Leivontaa, opiskelun odotusta ja sellaista

Tuossa reilu viikko sitten juhlistin teinivuosieni päättymistä ja tein sen kunniaksi valkosuklaajuustokakun. Kuvan muistin ottaa vasta sitten, kun kakusta oli jo syöty aika paljon… Ainakin näkee, että kelpasi. (Oli ensimmäinen iPhonella ottamani kuva ja kohdistukset varmaan taas ihan miten sattuu.)


Tämä oli ensimmäinen kerta sitten 7. luokan kotitaloustuntien, kun käytin liivatelehtiä. Silloin muinoin meitä varoiteltiin siitä, miten tarkkana liivatteen kanssa pitää olla ja miten vaikeaa sen käyttö onkaan. Nämä varoittelut saivat aikaan sen, etten edes yrittänyt kokeilla liivatteen käyttöä ennen tätä kakkua. Juustokakkujakin olen toki tehnyt – mutta vain sellaisia, jotka paistetaan uunissa. Tämä taisi olla tekemistäni juustokakuista ehdottomasti paras.

Nyt niitä liivatelehtiä on vielä jokunen jäljellä, joten eipä taida jäädä viimeiseksi liivatekokeiluksi. Mitähän sitä seuraavaksi tekisi?

*******

Kävin viime viikolla ensimmäisen kerran opettelemassa yliopistoreittejä liikkumistaidonohjaajan kanssa. Nyt löydän tieni Porthaniaan, yliopiston päärakennukselle ja Metsätaloon. En ehkä löydä kyseisissä rakennuksissa sisältä mitään, mutta kaikki aikanaan.

Vanhoissa yliopistorakennuksissa ja vanhoilla mukulakivikaduilla niiden ympäristössä oli ilmassa tietynlainen henki. Ehkä se johtui siitä, että yliopistomaailma on minulle vielä täysin vieras, enkä ole turtunut paikkoihin ja rakennuksiin, mutta minusta oli hienoa kulkea kaduilla ja käytävillä ja miettiä niitä opiskelijoita vuosikymmenten takaa, jotka ovat kulkeneet samoja reittejä. ehkä yliopistokampuksen lumo laimenee tulevien vuosien aikana, mutta ainakin nyt ensimmäisellä kerralla oikeasti yliopiston opiskelijana tuntui hienolta.

Olen odotellut kärsimättömänä suomen kielen amanuessilta vastausta kyselyyni erityisjärjestelyistä yliopistolla. Eräs ystäväni varoitteli, että jos olen lähettänyt helsinki.fi-osoitteeseen (yliopiston sähköposti) postia jostain muusta osoitteesta, se on saattanut mennä roskaposteihin ja ehkä jäänyt siksi huomaamatta. Tänään vihdoin kävin penkomassa sähköpostini lähetettyjä viestejä ajatuksenani lähettää sama viesti uudestaanyliopiston sähköpostista,jollainen minullakin nykyään on, kun huomasin, etten ole lähettänyt koko viestiä! Ei siis ihmekään, ettei minulle ole vastattu… Nyt lähetin, ihan siitä yliopiston osoitteesta.

Tänään sain tiedon, että Lyyra-opiskelijakorttini on valmis. Pitää tosin malttaa vielä muutama päivä, ennen kuin sen voi noutaa.

Odotan innosta kihisten opintojen alkua ja seuraavaa liikkumistaidontuntia, jotta oppisin vähän lisää yliopistokampuksesta.

*******

Sain Kelalta hymyilyttävän päätöksen, joka pisti myös vähän miettimään Kelan logiikkaa. Tajusin kyllä päätöksen pari kertaa luettuani, miten siihen tulokseen on päädytty, mutta silti näin maalaisjärjellä ajateltuna logiikka vähän ontuu. No, kerrankin minun hyväkseni.

******

Haen yliopisto-opiskeluun avustajaa. Olen muutaman varteenotettavan hakemuksen jo saanut. Tekisi mieli kommentoida asiaa täällä, mutta en ehkä nyt, kun hakuprosessi on vielä kesken. Mutta jos blogini lukijoissa sattuu olemaan pääkaupunkiseutulaisia työttömiä, niin minulle vaan työhakemusta tulemaan!

Opiskelijaelämä, here I come!

Posti toi tiistaina paksun kirjeen, joka kertoi, että syksyllä askeleni suuntaavat Helsingin yliopistoon. Pääsin sisään lukemaan suomen kieltä (kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeessa en ollut jostain tehtävästä saanut riittävää pistemäärää, mikä hiukan kummastuttaa). Nyt, kun sosiologian tulosten julkistamiseen on vielä vajaat kaksi viikkoa, mietin kovasti, pitäisikö minun vain vastaanottaa tuo opiskelupaikka vai odottaa niitä sosiologian tuloksia. Jos vastaanottaisin paikan nyt, voisin alkaa jo hoitaa kaikkia asioita, joita minun on pakko hoitaa ennen opintojen alkua.

