Mikä minusta muka sitten tulee isona?

Sain kuulla tänään, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Oponi kehotti minua pari viikkoa sitten kysymään HUMAKista, onko heillä mitään ennakkotapausta siitä, että näkövammainen olisi tulkiksi opiskellut, ts. onko se heidän mielestään käytännössä edes mahdollista. Vastauksen sain tänään.

"Humakissa ei ole koskaan opiskellut näkövammaisia henkilöitä viittomakielentulkiksi. Tämä johtuu mm. siitä, että suomalainen viittomakieli on visuaalinen kieli, jonka oppimiseksi tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia. Valitettavasti lievempikin näkövamma on este viittomakielen tulkkina toimimiselle."

Minua ärsyttää ja harmittaa tämä vastaus nyt suuresti. Kahdeksannelta luokalta saakka olen halunnut ’isona’ viittomakielentulkiksi, sellaiset 5 vuotta siis. Olen tämän koko viiden vuoden ajan joutunut perustelemaan ammattihaavettani hyvin, hyvin useita kertoja ja minusta on tullut siinä melkoisen haka. Olen puhunut siitä myös parin tulkin kanssa ja tähän mennessä kukaan ei ole sanonut, että "tulkkikoulutuksessa edellytetään näköaistia". Sitä ei sanota myöskään Humakin sivuilla (varmaan se kohta sinne tulee, hehe). Sen sijaan muistan sieltä lukeneeni, että "hakijan vamma tms. syy ei saa vaikuttaa valintaan". Sitä tekstiä en toisaalta enää löytänyt, kun pikaisesti yritin etsiä.

Minulle vastannut henkilö piti taktiilia viittomakieltä selvästi eri asiana kuin suomalaista viittomakieltä. Kai niissä jotain eroa on, mutta nimenomaan suomalaista viittomakieltä minä olen opiskellut, vaikka kuinka visuaalinen kieli olisikin. Toisaalta on siinä sellaisia osa-alueita, kuten katseen suuntaaminen, ilmeet ja huulio, joita minun on ehkä vähän haastavampi opetella tai tehdä.

Eniten ehkä ärsyttää se, että vastaus oli niin suora ”ei”. Minun kohdallani valintapäätös tehdään siis jo ennen hakuprosessia.

Kai tässä täytyy niellä tappionsa ja ymmärtää, ettei minusta voi tulla viittomakielentulkkia. Mutten suostu ihan heti luovuttamaan: se on käytännössä ainut, mitä minä haluan tehdä. Vaikka minulla on ollut vaihtoehtoina myös mennä yliopistolle lukemaan sosiologiaa tai kirjallisuutta (tai historiaa, käytännöllistä filosofiaa ja psykologiaa) tai Sibeliusakatemiaan kansanmusiikkia (en tosin usko olevani riittävän hyvä, jotta pääsisin sisään), ei ne minua oikeasti kiinnosta läheskään yhtä paljon. Tällä hetkellä ei kiinnosta pätkääkään. Ehkä silti haen Humakiin, ihan kiusallanikin. Vai olisikohan Diak Turussa ennakkoluulottomampi?

Viikonloppu kaukana koulusta

Parin viime viikon ajan olen viettänyt paljon aikaa historian kirjojen parissa. Syynä tietysti on historian ylioppilaskirjoitukset, jotka ovat vajaan kolmen viikon päästä. Olen kyllä hiukan jäljessä, jos aion oikeasti sisäistää sen kaiken... Nämä jäljellä olevat viikot taitavat mennä vielä tiiviimmin historiaan.

Opiskelun lisäksi aikaa menee harrastamiseen. Olen melkoisen ylpeä itsestäni, kun päätin olla menemättä koulun kuoroon. Nyt minulla on joka viikko yksi täysin vapaa arki-ilta. Se tuntuu lähes luksukselta, vaikkakin tulen käyttäneeksi sen mitä suuremmalla todennäköisyydellä opiskelemiseen.

Mutta eihän minun pitänyt koulusta puhua - päin vastoin.

Vietin viikonloppuni Lammilla asuntovaunussa. Tai okei, en koko viikonloppua. Menin sinne vasta lauantaina, koska perjantai-iltana minulla oli kitaratunti. Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti käyttää luppoaikaani vaunulla historian lukemiseen, mutta kun kaivoin koneen repusta ja avasin Luetuksen - ohjelman, josta kaikki kirjani löytyvät - tulin avanneeni sieltä Virpi Hämeen-anttilan romaanin neljännen historiankurssin kirjan sijaan. Oikeasti minun pitää sitä Hämeen-anttilaakin lukea äidinkielen kurssia varten.

