Päivä tanssien

Ehkä minun pitäisi viimein kirjoittaa vanhojen tansseistakin jotain. Aloitin tämän tekstin jo lauantaina, mutta se jäi kesken, kun kaveri tuli kylään ja sen jälkeen olenkin viettänyt aikaani niin tiiviisti saman kaverin kanssa, ettei ole ehtinyt... Nyt otimme pienen pesäeron, jotta ehdimme molemmat tehdä tekemättömiä tehtäviämme.

Kallion lukiossa tanssitaan siis vaan perjantaina, vaikka jotkut vanhat aloittavat tanssiurakkansa jo torstaina. Meidän perjantain ohjelmaamme kuului kenraaliharjoitus ala-asteelaisille, esitys oman koulun väelle ja esitys vanhemmille ja sukulaisille. Minä istuin aamulla kahdeksalta kampaajalla laitattamassa tukkaani, jonka jälkeen äidin luona kiskoin nopeasti mekon ylleni ja kiiruhdin taksilla Paasitorniin tanssahtelemaan.

Tanssien alkaminen oli pienehköä kaaosta, kun porumkka ei ihan osannut riittävän ajoissa muodostaa jonoa. Lisää kaaosta lisäsi se, ettei jono ollut oikeassa järjestyksessä ja juontajat aloittivat ryhmän esittelyn nimillä, vaikka kenraaliharjoituksessa ei pitänyt nimiä tulla. Siinä sitten parit astuivat jonoista esiin ihan sekaisessa järjestyksessä. Muutoin sujui kenraali ihan hyvin, ilman kovin suuria kommelluksia. Vähän oli välillä ahdasta tanssia.

Minulla oli ensimmäisen esityksen aikana ranteessani pieni pussukka, jossa pidin kännykkää ja keppiä. En oikein tiedä, miksi halusin kuljettaa niitä oikeasti mukanani. Pelkäsin koko ajan, että hakkaan ihmisiä sillä pussillani ja tangossa pussin nauhan solmu aukesi ja pussi lensi ranteestani. Sen jälkeen en enää ottanut sitä tanssimaan kanssani.

Heti ensimmäisen esityksen jälkeen paikalla kävi Kajastus-lehden toimittaja ja valokuvaaja haastattelemassa minua, pariani ja liikunnanopettajaamme. Koska kenraalimme oli hiukan venynyt, ei haastatteluun ja valokuviin hirvceästi ollut aikaa. Saatiin ne kuitenkin siinä pikaisesti hoidettua ja juoksimmekin sitten heti parini kanssa valmistautumaan seuraavaan koitokseen.

Koko loppupäivä sujui suuremmitta kommelluksitta. Muistimme kaikki askelet ja ruuhka yhdessä tanssissa saatiin vältettyä jakamalla tanssijat kahteen piiriin. Kehruuvalssissa sain välillä etsiä seuraavan pojan kättä, kun kaikki eivät olleet aina ihan valmiina vastaanottamaan seuraavaa pyörähtävää tyttöä. Olin lähes ainoa, jonka puku ei hajonnut päivän aikana ja jolta ei löytynyt jeesusteippiä tai hakaneuloja. Kenkiäkään minun e tarvinnut riisua joka välissä, ne kun oli ihanan tukevat eivätkä hajottaneet jalkojani.

Puvustani sain kuulla hyvin moneen kertaan, miten kaunis se onkaan. Ihan ventovieraatkin kävivät kehumassa sitä. Valitettavasti kuvia ette vielä saa, sillä en ole itsekään saanut niitä vielä sähköpostiini. Kyllä nekin sieltä kohta tulevat. Olin joukosta poikkeava historiallisella puvullani. Monet myös hämmästelivät sitä, että puku oli oikeasti äitini minulle sitä varten tehnyt. Silmämeikkini oli ehkä hiukan liian tumma, äiti kun oli kuvitellut meidän olevan kaukana yleisöstä ja halusi tehdä näkyvän silmämeikin, ikään kuin teatteriin. No, näytinpähän kerrankin dramaattisesti meikatulta.

Jatkamaan lähdimme muutaman kaverini kanssa Kabukiin ja nautimme oikein ihanasta sushista ja kärsimme oikein kovasta pakkasesta. Tunsin itseni Bambiksi järven jäällä, kun liukastelin kolmen sentin koroillani. En ehkä ole tottunut sellaiseen. Eniten sitä kävelyä tosin haittasi oikeasti liukas ja tasainen pohja kuin ne korot, minä kun yleensä käytän maihareita.
Kaiken kaikkiaan olen melko tyytyväinen koko päivään. En mokaillut, minulla oli ihan hauskaa ja pukuni sekä kampaukseni pysyivät myös ihan kunnossa. Silti olen melko tyytyväinen siihen, että tanssit ovat nyt ohi. 12 tuntia korsetissa ja käymättä vessassa oli ihan riittävästi. Oli sanoin kuvaamaton helpotus päästä eroon puvusta ja siitä nestemäärästä, joka ehkä Kabukin vihreän teen tähden sisässäni oli. En ole ikinä kokenut niin tuskallista hissimatkaa.

*******

Minulla oli vielä eilen kännykkä, joka päätti itse, milloin hän suvaitsee toimia. Kännykälläni oli oikeasti oma tahto ja se sääteli sitä, kennelle soittelen ja kenelle en, erityisesti tekstiviestien kanssa minulla oli paljon ongelmia. Eikä kukaan muukaan oikein saanut aina halutessaan minua kiinni, vaan pääsivät juttelemaan vastaajani kanssa. En tiedä, mikä rasisti puhelimeni oli. Nyt minulla kuitenkin on uusi ja hieno puhelin, joka toimii koko ajan ja josta minä jopa kuulen, mitä minulle puhutaan. Edellisen kännykkäni kaiutin oli aivan hävyttömän surkea ja jouduin yleensä arvailemaan suurin piirtein joka toisen sanan, joka minulle sanottiin. Aikaisemmin oli aivan luksusta, jos joskus pääsin puhumaan jonkun toisen kännykällä ja kuulin puhekumppanini. Nyt on aivan luksusta, kun kuulen jopa omasta kännykästäni puhekumppanini.

Tämän uuden kännykän toimintatavat ovat minulle vielä hivenen hämärän peitossa. Siellä on hassuja asetuksia, joille ehkä pitäisi tehdä jotain. Tekstiviestien kirjoittaminen on mielettömän hidasta ja sitä hidastaa sekin, että aika monta kertaa pistettä painaessa painankin vahingossa vihreää luuria ja siksi saan lähetellä asiani useammassa viestissä... Enkä vielä ole oikein tottunut soittoääneeni.