Kymmenen vuotta

Kymmenen vuotta sitten, tapaninpäivänä 2003, olin perheeni kanssa Tukholmassa. Kun kävelimme sangen lumettomia katuja, näköni sumeni, oikeastaan pimeni, useammin kuin koskaan. Se ei siis ollut minulle ihan vieras asia, että silloin tällöin saattoi maailma hetkeksi pimentyä, mutta se, että sitä tapahtui toistuvasti, oli kummallista. Jossain vaiheessa taisin jopa napata jonkun käsivarresta opastusotteen näiden hetkien varalta.

Seuraava aamu valkeni silmissäni kirkkaana. Kun laiva saapui Helsingin satamaan, oli näkökenttääni laskeutunut kummallinen sumu. Erotin värejä, mutta kaikki oli sumuista. Pitelin kädessäni Jenkki-pakkausta, mutta näin merkin kohdalla vain vihreän läiskän. Ennen kuin lähdimme hytistä keskelle laivasta pois tunkevaa väkijoukkoa, kerroin näköni sumentuneen. Tarvitsin opasta, koska muuten olisin varmaan hukannut perheeni.

Vielä samana päivänä istuin Silmäklinikalla mikroskoopin takana. Huoneessa oli ylilääkäri, pari lääkäriä joille silmäni olivat tutut tapaukset jo pidemmältä ajalta ja vielä joku kandidaatti. Yhteensä viisi lääkäriä tuijottelivat silmiäni vuorotellen. Kukaan ei keksinyt, miksi en yhtäkkiä nähnyt.

Seuraavan viikon ajan näin aamuisin kirkkaasti, mutta 5-10 minuutissa heräämisestä näkö sumeni. Kaikki tekstarit piti siis lukea heti herättyäni. Uudenvuoden ilotulitusraketit olivat epäselviä väriläiskiä. Silmässä oli paljon nestettä, joka ei päässyt kiertämään, joten silmän paine nousi korkeaksi. Laserleikkauksellakoetettiin tehdäjonkinlainen reikä, jotta neste voisi liikkua. Homma epäonnistui, koska laser sattui puudutuksesta huolimatta niin paljon,etten kestänyt kahta ammusta enempää. Sain silmänpainelääkityksen, jonka kanssa kehotettiin syömään banaaneja.

Eilen tuli tasan kymmenen vuotta silmäleikkauksesta, johon päädyttiin laserleikkauksen ”epäonnistuttua”. Leikkauksesta, josta lasken sokeutuneeni. Tosin jälkimmäisestä asiasta voi olla useampaa mieltä: kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen näin vielä hieman lukea ja papereihin minut on merkitty sokeaksi vasta 2007.

Minä sanon kyllä sokeutuneeni silloin. Ennen leikkausta näin kirkkaasti, kirkkaammin kuin moneen kuukauteen. Vaikka olimme ajaneet Tuusulasta Silmäklinikalle ja herääämisestäni oli varmaan vähintään tunti, näköni oli edelleen kirkas ja niin terävä kuin se minulla ikinä saattoi olla. Leikkauksen jälkeen maailma oli yhtä sumua. Ensin ajattelin silmäni olevan vaan vielä puuduksissa leikkauksesta, ettei se ole toipunut siitä. Parin viikon sairasloman jälkeen näkö ei ollut palautunut yhtään ja sanoin, etten voi mennä kouluun, kun en kerta näe lukea. Vasta silloin päätin kokeilla, näkisinkö sittenkin lukea – ja näinhän minä; jos tausta oli musta ja teksti mieluiten keltaista (valkoinenkin kävi, esim. tietokoneella käänsin vain värit toisin päin), erotin kirjaimet. Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen menin siis takaisin kouluun ja kykenin aamupäivällä lukemaan keltaista tekstiä mustalta pohjalta. Iltapäivällä teksti oli enää keltaisia läiskiä, joista ei pystynyt mitenkään erottamaan kirjaimia (aamupäivän aineena oli matikka, iltapäivällä enkku. Monet varmaan tietävät, kumpi aineista myöhemminkin on sujunut minulta paremmin kuin se toinen).

