tiistaina, maaliskuuta 01, 2011

Pelkokynnyksiä ja urheilua

Tämä on taas näitä asioita, joiden ääneen sanominen (tai kirjoittaminen) kuulostaa vähän hölmöltä: tänään kävin ensimmäisen kerran yksin uimahallissa. Voihan tietysti olla, ettei joku vaan koskaan tule käyneeksi yksin uimassa, vaan aina on seuraa, mutta silloin se ei johdu uskalluksesta tai muusta sellaisesta syystä. Olen asunut syyskuusta lähtien käytännössä ihan uimahallin vieressä ja varmaan ihan yhtä kauan suunnitellut meneväni uimaan. Siinä on kuitenkin ollut aika iso pelkokynnys.

Päätin, että tänään viimein ylitän sen pelkokynnyksen. Ei ole ensimmäinen kerta, kun päätän tehdä niin. Nyt kuitenkin olin jo aika monta kertaa tehnyt mielikuvaharjoittelua uintireissustani – olen käynyt päässä läpi reittiä kotoa uimahallille ja uimahallin sisätiloja – että oli jo pakko uskaltautua. Pakkasin uintirepun edellisenä päivänä valmiiksi ja laitoin herätyskellon soimaan puoli seitsemältä, eli täysin kouluttomana päivänä aika aikaisin. Herätyskellon soidessa meni hetki tajuta, miksi kummassa minun muka pitäisi nousta ylös. Olin suunnitellut olevani uimahalilla seitsemältä, mutta siinä aamun pohdinnoissa (”menisinkö sittenkään uimaan, jos jäisin vaan nukkumaan”) meni aikaa niin, että lähdin kotoa vasta seitsemältä. Rapun ovesta astuessani ajattelin vaan: ”Täytyy ottaa nenästä kiinni ja sukeltaa.” (Tuo ajatus on jostain kirjasta tahi muusta kirjallisesta tuotoksesta, mutten muista yhtään, mistä. Jos joku muu tunnistaa, niin kertokoon – saadaan sitten lähdetiedot kuntoon…) Päätin myös, että jos en löydäkään uimahallille, tulen vaan kotiin. Yrityskin on jo parempi kuin ei mitään.

Kun opettelin uimahallireitin, ei lumesta ollut vielä tietoakaan. Niinpä nyt matkaaminen kohti hallia oli vähän sellaista ”ei oikeasti hajuakaan, missä olen, mutta tuohon suuntaan” –tyylistä. Olin ihan hukassa ja jonkin aikaa edes takaisin kuljettua arvelin melkein tietäväni, mikä meni pieleen ja mihin minun pitäisi suunnata, mutten jotenkin enää jaksanut yrittää vaan päätin mennä takaisin kotiin. Siinä seistessäni kuitenkin yksi koiranulkoiluttaja (edellisen koira vaan haukkui minulle) kysyi, tarvitsenko apua. Hän opasti minut uimahallin ovelle ja viimeistään silloin tajusin, missä olin mennyt vikaan.

Silloin, kun hallin sisätiloja opettelin, oli siellä ihmisiäkin sen verran, että kassa löytyi muuta menoa kuuntelemalla helposti. Vähän seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ollut aulassa ketään. Kesti hetken, ennen kuin osasin suunnata kassalle. Lipunmyyjätyyppi kysyi, olenko käynyt siellä ennen. Vakuutin käyneeni mutta ilmaisin myös epävarmuuteni siitä, löydänköhän sittenkään oikein mitään. Onnistuin jotenkin vaikuttamaan hyvin epätoivoiselta ja –onnistuvalta yksilöltä, kun laukkujanikin pudottelin koko ajan, joten kassatyyppi ohjasi minut portille, jolle piti korttia näyttää. Siitä eteenpäin olinkin taas oman onneni nojassa.

Onneksi seitsemän jälkeen tiistaiaamuna ei ole paljon porukkaa. Vapaa kaappi oli siis helppo löytää. Katsoessani kelloa olin vähän hämmentynyt: kaikesta eksymisestä ja säädöstä huolimatta oli kulunut vain 20 minuuttia siitä, kun lähdin kotoa.

Jossain vaiheessa jo ajattelin, että tämä uintireissu vaatii niin paljon omien pelkokynnysten ylittämistä ja on kovin stressaava, että jos halliin saakka löydän, istun vaan pukuhuoneessa hengittelemässä – korkeintaan käyn suihkussa – ja lähden pois. Mutta ehei, kyllä sinne uimaankin sitten piti päästä. Vapaa suihku oli helppo löytää (sen jälkeen, kun oli löytänyt vapaan tötsän tavaroilleen) sieltä, mistä ei kuulunut suihkun ääntä. tietysti minulla oli myös keppi matkassa, etten nyt ihan vaan törpöltä ihmiseltä vaikuta. Uimavalvojan tiskiltä sain ”radalla näkövammainen” –kyltin ja valvojaheppu opasti minut melko tyhjälle radalle. Hänkin kysyi, olenko käynyt siellä aikaisemmin. ”Joo, mutten koskaan ennen yksin.”

Tämän uintireissun tarkoituksena oli aloittaa aamu reippaasti ja vähän vetreyttää lihaksia. En siis jaksanut kauhean kauaa uida, sain ne lihakset riittävästi vetreytymään. Suuntaaminen kepin, juomapullon ja näkövammaisesta uimarista varoittavan kyltin kanssa takaisin uimavalvojan tiskille oli aika jännää. Uimahallissa on paljon hassuja kaikuja ja kun menossa oli joku vesijumppajuttu, musiikki ja vetäjän puhe mikkiin vähän vielä toi lisäelementtejä äänimaailmaan. Löysin kuitenkin takaisin oikeaan paikkaan ja suihkutiloissakin vielä sille tötsälle, jossa tavarani oli. oma kaappikin löytyi. Olin uinut vaan puolisen tuntia, mutta tänään se oli jo ihan riittävä.

