoidaan minulle, eikä minun tarvitse tehdä kaikkea työtä itse. Tässä auttaisi paljon kohokartat, joiden saaminen ei tosin ole niin yksinkertaista. Tämä nykyinen lt-ohjukseni piirtää asioita selkään. Sekin selkeyttää ja helpottaa oppimista, ainakin pienissä paikoissa. Hän piirsi minulle esimerkiksi sen, miten Alepa-talon seinä menee, sillä se ei ole aivan suora. Sen lisäksi hän piirteli sinne niitä kevyenliikenteenväylän risteyksiä ja meidän pihalla olevan kukkaistutusalueen ympäri meneviä teitä, jotta sai näytettyä, missä kohti siellä on roskakatos ja miten sinne pitää mennä.

Minusta oli todella kiva, että hän lähti edes opettamaan minulle kauppareittiä, vaikka liikkumistaidonohjauksesta ei maksusitoumusta ole varmaan tulossa vielä vähään aikaan, olenhan ollut vasta pari päivää helsinkiläinen. Nyt en tunne itseäni enää ihan niin vangituksi neljän seinän sisään kuten vielä eilen, tiedänhän edes vähän, mitä tässä ympäristössä on.

*******

Tajusin eilen, että voisin ehkä jopa tehdä vapaasta avustajanpaikasta ilmoituksen MOLin sivuille. Teinkin sen sitten ja tänään Malmin työkkäristä soitti joku heppu minulle kysyäkseen jotain lisätietoja. Mietin sen puhelun aikana, olisiko minun pitänyt sanoa, että paperilla se työnantaja on kyllä äitini, kun en ole vielä riittävän vanha... En sanonut. Tämä heppu sanoi laittavansa ilmoitukseni nettiin noin puolen tunnin sisällä. Jotakuinkin 40 minuuttia sen jälkeen minulle soitti jo ensimmäinen, joka oli kiinnostunut avustajan paikasta. Ripeää toimintaa, sanoisin. Hetki sitten minulle soitti jo toinen ja puhui hassulla korostuksella englantia. Pääsin sanomaan: "Sorry, I don't speak English." En edes kunnolla tajunnut, mitä se selitti. Paitsi sen, että kyse oli assistentista... Miten nämä ihmiset, jotka eivät edes puhu suomea, voivat tajuta suomenkielisen työpaikkailmoituksen? Olisi varmaan pitänyt laittaa siihen, että suomenkielen taito on välttämätön. Minun kielitaidollani en todellakaan halua avustajaa, jonka kanssa emme puhu yhteistä kieltä.

*******

Olen miettinyt moneen kertaan, miten posti jaetaan kerrostaloihin, joiden ovet on lukossa. Tähän pohdintaani en ole vielä keksinyt ratkaisua. Meidän alaovemme on aina lukossa, joten en tajua, miten meille voidaan jakaa posti. Se kuitenkin tulee ihan postiluukusta sisään, kuten sain eilen huomata. Käsittämätöntä.

Edit: Tänäänkin se posti ihan luuukusta läjähti. Saimme molemmat, sekä veljeni että minä (veljellänikin on siis haitta-aste 100%, vaikkei ihan uskoisi), lääkärintodistuksen HKL:n korttia varten. Täytyy kai tästä sitten lähteä valokuvauttamaan itseämme ja mennä kiikuttamaan ne paperit HKL:n toimistoon, jotta pääsemme liikkumaan julkisilla.

Omassa kodissa, osa 1

Saimme avaimet toissapäivänä. Toimme vielä saman päivän aikana suurimman osan tavaroista tänne ja nyt olemmekin viettäneet siis jo kahden yön verran itsenäistä elämää.

Kävimme sunnuntaina tavaralastia odotellessa tutkimassa ympäristöä tavoitteenamme löytää ruokakauppa. Löysimme... Hesburgerin ja Raxin. Tiesimme jo aikaisemmin, että Mäkkärikin on lähellä. Ei siis nälkä pääse yllättämään. Heikkonäköinen isoveljeni ei vaan tykännyt kauheasti, kun noilla pikaruokapaikoilla on paljon suuremmat mainokset kuin ruokakaupoilla.

Kyllä se Alepakin loppujen lopuksi löytyi ja olen hyvin ylpeä itsestäni, kun osasin heti sanoa, mihin suuntaan kotiovesta (tai siis kumpaan suuntaan tietä) meidän pitää lähteä, jotta löydämme sen. Päädyimme Alepaan varsin suurta kiertoreittiä, mutta takaisin osasimme tulla jo hyvin suoraan ja se olikin ihan tuossa lähellä.

