Lentäen Euroopassa

Tänä vuonna olen tehnyt elämässäni uuden aluevaltauksen, nimittäin lentomatkustamisen yksin. Lentoyhtiöillä ja -kentillä on velvollisuus tarjota avustuspalvelua sitä tarvitseville (näkövammaisille, liikuntavammaisille, vanhuksille yms), eli sinänsä yksin lentely on kohtuu vaivatonta. Silti ensimmäiset lentomatkat yksin olivat hieman jännittäviä, kun heikon kielitaitoni kanssa lähdin lentämään vieraaseen maahan ja vielä vaihdon kanssa.

Kesällä lensin Berliiniin Tukholman kautta. Hyvin sujui. Tukholmassa ehdin tosin jo pelätä, että minut on unohdettu, kun lennon lähtöaikaan oli jäljellä noin vartti, eikä kukaan ollut tullut minua hakemaan. Berliinin päässä sitten oli jännittäviä hetkiä, kun puhelimessa oli kenttää vähän vaihtelevasti ja yritin saada kiinni ihmisiä, jotka ehkä tulisivat hakemaan minut kentältä…

Berliinistä lensin sitten Lontooseen. Silläkin matkalla piti alun perin olla vaihto, mutta se lento peruttiin jasaintilalle suoran (joka olijotakuinkin samaan aikaan perillä kuin se alkuperäinen vaihdollinen lentoni). Muuten kaikki meni ihan hyvin, mutta Lontoon päässä odottelin koneessa noin 40 minuuttia, ennen kuin minut tultiin hakemaan. Siinä sitten rupattelin lentoemäntien kanssa melko ontuvalla englannillani. Minulta kysyttiin ensin, että haittaako, jos he aloittavat koneen siivouksen. Kun siivous oli suoritettu, eikä vieläkään hakijaa näkynyt, kysyttiin, että haittaako minua, jos aloittavat seuraavan lennon boardingin. Vastasin toki molempiin, ettei haittaa, mutta mietin kyllä, olisiko minulla ollut mahdollisuus viivyttää sen koneen seuraavaa lentoa. Sekin olisi varmasti ollut ihan hauskaa. Matkustajat olisivat varmaan miettineet, että ehkä koneessa on joku vika… Mutta syypää olisikin ollut yksi vammainen, joka ei saanut apua ajoissa. Hahaa.

No, Lontoossa minut kuskattiin autolla lentokoneesta terminaaliin. Terminaalissa pääsin taas odottamaan. Seuranani oli kyllä yksi nainen (joka väitti, että puhun hyvin englantia), mutta hän ei opastanut siitä pisteestä pidemmälle. lopulta tuli sitten sellainen heppu, jonka kanssa haettiin matkatavarani ja vastassa ollut ihminenkin löytyi.

Tällä viikolla harrastin myös lentelyä, kun kävin Göteborgissa. Molempiin suuntiin oli taas vaihto, koska ne nyt vaan usein on halvempia lentoja. Menomatkalla vaihdoin Frankfurtissa ja siellä minua auttanut tyyppi vähän naureskeli sille, että menen Suomesta Ruotsiin Saksan kautta. ”Okey, you have time but not money?” Niinpä niin. Frankfurtissa kaikki apua tarvitsevat tyypit tuupataan omaan tilaansa, sellaiseen ’salonkiin’, jossa oli tarjolla kahvia/teetä ja jotain keksiä (keksit oli loppu, kun minä sinne tulin) ja myös mahdollisuus nukkua bedroomissa. Siellä minä vietin vajaat neljä tuntia. Seuraavalle lennolle minut kuljetettiin sähköautolla, kun lähtöportti oli aika kaukana. Sain myös ajella sillä autolla vähän pidemmän lenkin, kun ensin veimme toisen tyypin hänen portilleen.

Göteborg oli kiva paikka. Pysäkkikuulutuksia ja opasteraitoja pysäkkialueilla. Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa, nyt piti puhua lentämisestä.

Paluumatkalla vaihdoin vähän fiksummin Tukholmassa. Göteborgin kentälle mennessä ehdin jo pelätä, että mahdanko myöhästyä check-innistä. En myöhästynyt. Apua sain tosin odotella jonnin aikaa, mutta en ehtinyt (kauheasti) hermoilla sitä, koska tiesinhän toki pääseväni kentän henkilökunnan tyypin kanssa kaikista turvatarkastusjonoista ohi ja vielä ensimmäisenä koneeseenkin. Ja tulihan se apu vihdoin. Mukava göteborgilaismies (tai mistä minä tiedän, asuiko se siellä), jonka kanssa juteltiin siinä samalla, englanniksi. Osasin jopa keskustella kohtuu sujuvasti, mikä hämmästytti itseni suuresti.

