Loma-ajan tylsyys ja jotain muuta pientä

Etelä-Suomessa nautitaan hiihtolomasta. Vaikka minun arkeni on silkkaa lomaa, tämä yleinen hiihtolomakin vaikuttaa siihen melko paljon. Ensinäkin kaikista harrastuksista on lomaa, kun musiikkiopistossa noudatetaan koulujen loma-aikoja ja yleisurheiluvalmentaja lennähtää Amerikkaan. Toiseksi olen viikon yksin kotona ensimmäisen kerran sitten… no aika pitkään aikaan – Mikael lennähti perheensä kanssa Tokioon.

Onneksi ensi viikolla on sentään nuorten paralympiaryhmän leiri torstaista sunnuntaihin. Ei tarvitse siis aivan toimettomana olla koko viikkoa. Voisin myös yrittää neuloa miljoonaa keskeneräistä työtäni vähän eteenpäin. Sekin on kivaa, että saan tehdä aivan mitä ruokaa ikinä vaan itse tahdon.

Vähemmän kivaa on, että viime yönä ja tänä aamuna minulle nousi kuumetta. Se on eilisillasta (köh, yötä se oli, kun kotiuduin) vaan koko ajan noussut. Suurella mielenkiinnolla olen seurannut tätä kehitystä ja mittaillut kuumetta vähän turhankin usein. Hetki sitten se vasta kipusi sinne 37 asteeseen, vaikka kovin kuumeinen olo olikin jo puoli astetta vähemmällä lämmöllä. Toivottavasti se ei tästä enää kauheasti nouse, jos jo nyt alan olla sekaisin.

Näin viime yönä unta, jossa minulla oli suu välillä niin kuiva, etten meinannut saada sitä edes kunnolla auki. Kieli oli tarttunut kitalakeen eikä puhummisesta tullut mitään. Uskon alitajuntani halunneen kertoa, että voisin harkita juovani.

Toisessa unessa taas pystyin itse säätelemään tapahtumia. Analysoin niitä ensin kovasti – ”ei kai tuo aio hypätä ikkunasta? Siellä on paloportaat, käytäthän niitä” – ja uni kääntyi mieleni mukaiseksi. Aivan kaikkeen en pystynyt vaikuttamaan, tai sitten en halunnut.

Eilisistä yleisurheilutreeneistä on vähän lihakset kipeinä. Venyttelyä varten pitäisi lämmitellä, jottei lihakset revähdä liian kovista venytyksistä. En ole oikein ikinä jaksanut lämmitellä vain siksi, että vähän venytän kipeää paikkaa. Ehkä nyt kuumeisena ei tarvitsisikaan, kun jo valmiiksi koko kehoa kuumottaa. ;)

Kävin tässä alkuviikosta kaverini kanssa uimassa. Jo Mäkelänrinteen uimahallin löytäminen oli seikkailu sinänsä, muttei siitä nyt sen enempää. Kävimme kylmäaltaalla uimisen perään (minä vähän uittelin jalkojani) ja pidimme keppejä siinä altaan reunalla istuessa käsissämme. Joku ohikulkeva lapsi kysyi: "Äiti, mitä noi tekee noilla sauvoilla?" Ongimmme, tietty!

Pelkokynnyksiä ja urheilua

Tämä on taas näitä asioita, joiden ääneen sanominen (tai kirjoittaminen) kuulostaa vähän hölmöltä: tänään kävin ensimmäisen kerran yksin uimahallissa. Voihan tietysti olla, ettei joku vaan koskaan tule käyneeksi yksin uimassa, vaan aina on seuraa, mutta silloin se ei johdu uskalluksesta tai muusta sellaisesta syystä. Olen asunut syyskuusta lähtien käytännössä ihan uimahallin vieressä ja varmaan ihan yhtä kauan suunnitellut meneväni uimaan. Siinä on kuitenkin ollut aika iso pelkokynnys.