Nyt, kun täällä on pari päivää asusteltu, meillä on tietysti vielä hyvin paljon laatikoita. Ainakin minulla. Minulla oli alun perinkin paljon enemmän tavaraa kuin veljelläni. Eilen huomasin, ettei tuossa ollutkaan vielä edes ihan kaikkia tavaroita... Äiti ei muistanut, mihin oli pari matikankirjalaatikkoa laittanut.

Junarata on hyvin lähellä ja voin vilkutella kaikille junille tuosta parvekkeeltani. Yritin myös ottaa eilen innoissani kuvia niistä junista, vaikken edes tiennyt, näkyvätkö ne siihen. Kyllä näkyvät, mutta kuvaani eivät joko osuneet kunnolla tai se oli muuten vain sumea. Junat ovat vaan liian nopeita kännykkäni kameralle, olen siitä ihan vakuuttunut. Kuvaajassa ei ole mitään vikaa.

Tässä on myös kehä 1 ihan vieressä. Kuitenkaan kummastakaan - junaradasta tai kehästä - ei juuri kuulu ääniä sisälle, kun on parvekkeen ovi ja ikkunat kiinni. Tai jos kuuluu, totuin niihin hetkessä. Minun oli myös varmistettava, kummalla puolella kehä ykköstä sijaitsemme. Tiedusteluni tuloksena sain tietää meidän olevan kehän sisäpuolella, joten myös ne kaverini, jotka kuvittelevat olevansa aitoja stadilaisia, voivat tulla käymään.

Yhteiselo veljen kanssa on sujunut ongelmitta. Tuo tapaus viihtyy niin paljon omissa oloissaan, että tämä on melkein kuin asuisi yksin. Hyvä, että näen veljeäni päivän aikana pari kertaa. Aamuisin meille tulee nyt kyllä viikon verran pakollinen yhteinen hetki, sillä kävin eilen hakemassa Tuusulan terveyskeskuksesta pef-mittarin ja veljeni on katsottava, mitä lukemia se mittari näyttää, kun höngin siihen (tänään tuli jopa 340). Tätäkään ei voi tehdä yksin.

Veljen läsnäolon huomaa parhaiten siitä, että banaanit ja mehut häviävät mystisesti. Maidon saan sentään juoda ihan itse. Nyt se yllätti minut ja lähti heti aamusta kauppaan. Kysyi jopa, lähdenkö mukaan, mutta saa pärjätä yksin, kun minä kirjoitan blogiin ( ;) ).

Koska asuntomme on ylimässä kerroksessa ja tämä talo on harjakattoinen, menee makuuhuoneiden katot ihan sinne harjaan asti. Minun huoneeni korkeus korkeimmalta kohdalta on varmaan jotakuinkin 4,5 metriä. Näin korkeaan huoneeseen saattoi hyvin laittaa parvisängyn ilman, että liian lähellä oleva katto ahdistaa. Minulla on siis nyt parvi, enkä ymmärrä, kuinka pärjään. Victorissa (Daisy-äänikirjoille tarkoitettu kuuntelulaite) on niin lyhyt johto, ettei se yletä mihinkään parvelle. Samaisen vempaimen akku sitten taas ei kestä yhtään mitään. Pitäisi kai vihdoin vaihtaa siihen se akku, jotta voin kuunnella iltaisin kirjaa. Sitäkään minä en tiedä, kuka Helsingissä noita Victorin akkujenvaihtoa maksaa. Tuusulassa sen teki terveyskeskus, mutta siellä samassa paikassa hoidettiin ne kepitkin.

Laitoin eilen viestiä sosiaalityöntekijälle siitä, kannattaako minun mennä ihan paikan päälle käymään kaikkine hakemuksineni vai pistänkö ne postiin ja miten tämä homma nyt toimii, kun kuitenkin kaikki lomailevat heinäkuun. Hän vastasi minulle heti aamulla ja pyysi käymään ensiviikolla. Sori, ei onnistu: minä olen Virroilla ensiviikon. Sitäpaitsi en tiedä, miten hän kuvitteli minun pääsevän paikalle. Tänään olen vielä Tuusulan kansalainen, joten minulla on taksimatkoja. Huomisesta lähtien olen - ainakin paperilla - helsinkiläinen, eikä minulla sitten olekaan enää oikeutta kulkea taksilla. Tänään voisin siis mennä käymään, mutta ei taida toimia näin.

Itsenäisyyttä ja keittiöpuuhia

Uskaltauduin tänään ensimmäisen kerran Alepaan, lähimpään ruokakauppaamme. Olihan se jo aikakin, kun en asu täällä enää kuin kaksi viikkoa ja siitäkin viikot veljen luona Espoossa. Olen osannut reitin Alepaan jo noin vuoden verran, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin sinne yksin.