Tukholman kentällä ensin odoteltiin jonkin aikaa, tulisiko joku minut hakemaan koneesta. ketään ei näkynyt, niin stuertti lähti sitten opastamaan minua terminaaliin sisään, josko avustajaheppu tulisi vastaan. Vieläkään ketään ei näkynyt. Stuertti kävi selvittämässä asiaa ja kävi ilmi, että tieto tulostani (tai siis avustustarpeestani) ei ollut kulkenut heille. Siinä sitten stuertin kanssa odoteltiin, noutaisiko joku minut. Vähän alkoi ilmeisesti jatkolentoji lähtö lähestyä. Minä en tosin sitä ehtinyt yhtään stressata, koska en ensinäkään muistanut, moneltako lento lähtee, enkä myöskään tiennyt, paljonko kello on. Ihan rennosti taas vähän rupattelin englanniksi.

viimein minut haki Niklas, jonka kanssa pääsin ajelemaan ulkokautta autolla lähtöportilleni, kun tosiaan vähän kiirekin alkoi siinä jo olla. Jatkolentoni olikin kuitenkin sitten vähän myöhässä, joten lopulta odottelimme kymmenisen minuuttia, ennen kuin pääsin koneeseen. Koneessa olikin sitten suuri helpotuksen tunne, kun henkilökunta oli suomalaista. Vaikka näemmä sillä englannillakin pärjään, vaatii jo pelkkä ymmärtäminen toisinaan aika paljon ponnisteluja.

Helsinki-Vantaalle saavuttiin lopulta, vähän myöhässä. Istuskelin rauhassa paikallani muiden matkustajien poistuessa, kun tiesin, että minut siitä kumminkin tullaan hakemaan. Pari vanhempaa miestä jo yrittivät saada minut mukaansa. ”Eikö tyttö lähde? Eikös me lähdettäisi jo?” Kyllä minäkin lopulta sitten sieltä koneesta poistuin. Joku lentokenttähenkilökuntaan kuuluva tyyppi soitteli avustuspalvelun perään (en tiedä, mikä sen tyypin rooli oli – kai joku koneen huoltamiseen liittyvä), kun ketään ei taaskaan näkynyt. Lentoemot pakkailivat työvuoronsa päätteeksi tavaroitaan ja jäivät kanssani odottelemaan, mutta tämä kentän henkilö sanoi kyllä odottavansa kanssani, niinpä koneen henkilökunta sitten lähti. Avustajan perään soiteltiin uudestaan. Paikalle tuli jo siivoojaporukkaa, joista erityisesti yksi vaikutti hieman huonotuuliselta ja oli jotenkin todella närkästynyt siitä, ettei minua oltu vielä haettu ja siellä putkessa jouduin odottamaan. Hän lähtikin sitten opastamaan minua terminaalin puolelle, mistä aluksi tuli vähän kinaa, voiko minua sinne viedä. Myös se lentokentän henkilökuntaan kuulunut herra vaikutti vähän ärtyneeltä. Siellä minä sitten istuskelin penkillä ja odottelin. Ei minulla mitään ongelmaa ollut, ihan kotiin vaan kun olin menossa. Ei tarvinnut mihinkään edes kiirehtiä. Ihmetytti vaan, miksi ihmiset, joille minun odottelemiseni ei oikeastaan edes kuulunut, ärtyivät asiasta. Ehkä kaikkia niitä väsytti siinä yhdeltätoista illalla. Kyllä minä jälleen avun lopulta sain, ja koska sitä avustusta koneella jouduin odottamaan, laukkuja ei sitten tarvinnutkaan odotella. Minut opastettiin taksiin ja pääsin turvallisesti kotiin.

Kaikilla näillä lennoillani koneen henkilökunta on myös ollut todella mukavaa. Olen saanut yksityiskohtaisen turva-asioiden esittelyn (periaatteessa ne pitäisi kai esitellä minulle aina, mutta tasan kerran olen sen oikeasti saanut), kutsunapin paikka on näytetty ja muutenkin otettu hyvin huomioon. Göteborg-Tukholma-lennolla stuertti loikki edessä olevan tyhjän penkkirivistön puolelle, kun puhutteli minua – näin hän pääsi koskettamaan käsivarttani tyyliin ”hei, mä puhun sulle” ja ojentamaan juomia paremmin. Tukholma-Helsinki-lennolla onnistuin ehkä jonkin aikaa feikkaamaan vierustovereilleni näkevää… Se oli ihan vahinko, mutta annoin asian mennä niin. Minulta siis kysyttiin,tarvitsenko valoa. Tuskin feikkaukseni toimi kuitenkaan ihan loppuun asti, kun lentoemännät välillä kävivät minulta erikseen kysymässä, onko kaikki hyvin, ja onnistuin puhumaan paikalta juuri poistuneelle stuertille.

