lauantaina, kesäkuuta 12, 2010

Töitä, töitä ja käsitöitä

Olen nyt kolme päivää leikkinyt oikein pätevästi toimittajaa. Olen soitellut ihmisille (lankapuhelimella, hämmentävää), haastatellut monia ja kirjoittanut yhteensä neljä lehtijuttua. Päiväni ovat kuitenkin olleet myös sen verran leppoisia, että olen voinut hyvin päivitellä sähköpostia viiden minuutin välein ja istua kahvitauolla vähän pidempään. Silti olen saanut käydä pariin kertaan kyselemässä lisää töitä; kuulemma olen liian tehokas. Tämän kesän toimittajanurani jäikin sitten kolmeen päivään, vaikka vielä yhden lehtijutun - ainakin - kirjoitan. Sitä en tosin tee työajalla.

Iiriksessä käytän paljon mieluummin portaita kuin hissiä (vaikka se miesäänellä puhuva hissi on kyllä kieltämättä ihan kiva) ja kulkuluvan ansiosta voin sen tehdä, siellä kun nykyään ei portaita voi käyttää ilman kyseistä lätkää. Kulkulupalätkää minun täytyy vilautella aina töihin tullessani ja sieltä lähtiessäni (sekä lounaalle mennessä ja lounaalta tullessa) laitteelle, jonka sielunelämään en ole vielä oikein päässyt sisään. Se kertoo minulle mukavasti joka kerta aluksi joko plussan tai miinuksen ja sen jälkeen muutaman numeron sarjan. En ole vielä ollenkaan keksinyt, mitä kummaaa ne numerot tarkoittavat. Tietääkseni sen laitteen pitäisi jotenkin laskea työtuntejani... Mutta mitä ne plussat ja miinukset sitten tarkoittavat?

Ensiviikolla oikea pomoni (lue: orjapiiskurini) tulee lomilta töihin ja pääsen tekemään niitä töitä, joiden takia minut oikeasti palkattiin. Samalla eräs kaverini tulee majoittumaan luokseni, sillä hän on sitten puolisentoista viikkoa töissä samassa paikassa. Olin jotenkin kummasti unohtanut kertoa sen veljelleni. "Niin hei, mun kaveri tulee meille sunnuntaina. Se on sitten meillä viikon, ja senkin jälkeen vielä muutaman päivän. Mä olen ite sunnuntaina Ähtärissä ja tulen sieltä joskus illalla. Jos mun kaveri ehtii tulla ennen mua, annan sille sun numeron ja menet sitten kivasti avaamaan sille oven." Veljeni vain myönteli vieressä.

*****

Tänään olen (käynyt katsomassa burleskia) ommellut hieman historiallistyylistä kesämekkoani. Ompelustani pitäisi varmaan ottaa videokuvaa, sen verran minä siinä samalla irvistelen, kun on jotain vaikeampia ja tarkempia kohtia. Tikkausten tekeminen esimerkiksi on todella kökköä, kun sen pitäisi olla siisti ja suora, eikä mikään kiemurteleva. Tajusin myös unohtaneeni aivan totaallisesti mitata selän leveyden ja siitä syystä kaaavoissani oli virhe. Selän leveyden mittaaminen itseltään on tosin hivenen haastavaa. Mutta pitänee keksiä jotain mielenkiintoista, jotta saan siitä siistin näköisen ja vielä itselleni sopivan. En tajunnut yhtään kaavoja tehdessä, ettei etu-ja takakappale olekaan välttämättä leveydeltään ihan samoja.

Helmaa leikatessa ongelmana oli suoraan leikkaaminen. Pienemmissä paloissa minulla oli kaavat, joiden mukaan oli helppo leikata. Helmaan en ajatellut tarvitsevani kaavaa, mutta jostain piti keksiä riittävän pitkä suora juttu, joka pysyisi paikallaan leikkaamisen ajan. En meinannut keksiä millään. Helman pituus kun on 75 senttiä, siihen on vaikea keksiä riittävän pitkää suoraa. Piirtäminen olisi niin kovin helppoa, jos se vain tuntuisi siitä koholla. Siinä lattialla leikellessäni lopulta mieleen juolahti maton reuna. Sehän on suora, eikä hirveästi liiku, kun itse olen maton päällä. Niin sitten vain kohdistelin kankaan oikein maton reunaan nähden ja aloin leikata - siistiä jälkeä tuli (olisi kyllä voinut olla ehkä vielä hivenen siistimpi).