Kävelin kauppaan sisään ja käännyin ovilta kassoille. Pari ensimmäistä kassaa ei ollut käytössä, joten jouduin kävelemään aika pitkälle, ennen kuin löytyi käytössä oleva kassa ja siis myös myyjiä. En ihan viitsinyt keskeyttää sen myyjän kassa työtä huikkailemalla, joten odotin, kunnes minut huomattiin. ”Mä mietin, että voisko joku tulla auttamaan mua tonne kaupan puolelle?”

Olen lähes täysin varma, ettei tuossa kaupassa ole juurikaan käynyt ketään apua tarvitsevia näkkäreitä, mutta siitä huolimatta myyjä lupasi heti lähteä avukseni. Minulla oli varsin sekavassa järjestyksessä oleva ostoslista, joten saimme kävellä vähän ympäriinsä, jotta löysimme kaiken. Kaikki kuitenkin löytyi ja myyjä vielä tarjoutui pakkaamaankin ostokseni. Itse ne kuitenkin pakkasin.

Kävin ostamassa Alepasta juustokakkutarpeita. Nyt se kakku muhii uunissa ja jännitän, mitä siitä oikein tulee. Viime aikoina, kun olen yrittänyt leipoa jotain herkkuja, kaikki on mennyt aina pieleen. Se luultavasti on johtunut lähinnä siitä, ettei minulla ole ollut ohjeita tai olen yrittänyt olla fiksu ja muokata ohjeita itse. Yleensä suurin ongelma on ollut se, etten ole pitänyt juttujani riiittävän kauan uunissa. Kärsimätön olen. Nyt kuitenkin noudatin ohjeita niin hyvin kuin pystyin.

Juustokakku

Pohja
200 g Dikestive-keksejä (yritin arvioida, kuinka monta keksiä menee 200 grammmaan…. Saattoi mennä arviot väärin)
100 g sulatettua margariinia

Täyte
400 g Philadelphia tuorejuustoa ( en tiedä yhtään, kuinka paljon siinä yhdessä paketissa on, enkä ostanut kuin yhden…)
150 g crème fraichea (sama homma kuin edellisessä)
1 1/3 dl sokeria
4 kananmunaa
2 tl vanilia-aromia (käytin vaniliinisokeria)
2 tl sitruunamehua

1.Murenna keksit. Sekoita sulatetun voin kanssa. Painele keksimuruseos voidellun irtopohjavuoan pohjalle. Nosta kylmään odottamaan.
2. Sekoita tuorejuusto, crère fraîche, sokeri, vanilia-aromi ja sitruunamehu kulhossa. Riko munat yksitellen täytteen joukkoon. Sekoita vatkaimella tasaiseksi.
3. Levitä täyte keksipohjan päälle. Kypsennä 175 asteessa noin 45 minuuttia.
4. Jätä kakku huoneenlämpöön jäähtymään. Nosta jäähtynyt kakku kylmään ja anna sen jähmettyä 4-6 tuntia, mielellään seuraavaan päivään. (ei nyt ihan ehdi…)

Ihmettelen, etten edes onnistunut sotkemaan oikeastaan yhtään. Melkein unohdin laittaa uunin päälle ja jännitin, miten osaan käyttää juuri paketista ottamaani vatkainta, mutta hyvin se toimi. Täyte oli oikeasti aika hyvää… Vaikka luulenkin, että vatkasin sen vähän liian ilmavaksi. Saas tosissaan nähdä, mitä tästä oikein tulee. Kohta se täytyy ottaa uunista.

Sitten pääsenkin taas pakkaamaan tavaroita laatikoihin.

Itsenäistä elämää

Minulla on hyppytunti. Luulin (tiesin), että yhdellä kaverillani on myös hyppytunti, mutta olinkin unohtanut, että se törkimys on Rukalla laskettelemassa. Täytyi siis viihdyttää itse itseäni...

Päätin jo aikaisemmin, että käyn tänään yksin kaupassa. Viidennen linjan Siwa on kätevässä paikassa lähellä koulua ja sinnehän nyt osaankin hyvin. Etenkin nyt, kun ei ollutkaan hyppytuntia viettävää kaveria, oli pakko menne yksin (avustaja lähti aikaisemmin viikonlopun viettoon). Niinpä minä sitten lähdin kävelemään Viidennelle linjalle.

Sillä tiellä on liikaa koloja kadussa. Pelästyin niitä, vaikka odotinkin niitä ja oikeastaan etsin niitä keppini kanssa. Pelovtavia aukkoja... Joihin en pudonnut. Siwa löytyi hyvin, vaikka meinasinkin saada ulko-oven päähäni, kun toinen tuli sieltä ulos, ja vaikken meinannutkaan saada sisäpuolella ovea auki, kun se oli vähän tiukka. Siwassa sitten kassaneiti sanoi heti, että pyytää toisen työntekijän kanssani sinne myymälän puolelle. Siistiä!

