Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pelko. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, toukokuuta 11, 2011

litsepääsemätön yksinlaulukammo

Monesta pelosta ja kammosta olen päässyt eroon, mutta näemmä olen saanut uuden kammon, joka nyt ihan oikeasti vaikeuttaa asioita.

Yksin laulaminen on tällä hetkellä varmaan kamalinta, mitä tiedän. en ymmärrä, mistä kammoni on oikein tullut.

Pystyn laulamaan läheisimpien kavereideni kuullen ongelmitta, vähän vähemmän läheisten kavereiden kuullen hieman jännittäen, pystyn laulamaan ”läpällä” ihan hyvin. Mutta jos minun täytyy esiintyä yksin laulaen, en kykene siihen. Esiintymiseen lasketaan tässä nyt kaikki tilanteet, joissa oikeasti lauluani kuunnellaan.

Kahdeksannella luokalla olen vielä esiintynyt isoisäni syntymäpäivillä laulaen yksin kitarasäestyksellä. Lukion ensimmäisellä luokalla musiikinkurssin palautetilanteessa lauloin opettajalleni, vaikka se jännitti melkoisen paljon. Viime vuonna Shakespearia esittäessä pystyin laulamaan yksin, vaikka se jännittikin aivan mielettömän paljon – helpotus oli, kun sai rauhassa laulaa pieleen. Ja, kuten kaverini minua muistutti, vuosi sitten pystyin vielä laulamaan musiikkiopiston pääsykokeissa pieniä melodiapätkiä, vaikka se jännittikin. nyt en saa suustani ääntäkään.

Viime jaksossa olleessa musaproggiksessa olisin saanut yhteen kappaleeseen laulusoolon. Parissa harjoituksissa lauloin sen, jännitin aivan sairaasti ja lauloin pieleen ja väärään aikaan ja mitä vielä. Loppujen lopuksi minun oli aivan pakko pyytää, että saisin laulaa sen jutun jonkun toisen kanssa, koska en vaan oikeasti pysty siihen yksin. Taisin olla ainut proggiksessa laulaneista, joka ei laulanut sooloa. Minä en vaan kyennyt.

Maanantaina minulla oli musiikinteoriakoe, jonka jälkeen olisi pitänyt suorittaa pieni primavistalaulukoe – siis laulaa noin tahdin mittaisia pätkiä suoraan nuoteista. Kirjoitin nuotit pisteille, enkä oikeastaan ehtinyt jännittää laulamista etukäteen lainkaan. Opettaja lauloi ensimmäisen tahdin malliksi ja pyysi toistamaan. Olin vähällä avata suuni, mutta sadasosan miettimistauko esti kaiken. en saanut suustani nuotin nuottia. Opettaja lauloi tahdin uudestaan malliksi, mutta minä en kerta kaikkiaan pystynyt laulamaan. Menin käytävälle odottamaan, että kaverini käy suorittamassa saman kokeen.

Kammoni yksinlaulua kohtaan on salakavalasti päässyt kasvamaan niin suureksi, että kun opettaja tuli vielä kysymään, haluaisinko yrittää laulaa ne kuusi tahtia, minä kieltäydyin itkien. En vaan yksinkertaisesti pystynyt siihen.

en todellakaan tajua, mistä kammoni on tullut tai mitä oikeastaan edes pelkään. Tiedän osaavani laulaa ihan hyvin, tiedän pysyväni äänessä ja kaikkea sellaista. Pystyn laulamaan heti, jos joku muu laulaa kanssani – vaikka vain eri stemmaa, mutta kunhan on joku toinenkin äänessä. Tuossa primavistakoetilanteessa sisältäni nousi vain niin suuri esto, että hyvä kun pystyin edes hengittämään.

Vuosi sitten olisin vielä kyennnyt tuonkin kokeen selvittämään. Nyt siitä ei tullut mitään.