Kun muut opiskelijat voivat mennä yliopistolle orientaatioviikon alussa miltei autuaan tietämättöminä tulevasta ja luottaa, että kyllä kaikki selviää, minun on hoidettava aika monta asiaa sitä ennen.

Täytyy hakea lisää liikkumistaidon tunteja, jotta yliopiston rakennukset tulisivat tutuiksi.

Täytyy suunnitella aika pitkälle, mitä aion opiskella ensimmäisenä vuotenani – ainakin syksyllä, jotta ehdin saada tarvittavat kurssikirjat Celiasta.

Täytyy hakea kuntoutusrahaa Kelasta. Ja selvittää, voinko saada nuoren kuntoutusrahalleni jatkoa, vai onko se pelkkä kura nyt sitten.

Täytyy niin ikään hakea Kelasta uusia apuvälineitä. Nykyinen tietokoneeni alkaa vähitellen olla elinkaarensa lopussa. Apuvälineitä varten pitäisi hakea myös apuvälinekartoitusta, ja siitä minä en tiedä mitään.

Täytyy miettiä, kuinka paljon mahdan tarvita avustajaa opinnoissani ja miten sen hoidan: etsinkö uutta avustajaa vai saako herra M vaan enemmän työtä (voisi mennä hankalaksi, hänkin kun yliopistoon pääsi).

täytyy tehdä vielä ehkä jotain muutakin, johon en ole varautunut. Ainakin kirjoittautua yliopistoon.

Mutta tämä kaikki joutaa kai nyt odottaa, kun elättelen – ehkä turhaan – toiveita siitä, että olisin päässyt myös sosiologiaan. Voin toki aloittaa jo joidenkin Kelan lomakkeiden täytön ja selvittää, mitä kaikkea niissä tulee olla liitteenä. Onneksi on näkövammaisia kavereita, jotka opiskelevat yliopistossa. Voin aina kysyä heiltä, kuinka asiat hoituivat.

Jännäksi opintojen alku menee myös siinä tapauksessa, jos pääsenkin Lontooseen paralympialaisiin. Silloin olen Lontoossa, kun pitäisi olla orjentaatioviikolla yliopistolla. No, turha sitä on miettiä ennen elokuun 1. päivää, jolloin tulee tieto, onko kansainvälinen paralympiakomitea (IBC) myöntänyt minulle villin kortin.

Pyrogratian hakemusviidakko

Istuin viime viikolla 45 minuuttia opon luona päivittämässä henkilökohtaista opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmaani. Ensimmäinen puoli tuntia meni, kun ensin etsimme kyseistä lomaketta netistä ja kun se viimein Kelan sivuilta löytyi, ei se auennutkaan opon koneella vaan sanoi tiedoston vioittuneen. Parin puhelun ja tiedoston avaamisyrityksen jälkeen siirryimme toiselle tietokoneelle, jossa lomakkeen jopa sai auki. Ja tähän meni siis puoli tuntia - siinä kävi aina joku keskeyttelemässä meitä, kuten MTV:n uutistoimittaja.

Saan Kelasta nuoren kuntoutusrahaa, enkä siis opintotukea. Nukuraa varten tarvitaan suunnitelma opinnoista. Yläasteella tein henkilökohtaisen opiskelu- ja kuntoutumissuunnitelmani sillä ajatuksella, että olen lukiossa kolme vuotta. Nyt kun kerta opiskeluaikani on venynyt, piti suunnitelma päivittää, jotta saan vielä ensi syksynäkin rahaa. Päivitystä en voinut tehdä itse, siihen tarvittiin joku kotikunnan työntekijä mukaan, joten opostani tuli nyt minun "kuntoutuksesta vastaava henkilö". Lukiohan on - luonnollisesti - minulle ammatillista kuntoutusta. Plääh tätä pyrogratiaa...

Nukuraa varten minun tulee myös toimittaa jokaisen lukukauden alussa läsnäolotodistus ja vuoden lopussa todistus opinnoista, siis käytännössä jaksotodistus. Muuten ei rahaa heru. Ryhmänohjaajamme kanssa pohdittiin, miksi kummassa meille edelleen jaetaan paperiset jaksotodistukset, kun arvosanat näkee wilmasta ja kaikki olemme täysi-ikäisiä, joten mitään huoltajien allekirjoituksiakaan ei tarvita. Kerroin tarvitsevani jaksotodistusta Kelaa varten ja mainitsin vielä, että edes äitini ei halunnut sitä koskaan nähdä, koska "mä katoin jo ne numerot netistä". ryhmänohjaajani tähän: "No onneks ees Kelaa kiinnostaa, miten sun opiskelut sujuu."