Sain suklaani ostettua, eikä minulla sitten muuta asiaa sinne ollutkaan. Yllättävän helppoa. Ei edes pelottanut. Tätäkö minä olen jännittänyt ja hermoillut yli puoli vuotta?

Tuo Siwa oli sinänsä helppo paikka aloittaa tämä itsenäisesti kaupassa käynti (ei se ehkä teidän kaikkien mielestä ole itsenäistä, että pyörin siellä myyjän kanssa, mutta minusta se on), koska siinä käy muitakin sokkoja ja he ovat tottuneet palvelemaan näkövammaisia. Sitäpaitsi lt-tunnilla tuli myös juteltua sen yhden myyjän kanssa jo aika paljon siitä, että saatan ilmestyä sinne itsekseni. Oli siis vähän niin kuin tutut myyjätkin. Kun sitten taas Tuusulassa Alepassa, johon kyllä myös osaan hyvin reitin, ei - tietääkseni - käy näkkäreitä, enkä uskalla sitten mennä yhtäkkiä kysymään, että voiko joku auttaa minua. Ehkä minä tämän jälkeen vielä joskus uskallan.

Pääsen tänään myös testaamaan jo heti käytännössä, kuinka hyvin osaan liikkua siellä Pasilan asemalla. Tamperelainen kaverini, joka ei oikein Helsinkiä hallitse, on tulossa luokseni yöksi, koska haluaa kokea myös pimeän kahvilan (mainos: huomenna on tämän kevään viimeinen Pimé café Iiriksessä). Minun on siis mentävä kaveria vastaan asemalle. Saas nähdä, kuinka hyvin ehdin puolessa tunnissa koululta sinne.

Sen kaverin tulon takia minun sitä suklaatakin piti ostaa, osittain. Alkuperäinen syy oli se, että minulla on (oli) 5 euron seteli ja pitäisi saada ostettua limuautomaatista Muumilimsaa, joten piti saada seteliä rikottua. Mutta sitten, koska kaverini on kauhea suklaa-addikti, päätin ostaa suklaata ja lopuilla rahoilla - ja pienillä helyilläni - ne Muumilimsat. Suklaa tuli ostettua, mutta enhän minä tiedä, mikä painike tuosta limuautomaatista on Muumia... Eikä täällä ole ketään, jolta voisin pyytää pua. Ainakaan vielä.

Minun oli pakko palkita itseni tuosta itsenäisestä kauppareissusta, joten päätin jättää parin kaverin synttärilahjat pienemmälle arvolle (Muumilimsat olisivat siis menossa kavereileni) ja ostaa automaatista itselleni limsan. Menin automaatille ja tajusin, etten oikeasti voi tietää, mikä niistä on mikäkin. Jos nappulat olisivat olleet kätevästi kaikki allekain, olisin voinut siitä vähän päätellä, missä järjestyksessä niitä on minulle luettu. Mutta eiväthän ne tietenkään olleet, kaikki ainakaan. Loistavan päättelykykyni ansiosta päättelin kuitenkin, että ensimmäinen vasemmalla on Koka-kola, koska sen kaikki ovat aina sanoneet ensimmäisenä. Tul isiis ostettua itselleni Kokis, eikä edes sokkona! Sitä Muumilimsaa en kuitenkaan lähde tästä ihan arvaamaan... Joten sori kaverit, ette saa.

Itseni palkitseminen meni ehkä vähän liialliseksi, kun tuosta suklaalevystäkin on mennyt jo puolet, vaikka se pitikin alunperin säästää iltaan... No hups.

*******

Viikko Taikapäiviin!

*******

Edit sunnuntaina:

Lähdin perjantaina viimeisen tunnin jälkeen lähes juosten ratikkapysäkille, että varmasti ehtisin Pasilaan vastaan kaverini junaa. Edestäni ehti juuri mennä ratikka, jolla olisin päässyt, joten piti odotella vähän pidempään. Ratikka tuli ja pyysin kuljettajaa kertomaan, kun ollaan Pasilan aseman kohdalla.

Istuskelin rauhassa, seurailin muita matkustajia ja mietin, kuinka kauan seiska ratikalla kestää koulultamme Pasilaan. Luotin siihen, että kyllä se kuski muistaa sanoa. Viimein minun oli kuitenkin pakko mennä kysymään, missä me menemme.

"ai, hups! Mä unohdin, että sut piti jättää siinä. Jos me nyt... Mitäm ä sun kanssa oikeen teen? Jos sä jäät seuraavalla Pasilan lenkillä?"