Niin. Tulipa tästä taas pitkä. Lentäminen on kivaa.

Eläviä kirjoja Helsingin keskustassa

Huomenna torstaina on Lasipalatsin Kohtaamispaikalla 10-16 kaikille avoin Elävä kirjasto. Tervetuloa sinne lainaamaan mitä erilaisempia kirjoja!

Elävä kirjastohan on toiminnallinen menetelmä, jossa erilaiset ihmiset kohtaavat toisensa turvallisessa tilanteessa. Kirjojen sijaan lainataan ihmisiä, jotka jonkin ominaisuutensa takia kokee joskus jotain ennakkoluuloja elämässään. Kirja voi olla vaikka poliisi, muslimi, ateisti, kasvissyöjä, vammainen, suomenruotsalainen tai valtion virkamies - mitä tahansa. Sitten sen itseään kiinnostavan kirjan kanssa jutustellaan 20 minuuttia ja kyselään kaikkea mieleen juolahtavia kysymyksiä.

Minäkin olen siellä kirjana. Viimeksi olen ollut Elävässä kirjastossa mukana joskus 2008, mutta tässä parin viikon sisään menen kahteen paikkaan. Huomenna tosiaan Lasipalatsille, ensi viikolla partiolaisten tapahtumaan.

Puhuvia vekottimia ja uniongelmia

Luulin julkaisseeni tämän tekstin jo, mutta näemmä se oli päätynyt vain luonnoksiin. Tässä tulee!

----

Kokeilin viime viikolla ensimmäistä kertaa puhuvaa pankkiautomaattia. Niitä on nyt Suomessa noin 250. Kätevästi pari sellaista sijaitsee myös Kaisaniemen metroasemalla, eli ihan yliopiston nurkilla.

Olen ehkä 16-vuotiaasta saakka asioinut kyllä itsenäisesti pankkiautomaatilla (2008 kirjoituksissani sanoin, etten ollut vielä ikinä käyttänyt yksin pankkiautomaattia, muuten en osaisi tätä ajoittaa). Suomessa automaatit toimivat kaikki samalla tavalla, eli siis tiedän, mistä napista tapahtuu mitäkin ja olen voinut opetella sen kohtuu helposti ulkoa. Puhuva automaatti mahdollisti minulle ensimmäisen kerran myös tilini saldon tarkistamisen.

Kuulokereikä löytyi kohtuu helposti automaatin etureunasta. Siihen kun kuulokkeet kytki, alkoi vekotin jutella ja kehotti laittamaan kortin reikään. Tämä alkukehotus tulee suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kortista vehje sitten tunnistaa kielen ja alkaa höpöttää oikealla kielellä (näinhän se menee ihan niiden tekstienkin kanssa).

Vaikka automaatilla asioiminen on mahdollista myös ilman puhetukea, tekee puhetuki siitä aika paljonvarmempaa. Etenkin, jos ei kovin ahkerasti käytä pankkiautomaattia (minä oikeasti käytän sitä aika harvoin ja välillä jo unohdankin, mistä napista pitää painaa), on puhetuesta todellakin hyötyä. Siitä hyötyy myös ulkomaalaiset näkövammaiset, sillä nappuloiden toiminnot tuskin menevät ihan samalla tavalla kuin kaikissa muissa maissa. Ja aika monessa muussa maassa on ollut jo vuosia puhuvia automaatteja. On myös ihan Suomessakin paljon sellaisia näkövammaisia, jotka eivät ole osanneet asioida itsenäisesti pankkiautomaatilla. Nyt se on heillekin mahdollista.

Tykkään siitä, että laitteet juttelevat minulle. Vielä kun vuoronumerovehje puhuisi, tulisi sokeana asioimisesta monissa paikoissa helpompaa. Tosin niistä laitteista ei ikinä tiedä, mitä nappulaa pitää painaa, jos vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi.

*******

Välillä minä nukun säännöllisesti, kohtuu hyvin ja kohtuu normaalisti. Toisinaan en nuku. Silloin kun auringon valo vähenee, minun uneni vähenee. Yleensä aloitan syksyllä napsimaan melatoniinia.

Olen nyt varmaan kohta kaksi viikkoa ollut taas tässä vaiheessa, etten oikein nukahda järkevään aikaan, vaikka oikeasti väsyttäisikin. Tai sitten ei edes väsytä järkevään aikaan. Viime yönä nukuin kymmenen tuntia, kiitos viikon kestäneiden 4-5 tunnin yöunien ja NKL:n nuorten viikonlopputapahtuman. Ne kymmenen tuntia tulivat todellakin tarpeeseen, enemmänkin unta olisi riittänyt. Treenien takia heräsinkuudelta (kyllä, menin ennen kahdeksaa nukkumaan). Nyt ei nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei uni oikein tule. Kokeilin jo kolme tuntia, kunnes nousin turhautuneena ylös.