Tuona päivänä näkö romahti siis melko nopeasti vielä vähän huonommaksi. Sen jälkeen se vähitellen hiipui. Aluksi erotin väriläiskiä ja hyvillä kontrasteilla varustettuja esineitä toisistaan. Jonkin ajan kuluttua näin valoa ja ehkä valon värin. Sitten enää kirkasta valoa, enkä nykyään sitäkään.

Oman ajanlaskuni mukaan olen ollut siis kymmenen vuotta sokea. Silmänikin juhlisti tätä merkkipäivää olemalla kipeämpi kuin pitkään aikaan.

Muutamat ihmiset, joille kymmenvuotispäivästä mainitsin, kommentoivat asiaa jotenkin siihen tapaan, että ”surullista” tai ”siinä ei ainakaan ole kauheasti juhlimisen aihetta”. Mutta en minä pidä sitä surullisena. Okei, en ehkä hihkunut kymmenen vuotta sitten riemusta, kuten en hihku nytkään. Ei se silti ole surullista. Se on asia, joka tapahtui, ja jonka kanssa olen nyt yhden vuosikymmenen elänyt ja kasvanut. Se on asia, joka ei sellaisenaan herätä minussa suurempia tunteita. Mutta olisin saattanut oikeasti vähän sitä juhlistaakin, jos en olisi ollut Pajulahdessa leirillä.

Silloin kymmenen vuotta sitten, kun näköni meni, olin jonkin aikaa hieman varovaisempi. Tai en ehkä heti. Sen jälkeen, kun olin riittävän monta kertaa juossut päin aukiolevia ovia ja pudonnut kerran sängyn reunalta naama edellä metalliseen tuolinjalkaan, olin jonkin aikaa varovaisempi. Ei siitä mennyt vuottakaan, kun jo juoksin taas muiden perässä ja kiipeilin ja hyppelin (ainakin tietyissä paikoissa). Tämän kymmenen vuoden aikana minulle on tullut ehkä iän myötä jonkinlaista itsesuojeluvaistoa, enkä enää tee ihan sitä kaikkea, mitä joskus. En ehkä enää juoksentele yksin juurakkoisilla metsäpoluilla (tai… mistä sitä tietää) enkä kiipeä ihan joka paikkaan – ainakaan samalla vauhdilla.

[!VAROITUS!] Meikkipostaus [/!]

Silloin tällöin minulta on joku kysynyt (erityisesti teinitytöt), meikkaanko. Olen aina vastannut, etten harrasta sitä. Ihan vaan siitä syystä, ettei kiinnosta (usein olen myös selittänyt, että kyllä tiedän sokeita, jotka ihan ahkerasti meikkaa ja olen kuullut jonkun myös tatuoineen silmäluomiinsa luomivärille rajat, jotta ne sormella tuntee).

Mutta.

Tässä seuraa jonkinlainen meikkipostaus.

Vähän aikaa sitten osallistuin viikonlopputapahtumaan, jonka osana ohjelmassa oli ”vastakohtailta”. Ideana oli pukeutua omaksi vastakohdakseen. Minä pukeuduin pissikseksi ja sitä varten kävin vähän meikki- ja vaateostoksilla.

En tiedä siis meikeistä oikeasti lähes mitään. On minulla toki meikkiä ollut naamassa, vanhojentansseissa ja ylioppilasjuhlissani ja teatteriesityksissä, totta kai. Joskus ala-asteella yritin kiinnostua meikkaamisesta, kun kaikki muutkin luokallani sitä harrastivat (ei auttanut piireihin pääsyyn, loppui siis siihen). Mutta arkena, vapaaehtoisesti ja itse en ole meikkejä harrastanut enkä edes omistanut. Paitsi siis nyt.

Ostoslistallani oli huulipuna, ripsiväri ja puuteri. Kynsilakkaa lainasin kaverilta ja kauheaa luomiväriä minulta löytyi laatikosta (huijasin siis äsken! Mutta se luomiväri oli oikeasti tarkoitettu teatteriin, jotenkin vaan ikinä ei ole sinne asti kulkeutunut…). Tunsin itseni äärimmäisen asiantutevaksi (not) siellä Anttilan meikkiosastolla. Anttilassa siksi, että kuvittelin pääseväni kohtuu halvalla. Shoppailukaverina oli isoveli, joka kovin taisi arvostaa tätä nakkia.