Näin tehtiin. Pääsin ajamaan ratikalla koko lenkin ympäri (50 minuuttia, mikäli katsoi oikein) ja istuin yhteensä jonkun tunti kymmenen minuuttia ratikassa. Sai kaveri vähän Pasilassa odotella.

Positiivista tässä oli se, ettei minulla itselläni ollut kiire junaan. Jos olisi ollut, homma olisi mennytkin jo aika vaikeaksi. Olisinkohan saanut HKL:n korvaamaan junalippuni? Pysäkkikuulutukset ratikoissa olisivat ihan kivat, niin ei tarvitsisi aina miettiä, muistaako se kuljettaja nyt jättää minut tuossa vai ei. Ja niin, osasin liikkua Pasilan asemalla ihan hyvin.

Oma tupa, oma lupa

Ei nyt sentään ihan vielä, mutta kohta - toivottavasti.

Olen muuttamassa tämän kevään aikana heikkonäköisen isoveljeni kanssa Helsinkiin. Isovelikin käy siellä lukiota. Meillä on asuntohakemus HOASilla, mutta sieltä ei ole vielä kuulunut mitään. Varmaan pitäisi kohta hakea jo Helsingin kaupungiltakin asuntoa, mutta siitä täytyy ensin keskustella ainakin sen veljeni kanssa, varmaan myös vanhempien.

Kun muuttaminen alkaa vähitellen olla lähempänä ja lähempänä, olen joutunut oikeasti ajattelemaan itsenäistymistä. Aikaisemmin kaikki huolet on voinut tyrkätä syrjään toteamalla, että ei nyt vielä moneen kuukauteen. Nyt se vaan alkaa olla jo tosi lähellä...

Jos olisin saanut tahtoni läpi, olisin muuttanut jo syksyllä Helsinkiin. Tavallaan minusta tuntuu, että se olisi voinut olla helpompaakin; en olisi ehtinyt vatvoa kuukausia sitä, kuinka minä nyt oikeasti pärjään, vaan olisi ollut pakko pärjätä. Vanhemmat vaan olivat sitä mieltä, etten saa vielä muuttaa. Enkä varmaan nytkään saisi muuten, mutta isoveljen lukio-opinnot hiukan pitkittyivät.

Eniten minua mietityttää kaupassakäynti. Tiskit osaan tiskata, ruuanlaittokin onnistuuu (ainakin valmispasta-annokset ;) ), eikä pyykinpesukaan mitään vaikeaa voi olla. Mutta se kaupassa käyminen... Voi jestas, kun on pelottava ajatus.

Olen 16, enkä ole käynyt yli viiteen vuoteen yksin kaupassa. Kuulostaa todella hämärältä, koska kävin 11-vuotiaana ja sitä nuorempana itsekseni lähikaupassa, mutten enää sen jälkeen. Ja se on pelottavaa pelkkänä ajatuksenakin.

Olen joutunut paljon miettimään, mikä minua siinä kaupassa käymisessä niin pelottaa. Etenkin sen jälkeen, kun reilu viikko sitten lupasin käydä Apteekista hakemassa itse silmätippani. En kuitenkaan uskaltanut, vaan nakitin äidin siihen hommaan (en olisi voinutkaan hakea niitä tippoja, koska lähiapteekissa niitä ei ollut ja äidin piti käydä pääapteekissa, johon en todellakaan osaa). Tiedän, missä Apteekki on ja osaan hyvin mennä sinne. Silti en millään uskaltanut.

Minä pelkään avun pyytämistä, edelleen. Olen tainnut mainitakin siitä muutamaan otteeseen. En ymmärrä, miksi se on niin pelottavaa. Kai minuun on niin tiukasti sisäänrakennettu systeemi, että on pakko pärjätä itsenäisesti ja avun pyytäminen on heikkoutta. Järjellisesti kuitenkin tiedän ja ymmärrän, että pyytämällä apua tilanteissa, joissa en yksin pärjää, ilmaisen enemmän omaa vahvuuttani siinä, että uskallan myöntää heikkouteni.

Minulla ei ole mitään ongelmaa pyytää apua esimerkiksi perheen kanssa laivan puffet-ruokailussa. Tai oikeastaan minun ei tarvitse pyytää apua, sillä sitä annetaan luonnostaan. Okei, minun on vaikea pyytää apua ihan missä tilanteessa tahansa. Perheenjäseniltä avun pyytäminen on hivenen helpompaa, mutten sano senkään olevan kuitenkaan helppoa.