En jaksaisi varata lääkäriaikaa ja hankkia melatoniinia. Toisaalta, se taitaa taas tällä hetkellä olla reseptivapaata. En sitten tiedä, miten vahvaa tavaraa reseptivapaasti saa – minä olen syönyt aika vahvaa. Mutta jos menen lääkärille, joudun taas selittelemään, miten olen pärjännyt huhtikuulta lokakuulle ilman (aika hyvin, kiitos kysymästä). Ei kai sekään mikään ongelma oikeasti ole, mutta tuntuu jotenkin hassulta, että tarvitsen noin kuusi kuukautta vuodesta pillereitä nukahtamiseen, muulloin menee ihan hyvin.

Koska univaikeuteni ovat aika selvästi kytköksissä valon määrään, voisi kuvitella kirkasvalolampuista olevan apua. En haluaisi kuitenkaan käyttää rahojani sellaiseen, koska en ole yhtään varma siitä, miten paljon silmieni kautta valoa välittyy aivoille. Tiedän kyllä, että muutkin solut kuin näkösolut aistivat valoa, mutta silti. Sitä paitsi viimeksi, kun olen kirkasvalolamppujen kanssa ollut tekemisissä (yhdeksännen luokan tet-jaksolla), sain siitä vaan aika kovan silmäkivun ja päänsäryn. Jotain pitäisi kuitenkin keksiä, koska tämä tahaton valvominen ottaa aika rankasti päähän pitkään jatkuessaan.

Harmaita hiuksia

Koska minulla ei nyt muutamaan kuukauteen ole näkeviä silmiä jatkuvasti saatavilla, aiheuttaa se välillä myös hieman harmaita hiuksia. Tai tässä viikonlopun aikana ainakin aiheutti, pariin otteeseen.

Olin ryhtymässä neulomaan huivia, jota varten ostin langat jo joskus elokuun alussa. Menin ensin paikkaan, johon olin kyseisen lankakassin jättänyt. Ei mitään. Sitten tajusin, että M oli kerran siivotessaan tainnut yhdistää eri paikoissa sijainneita lankojani samaaan kassiin (minulta kysymättä tai oikeastaan edes minulle kertomatta), niinpä nämäkin langat lienevät siellä. Siellähän ne.

Seuraava ongelma: aiemmin eri pusseihin (ja paikkoihin) lajitellut langat olivat iloisesti sekaisin ja sieltä pitäisi ne oikeat löytää. Jep. Onneksi pusssi ei sisältänyt kuinkolmia jotakuinkin saman tuntuisia lankoja, yhteensä 9 kerää, joista tarvitsin neljä. Oli siellä toki aika pajon muutakin, mutta niitä muitalankoja en huivilankoihini sekoittanut. Eipä siinä auttanut sitten kuin ottaa puhelin ja puhuva kamerasovellus, TapTapSee, käteen ja toivoa, että se kertoo fiksusti lankojen värit. Riittävän fiksusti kertoi ja löysin (toivottavasti!) oikeat langat.

Eilen ryhdyin leipomaan omenapiirakkaa. Edellisestä jauhojen käyttökerrasta oppineena minulla oli jälleen TapTapSee kaverina, kun tutkailin jauhopusseja. Olin nimittäin kantapään kautta tullut huomanneeksi, että meillä on aika paljon ruisjauhoja, niitä kun olin vahingossa erinäisiin paikkoihin heitellyt. Siinä sitten yritin saada paketin kyljestä otettua kuvaaa niin, että ohjelmani osaisi kertoa, mitä jauhot oikein on. En saanut aluksi mitään järkevää tulosta, paitsi ”myllärin luomu”. Sekään ei kuitenkaan kertonut, mistä viljasta oli kyse. Pistin M:lleviestin, jossa kyselin ko. pussin viljaa. Vastausta odotellessa sain kahdesta muusta jauhopussista useamman yrityksen jälkeen selville, että ne ainakin ovat ruisjauhoja (”miksi meillä on näin paljon _avattuja_ ruisjauhopusseja?”). Totesin, että tuskin nämä Myllärit sentään enää ruista on… ja heiti piirakkataikinaan. Hetken päästä puhelin ilmoitti viestistä, jossa M muisteli myös niiden Myllärin jauhojen olevan ruisjauhoja (”Miksi ihan oikeasti meillä on näin paljon ruisjauhoa?!?”). Ei muuta kun vielä yhden jauhopussin kimppuun siinä toivossa, että saisin piirakkaani edes vähän vehnäjauhojakin. Tällä kertaa maistoin – ja vertasin makua niihin Myllärin oletettuihin ruisjauhoihin – ja olin aika vakuuttunut vehnästä. Sitten vähän sokeria lisää ja kädet ristiin, että piirakkapohja maistuisi vähän paremmalta kuin edellisellä kerralla, jolloin se mitä ilmeisesti sisälsi pelkästään ruisjauhoja.

