Tätä jännittävää elämää: autoilua ja hiihtämistä

Kävin eilen hiihtämässä kaverini, ”yleisurheiluavustajani” kanssa. Aamusta laitoin viestiä yhdelle sokkokaverilleni, että miten se hiihtäminen oikein toimiikaan: kannattaako oppaan olla edessä vai takana vai mitä häh. Omasta edellisestä hiihtokerrastani on niin kauan (seitsemän vuotta), etten enää edes muista, miten sen tein.

Tuntui vähän hölmöltä mennä suksien kanssa keskustaan, kun missään teillä ei enää oikeastaan ollut lunta, pelkkää hiekkaa vain. Sää oli kuitenkin aika mukava ja yritin luottaa siihen, että laduilla ehkä vielä olisikin lunta.

Keskustaan matkatessa aloin jo vähän epäillä sitäkin, osaankohan enää edes laittaa monoja suksiin kiinni. Muutenkin mietitytti, mitä mahtaa hiihtelystä tulla niin pitkän tauon jälkeen.

Kun ladulle päästiin, kaikki epäilykset hälvenivät: oli lunta, monot kiinnittyivät ongelmitta siteisiin ja tekniikkakin oli vielä sen verran muistissa, että eteenpäin pääsi. ensimmäiset ongelmat tulivat vasta alamäessä.

Kaverini hiihtotaidot eivät juurikaan omistani poikenneet, vaikka hänellä tätä kokemusta parin viime talven ajalta oli jo kertynyt enemmän kuin minulta (toisaalta hänen hiihtotaukonsa oli ollut myös pidempi kuin minun). Hän sanoi jo aikaisemmin, ettei osaa laskea mäkiä ja mieluummin vain kävelee ne alas. Yhteistuumin päätimme kuitenkin kokeilla loivan mäen laskemista. Kaveri meni edeltä, minä pienen välin jälkeen perässä. Päätin luottaa siihen, että jos latu on hyvä, enköhän pysy sillä, vaikka mäki myös vähän kaartui.

En pysynyt.

Jotain kaveri edestäpäin huuteli, mutten oikein kuullut, mitä. Kivasti kuitenkin kellahdin hänen viereensä ladun sivuun, kun hän kuulemma oli käskenyt minun väistää itseään. Niinpä molemmat olimme sukset ristissä hangessa.

Ei muuta kuin ylös ja jatkamaan matkaa.

Pari alamäkeä kävelimme sukset kainalossa, mutta pari loivaa mäkeä onnistuimme laskemaan molemmat pystyssä. Yhdessä mäessä tosin kaadoin itse itseni, koska vauhti kasvoi sen verran kovaksi, että pelkäsin laskevani edellä menevän kaverin päälle, kun en omien suksien suhinalta kuullut, missä hän menee. Se oli kuitenkin hyvin hallittu kaatuminen, josta pääsi hetkessä taas ylös.

Ylämäet olivat rankkoja. Niissä jotenkin huomasi, etteivät kädet ole ihan parhaassa kunnossa... Yhdessä mäessä meinasi jo usko loppua kesken ja kun vihdoin itseni sain punnerrettua mäen päälle, tuli takaa joku kovalla vauhdilla ohi.

Hiihtolenkkimme välietappina oli Maunulan maja ja munkit. Onnellisesti löysimme perille (onneksi oli opastekyltti) ja tauko munkin syönnin ajaksi teki oikein hyvää. Siitä pääsi jatkamaan melkein uusilla voimilla.

Meillä ei ollut kauheasti hajua siitä, kuinka pääsemme takaisin lähtöpisteeseen. Tarkoitus oli palata lyhyempää reittiä, joten samoja ’jälkiä’ ei voitu hiihtää. Jonkin verran paluumatkasta hiihdimme kuitenkin samaa reittiä ja kun tulimme mäen luo, jonka kanssa olimme ylöspäin tuskastelleet, päätimme kävellä sen alas. Siinä suksia irroitellessamme tuli mäkeä ylös vastaan mies, joka sanoi: "Ei siinä kaadu, siinä on hyvä latu." Mies oli myös napannut kaverini suksen, joka lähti mäkeen itsekseen. Totesin vain hiihtäjämiehelle, että me ollaan kaaduttu jo aika monta kertaa. Niinpä kävelimme mäen alas. Siellä alhaalla kyllä mietin, että olisi tuon ehkä pystyssä pysynyt.

