Tätä jännittävää elämää: autoilua ja hiihtämistä

Kävin eilen hiihtämässä kaverini, ”yleisurheiluavustajani” kanssa. Aamusta laitoin viestiä yhdelle sokkokaverilleni, että miten se hiihtäminen oikein toimiikaan: kannattaako oppaan olla edessä vai takana vai mitä häh. Omasta edellisestä hiihtokerrastani on niin kauan (seitsemän vuotta), etten enää edes muista, miten sen tein.

Tuntui vähän hölmöltä mennä suksien kanssa keskustaan, kun missään teillä ei enää oikeastaan ollut lunta, pelkkää hiekkaa vain. Sää oli kuitenkin aika mukava ja yritin luottaa siihen, että laduilla ehkä vielä olisikin lunta.

Keskustaan matkatessa aloin jo vähän epäillä sitäkin, osaankohan enää edes laittaa monoja suksiin kiinni. Muutenkin mietitytti, mitä mahtaa hiihtelystä tulla niin pitkän tauon jälkeen.

Kun ladulle päästiin, kaikki epäilykset hälvenivät: oli lunta, monot kiinnittyivät ongelmitta siteisiin ja tekniikkakin oli vielä sen verran muistissa, että eteenpäin pääsi. ensimmäiset ongelmat tulivat vasta alamäessä.

Kaverini hiihtotaidot eivät juurikaan omistani poikenneet, vaikka hänellä tätä kokemusta parin viime talven ajalta oli jo kertynyt enemmän kuin minulta (toisaalta hänen hiihtotaukonsa oli ollut myös pidempi kuin minun). Hän sanoi jo aikaisemmin, ettei osaa laskea mäkiä ja mieluummin vain kävelee ne alas. Yhteistuumin päätimme kuitenkin kokeilla loivan mäen laskemista. Kaveri meni edeltä, minä pienen välin jälkeen perässä. Päätin luottaa siihen, että jos latu on hyvä, enköhän pysy sillä, vaikka mäki myös vähän kaartui.

En pysynyt.

Jotain kaveri edestäpäin huuteli, mutten oikein kuullut, mitä. Kivasti kuitenkin kellahdin hänen viereensä ladun sivuun, kun hän kuulemma oli käskenyt minun väistää itseään. Niinpä molemmat olimme sukset ristissä hangessa.

Ei muuta kuin ylös ja jatkamaan matkaa.

Pari alamäkeä kävelimme sukset kainalossa, mutta pari loivaa mäkeä onnistuimme laskemaan molemmat pystyssä. Yhdessä mäessä tosin kaadoin itse itseni, koska vauhti kasvoi sen verran kovaksi, että pelkäsin laskevani edellä menevän kaverin päälle, kun en omien suksien suhinalta kuullut, missä hän menee. Se oli kuitenkin hyvin hallittu kaatuminen, josta pääsi hetkessä taas ylös.

Ylämäet olivat rankkoja. Niissä jotenkin huomasi, etteivät kädet ole ihan parhaassa kunnossa... Yhdessä mäessä meinasi jo usko loppua kesken ja kun vihdoin itseni sain punnerrettua mäen päälle, tuli takaa joku kovalla vauhdilla ohi.

Hiihtolenkkimme välietappina oli Maunulan maja ja munkit. Onnellisesti löysimme perille (onneksi oli opastekyltti) ja tauko munkin syönnin ajaksi teki oikein hyvää. Siitä pääsi jatkamaan melkein uusilla voimilla.

Meillä ei ollut kauheasti hajua siitä, kuinka pääsemme takaisin lähtöpisteeseen. Tarkoitus oli palata lyhyempää reittiä, joten samoja ’jälkiä’ ei voitu hiihtää. Jonkin verran paluumatkasta hiihdimme kuitenkin samaa reittiä ja kun tulimme mäen luo, jonka kanssa olimme ylöspäin tuskastelleet, päätimme kävellä sen alas. Siinä suksia irroitellessamme tuli mäkeä ylös vastaan mies, joka sanoi: "Ei siinä kaadu, siinä on hyvä latu." Mies oli myös napannut kaverini suksen, joka lähti mäkeen itsekseen. Totesin vain hiihtäjämiehelle, että me ollaan kaaduttu jo aika monta kertaa. Niinpä kävelimme mäen alas. Siellä alhaalla kyllä mietin, että olisi tuon ehkä pystyssä pysynyt.

Seuraavassa mäessä kaverini sanoi, ettei hän ainakaan uskalla sitä laskea. Edellisen mäen jälkeen minä kuitenkin itsevarmana sanoin, että voisin kokeilla, kun meidät ohittanutkin hiihtäjä selvitti mäen sulavasti.

Päätin taas luottaa siihen, että latu on hyvässä kunnossa ja pysyn sillä kyllä. No, enpä pysynyt.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin vähän pelottaa, kun tajusin lentäväni kohta lumihankeen – ja samassa lennähdin sinne komeasti suoraan pää edellä ja nauroin. Tuntui siltä, että olisin uponnut syvemmällekin ja jalat vain jäisivät pinnalle heilumaan. En sentään ihan niin syvälle hankeen joutunut, mutta tajusin huudella ja heilutella sauvalla ilmaistakseni olevani hengissä.