Että sellaista. Piirakasta tuli ihan hyvää ja kohta täytyy ostaa lisää lankaa, koska se ei näytä riittävän tuohon huiviin. Huivin lanka on moniväristä, liukuvärjättyä lankaa. Olen vaan nyt ollut niin innokas ja kärsimätön neuloja, etten ole edes sitä pystynyt/ehtinyt keneltäkään näkevältä tarkistaa, että uuteen lankakerään siirtyessäni saisin värit kohdistettua. Eli huivissani saattaakin väri välillä vaihtua vähän yhtäkkiä.

Näistä harmaista hiuksistani silmien puutteen vuoksi voi kyllä ihan lähtökohtaisestikin ”syyttää” sitä Ruotsiin matkannutta M:ää. Jos hän ei olisi koskenut lankoihini, olisin löytänyt ne heti (enkä malta odottaa sitä, kun selvittelen niitä loppuja pussissa sekaisin olevia lankoja…….) ja hän on ostanut ne kaikki – ainakin kolme – ruisjauhopussia, vaikka en edes tiedä hänen niitä mihinkään käyttäneen. Kiinnostavaa on toki se, että niitä on myös kolme avattu. Pitää kyllä jonkun kanssa ne jauhot käydä läpi.

Täällä taas (tai edelleen)

Elo-syyskuun kerroin satunnaisia paloja arjestani Blogilinjalla. Kai siihen kirjoittamiseen taas vähän tottui niin, että nyt tekee mieli aktivoitua edes hiukan täälläkin.

Tuolta blogilinjan blogista voi erityisesti lukea kokemuksiani tuplavammaisena olosta. Löysä ja kenkkuileva nilkkani leikattiin siis kuukausi sitten ja vähän kiristeltiin nivelsiteitä.Olen nyt reilun neljä viikkoa kävellyt ”kipsi” jalassa, eli tuollaisen ihme ortoosisaappaan kanssa. Aluksi toki oli matkassa mukana myös kyynärsauvat tai pyörätuoli ja avustaja. Pariin viikkon en ole kyynärsauvoja käyttänyt ollenkaan, paitsi viime viikonloppuna otin laivalle toisen mukaan ja suihkussakäydessäni yritän ainakin sitä yhtä käyttää, kun ne muutamat askelet joudun ilman tukisaapasta kävelemään.

Aluksi normaali kävely, siis ilman kyynärsauvoja, tuntui todella kummalliselta. Vaikeaa oli, kun jalat ovat eri mittaiset ja selkä hieman kipeytyi siitä hommasta. Myös se, ettei nilkka taivu yhtään, vaikeutti kävelemistä. Kävelemiseni oli vähän sellaista huojuvaa ontumista. En tiedä, olenko oppinut kävelemään paremmin vai enkö enää tajua huojuvani. On pitänyt kysyä joltain, mutten ole muistanut. Ainakin kävelen nyt jo nopeammin kuin pari viikkoa sitten, silloin olin raivostuttavan hidas. Eli jollain tavalla olen tottunut. Portaiden käveleminen alaspäin on toki hidasta edelleen, kun on pakko mennä porras kerallaan, kun se nilkka ei tosiaankaan taivu.

Nilkan taipumattomuus vaikeuttaa myös epätasaisella alustalla kävelemistä. Ei ole mitään mahdollisuuksia korjata asentoa lihaksilla, kun ei se sen saappaan asentoon juurikaan vaikuta. Pystyn ehkä samaistumaan liikuntavammaisiin tämän jalkani kanssa. Minulla ainakin meinaa jo vähän hermot mennä, mutta toki sokeus tuo hommaan vielä oman lisänsä. Enää vajaa viikko, niin pääsen saappaasta eroon.

Olen yrittänyt vähän aktivoitua yliopistopiireissä, että joskus ehkä tutustuisi sielläkin ihmisiin. Olen käynyt jopa ainejärjestömme saunaillassa. Tänään olisi ollut naamiaiset, mutta teatteritreenit olivat vähän päällekäin ja sitten… No, en jaksanut mennä. Ensi viikolla ajattelin kyllä mennä Aleksis Kiven päivänä katsomaan kaikkia mahdollisia kivi-aiheisia elokuvia.

Jos joskus saisi opiskelumotivaationkin nostettua sieltä läheltä nollatasoa jonnekin vähän ylemmäs, voisi mennä ihan hyvin. Minulla ei ole kuin neljä luentoa viikossa ja niistäkin olen nyt parina viime viikkona jättänyt kaksi väliin. Hiphei. Olen kyllä läksyt tehnyt ihan kiltisti, sentään. En tiedä, mikä niissä opinnoissa muka mättää, kun ei kiinnosta.