Joka tapauksessa tiedän, että minun olisi uskallettava voittaa pelkoni ja käydä edes kerran yksin kaupassa. Tiedän, että sen jälkeen se on jo helpompaa, kun olen kerran sen tehnyt. Kuitenkin olen niin kehittynyt aina jollain keinolla saamaan jonkun kanssani kauppaan tai parhaassa tapauksessa käymään puolestani kaupassa, ettei niitä tilanteita oikeastaan edes tule hirveästi vastaan, että minun pitäisi yksin siellä käydä. Tiedän myös, että yksin asuessani - tai veljen kanssa asuessani - minulla on avustaja, jonka kanssa voin kauppareissuni hoitaa. Silti se itsenäinen ostosten teko, myyjän avullakin, olisi vain niin hienoa ja antaisi itselleni tunteen siitä, että olen itsenäinen olento.

Okei, kyllä minua mietityttää kodinhoidollisetkin asiat siinä muuttamisessa. Olen viime aikoina onnistunut aina jollain keinolla livistämään kotona kotitöistä, enkä siis ole joutunut pitkään aikaan täyttämään tiskikonetta tai muuta sellaista. Luultavasti meillä ei veljeni kanssa edes ole tiskikonetta, vaan hoidamme tiskaukset käsin. Se on minusta oikeasti mukavaa. Mutten ole ikinä käyttänyt pyykinpesukonetta. Varmasti senkin homman oppii... Tai sitten onnistun delegoimaan pyykkini aina veljelleni tai tuon kotona käydessäni mukana aina läjän pyykkiä.

Taloudellisiakin asioita täytyy tietysti miettiä. Kumpikaan meistä ei käy töissä. Silti - omien laskelmieni mukaan - pystymme hyvin maksamaan vuokran (ainakin HOASilla) ja ruokaankin jää vielä reippaasti rahaa. Nyt on kuitenkin vielä toisaalta vaikeaa käsittää, minkä verran rahaa oikeasti menee pelkkään elämiseen. Niin, ja ne huonekalut...

Pois vanhempien nurkista muuttamisella on kyllä enemmän niitä hyviä puolia. Saa enemmän omaa rauhaa, sillä yksi nörtti isoveli tuottaa paljon vähemmän ääntä, kuin kolme ADHD pikkusiskoa. Koulumatkakin lyhenee, ainakin kilometreissä. Saan itse päättää, mitä syön ja millaisia tuotteita kaupasta kotiin kannan. Esimerkiksi aamupalajuusto... Se on kyllä ihan hyvää, mutta mieluummin minä oikeasti maksan juustosta, en niistä muovikuorista jokaisen viipaleen ympärillä. Ja niin, minun ei tarvitse soitella aina kotiin, jos en tulekaan suoraa koulusta.

Odotan tupareitani jo innolla. Olen suunnitellut niitä... Ehkä vuoden? Niistä tulee kyllä loistavat pippalot. Minun varmaan täytyy käydä kutsulista kuitenkin isoveljen kanssa läpi... Ja ai niin, voisihan häneltäkin kysyä, haluaako hän edes tupareita järjestää. Näh, mitä turhia.

Elossa edelleen

Hiljaiseloni blogin kanssa johtuu vain siitä, ettei ole tapahtunut mitään, minkä olisin kokenut kirjoittamisen arvoiseksi.

Minun oli tarkoitus tänään (maanantaina) tai huomenna (tiistaina, päivät vähän sekaisin) käydä ensimmäistä kertaa yksin kaupassa. Ei, ei ensimmäistä kertaa, mutta ensimmäistä kertaa sokkona. Tällä kertaa pomppasin kuitenkin siitä aidan matalasta raosta ja valjastin isäni naisystävän kauppakaverikseni, kun minut kerta kutsuttiin niille syömään mansikoita.

Olen yksin kotona perjantaihin asti ja torstaina on tarkoitus viettää minun ja kaverini 16-vuotis syntymäpäiviä. Kaupasta oli siis oikeasti haettava synttärileivonnaistarvikkeita ja ihan arkisesti myös maitoa. Olen oikeastaan pettynyt itseeni, kun livistin tästä uudesta kokemuksesta näin. Liian helppo homma.

Kaupassa käynti jännittää minua ehkä liikaa. Tiedän tasan tarkkaan, missä se kauppa on. Tiedän, missä siellä on kassat, joilta minun pitäisi käydä pyytämässä apua sinne myymälän puolelle. Mutta minä en uskalla. En uskalla kävellä kassoille ja huikata: "Hei, voisko joku tulla vähän auttamaan mua tonne?"

Miksi en?

Sitä en tiedä itsekään. Ehkä siksi, etten ole ikinä aikaisemmin tehnyt niin. Se ei kuitenkaan ole hyvä selitys. Olenhan ennenkin tehnyt asioita, joita en ole ikinä aikaisemmin tehnyt. Mutta ehkä en uskalla siksi, etten tiedä, onko siinä kaupassa käynyt aikaisemmin sokkoja yksin, enkä siis tiedä, osaako/haluaako kaupan henkilökunta opastaa yhtä sokkorukkaa. Joskus se ensimmäinen kauppareissukin on joka tapauksessa tehtävä. Hyvällä tuurilla minulta loppuu leivät, joten pääsen ainakin niitä hakemaan. Siinä samalla olisi hyvä tekosyy ostaa jäätelöä. Edelleenkään en tiedä, riittääkö rohkeus.