Minun olisi pakko päästä laulukammostani eroon, jotta voin läpäistä musiikin teoriakokeen. Joko ensi tai sitä seuraavana maanantaina pitäisi uudestaan laulaa primavistana. en tiedä, pystynkö.

tiistaina, maaliskuuta 01, 2011

Pelkokynnyksiä ja urheilua

Tämä on taas näitä asioita, joiden ääneen sanominen (tai kirjoittaminen) kuulostaa vähän hölmöltä: tänään kävin ensimmäisen kerran yksin uimahallissa. Voihan tietysti olla, ettei joku vaan koskaan tule käyneeksi yksin uimassa, vaan aina on seuraa, mutta silloin se ei johdu uskalluksesta tai muusta sellaisesta syystä. Olen asunut syyskuusta lähtien käytännössä ihan uimahallin vieressä ja varmaan ihan yhtä kauan suunnitellut meneväni uimaan. Siinä on kuitenkin ollut aika iso pelkokynnys.

Päätin, että tänään viimein ylitän sen pelkokynnyksen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun päätän tehdä niin. Nyt kuitenkin olin jo aika monta kertaa tehnyt mielikuvaharjoittelua uintireissustani – olen käynyt päässä läpi reittiä kotoa uimahallille ja uimahallin sisätiloja – että oli jo pakko uskaltautua. Pakkasin uintirepun edellisenä päivänä valmiiksi ja laitoin herätyskellon soimaan puoli seitsemältä, eli täysin kouluttomana päivänä aika aikaisin. Herätyskellon soidessa meni hetki tajuta, miksi kummassa minun muka pitäisi nousta ylös. Olin suunnitellut olevani uimahalilla seitsemältä, mutta siinä aamun pohdinnoissa (”menisinkö sittenkään uimaan, jos jäisin vaan nukkumaan”) meni aikaa niin, että lähdin kotoa vasta seitsemältä. Rapun ovesta astuessani ajattelin vaan: ”Täytyy ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa.” (Tuo ajatus on jostain kirjasta tahi muusta kirjallisesta tuotoksesta, mutten muista yhtään, mistä. Jos joku muu tunnistaa, niin kertokoon – saadaan sitten lähdetiedot kuntoon…) Päätin myös, että jos en löydäkään uimahallille, tulen vaan kotiin. Yrityskin on jo parempi kuin ei mitään.

Kun opettelin uimahallireitin, ei lumesta ollut vielä tietoakaan. Niinpä nyt matkaaminen kohti hallia oli vähän sellaista ”ei oikeasti hajuakaan, missä olen, mutta tuohon suuntaan” –tyylistä. Olin ihan hukassa ja jonkin aikaa edes takaisin kuljettua arvelin melkein tietäväni, mikä meni pieleen ja mihin minun pitäisi suunnata, mutten jotenkin enää jaksanut yrittää vaan päätin mennä takaisin kotiin. Siinä seistessäni kuitenkin yksi koiranulkoiluttaja (edellisen koira vaan haukkui minulle) kysyi, tarvitsenko apua. Hän opasti minut uimahallin ovelle ja viimeistään silloin tajusin, missä olin mennyt vikaan.

Silloin, kun hallin sisätiloja opettelin, oli siellä ihmisiäkin sen verran, että kassa löytyi muuta menoa kuuntelemalla helposti. Vähän seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ollut aulassa ketään. Kesti hetken, ennen kuin osasin suunnata kassalle. Lipunmyyjätyyppi kysyi, olenko käynyt siellä ennen. Vakuutin käyneeni mutta ilmaisin myös epävarmuuteni siitä, löydänköhän sittenkään oikein mitään. Onnistuin jotenkin vaikuttamaan hyvin epätoivoiselta ja –onnistuvalta yksilöltä, kun laukkujanikin pudottelin koko ajan, joten kassatyyppi ohjasi minut portille, jolle piti korttia näyttää. Siitä eteenpäin olinkin taas oman onneni nojassa.

Onneksi seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ole paljon porukkaa. Vapaa kaappi oli siis helppo löytää. Katsoessani kelloa olin vähän hämmentynyt: kaikesta eksymisestä ja säädöstä huolimatta oli kulunut vain 20 minuuttia siitä, kun lähdin kotoa.