Sain viime viikolla myös tietää, ettei YTL myöntänyt minulle oikeutta käyttää teknistä avustajaa yo-kokeessa. en tiedä, miksi. Sokkokavereillani kyllä on tämä oikeus, eikä heidän edes hirveästi kuulemma tarvinnut selvitellä sitä hakiessaan, mihin tarvitsevat teknistä avustajaa. Minun piti kirjoittaa selvitys avuntarpeestani yo-kokeessa, mutta avustajaa ei tullut. No, pärjäsinhän syksylläkin, niin eiköhän nämä tulevat kokeet suju myös.

*******

Koskaan ei pitäisi sanoa "ehtii sen myöhemminkin", sillä välttämättä ei ehdikään. Huomasin tämän pulkkailun kohdalla hyvin konkreettisesti. Vaikka viime kirjoituksessa sanoinkin meneväni pulkkamäkeen, vesisade kuitenkin vesitti suunnitelman. Viime vuoden puolella , kun ystäväni yritin saada pulkkailemaan, hän sanoi vaan: "No eiköhän tässä vielä ehdi. Ei tänään." Nyt alkaa vaikuttaa siltä, ettei ehdi. aion kyllä taatusti seuraavan kunnon pulkkailusään sattuessa pakottaa hänet mäkeen kanssani. Nyt minulla on sentään pulkka! Ollut kohta kuukauden, eikä sillä ole laskettu vielä kertaakaan. Noloa.

*******

Kävin viikonloppuna ensimmäisen kerran Nuorten filosofiatapahtumassa Paasitornissa. Oikein mielenkiintoisia keskusteluja, kyllä. Olimme seuraamassa neljää keskustelua, joista kahdessa oli filosofi alustajana, kahdessa muussa oli historioitsija ja biologi. Sunnuntain viimeisen keskustelun teoreettinen filosofia ei ihan koko aa auennut täysin ja olen varma, ettei se filosofian dosentti tajunnut, mitä toinen haastajista yritti hänelle sanoa. Tai ehkä hän ymmärsi tahallaan väärin.

Asioiden massaolon ja kuvittelun välistä eroa pohdittaessa minun tekee aina hirveästi mieli väittää vastaan. lauantaina filosofian tohtori Ilkka Niiniluoto (toivottavasti muistan nimen oikein, en jaksa tarkistaa) sanoi alustuksessa jotain siihen suuntaan kuin: "Me kaikki näemme, että te olette siellä yleisössä ja me täällä edessä puhumassa. Meidän on järkevämpää pitää sitä totena kuin ajatella olevamme jonkin kollektiivisen harhan vallassa." Vastaväitteeni olisi siis tietysti lähtenyt siitä, etten minä näe. Varmasti saatoin vain tietää itse olevani siinä tilassa, jossa olis myös monta muuta ihmistä, mutta edessä olevat puhujat olisivat yhtä hyvin voineet olla vain nauhoitettuja, sillä he puhuivat krofoniin, enkä näin ollen saanut "suoraa" aistihavaintoa heidän läsnäolostaan.

Filosofian dosentti Panu jotain puhui sunnuntaina näkemyksestä, jonka mukaan oliat (asiat, esineet) ovat olemassa, kun joku sujbjeti havaitsee ne (arkijärjellä ajateltuna pöytä on olemassa kyllä silloinkin, kun kukaan ei ole huoneessa aistein havaitsemassa sitä, mutta toereettinen eoreettinen filosofia on välilllä vähän kaukana arkijärjestä). siihen olisi mieleni tehnyt kysyä, onko tämän teorian mukaan pöytä olemassa, jos se on huoneessa, jossa on vain sokea henkilö, joka ei tiedä pöydän olemassaoloa. Kun siis oikeasti jos menen minulle tuntemattomaan tilaan, eikä kukaan ole kertonut, mitä siellä on, ei siellä ole minulle mitään olemassa, ennen kuin törmään niihin.

Tämä filosofiuuus viikonlopulta taisi jäädä hieman päälle; eilen luin Wittgensteiniä, jonka loogis-filosofinen tutkielma on aika kovaa kamaa, ja tänään Heideggeria, joka on paljon ymmärrettävämpää tavaraa. Olen myös sivistänyt itseäni Italo Calvinon Kuudella muistiolla tulevalle vuosituhannelle sekä Umberto Ccon pakinoilla. Niin, ja aloin lukea Kari Enqvistin Kuoleman ja unohduksen aikakirjoja. Ehkä ennen ylioppilaskirjoituksia on hyvä lukea jotain fiksua.