Seuraavassa mäessä kaverini sanoi, ettei hän ainakaan uskalla sitä laskea. Edellisen mäen jälkeen minä kuitenkin itsevarmana sanoin, että voisin kokeilla, kun meidät ohittanutkin hiihtäjä selvitti mäen sulavasti.

Päätin taas luottaa siihen, että latu on hyvässä kunnossa ja pysyn sillä kyllä. No, enpä pysynyt.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin vähän pelottaa, kun tajusin lentäväni kohta lumihankeen – ja samassa lennähdin sinne komeasti suoraan pää edellä ja nauroin. Tuntui siltä, että olisin uponnut syvemmällekin ja jalat vain jäisivät pinnalle heilumaan. En sentään ihan niin syvälle hankeen joutunut, mutta tajusin huudella ja heilutella sauvalla ilmaistakseni olevani hengissä.

Yritin pohtia, miten kummassa pääsen ylös hangesta. Se oli aika haastavaa. Siinä kömpiessäni ja möyriessäni pari hiihtäjää laski taas sen mäen ihan sujuvasti alas… Miten ne pystyivät? Minä en tajua.

Kauhistunut kaveri tuli luokseni kysymään, olenko varmasti ihan kunnossa, etten ole saanut aivotärähdystä tai murtanut luita tai mitään. Hän sanoi, että laskuni näytti aika pelottavalta, koska olin vähällä mennä puuta päin. Yksi ohimenneistä hiihtäjistäkin pysähtyi mäen päällä kysymään, onkohan kaikki kunnossa.

Ilmeisesti oli onnea matkassa, kun lensin ladun sivuun juuri sellaisessa kohdassa, jossa ei ollut puita (täytyy myöntää, että mäkeen lähtiessäni en tullut ajatelleeksi yhtään puiden olemassaoloa). Selvisin siis säikähdyksellä ja pääsin hangesta poiskin, kun ensin vääntyilin irrottamaan sukset jalastani ja olin vähällä upota hankeen kainaloita myöten, sillä siitä latujen vierestä se ei ollut kovinkaan kantavaa.

Hiihdimme vielä jonkin matkaa eteenpäin ja kaverini totesi, ettei hän enää oikein yhtään tiedä, olemmeko menossa oikeaan suuntaan vai ei. Otimme sukset pois ja kävelimme kävelytietä katsomaan, mikä isompi tie edessä on, että missä mahdamme oikein olla. Tulimme sitten loppumatkan bussilla, vaikka hiihtosuunta olikin ollut oikea.

Sellaiset 6 kilometriä taisi tulla reissullamme hiihdettyä. En koskaan ennen ole niin suoranaisesti lentänyt hankeen kuin eilen, se oli aika jännittävää. Joku saisi kyllä selittää, miten mäistä muka voi selvitä pystyssä.

*******

Otsikossa mainostamani autoilu tapahtui vain unessani – tai siis oli tapahtua. Ari Piipoo, Ylen tv-toimittaja tarvitsi ohjelmaansa näkövammaista, joka haluaisi kokeilla autolla ajamista. Minulla oli kuitenkin jotain muuta tekemistä niin, etten voinut ryhtyä telkkaritähdeksi. Piipoo kuitenkin sanoi, että voisin tulla mukaan, kun auto haetaan liikkeestä, että pääsisin silloin ajamaan. Vähän vielä epäröin asiaa, mutta kun seuraavana päivänä joku random poliisi (Ilari) tuli juttelemaan minulle ja äidilleni ilmeisesti ihan huvikseen vaan, hänkin sanoi, että voisi järjestää minut ajamaan, kun auto viedään Ylelle. Silloin innostuin asiasta ja lähdin poliisin matkassa autoliikkeeseen.

Valitettavasti juuri, kun olin selittänyt brasialaiselle liikkeenomistajalle, että minulla oikeastaan on myös Ari Piipoon lupa ajella sillä autolla, auto olikin varastettu. En ikinä päässyt ajamaan. En myöskään tiedä, kuinka sen TV-ohjelman kanssa kävi. (Tässä unessani ei juurikaan ollut visuaalisia elementtejä: sisällä oli ehkä vähän hämärämpää kuin ulkona, ei muuten. Mutta jo unessa mietin, että voin lisätä hiihtokirjoitukseen myös autolla ajoa, joten se oli pakko tehdä.)