Koko viikonloppu hurahti koskematta koulutehtäviin. Luin romaania, ajattelin, kirjoitin, leikin 2-vuotiaan sijaissiskoni kanssa ja istuin lauantai-iltana/yönä liian pitkään grillikatoksella.

Äitini ja meidän 2-vuotias olivat menneet Lammille jo perjantai-iltana. Äiti oli harrastanut markkinointia puolestani ja kertoillut uusille tuttavuuksilleen, kuinka hänen tyttärensä tulee seuraavana päivänä ja harrastaa taikatemppuja. Niinpä lauantai-iltana karaoketanssien jälkeen grillipaikalle kerääntyi porukka, joka halusi nähdä minut ja taikuuteni. Minua ei suinkaan jännittänyt yhtään... Rehellisesti sanoen en ollut varmaan pariin viikkoon koskenutkaan korttipakkaan, kun olin vain lukenut hissaa. Yhtäkkiä pitikin sitten esiintyä mielenkiintoisissa olosuhteissa.

Aluksi se ei innostanut minua yhtään ja ihmisten keskipisteenä oleminen oli vaivaannuttavaa, kuten kovin usein ennenkin. Siinä hetken korttipakka kädessä istuttuani pääsi kuitenkin esiintyjäminä vauhtiin. Olen oikeasti melko erilainen "lavalla" kuin muuten. Ihan siviilissä saatan olla hiukan ujo ja syrjäänvetäytyvä, etenkin vähän vieraammassa seurassa. Mutta esiintyessä ujoudestani ei tunnu olevan jälkeäkään ja olen vilkas sekä ilmeisen viihdyttävä. Itsekin viihdyn kovin, en voi kiistää. Ex tempore -keikkani poiki mitä luultavimmin uusia keikkoja, ihan sellaisia oikeita.

Taikatemppujeni ja hetken huomion keskipisteenä olemisen jälkeen olin päässyt kummallisesti sisään siihen porukkaan, josta en ollut tavannut äitiäni lukuunottamatta ketään koskaan aikaisemmin. Minulla oli aivan mielettömän hauska ilta, joka vierähti aamuun asti. Menoa ja meininkiä ei häirinnyt lainkaan se, että joukon keski-ikä oli varmaankin lähempänä viittäkymmentä. Minä olin porukan nuorin, vanhin taas oli 70-vuotias. Olen ennenkin todennut tuntevani oloni kovin paljon kotoisammaksi itseäni vanhemmassa porukassa kuin ikäisteni seurassa, nyt se tuli taas todistettua.

Edit:
Hienoa viikonloppureissussani oli myös se, että pääsin viittomaan. Siellä oli yksi mies, joka on ollut töissä Hämeenlinnassa jossain kuurojen palvelutalossa, jossa oli myös kuurosokeita. Jonkun viiittomakielen tasokokeenkin hän oli suorittanut. Niinpä me keskustelimme pitkään viittomalla - tosin niin, että puhuimme saman myös ääneen, koska minun kielitaidollani ei olisi ihan pelkästään viittomilla pärjätty. Hän sitäpaitsi viittoi jotenkin kovin epäselvästi verrattuna siihen, mihin olen tottunut (enkä ole viittonut kuin lähinnä tulkkien kanssa ja edellisestä viittomisesta onkin jo yli vuosi). Epäselviin viittomiin saattoi vaikuttaa myös herran humalatila, mutta toisaalta kaikilla ei muutenkaan ole niin selkeä se 'käsiala'. Opin pari uutta viittomaa lisää ja oikein hauskaa oli.

*******

Kahden viiikon aikana uudessa asunnossa olen ehtinyt jutella naapureiden kanssa jo enemmän kuin vuoden aikana Pukinmäessä yhteensä. Puksussa se oli aina vähän sellaista "moi"-muminaa, jos satuttiin osumaan samaan aikaan hissiin tai ulko-ovelle tai jotain. Täällä minä olen jo ihan oikeasti jutellutkin naapureille, vaikka sekin on ollut aika vähäistä. Yhden englantia puhuvan naapurin kanssa vaihdoimme muutaman sanan rapussa, kun istuin ruokaostosten kanssa oven ulkopuolella - avaimet olivat jääneet kotiin ja veli oli tulossa koulusta. Siitä keskustelusta olen aika iloinen, koska kävin siis - ihan oikeasti - keskustelun englanniksi.

Tänään sitten alaoven ulkopuolella minulle sanottiin: "Aai, naapuri. Mä katoinkin, että meillä on sama suunta. Oltiiin samassa sporassakin." Ei mitään kovin suurta, mutta enemmän kun "moi" ja "kiitos", kun toinen avaa oven.