Yritin pohtia, miten kummassa pääsen ylös hangesta. Se oli aika haastavaa. Siinä kömpiessäni ja möyriessäni pari hiihtäjää laski taas sen mäen ihan sujuvasti alas… Miten ne pystyivät? Minä en tajua.

Kauhistunut kaveri tuli luokseni kysymään, olenko varmasti ihan kunnossa, etten ole saanut aivotärähdystä tai murtanut luita tai mitään. Hän sanoi, että laskuni näytti aika pelottavalta, koska olin vähällä mennä puuta päin. Yksi ohimenneistä hiihtäjistäkin pysähtyi mäen päällä kysymään, onkohan kaikki kunnossa.

Ilmeisesti oli onnea matkassa, kun lensin ladun sivuun juuri sellaisessa kohdassa, jossa ei ollut puita (täytyy myöntää, että mäkeen lähtiessäni en tullut ajatelleeksi yhtään puiden olemassaoloa). Selvisin siis säikähdyksellä ja pääsin hangesta poiskin, kun ensin vääntyilin irrottamaan sukset jalastani ja olin vähällä upota hankeen kainaloita myöten, sillä siitä latujen vierestä se ei ollut kovinkaan kantavaa.

Hiihdimme vielä jonkin matkaa eteenpäin ja kaverini totesi, ettei hän enää oikein yhtään tiedä, olemmeko menossa oikeaan suuntaan vai ei. Otimme sukset pois ja kävelimme kävelytietä katsomaan, mikä isompi tie edessä on, että missä mahdamme oikein olla. Tulimme sitten loppumatkan bussilla, vaikka hiihtosuunta olikin ollut oikea.

Sellaiset 6 kilometriä taisi tulla reissullamme hiihdettyä. En koskaan ennen ole niin suoranaisesti lentänyt hankeen kuin eilen, se oli aika jännittävää. Joku saisi kyllä selittää, miten mäistä muka voi selvitä pystyssä.

*******

Otsikossa mainostamani autoilu tapahtui vain unessani – tai siis oli tapahtua. Ari Piipoo, Ylen tv-toimittaja tarvitsi ohjelmaansa näkövammaista, joka haluaisi kokeilla autolla ajamista. Minulla oli kuitenkin jotain muuta tekemistä niin, etten voinut ryhtyä telkkaritähdeksi. Piipoo kuitenkin sanoi, että voisin tulla mukaan, kun auto haetaan liikkeestä, että pääsisin silloin ajamaan. Vähän vielä epäröin asiaa, mutta kun seuraavana päivänä joku random poliisi (Ilari) tuli juttelemaan minulle ja äidilleni ilmeisesti ihan huvikseen vaan, hänkin sanoi, että voisi järjestää minut ajamaan, kun auto viedään Ylelle. Silloin innostuin asiasta ja lähdin poliisin matkassa autoliikkeeseen.

Valitettavasti juuri, kun olin selittänyt brasialaiselle liikkeenomistajalle, että minulla oikeastaan on myös Ari Piipoon lupa ajella sillä autolla, auto olikin varastettu. En ikinä päässyt ajamaan. En myöskään tiedä, kuinka sen TV-ohjelman kanssa kävi. (Tässä unessani ei juurikaan ollut visuaalisia elementtejä: sisällä oli ehkä vähän hämärämpää kuin ulkona, ei muuten. Mutta jo unessa mietin, että voin lisätä hiihtokirjoitukseen myös autolla ajoa, joten se oli pakko tehdä.)

Liikuntaa

Lukion ensimmäinen liikunnankurssi on kohta takana, enää kolme tuntia jäljellä, joista kahdella on kuntotestejä. Koen siis tarpeelliseksi nyt kirjoittaa hiukan aiheesta.

Kurssin alussa minua kauhistutti se epä-sokkoystävälisten lajien määrä, mitä ryhmämme kurssin sisällöksi äänesti. Loppujen lopuksi niitä ei kuitenkaan ollut kovin paljoa ja minulle on tullut aika sopivasti muista syistä poissaoloja kyseisiltä tunneilta. Ensimmäisillä tunneilla oli kuntopiiri ja lenkki, joissa kummassakaan ei ole mitään ongelmaa sokkona, kun lenkillekin sain toisen ryhmäläisen opppaaksi. Ongelman lenkillä kyllä aiheutti diagnosoimaton rasitusastmani (muutaman viikon päästä pääsen oikeasti rasitustesteihin...) ja nykyinen yleinen liikkumattomuuteni.

Kun toiset pelasivat kahden tunnin verran sulkapalloa ja squashia, minä olin toisen tunneista työhaastattelussa ja toisella tunnilla heittelin itsekseni maalipalloa vapaassa salissa. Hämmentävää oli, miten pelkästä maalipallon heittelystä saattoi tulla paikat niin jumiin.