Loma-ajan tylsyys ja jotain muuta pientä

Etelä-Suomessa nautitaan hiihtolomasta. Vaikka minun arkeni on silkkaa lomaa, tämä yleinen hiihtolomakin vaikuttaa siihen melko paljon. Ensinäkin kaikista harrastuksista on lomaa, kun musiikkiopistossa noudatetaan koulujen loma-aikoja ja yleisurheiluvalmentaja lennähtää Amerikkaan. Toiseksi olen viikon yksin kotona ensimmäisen kerran sitten… no aika pitkään aikaan – Mikael lennähti perheensä kanssa Tokioon.

Onneksi ensi viikolla on sentään nuorten paralympiaryhmän leiri torstaista sunnuntaihin. Ei tarvitse siis aivan toimettomana olla koko viikkoa. Voisin myös yrittää neuloa miljoonaa keskeneräistä työtäni vähän eteenpäin. Sekin on kivaa, että saan tehdä aivan mitä ruokaa ikinä vaan itse tahdon.

Vähemmän kivaa on, että viime yönä ja tänä aamuna minulle nousi kuumetta. Se on eilisillasta (köh, yötä se oli, kun kotiuduin) vaan koko ajan noussut. Suurella mielenkiinnolla olen seurannut tätä kehitystä ja mittaillut kuumetta vähän turhankin usein. Hetki sitten se vasta kipusi sinne 37 asteeseen, vaikka kovin kuumeinen olo olikin jo puoli astetta vähemmällä lämmöllä. Toivottavasti se ei tästä enää kauheasti nouse, jos jo nyt alan olla sekaisin.

Näin viime yönä unta, jossa minulla oli suu välillä niin kuiva, etten meinannut saada sitä edes kunnolla auki. Kieli oli tarttunut kitalakeen eikä puhummisesta tullut mitään. Uskon alitajuntani halunneen kertoa, että voisin harkita juovani.

Toisessa unessa taas pystyin itse säätelemään tapahtumia. Analysoin niitä ensin kovasti – ”ei kai tuo aio hypätä ikkunasta? Siellä on paloportaat, käytäthän niitä” – ja uni kääntyi mieleni mukaiseksi. Aivan kaikkeen en pystynyt vaikuttamaan, tai sitten en halunnut.

Eilisistä yleisurheilutreeneistä on vähän lihakset kipeinä. Venyttelyä varten pitäisi lämmitellä, jottei lihakset revähdä liian kovista venytyksistä. En ole oikein ikinä jaksanut lämmitellä vain siksi, että vähän venytän kipeää paikkaa. Ehkä nyt kuumeisena ei tarvitsisikaan, kun jo valmiiksi koko kehoa kuumottaa. ;)

Kävin tässä alkuviikosta kaverini kanssa uimassa. Jo Mäkelänrinteen uimahallin löytäminen oli seikkailu sinänsä, muttei siitä nyt sen enempää. Kävimme kylmäaltaalla uimisen perään (minä vähän uittelin jalkojani) ja pidimme keppejä siinä altaan reunalla istuessa käsissämme. Joku ohikulkeva lapsi kysyi: "Äiti, mitä noi tekee noilla sauvoilla?" Ongimmme, tietty!

Mitä sitä sitten näkee, kun ei näe?

Otsikon kysymystä on kysytty minulta aina aika-ajoin, mutta valitettavasti voin vastata siihen ihan vaan omalta osaltani. Kaikki sokeat kokevat sokeuden niin eri tavoin: toiset ovat nähneet joskus, toiset eivät ole nähneet koskaan mitään, toiset erottavat valoa ja hahmoja...

Minä olen nähnyt joskus, mutta vain toisella silmällä. Vasen silmäni on ollut aina ihan täysin sokea, eli käytännössä se tuntuu samalta kuin sitä silmää ei olisikaan. Ikään kuin koettaisin nähdä otsaan piirretyllä silmällä.

Oikea silmäni taas onollut kuusi vuotta sokea, muttei se ole yhtään samalla tavalla sokea kuin vasen. Kun silmästäni meni näkö, erotin vielä ainakin muutaman kuukauden ajan värejä ja hahmoja, valoa tietysti myös. Jos kontrastit olivat hyvät, saatoin hyvinkin erottaa tavaroita pöydältä tai lattialta, kuten myös oven seinästä. Mutta en nähnyt niitä selvästi, kaikki oli pelkkiä väriläiskiä. Väriläiskänäkemisestä oli tietysti oma hyötynsä niin kauan, kun sitä kesti.