Kaupassakäynnin lisäksi minun on nyt yksin ollessani ollut tarkoitus piirtää.

Yritin viimeviikolla Seinäjoella ollessani etsiä akryylivärejä tai edes pehmeämpiä lyijykyniä. Kumpiakaan ei löytynyt niistä kaupoista, joissa kävimme, eikä kukaan lähtenyt kanssani taidekauppaan. Piirrustusvälineinäni on siis edelleen tavallinen HB-lyijykynä ja akvarelli-värikynät, joita en oikeasti osaa juuri käyttää. Näiden lisäksi on tietysti ihan omia piirtämisen apuvälineitäni, joista ehkä myöhemmin.

Olen joskus jostain kuullut, että akryylivärit olisivat sokkona suhteellisen helppoja. Mikään kuvataiteen tekeminen ei ole sokkona helppoa, etenkään tällaiselta perfektionistiltä. Haluaisin kuitenkin siis kokeilla akryylivärejä. Siitä haastavaa minun mielestäni tekee se, etten ole ikinä nähdessäni kokeillut sellaisia, joten en voi laskea muistikuvieni varaan sitä, kuinka ne käytännössä toimivat. Tarvitsen siis niitä kokeillakseni avuksi jonkun näkevän henkilön, joka uskaltaa ja haluaa oikeasti sanoa, millaista jälkeä siitä tulee, kuinka ne toimivat minun käytössäni.

Minusta on rasittavaa kuulla töitään esitellessä vain kommentteja "Hieno", "Ihan kiva", "Vähänkö upea", "En mä nyt oikeen tiiä". Minulle olisi hyvin tärkeää kuulla, miltä ne oikeasti ihmisten mielestä näyttävät; millainen tunnelma niistä välittyy, kuinka käyttämäni tekniikka vaikuttaa kuvaan. Sellaisia asioita, joita en sokkona - vaikka itse olen työni omin käsin tehnyt - voi oikeasti täysin koskaan tietää. Sellaisia ihmisiä vain on harvassa, jotka osaavat, uskaltavat tai haluavat kertoa kuvistani niitä asioita, jotka ovat mahdollisesti epäonnistuneet. Harvat myöskään erittelevät kohtia ja asioita, jotka ovat onnistuneet. Sen saan aina kuulla joltain, jos joku viiva on vähän väärässä kohtaa. Yleensä sentään itse tiedän viivojen paikat, koska käyttämilläni tekniikoilla ne tavallisesti ovat koholla. Ainakin kuvaa piirtäessäni.

Minulla on suuria toiveita lukion kuvaamataidontunnille. Se vaatii myös kuvisopettajalta aika paljon, että hän osaa suhtautua sokkoon, joka oikeasti harrastaa piirtämistä. Kuvaamataidonopettaja on yksi niistä henkilöistä, joilta haluan tosissani kuulla vähän enemmän töistäni. Yläasteella opettajani lähinnä katsoi, ei sanonut mitään. Joskus sain kuulla, että kuvassani oli ihmisellä oikeat mittasuhteet. Ei varmaan ole helppoa opettajalle sanoa oppilaalleen suoraan, mikä ei toimi. Mutta minä haluan kuulla sen. Haluan edistyä piirtämisessä. Se vain on vaikeaa, kun ei näe itse oman työnsä jälkeä. Siihen minä tarvitsen muita ja muiden rehellisiä arvioita.

Uskon, että Kalliossa on hyvä kuvaamataidonopettaja.

Tätä se on- liikkumistaidontunti osa 1

Ensimmäinen liikkumistaidontunti pariin vuoteen on nyt ohi. Oli aivan uusi ohjaaja ja mietin, mitä tästä oikein tulee. Onneksi oli myös varsin ammattitaitoinen heppu.

Ammattitaitoisten liikkumistaidonohjaajien kanssa minulla on aina pieniä näkemyseroja. Esimerkiksi se, kuinka vaihdetaan tien toiselle puolelle (tähän me emme vielä tämän ohjaajan kanssa juurikaan törmänneet) ja miten tie ylitetään. Kun tietä lähdetään ylittämään (oli se sitten jalkakäytävä tai autotie) ensiksi pitää tehdä kepillä ns. turvakaari. Tämä merkitsee siis sitä, että keppi heilahtaa näkövammaisen edessä kerran edestakaisin, ennen kuin lähdetään mihinkään liikkeelle. Minulla on yleensä tapana ihan vain kävellä yli sen enempää ylimääräisiä heiluttelematta. Tämä ”ylimääräinen” kaari ilmaisee muille kulkijoille sen, että ”hei, mä olisin nyt tulossa.” Sinänsä ymmärrän täysin tuon heilautuksen tarpeellisuuden, mutta sehän, piru vie, hidastaa liikkumista.

