Vammaisurheilupäivä

Aamulla lähdin taksilla juna-asemalle ja taksikuski - Suomi-paitani nähtyään - ilmeni entiseksi naisten maalipallomaajoukkueen valmentajaksi. Koko matka turistiin lähinnä erityisryhmien palloilusta Suomessa ja harmiteltiin sitä, ettei näkövammaisfutsalia täällä oikein ole (myöhemmin päivällä minulle selvisi siihen ihan syykin). oli hauska sattuma törmätä häneen.

Junassa menin sisään kakkosvaunusta ja selvitin tieni viitoseen, jossa paikkani oli. Häädin paikalta ihmisen, joka oli ehtinyt jo ilmeisesti torkahtaa. Kirkkonummella seistiin reilut puoli tuntia odottamassa, että eteen hajonneelle sorajunalle saatiin tehtyä jotain. Liput tarkistettiin vasta sen jälkeen, eikä konnari (taaskaan) halunnut edes nähdä opiskelijakorttiani. Myöhemmin seistiin vielä odottamassa vastaantulevaa liikennettä ja juna oli Salossa melkein tunnin myöhässä.

Salossa oli SLU:n alueleiri, jossa tänään oli ohjelmassa vammaisurheilua. Vajaalle kahdellesadalle lapselle pyöritettiin 2,5 tunnissa kuusi eri vammaisurheilurastia. Minä ehdin Salohalliin paikalle kymmenen minuuttia ennen rastien alkua ja matkalla asemalta halliin sain kuulla vetäväni maalipallorastia.

Edellisestä liikunnanohjauksestani oli vierähtänyt jo tovi, mutta viimeistään parin ensimmäisen ryhmän jälkeen homma alkoi sujua ihan mukavasti. Meitä oli kaksi vetäjää maalipallossa, mutta myös kaksi kenttää, joten ryhmät jaettiin aina kahtia. Minulla oli kymmenen lasta kerrallaan. Onnekseni ryhmillä oli mukanaan myös omia ohjaajia, sillä yksin tuossa tilassa en olisi kyennyt vetämään sujuvasti.

Maalipalloa kuuluisi pelata hiljaisessa salissa. Meillä oli palloiluhalli, joka oli verhoilla jaettu useampaan osaan. Hiljaista ei todellakaan ollut. Se ehkä haittasi lapsia kuulemaan, missä pallo oikein menee, mutta minua se haittasi todennäköisesti enemmän. Oli kuitenkin kiva huomata, miten mutkattomasti ala-asteikäiset lapset suhtautuivat siihen, että heillä oli sokea "ope": kun kysyin, onko kaikilla laput silmillä, sain oikeasti vastauksen. minulle tuotiin pallo sitä pyytäessäni ja muutenkin asia näytti olevan aivan ongelmaton. Parin lapsen kanssa puhuin siitä, millaista on olla sokea, kun he sitä tiedustelivat.

Ei minusta varmaan ikinä hyvää liikunnanohjaajaa tule, mutta ainakin jotenkin pärjään siinä hommassa. Uskoisin pystyväni myös ohjaamaan täysin yksin ryhmiä tietyissä olosuhteissa, esim. tutussa paikassa, jossa ei tule niin suurta hälinää ympäriltä... Näissä olosuhteissa ryhmien omista ohjaajista oli suuri apu. Lapset myös itse pitivät huolta siitä, että toisilla oli pelatessa laput päässä eikä niiden alta kurkittu.