Jossain vaiheessa jo ajattelin, että tämä uintireissu vaatii niin paljon omien pelkokynnysten ylittämistä ja on kovin stressaava, että jos halliin saakka löydän, istun vaan pukuhuoneessa hengittelemässä – korkeintaan käyn suihkussa – ja lähden pois. Mutta ehei, kyllä sinne uimaankin sitten piti päästä. Vapaa suihku oli helppo löytää (sen jälkeen, kun oli löytänyt vapaan tötsän tavaroilleen) sieltä, mistä ei kuulunut suihkun ääntä. tietysti minulla oli myös keppi matkassa, etten nyt ihan vaan törpöltä ihmiseltä vaikuta. Uimavalvojan tiskiltä sain ”radalla näkövammainen” –kyltin ja valvojaheppu opasti minut melko tyhjälle radalle. Hänkin kysyi, olenko käynyt siellä aikaisemmin. ”Joo, mutten koskaan ennen yksin.”

Tämän uintireissun tarkoituksena oli aloittaa aamu reippaasti ja vähän vetreyttää lihaksia. En siis jaksanut kauhean kauaa uida, sain ne lihakset riittävästi vetreytymään. Suuntaaminen kepin, juomapullon ja näkövammaisesta uimarista varoittavan kyltin kanssa takaisin uimavalvojan tiskille oli aika jännää. Uimahallissa on paljon hassuja kaikuja ja kun menossa oli joku vesijumppajuttu, musiikki ja vetäjän puhe mikkiin vähän vielä toi lisäelementtejä äänimaailmaan. Löysin kuitenkin takaisin oikeaan paikkaan ja suihkutiloissakin vielä sille tötsälle, jossa tavarani oli. oma kaappikin löytyi. Olin uinut vaan puolisen tuntia, mutta tänään se oli jo ihan riittävä.

Kotimatka oli melkein yhtä jännittävä kuin menomatkakin. Sattumalta löysin tieltä toiselle tielle nousevat portaat, joita en edes etsinyt. Päätin kuitenkin käyttää niitä, sillä en suinkaan ole varma, olisinko löytänyt lumihangesta sitä koloa, josta menee liukas polku ylämäkeen ja rappuni viereen. Ehkä porrasreitti oli hitusen pidempi, mutta ainakin siten löysin kotiin.

En tiedä, voiko elämässä tulla enää vastaan mitään pelottavaa tai hankalaa, kun tämäkin on nyt tehty. Itsensä ja omien pelkojensa ylittäminen on aika antoisaa.

*******

Lauantaina kävin yleisurheilukisoissa, siis ihan urheilemassa. Siitä on jotakuinkin 3,5 vuotta, kun lopetin yleisurheilun treenaamisen. Lukion aikana liikuntaharrastuksenani on käytännössä ollut vaan koulun portaat. en siis kauhean tarkkaan tiedä, mikä sai minut lähtemään kisoihin. Juoksin 60 metriä (hallikisoissa se on lyhin pikamatka) ja hyppäsin pituutta. Olin käynyt noin puolitoista viikkoa ennen kisoja entisen valmentajani kanssa vähän treenaamassa ja katsomassa, toimiiko meillä kummallakaan enää juoksu ja erityisesti toimiiko se yhdessä. Tämän yhden harjoituksen pohjalta oli oikein hauskaa juosta 60 metriä samassa ajassa kuin neljä vuotta sitten ja hypätä pituutta pidemmälle kuin koskaan ennen kisoissa. Treenaaminen on lahjattomille tai sitten Kallion lukion portaat on hyvä harrastus. (Koska muita sokkonaisia ei kisoihin osallistunut, tuloksena oli kaksi sm-kultaa. ensimmäiset yleisurheilukultani aikuisten kisoista. Aika huvittavaa.)