Toinen asia, josta tämän nykyisen liikkumistaidonohjaajan kanssa oli erimielisyyttä, oli se, missä ja miten keppiä pidetään bussia odottaessa. Minä pidän yleensä sellaisissa seisoskelutilanteissa keppiä ihan vain pystyssä kehon edessä, koska siinä kohtaa sitä voi pyöritellä molemmilla käsillä paremman tekemisen puutteessa. Kuulemma minun kuuluisi pitää keppiä kyynärvarren mitan päässä itsestäni, niin se erottuu paremmin vaatteista. aika sokea täytyy olla, jos ei erota valkoista keppiä tummista housuista. Eihän se ole yhtään luonnollinen asentokaan, että pitäisi keppiä pystyssä jossain kyynärvarren päässä itsestään. Minä en ainakaan pidä sellaista luonnollisena. Ihan kuin hiihtäisi…

Aluksi mietin, että tämä on sen verran lupsakka ohjaaja, että uskallan kertoa rullaluistelevani kepin kanssa. Ei siinä muuten mitään vikaa olekaan, mutta kun pidän silloin kepistä väärin kiinni. Ei rannesuojilla pysty pitämään oikealla tavalla. Rullaluistelua varten minulla onkin ihan oma keppinsä, sellainen koukkupäinen. Se muistuttaa kävelykeppiä, mutta on pidempi. Rullaluistellessa minä tosin pidän siitä enemmän kävelykeppimäisesti kiinni, sillä rannesuojien kanssa pystyy kyllä pitämään siitä koukusta vallan mainiosti. Tämä ei siis ole edes koukkupäisellä kepillä oikea tapa. Se koukku on siinä lähinnä sen takia, että kepin voi laittaa siitä roikkumaan johonkin. Tälläkin hetkellä se keppini roikkuu ovenkahvasta. En siis vielä kertonut tekeväni näin. Mutta ehkä se jossain vaiheessa tulee ilmi.

Asiat, joita tänään harjoittelimme, oli reitti bussipysäkille ja kauppaan. minusta on ollut niin noloa sanoa 15-vuotiaana kavereilleni, etten osaa mennä edes lähikauppaan. Tässä asiassa olen ”taantunut” siitä, kun näin. Nähdessäni minä kyllä kävin läheisissä kioskeissa itsekseni, välillä vanhemmilta salaa (mutta taisin jäädä joka kerta kiinni…). Silloin meillä ei ollut lähistöllä mitään kauppaa ja kioskitkin oli jossain parin kilometrin päässä. Kun näkö meni, en enää lähtenyt kioskiretkille, sillä molemmat kioskeista oli sen verran hankalissa paikoissa, etten yksin sokkona olisi löytänyt ovelle. En ole siis neljään ja puoleen vuoteen käynyt yksin kaupassa.

Nykyään jo pelkkä ajatuskin, yksin kauppaan meno, tuntuu osittain pelottavalta. Minä en pärjää kaupassa täysin omin avuin, joten on pyydettävä kaupan henkilökuntaa apuun. Mutta uskallanko minä ihan oikeasti kävellä vain reteesti kassalle ja pyytää jotain auttamaan? Vielä en sitä tiedä, mutta pakko minun on kai uskaltaa. Ainakin siinä vaiheessa, kun ruoka kaapeista lopppuu. Nyt sentään löydän sinne kauppaan. Jos vielä huomenna muistan reitin.

Kun nyt kerta olen menossa syksyllä Helsinkiin lukioon, haluan osata mennä sinne julkisilla. Välillä tosin julkisilla kouluun meneminen tuntuu pelottavalta ajatukselta, mutta siitä huolimatta. Taksilla olen koulumatkani kulkenut jo kymmenen vuotta, se saa tässä vaiheessa piisata (menin siis eskariinkin taksilla). onneksi sentään bussipysäkit on helpoissa paikoissa ja suhteellisen lähellä.

Valitettavasti Kallion lukio on nyt remontissa niin, ettemme pääse tällä viikolla vielä tutustumaan koulun sisätiloihin. Vesisadekeikkoja siis tiedossa. Nytkin olen aivan märkä. Heinäkuun saan hengähtää tästä reittien opettelemisesta, silloin liikkumistaidonohjaajani lomailee itse. Elokuun alusta, ennen koulunalkuja, on sitten jo uusi tehopätkä.