Kotimatka oli melkein yhtä jännittävä kuin menomatkakin. Sattumalta löysin tieltä toiselle tielle nousevat portaat, joita en edes etsinyt. Päätin kuitenkin käyttää niitä, sillä en suinkaan ole varma, olisinko löytänyt lumihangesta sitä koloa, josta menee liukas polku ylämäkeen ja rappuni viereen. Ehkä porrasreitti oli hitusen pidempi, mutta ainakin siten löysin kotiin.

En tiedä, voiko elämässä tulla enää vastaan mitään pelottavaa tai hankalaa, kun tämäkin on nyt tehty. Itsensä ja omien pelkojensa ylittäminen on aika antoisaa.

*******

Lauantaina kävin yleisurheilukisoissa, siis ihan urheilemassa. Siitä on jotakuinkin 3,5 vuotta, kun lopetin yleisurheilun treenaamisen. Lukion aikana liikuntaharrastuksenani on käytännössä ollut vaan koulun portaat. en siis kauhean tarkkaan tiedä, mikä sai minut lähtemään kisoihin. Juoksin 60 metriä (hallikisoissa se on lyhin pikamatka) ja hyppäsin pituutta. Olin käynyt noin puolitoista viikkoa ennen kisoja entisen valmentajani kanssa vähän treenaamassa ja katsomassa, toimiiko meillä kummallakaan enää juoksu ja erityisesti toimiiko se yhdessä. Tämän yhden harjoituksen pohjalta oli oikein hauskaa juosta 60 metriä samassa ajassa kuin neljä vuotta sitten ja hypätä pituutta pidemmälle kuin koskaan ennen kisoissa. Treenaaminen on lahjattomille tai sitten Kallion lukion portaat on hyvä harrastus. (Koska muita sokkonaisia ei kisoihin osallistunut, tuloksena oli kaksi sm-kultaa. ensimmäiset yleisurheilukultani aikuisten kisoista. Aika huvittavaa.)

*******

Tekisi vähän mieli angstata englannista, mutta senkin ajan voin käyttää hyödyllisemmin ja lukea englantia. Tosin lähden kyllä ostamaan pikkusiskoilleni synttärilahjoja... Minulla on siis pienoinen englanti-ongelma taas tällä hetkellä, muttei siitä sen enempää.

8 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Hih, minä olen käyttänyt tuota "nenästä kiinni" -vertausta sekä omassa blogissa että Bettyssä. :)

Se tunne, kun ylittää oman pelkonsa ja voittaa itsensä, on sanoinkuvaamaton. Ainakin minulla se todella toimii: kun selvisin tästä, selviän mistä vain.

Liiolii kirjoitti...

Luin tätä kuin jännityskertomusta! :D Taitaa olla mun vakkariuimahalli missä kävit.

Ronja kirjoitti...

Kaisa, totta, sinultahan minä sen ajatuksen olen lainannut! Aika vinkeää.

Liiolii, jännittävää se olikin. :D

Liiolii kirjoitti...

Hei, annoin blogillesi The Gorgeous Blogger -kiertopalkinnon. :D

Ronja kirjoitti...

Kiitoksia, Liiolii! :) Tuohon nyt ainakin liittyi joku kuva, joten taidan jättää kysymyksiin vastailun siihen asti, että saan jonkun kopsaamaan sen kuvan mukaan...

Liiolii kirjoitti...

Joo, siinä on sellainen kuva, missä on vain teksti "The Gorgeous Blogger".

Sumu kirjoitti...

Hienoa, että uskaltauduit uimaan, pelkonsa voittaminen on aina loistava saavutus, ei sillä niin väliä, mitä pelkää (sanoo eräs, joka tänään voitti kaksi suurta pelkoa ensin lähtemällä lääkäriin ja sitten vielä löytämällä perille pienestä harhailusta huolimatta... muuatta lääkäri- ja eksymiskammoinen ja hyvin eksyväinen otus kyseessä ;)

Ja pakko vielä kysyä, kun herätti uteliaisuuteni tuo juoksukisahomma, miten maailmassa se näkövammaisen kohdalla toimii käytännössä? :o Eli onko sulla siis valmentaja (kuten taisit tekstissä sanoa?) tai avustaja tai joku vierellä juokasemassa vai miten esim. pysyt radalla (joka oletettavasti on kaareva?) Ja juoksetko kepin kanssa vai ilman?

Onnea vielä voitoista ;) ja tsemppiä englannin opiskeluun!

Ronja kirjoitti...

Juoksussa sokkona juoksee vierellä opasjuoksia. En todellakaan juokse kepin kanssa, vaan luotan täysin siihen oppaaseen. :D Tavallisesti opastetaan niin, että sokko on kosketuksessa oppaan käsivarteen, mutta juoksussa tämä olisi vähän kömpelöä. Niinpä juoksun opastus tapahtuu "opaslenkin" avulla. Minulla on ollut käytössä tavallinen hikinauha, josta oppaan kanssa pidämme kiinni. Näin pääsee käyttämään käsiäänkin kivasti samalla.

Niin ja lyhyimmillä pikamatkoilla (hallissa 60, muuten 100 m) rata ei ehdi vielä kaartua. :D