Melkein jo olen tässä harkinnut, että lukuvuoden 14-15 voisi pitää välivuotta ja yrittää keksiä, mikä sitten kiinnostaa. Siis muu kuin urheilu ja musiikki. Vai tarvitseeko muun kiinnostaa? Tai siis kyllähän minua kiinnostaa myös käsityöt ja kaikenlainen järjestäjänä pyöriminen. Esimerkiksi olen meidän – toivottavasti – tulevasta musikaaliprojektistamme (rahoitus selviää marraskuun lopulla) aivan pähkinöinä ja haluan siinä nimenomaan olla vähän sellainen ”tuottaja”, tyyppi, jolla on kaikki langat käsissä ja joka tietää, mitä tehdään, milloin ja missä. Sellaista minä tahdon tehdä. Siinä olen aika hyvä. Tarvitseeko sitä varten opiskella mitään? Tai mitä minun oikeasti kannattaisi opiskella? Vai päädynkö sellaisiin hommiin, ihan sama, mitä opiskelen? Vaikeaa.

M lähti viime viikolla viideksi kuukaudeksi vaihtoon Ruotsiin (hänkin pääsi bloginkirjoittamisen makuun, ja löytyy täältä). Ensimmäistä kertaa elämässäni asun oikeasti yksin. Tekee ihan hyvää. Lupasin näyttää M:lle, että yrtit (basilika ja rosmariini) voi hyvin pitää hengissä myös talven yli. Ei mennyt kuin reilu viikko hänen lähdöstään, ja jo oli baslika aika kuoleman kielissä... Nyt se näyttää kyllä siltä, että ehkä saan heräteltyä sen uudestaan henkiin. Vähän unohtui kastelu viikoksi.

Voisin M:n poissaolon aikana yrittää hankkia kotiimme myös vielä puuttuvat kattolamput ja verhot ja ripustaa ne olemassa olevat verhot. Vaikka enhän minä mitään lampuilla tee. Verhot olisi kyllä ehkä ihan kivat.

Niin. Mitään järkeä tässäkään postauksessa ollut.

Bloggaamassa vieraissa

Vihdoin muistan täälläkin käydä kertomassa, että elo-syyskuun tekstejäni voi lukea kahdesti viikossa Tukilinjan nettisivuilla, Blogilinjalla. Ehkä siitä tulee taas niin tapa, että kirjoitustahti täälläkin kovenee... Katsotaan, katsotaan. Mutta tervetuloa sinne vierailulle!

Muuttopuuhissa

Terveisiä muuttolaatikoiden keskeltä. Muutan jo neljänteen osoitteeseen Helsingissä. Ehdinhän tällä kertaa asua hulppeat puolitoista vuotta Myllypurossa. Huomenna minusta tulee kalliolainen.

Tästä muutosta aikaisempia helpomman tekee se, että Kallion kulmat ovat lukioajoilta jo valmiiksi tuttuja. Osaan siis liikkua kotioveni ulkopuolella heti. SE on aika positiivista.

Ja taas muuttolaatikoiden pakkauksen pariin… (Kuinka niin jätän asiat viimetinkaan?)

Kaikki projektit huipentuvat huhtikuussa

Huhtikuuni on mennyt niin tiiviisti parin projektin parissa, että hyvä kun on ehtinyt edes ajatella muuta. Sain jo palautettakin siitä, ettei blogissa ole ainuttakaan tekstiä huhtikuulta. Toisaalta olen myös sanonut, ettei minulla ole enää sanottavaa. (Urheilusta on, vähän enemmän. Ja sitä löytyy täältä)

Mutta ne projektit, jotka ovat vieneet ajatuksiani.

Järjestimme muutaman muun nuoren kanssa viikonlopun täysi-ikäisille näkövammaisille nuorille. Sen suunnittelu aloitettiin jo elokuussa, lokakuun alussa laitettiin hankehakemus Cimoon ja joulukuussa varmistui rahoitus EU:n Youth in Action –ohjelmasta. niinpä me vietimme mahtavan viikonlopun hyvässä seurassa, kuulimme luennon sanattomasta viestinnästä, harjoittelmimme vapauttamaan itsemme tanssilattialla ja samalla opittiin myös muutama hyödyllinen liike, keskustelimme nuorena naisena/miehenä olemisesta ja kasvamisesta, nautimme illasta DJ:n tahdissa ja baarimikon loihtimia drinkkejä juoden, puhuimme haaveista ja niiiden toteuttamismahdollisuuksista…