Vähitellen värit hiipuivat pois ja erotin enää suunnilleen valoa, jos se oli riittävän kirkasta ja riittävän lähellä. Erotin kuitenkin valosta vielä värejä. Minulla oli sellainen hauska lamppu, jossa oli lasipallo, jota valaistiin alhaalta päin. Valo vaihtoi väriään punaisesta siniseen, sinisestä keltaiseen, keltaisesta vihreään ja taas punaiseen. Tällä lampulla erotin vielä värit, kunhan otin lasipallon pois telineestään ja katsoin suoraan valoon.

Noi Noin viitisen vuotta sitten valonäkökin hiipui hyvin minimaaliseksi, jolloin näinkin sitten valoa enää parista osasta silmää. Silloin saatoin kyllä vielä katsoa, onko huoneessa valot päällä vai ei. Vuosien saatossa viimeisetkin valonäön rippeet ovat karisseet pois ja nyt en ole erottanut valoa lainkaan varmaan kolmeen vuoteen. Lukuunottamatta tietysti sitä silmälääkärin mikroskoopin valoa, joka vaan sattui osumaan sopivaan kohtaan silmää.

Siinä heti, kun näkö alkoi enemmän ja enemmän hiipuilla pois, aivoni alkoivat kehittää minulle "hallusinaatioita" ja kuvittelin näkeväni kaikkea. Aluksi se oli melko pelottavaa, sillä saatoin mukamas nähdä, että edessäni oli joku tai esimerkiksi luistellessa, että laita on ihan vieressä. Ajanmyötä aivojeni kehittelemät näköelämykset ovat tulleet vähemmän pelottaviksi, mutta enemmän rasittaviksi. Silmissäni pyörii suunnilleen koko ajan jotain omituisia geometrisia kuvioita ja eri värejä. Shakkikuvio ja erilaisista "mosaiikeista" kootut tähdet, kolmiot yms. ovat tulleet tässä muutaman vuoden aikana vähän liiankin tutuiksi. Joskus toivon, että aivoni kehittäisivät vähän mielikuvituksellisempaa nähtävää, mutta toive ei hirveästi ole toteutunut. Periaatteessa näen ehkä oikeastaan hyvin sankkaa harmaata sumua, jossa sitten vähän kiertelee kuvioita. Enkä huomaa näkeväni kuvioita silloin, kun en keskity siihen, mitä oikein näen. Pystyn minä onneksi edes vähän vaikuttamaan siihen, mitä oikein näen: jos tahdon nähdä auton, näen sellaisen. Jos tahdon nähdä jonkun tietyn värin, näen sen. Eikä inun tarvitse kuin ajatella autoa tai jotain väriä, niin näen sen kyllä jo.

Olen vasta sokeutumisen jälkeen hoksannut, miten tärkeää visuaalisuus loppujen lopuksi minulle onkaan. Visualisoin ja piirrän todella paljon asioita mieleeni, esimerkiksi karttoja eri paikoista. Enää näkemäni kuvat eivät ole ihan niin tarkkoja tai luonnollisia, mitä ne alkuvaiheessa olivat. Erilaisten lukujonojen ja vuosilukujen muistamisessa minua auttaa se, että näen numerot väreinä. Näen kyllä mös sen numeron muodon - siis ihan mustavalkokirjaimissa - mutta numerot ovat silti aina tietyn värisiä. Pelkkiä numeroita voisi olla hirvittävän vaikea muistaa, mutta kun niihin yhdistää värit, muistaminen helpottuu. Kirjaimetkin näen väreinä ja sen ansiosta opettelin esimerkiksi viime viikolla neuropsykologiassa sanan hemisfääri. Olen melko varma, etten muistaisi sitä, ellen muistaisi kirjainten värejä.

Unien näkeminen onkin sitten vielä jännempi asia. Minun uneni ovat aika paljon toimintasekamelskaa, jossa ei hirveästi ehdi ajatella, näenkö niitä vai aistinko vaan muilla aisteilla. Mutta kyllä, näen unia, jotka ovat välillä hyvin visuaalisia, välillä vähemmän.

Olen unissani usein oma itseni, joskus oma itseni sokeana, joskus taas näkevänä. Vaikka olisinkin unessa sokea, näen silti ympäristöni, siis ainakin paremmin kuin oikeasti. Olen kerran nähnyt unen, joka oli pimeä. Sekin johtui siitä, että unen alussa minulle laitettiin maalipallolasit päähän, etten näkisi. Loppuvaiheilla lasit otettiin pois päästäni ja näin taas.