Päätin, että tänään viimein ylitän sen pelkokynnyksen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun päätän tehdä niin. Nyt kuitenkin olin jo aika monta kertaa tehnyt mielikuvaharjoittelua uintireissustani – olen käynyt päässä läpi reittiä kotoa uimahallille ja uimahallin sisätiloja – että oli jo pakko uskaltautua. Pakkasin uintirepun edellisenä päivänä valmiiksi ja laitoin herätyskellon soimaan puoli seitsemältä, eli täysin kouluttomana päivänä aika aikaisin. Herätyskellon soidessa meni hetki tajuta, miksi kummassa minun muka pitäisi nousta ylös. Olin suunnitellut olevani uimahalilla seitsemältä, mutta siinä aamun pohdinnoissa (”menisinkö sittenkään uimaan, jos jäisin vaan nukkumaan”) meni aikaa niin, että lähdin kotoa vasta seitsemältä. Rapun ovesta astuessani ajattelin vaan: ”Täytyy ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa.” (Tuo ajatus on jostain kirjasta tahi muusta kirjallisesta tuotoksesta, mutten muista yhtään, mistä. Jos joku muu tunnistaa, niin kertokoon – saadaan sitten lähdetiedot kuntoon…) Päätin myös, että jos en löydäkään uimahallille, tulen vaan kotiin. Yrityskin on jo parempi kuin ei mitään.

Kun opettelin uimahallireitin, ei lumesta ollut vielä tietoakaan. Niinpä nyt matkaaminen kohti hallia oli vähän sellaista ”ei oikeasti hajuakaan, missä olen, mutta tuohon suuntaan” –tyylistä. Olin ihan hukassa ja jonkin aikaa edes takaisin kuljettua arvelin melkein tietäväni, mikä meni pieleen ja mihin minun pitäisi suunnata, mutten jotenkin enää jaksanut yrittää vaan päätin mennä takaisin kotiin. Siinä seistessäni kuitenkin yksi koiranulkoiluttaja (edellisen koira vaan haukkui minulle) kysyi, tarvitsenko apua. Hän opasti minut uimahallin ovelle ja viimeistään silloin tajusin, missä olin mennyt vikaan.

Silloin, kun hallin sisätiloja opettelin, oli siellä ihmisiäkin sen verran, että kassa löytyi muuta menoa kuuntelemalla helposti. Vähän seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ollut aulassa ketään. Kesti hetken, ennen kuin osasin suunnata kassalle. Lipunmyyjätyyppi kysyi, olenko käynyt siellä ennen. Vakuutin käyneeni mutta ilmaisin myös epävarmuuteni siitä, löydänköhän sittenkään oikein mitään. Onnistuin jotenkin vaikuttamaan hyvin epätoivoiselta ja –onnistuvalta yksilöltä, kun laukkujanikin pudottelin koko ajan, joten kassatyyppi ohjasi minut portille, jolle piti korttia näyttää. Siitä eteenpäin olinkin taas oman onneni nojassa.

Onneksi seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ole paljon porukkaa. Vapaa kaappi oli siis helppo löytää. Katsoessani kelloa olin vähän hämmentynyt: kaikesta eksymisestä ja säädöstä huolimatta oli kulunut vain 20 minuuttia siitä, kun lähdin kotoa.

Jossain vaiheessa jo ajattelin, että tämä uintireissu vaatii niin paljon omien pelkokynnysten ylittämistä ja on kovin stressaava, että jos halliin saakka löydän, istun vaan pukuhuoneessa hengittelemässä – korkeintaan käyn suihkussa – ja lähden pois. Mutta ehei, kyllä sinne uimaankin sitten piti päästä. Vapaa suihku oli helppo löytää (sen jälkeen, kun oli löytänyt vapaan tötsän tavaroilleen) sieltä, mistä ei kuulunut suihkun ääntä. tietysti minulla oli myös keppi matkassa, etten nyt ihan vaan törpöltä ihmiseltä vaikuta. Uimavalvojan tiskiltä sain ”radalla näkövammainen” –kyltin ja valvojaheppu opasti minut melko tyhjälle radalle. Hänkin kysyi, olenko käynyt siellä aikaisemmin. ”Joo, mutten koskaan ennen yksin.”

Tämän uintireissun tarkoituksena oli aloittaa aamu reippaasti ja vähän vetreyttää lihaksia. En siis jaksanut kauhean kauaa uida, sain ne lihakset riittävästi vetreytymään. Suuntaaminen kepin, juomapullon ja näkövammaisesta uimarista varoittavan kyltin kanssa takaisin uimavalvojan tiskille oli aika jännää. Uimahallissa on paljon hassuja kaikuja ja kun menossa oli joku vesijumppajuttu, musiikki ja vetäjän puhe mikkiin vähän vielä toi lisäelementtejä äänimaailmaan. Löysin kuitenkin takaisin oikeaan paikkaan ja suihkutiloissakin vielä sille tötsälle, jossa tavarani oli. oma kaappikin löytyi. Olin uinut vaan puolisen tuntia, mutta tänään se oli jo ihan riittävä.