*******

Tekisi vähän mieli angstata englannista, mutta senkin ajan voin käyttää hyödyllisemmin ja lukea englantia. Tosin lähden kyllä ostamaan pikkusiskoilleni synttärilahjoja... Minulla on siis pienoinen englanti-ongelma taas tällä hetkellä, muttei siitä sen enempää.

tiistaina, syyskuuta 09, 2008

Soluttautumista joukkoon

Siltä minusta tuntuu. Siltä, että olen soluttautuja ja yritän soluttautua muiden lukiolaisten joukkoon. Ehkä sopeutuminen olisi kuitenkin tässä kohtaa parempi sana.

Minä yritän näyttää muille, että olen muutakin kuin sokea. Olen muutakin, kuin koko ikänsä näkövammaisena ollut lukiolainen. Minussa on muutakin kuin näkövamma.

Meidän piti kirjallisessa ilmaisussa tehdä minä-kuvaukset, jotka laitettiin koulun seinälle kaikkien nähtäväksi. Tehtävän sai toteuttaa lähes missä muodossa tahansa. En kirjoittanut minäkuvaukseen kertaakaan, että olen sokea, tai en näe, tai olen aina ollut näkövammainen, tai en ole ikinä nähnyt kunnolla. Minun minäkuvaus oli "minä-pussi", "I bag" tai vaikka "minä pussissa". Kyseessä on siis pussi, jossa on paperilappuja. Jokaisessa lapussa lukee jokin fakta minusta. Vaikka minä olen ensisijaisesti muutakin kuin näkövammainen, näkövamma on kuitenkin hyvin suuri osa minua. Halusin sen siis ilmaista minä-työssänikin. Ratkaisin ongelman kirjoittamalla pari lappua pistekirjoituksella ja liittämällä mukaan pisteaakkoset. En sano suoraan olevani sokea, mutta jos joku ei sitä tajua, on se ihme.

Jostain syystä pyrin hyvin pitkälle välttämään näkövammaisuuteni korostamista. Silti teen sitä melkein huomaamattani. Silti yritän aina laittaa näkemättömyyteni enemmän hauskaksi asiaksi. Esimerkiksi musiikintunnilla, kun katsoimme dokumenttia, kysäisin ihan yleisesti: "Mihin suuntaan mu npitää katsoa?" Ihmiset kyselevät minulta sokeudesta ja siitä, miten pystyn tekemään asioita. En minä voi olla vastaamatta. Puhun sentään muustakin kuin näkövammaisuudesta. Yritän olla selittämättä koko ajan joistain näkkärikavereistani tai muusta näkövammaistoiminnasta.

Kirjallisen ilmaisun ensimmäinen kunnon kirjoitustehtävä oli lapsuusmuisto. Kauhukseni huomasin, että melkein kaikki muistoni liittyvät jotenkin siihen, etten näe tai näen ainakin huonommin kuin muut. Nyt alan muistaa jo paljon muitakin asioita. Paljon sellaista, mistä olisin voinut kirjoittaa ja mikä olisi vaikuttanut normaalimmalta muistolta kuin se, jonka kirjoitin. Minulla oli jopa yksi sellainen vaihtoehtona. Mutta silti jaoin muun killin ryhmäni kanssa sen ensimmäisen ja viimeisen kerran, kun olen oikeasti nähnyt tähtiä. Se oli silloin hieno hetki, se on edelleen hieno ja tärkeä muisto.

Minua hävetti lukea tekstini ääneen tunnilla. "Miksi minun piti kirjoittaa tästä? Miksen minä osannut kirjoittaa tätä paremmin? Miksi näin? Miksen sanonut tuota asiaa eri tavalla?" Hävetti ja pelotti. Pelkäsin sitä, miten ihmiset ymmärtävät tekstini. Pitävätkö ne minua ihan typeränä, kun olen innoissani kiikaroinut taivaalle nähdäkseni vain muutaman tähden? Jo pelkästään oman tekstin lukeminen on minusta hirveää. Tuollaisen tekstin, joka on minulle tärkeä muisto ja jota olen pohtinut pitkään, kirjoittanut melkein sydänverellä, lukeminen oli vielä kamalampaa. Tietokoneen puhesyntikan perässä tekstin luku ei ole nopeaa ja se takkuili paljon, tämä lisäsi häpeääni sitä kohtaan. Olen silti edelleen hengissä.