Minulle viikonloppu oli ensimmäinen oikeasti vastuuohjaajana. Perjantai-iltana oli sellainen olo, että savu nousee korvista ja sunnuntaihin mennessä olen taatusti palasina luentosalin lattialla. Mutta niin ei käynyt. Kun kaikki osallistujat olivat paikalla ja ohjelma pääsi käyntiin, pystyin minäkin jo hieman rentoutumaan. Nautin oikeasti kaikista tapahtuman järjestämiseen liittyvistä vaiheista (paitsi ehkä hakemuksen loppuun vääntämisestä viimeisenä iltana… mutta meillä oli kuulemma hyvä hakemus) ja tapahtumasta itsestään. Nautin siitä niin paljon, että tosissani mietin, pitäisikö suunnata kuitenkin sellaiselle alalle, jossa pääsen rakentelemaan tapahtumia, miettimään aikataulua, matkoja ja majoituksia. Rakentamaan sitä koko palapeliä. Vastaavasti 2010 Askel-lyhytelokuvaa tehdessä ja tuottajan roolissa pyöriessäni tunsin olevani oikeassa elementissä, kun kirjoittelin aikatauluviestejä ja kerroin, mitä kohtauksia kuvataan milloinkin, keiden pitää olla paikalla ja mitkä tavarat mukana. Ehkä minun pitäisikin opiskella kulttuurituottajaksi. Tai rhtyä nuorisosihteeriksi.

Tämänkin projektin kohdalla on tietysti monia asioita, joita olisi voinut ja pitänyt tehdä toisin. On paljon sellaista, josta olen oppinut virheiden kautta. Opin asioita ryhmädynamiikasta ja opin asioita itsestäni, kun vahingossa sujahdin järjestävän ryhmämme johtajan rooliin, vaikkei se tunnukaan minusta yleensä kovin luontevalta – tai vähitellen alkaa ehkä tuntua. Tavallisesti olen hiljainen sivustakatsoja, mutta yhtäkkiä olinkin se moottori ja persuksiin potkija.

Homma ei kuitenkaan loppunut vielä tähän. Olisi loppuraportti kirjoitettava ja arvioitava projektia kokonaisuutena. Arvioinnin avuksi keksime syksyllä kirjoittaa joka kuukausi ylös fiiliksiämme senhetkisestä projektin vaiheesta. Nyt on kyllä myönnettävä, että kirjoittamatta on jäänyt. Pitäisi tässä joku päivä vaan istua alas ja kirjoittaa ylös ajatukset viimeisen puolen vuoden ajalta. Kyllä niitä on sentään ripoteltuina vähän siellä ja täällä.

Toinen aikasyöppö nyt huhtikuussa on ollut näkövammaisteatterin Kuningatar K –näytelmä. Viikko sitten tiistaina oli ensi-ilta, tällä viikolla vielä kaksi näytöstä. Tämänpäiväinen oli ehkä paras, eilen oli paras ylöisö (tai niitä oli eniten). Jokaisen esityksen jälkeen minulla on aina vain vahvempana ja vahvempana sellainen olo, että ”piru vie, me ollaan hyviä”. Ei tarvitse jännittää yhtään, mokaako joku tai meneekö vuorosanat nyt oikein. Voin luottaa lavalla täydellisesti näyttelijäkavereihini ja itseeni ja siihen, että me vedetään hyvin, tapahtui mitä tapahtui. Musiikki soljuu ja ihmiset säteilee.

Jos keskiviikkoiltana ei ole muuta tekemistä, Iiriksessä (Marjaniementie 74) klo 18 on järkyttävän hyvää teatteria. Sama esitys vedetään lauantaina Lahdessa, Lepolassa (Sipurantie 32). Myöhemmin meidät voi nähdä vielä Cross over- ja Parafest-festareilla Kaapelitehtaalla ja Joensuussa.

"Miten absurdi ongelma!" - Vaatekriisi

Puhuimme eilen ystäväni kanssa siitä, että olisi jo korkea aika päivittää vaatekaapin sisältöä hieman aikuisempaan suuntaan; hupparit ja reisitaskuhousut (kaveri ei sentään sellaisia käytä) eivät saa minua ihan vaikuttamaan aikuiselta. Eteen tulee heti muutama ongelma:

Raha. Vaatekaapin sisällön uusiminen maksaa. Minulla se vaatisi myös aika kovalla kädellä uusimista, sillä en omista kovinkaan montaa pitkähihaista, joka ei olisi huppari. Housujen kanssavähän samaongelma.

Vaatekaupoissa käynti. Sokkona ei niin vaan kiertele vaatekaupoilla katsomassa, jos ehkä löytyisi jotain kivaa jostain. Aina pitää olla näkevä mukana ja jos sitä jonkun kanssa pääsee vaateostoksille, on kyllä jo pakko olla näkemys siitä, mitä hakee. Muuten kaikilla menee hermo. Pelkkä kiertely ei ihan toimi. Ainakaan minä en ole saanut sitä koskaan toimimaan.