Mekostani puuttuu enää se helma, joka on siis kyllä jo leikattuna, ja napit. Sitten se on valmis. Paitsi tietysti, jos minun täytyy keksiä siihen jotain mielenkiintoista selkään, jotta se mahtuisi päälle asti.

*******

Tunsin tänään itseni kovin julkkikseksi. Kävin Iiriksessä pyörähtämässä lastenkuntoutuksessa ja yksi kurssilla oleva vanhempi bongasi minut käytävältä. "Moi Ronja, muistatko mua? Me ollaan olut joskus samoilla leireillä. Mulla on sellainen 11-vuotias sokkopoika." Ai, okei. En kyllä muistanut.

Sokkopojan äiti palasi muiden kurssilaisten vanhempien luo saliin ja hetken päästä sieltä kuului ohjaajan ääni: "Ai, oliko? Näyttikö se kovin kiireiseltä?" (En todellakaan ollut kiireinen, minulla kun ei silloin mitään työtä ollut...) "Ronja, Ronja!" huuteli ohjaaja käytävässä ja nappasi minut saliin. Hän istutti minut vanhempien eteen, joista ainakin osa vaikutti olevan iloisia minun tapaamisestani.

"Mä olen lukenut susta niin paljon kaikista lehdistä ja luen aina sun kolumnit", yksikin äiti sanoi. "On nyt hienoa tavata sut ihan livenä." Koska minulla ei ollut kiire, eikä heilläkään tuntunut olevan mitään huipputärkeää menossa, alkoi siitä kunnon tenttaaminen. Kysymyksiä sateli melkein enemmän kuin ehdin vastaamaan. On kovin, kovin hämmentävää tavata tuikituntemattomia ihmisiä, jotka ovat lukeneet ja kuulleet paljon minusta (tuonkin kurssiviikon aikana nimeni oli kuulemma mainittu pariin kertaan) ja jotka oikeasti - ilmeisesti - lukevat juttujani. Muutenkin kaikki tuntuvat tietävän, kuka minä olen. Iiriksen vahtimestari ja keittiöhenkilökuntakin tuntevat minut kyllä ihan nimeltä. Alan selvästi niissä piireissä olla jo pienimuotoinen julkkis, enkä ymmärrä, miten tässä on näin päässyt käymään.


Edit: Oikean "pomoni" tullessa töihin sain kuulla, ettei minun nyt oikeasti tarvitse sitä lätkää vilautella töihin tullessani, koska kiinteäpalkkaisena olen. ei siis tarvitsekaan yrittää päästä sisään laitteen sielunelämään.

4 kommenttia:

Kiara kirjoitti...

Töitätöitätöitä, kivalta kuulostaa :)

Kata kirjoitti...

Löysin blogiisi tänään ja lueskelin useita postauksia läpi. Kirjoitat todella hyvin ja mua hämmentää se miten aktiivinen olet. Harrastat ja puuhailet niin paljon, etkä anna näkövamman estää. Olet oikeastaan sata kertaa toimeliaampi kuin minä. Arvostan todella paljon sun voimakkuutta ja jään ehdottomasti lueskelemaan enemmän tekstejäsi :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihana blogi, tätä alan seuraamaan :-)
Luin monta sivua läpi, huhhuh

Anonyymi kirjoitti...

Moi! :)

Sulla on ihana blogi ja kirjotat tosi paljon, etkä tosiaan anna näkövammasi haitata sinua. Sulla on ihana asenne, huomasin sen lueskellessani Demiä, johon oli sinusta tehty juttu.
Mielestäni on tosi hyvä, että olet alkanut kirjoittaa blogia, se kertoo sinusta paljon; et jää murehtimaan ja näytät millainen oikeasti olet; aktiivinen ja iloinen. (ainakin minulle jäi sellainen käsitys)

Alan ehdottomasti lueskella blogiasi. :D

<3 :llä Veeka.