Kuntonyrkkeilyä minä etukäteen hieman jännitin ja mietin, että miten se muka voi toimia sokkona. Me kuntonyrkkeilimme parin kanssa niin, että toisella parilla oli nyrkkeilyhanskat ja toisella sellaiset isot läpyskät, joiden nimeä en muista. Niihin läpysköihin piti siis lyödä. Parini mielestä oli aika pelottavaa vastaanottaa lyöntejäni. Okei, olisi minustakin ehkä saattanut olla pelottavaa vastaanottaa jonkun toisen sokon lyöntejä... Muttei se oikeasti edes ollut vaikeaa kun tiesi, mihin kohtaan sitä pitää täräyttää. Saman tunnin lopuksi meidän oli tarkoitus pelata maalipalloa, mutta opettaja ei tiennyt, että sali viedään alta niin nopeasti tunnin päätteeksi ja raahasin parin kymmenen kilon maalipallokassia mukanani noin 10 minuutin pikademon takia, jossa oli 3 vastaan minä. Ihan kivaa sekin silti oli.

Flunssassa ollessani jäi välistä kuntosalitunti (se olisi oikeasti ollut kivaa) ja Mega zone, johon en olisi voinut edes osallistua. Olin suunnitellut meneväni silloin uimaan, mutta meni se ihan hyvin niinkin.

Viikko sitten kävimme spinningissä. Se oli oikein mukavaa, vaikka jälleen tehoja jäi pois sen samaisen diagnosoimattoman rasitusastman takia, tällä kertaa vaikutti myös flunssa, josta en välttämättä ollut päässyt vielä ihan täysin eroon. Totesin vain, ettei se kovin lyhyiden ihmisten laji ole. Meidän nimittäin käskettiin laittaa satula noin 5 cm suoliluun alapuolelle. Minulla oli ongelmana se, ettei satula mennyt enää alemmas... Toisaalta on ihan helppo mennä spinningtunnille, jos ei tarvitse satulaan tai tankoon tehdä korkeussäätöjä, kun ne on valmiiksi oikealla korkeudella. Näin siis, jos spinningpyörät ovat edes suunnilleen samanlaisia joka paikassa. En tiedä. Se siis oli oikeasti kivaa ja aion todellakin mennä uudemman kerran polkemaan. Laji, jossa sokeus ei häiritse yhtään, kun ei ole mitään ihme liikkeitä. Välillä tosin en musiikin takia kuullut kunnolla opettajan ohjeita ja ihmettelin, että mitä ihmettä nyt piti tehdä.

Maanantaina kävimme joogaamassa Jooga-koulu Shantissa. Oli rauhoittava tunti. Joogassakin oli mukavaa se, että vetäjä joka tapauksessa antaa sanallisia ohjeita, kun "voitte pitää silmät kiinni, koska se helpottaa keskittymistä ja rentoutumista". Välillä se vetäjämme siellä tosin unohti sanoa, että kädet piti laittaa ylös tai alas tai jotain sellaista, mutta onneksi hän tuli sitten vääntelemään minua oikeisiin asentoihin.

Tänään meillä olisi ollut seinäkiipeilyä. Sekin on laji, johon sokkona voi osallistua. Minulla kävi vain vähän huono tuuri, kun olin ala-aulassa, josta meidän piti porukalla kiipeilemään lähteä, noin minuutin sovitusta tapaamisajasta myöhässä ja muut olivat ehtineet jo lähteä. Jäi siis kiipeilytunti väliin.

Ensiviikolla on vielä pesäpalloa, lihaskuntotestit ja cooper. Pesäpallotunnin ajattelin viettää uimalla tai yleisurheilemalla ja cooperiin pitäisi vielä opas itselleni saada, kun epäilen, ettei kukaan halua juosta kahta cooperia saman tunnin aikana.

Tähän mennessä kurssin aikana on ollut hienoa, miten olen oikeasti kuulunut siihen(kin) ryhmään ja että minulla on ensimmäisen kerran liikunnanopettaja, joka tulee näyttämään niitä liikkeitä, jos en selityksestä tajua. Avustajaa olen käyttänyt vain yhdellä tunnilla; silloin, kun muut pelailivat niitä pallopelejään, joissa pallosta ei kuulu ääntä. Oli paljon mukavampi olla heittelemässä maalipalloa, kun ei tarvinnut sentään yksin olla.

Alex on siitäkin mukava opettaja, että hän antoi esimerkiksi kuntonyrkkeilyssä ihan palautettakin siitä tekemisestäni. Parini vaan naureskeli: "sä saat erityiskannustusta." Minusta se oli vain hyvä asia. Jos opettaja ei olisi sanonut, että lyöntiliike menee oikein, olisin voinut olla asiasta epävarma koko tunnin. Ei se ole niin helppoa noiden liikkeiden kanssa, kun ei voi ottaa toisista mallia. Uskon kuitenkin liikunnantunneillakin sen olevan avuksi, että olen harrastanut hyvin monia liikuntalajeja ja suurin osa liikkeistä on siis tuttuja valmiiksi. Venytellessä esimerkiksi ei tarvitse yrittää aina jokaista kiemuraa hirveän tarkkaan välttämättä selittää, kun tajuan jo pienemmästä, mitä pitää tehdä. Niin, ja kyllä se vahva liikemuistikin asiassa auttaa.