Miten ihmiset yleensä pukeutuvat. On helppo sanoa, ettei sillä ole mitään merkitystä, miten muut pukeutuvat – tärkeintä on, että itse viihtyy vaatteissaan ja pukeutuu niin kuin tykkää. Mutta kyllä, sillä on aika iso merkitys, millaisia vaatteita toiset käyttävät. Enhän minä voi muuten tietää, minkä kuvan itsestäni annan, jos minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka yleisesti toiset käyttävät minkäkinlaisia vaatteita. Ja minulla ei ole MITÄÄN käsitystä siitä, miten muut pukeutuvat. Tai on tietysti joku, hyvin pieni ja epävarma, mutta minun tietopohjallani on äärimmäisen vaikea lähteä oikeasti miettimään pukeutumista.

Tiedän, että hupparit on vähän teiniä ja sellainen olo minullekin niistä nykyään tulee. En koe itseäni uskottavaksi Adidas-hupparissa ja reisitaskuhousuissa. Mutta en tiedä, mitä muuta muka voisi pukea ylleni. Ja koska vaatekaapissani – ja aktiivisessa käytössäkin – on oikeasti vaatteita, jotka olen hankkinut yläasteella, pari jopa ala-asteen lopulla, pitäisi asialle jo vähitellen tehdä jotain.

Luen silloin tällöin Cosmopolitania ihan vain siksi, että saisin edes pienen käsityksen nykymuodista. Kuvathan sielläkin ovat pääosassa, mutta sanallistakin selitystä löytyy sen verran, että minulla on pieni aavistus kulloisistakin suuntauksista. Cosmon pukeutumisvinkit ja muotikatsaukset eivät ehkä kuitenkaan ole ihan sitä, miten ihmiset oikeasti pukeutuvat, saati sitten sitä, miten minä haluaisin pukeutua.

Avomieheni mielestä ongelmani on absurdi: "Miten niin sä et tiedä, miten ihmiset pukeutuvat?" No en vaan tiedä!

Tarve jollekin tyylikonsultille – tai vastaavalle – on tällä hetkellä aika suuri. Vaikka se finanssipuoli taitaa oikeasti tulla muutoksen esteeksi ja kuljen samoissa huppareissa vielä kolmikymppisenäkin.

(Heti, kun sanoin, ettei ole enää mitään sanottavaa näkövammaisuudesta, sitä tuleekin lisää.)

Mieleenpainuva kohtaaminen

Viikonloppuna sattui sen verran hauska tapaus, että on pakko kertoa.

Istuin ystäväni kanssa eräässä kuppilassa Töölössä. olimme olleet siellä jo jonkin aikaa, kun yhtäkkiä joku koskettaa olkapäähäni ja sanoo:
"Hei, tunnistatko äänestä?"
Ei oikein mitkään kellot soi. Mietin kuumeisesti, pitäisikö minun tuntea tämä tyyppi. Vastasin jotain ympäripyöreää, että "Ei nyt kyllä ihan heti muistu mieleen..."

Mies kertoi katsoneensa, kun tulimme sisään, että näytän todella tutulta. Hän sitten oli miettinyt kuumeisesti, mistä tuntee minut. Kunnes loksahti.
"Muistatko sä, kun tavatiin metrossa? Sä tulit kyytiin Hakaniemestä ja olit menossa Rautatieasemalle. Mä autoin sua siellä, otin käsivarresta kiinni ja autoin sua. Sun jotkut pari kaveria odotti siellä tasolla, mihin junat tulee. Se oli ehkä vuos sitten. Muistatko?"

Ei tämä tapahtuma ollut jäänyt kyllä mieleeni yhtään niin vahvasti kuin ko. herralle. Ja luulen, että jos olen tullut Hakaniemestä kyytiin, on tapahtuneesta pidempään kuin vuosi. Sitä en tosin keksi, ketkä kaverit minua ovat odottaneet.

Hämmentävää nähdä, miten vahvasti sellainen kohtaaminen, joka minulle on lähes merkityksetön ja aika jokapäiväinen (siis se, että saan joltakulta tuntemattomalta apua vähän matkaa) on voinut jäädä mieleen. En taatusti muista kaikkia, jotka ovat opastaneet minua joskus elämäni varrella. En ainakaan äänestä – muutenkin menee aina hetki, että oppii tunnistamaan ihmiset. Mutta näemmä olen tehnyt vaikutuksen. Eikä vaikutus ole ollut kovin negatiivinen, kun herra uskalsi tulla puhuttelemaan minua uudemman kerran. Ehkä hän minua auttaessaan opasti ensimmäisen kerran näkövammaista. Ehkä hän nykyään tarjoaa rohkeammin apua sitä tarvitseville.