Kotimatka oli melkein yhtä jännittävä kuin menomatkakin. Sattumalta löysin tieltä toiselle tielle nousevat portaat, joita en edes etsinyt. Päätin kuitenkin käyttää niitä, sillä en suinkaan ole varma, olisinko löytänyt lumihangesta sitä koloa, josta menee liukas polku ylämäkeen ja rappuni viereen. Ehkä porrasreitti oli hitusen pidempi, mutta ainakin siten löysin kotiin.

En tiedä, voiko elämässä tulla enää vastaan mitään pelottavaa tai hankalaa, kun tämäkin on nyt tehty. Itsensä ja omien pelkojensa ylittäminen on aika antoisaa.

*******

Lauantaina kävin yleisurheilukisoissa, siis ihan urheilemassa. Siitä on jotakuinkin 3,5 vuotta, kun lopetin yleisurheilun treenaamisen. Lukion aikana liikuntaharrastuksenani on käytännössä ollut vaan koulun portaat. en siis kauhean tarkkaan tiedä, mikä sai minut lähtemään kisoihin. Juoksin 60 metriä (hallikisoissa se on lyhin pikamatka) ja hyppäsin pituutta. Olin käynyt noin puolitoista viikkoa ennen kisoja entisen valmentajani kanssa vähän treenaamassa ja katsomassa, toimiiko meillä kummallakaan enää juoksu ja erityisesti toimiiko se yhdessä. Tämän yhden harjoituksen pohjalta oli oikein hauskaa juosta 60 metriä samassa ajassa kuin neljä vuotta sitten ja hypätä pituutta pidemmälle kuin koskaan ennen kisoissa. Treenaaminen on lahjattomille tai sitten Kallion lukion portaat on hyvä harrastus. (Koska muita sokkonaisia ei kisoihin osallistunut, tuloksena oli kaksi sm-kultaa. ensimmäiset yleisurheilukultani aikuisten kisoista. Aika huvittavaa.)

*******

Tekisi vähän mieli angstata englannista, mutta senkin ajan voin käyttää hyödyllisemmin ja lukea englantia. Tosin lähden kyllä ostamaan pikkusiskoilleni synttärilahjoja... Minulla on siis pienoinen englanti-ongelma taas tällä hetkellä, muttei siitä sen enempää.

"Musta tuntuu siltä, etten mä näe mitään."

Minulta pääsee välillä ihan spontaanisti vähän hölmöjä lipsahduksia. Joskus olen isoveljeni varoittaessa jostain esteestä todennut: "Kyllä mä sen tiedän, en mä mikään sokee oo." Eilen uimarannalta lähtiessämme suustani lipsahti otsikkoon päässyt lausahdus.

En todellakaan ajattele koko ajan olevani sokea, enkä oikeastaan edes huomaa sitä kunnolla, joten joskus pääsee lipsahtamaan. Eilen sitten ilmeisesti vaan tuli sellainen hetki, "etten nähnyt mitään" ja rannalla olikin yhtäkkiä vaikea seurata muita pelkästään äänen perusteella.

Voin myös sanoa, että on hauskaa pelata Twisteriä niin, ettei minulla ole hajuakaan, missä ne väritäplät on. Tiedän kyllä, missä järjestyksessä mikäkin väri laudalla on, mutta täplän tarkka siainti ei sitten olekaan hallussa. Voisin ihan yhtä hyvin pelata Twisteriä valkoisella lakanalla. Siinä pelin tiimellyksessäkin minulta taas vähän lipsahti. Veli: "Se täplä on varattu." Minä: "Ai, en mä huomannut, kun sun jalka ei ollut kunnolla täplällä." Lipsahdusten jälkeen on aina oikein hauska tajuta, että enhän minä nyt taas voinut tätäkään nähdä.

Mölkky on hauska seurapeli, jossa on helppo olla mukana. Joku vaan aina käy antamassa äänimerkkiä sieltä, missä mölkkypalikat oikein ovat. Onnistuin heittämään 12. Aliasta pelasimme joukolla niin, että minulla oli seurueen islantilainen silminä kuiskaamassa sanoja korvaani.

Pitkäksi venähtäneen illanvieton jälkeen tänään on vuorossa löhöpäivä. Hyvässä ja rennossa seurassa aika lentää.