Pinkki huulipuna löytyi ihan omin avuin. Sitten puuterin ostoon kysyttiin vähän myyjältä apua.

Minä: ”Missäteillä on puutereita?”
Myyjä: ”Millasta sais olla?”
Minä: ”Öö… Jotain aika perus, niinku väritöntä. Mä en oo oikein mitään käyttänyt.” (Huomaattehan asiantutevan otteeni!)
Myyjä (kävelyttää pari metriä eteenpäin): ”No tässä on näitä [jonkun merkin] puutereita. Sulla on kuitenkin sen verran sävyä kasvoissa, että se väritön puuteri näyttäis valkoselta. Mä suosittelisin tätä kolmossävyä.”
Minä: ”Okei, joo. Niin. No, se on varmaan ihan ok, kiitos.”

Ja sitten etsittiin vielä sitä ripsaria. Nyt toinen myyjä tuli oma-aloitteisesti kysymään, kaipaammeko apua (näytettiinkö me muka jotenkin eksyneiltä siellä? – pah, en usko).

Minä: ”Joo, ripsiväriä etitään.”
Myyjä: ”Haluaisitko sä tuuheuttavaa vai pidentävää?”
Minä: ”Pidentävää.” (Nyt tiesin vastauksen!)
Myyjä: ”No, mustaa vai ruskeaa?”
Minä: ”Mustaa.”
Myyjä: ”Sitten mä suosittelisin tällaista ihan uutta [jonkun merkin] maskaraa. Tässä on kaksi eri paksuista harjaa, alaripsille pienempi ja ylöripsille isompi.”
Minä: ”Okei, joo. SE on varmaan ihan hyvä. Kiitos.” (Vähän kiirekin meillä oli.)

Niin. ”Halpa” meikkiostosreissuni tuli maksamaan 42 euroa. Tässä ei ollut mukana irtoripsiä, jotka ostin toisesta kaupasta. Todennäköisesti myyjät myivät minulle tietämättömälle aika kalliita tuotteita. Ei vaan ollut aikaa jäädä valikoimaan sen kummemmin, koska muuten olisin myöhästynyt junasta. - Ajatelkaa nyt, mikä panostus yhtä iltaa varten.

Sitä pinkkiä huulipunaa en todennäköisesti tule käyttämään enää ikinä. Ehkä lahjoitan sen pahaa-aavistamattomille pikkusiskoilleni (kuten myös sen vaaleanpunaisen topin). Ripsaria yritin jo lahjoittaa äidilleni, mutta hän oli juuri edellisenä päivänä ostanut uuden. Toisaalta mietin jo siellä meikkiostoksilla, että kaipa puuterille ja ripsarille oikeasti voisi olla jotain käyttöä myöhemminkin.

Sitten siihen meikkaamiseen.

Kynsiäni olen lakannut viimeksi joskus yli kymmenen vuotta sitten. Silloin näin vielä. Sain äidiltäni jonkun vanhan, värittömän lakan, jossa oli hopeista kimalletta. Sitä joskus sitten töhersin kynsiini lukutelevision avulla. Sen jälkeen kynsiäni ei olekaan ikinä lakattu. Paitsi nyt.

Tietysti tällä suurella kokemuksellani halusin tehdä sen itse, mites muutenkaan. Lopputuloksena oli se, etten todellakaan tajua, miten jotkut voi kynsiinsä piirrellä kukkasia, kun se ihan perus lakkaus on jo niin saakutin vaikeaa.

Vasemman käden kynsistä tuli ihan jopa melkein siistit. Oikeassa, kun piti väärällä kädellä työskennellä, olikin sitten vähän paakkuisempaa ja epätasaisempaa menoa. Eikä ne vasurinkaan lakat iltaan asti siisteinä pysyneet, kun tökkäsin käsiäni koko ajan johonkin niin, että lakat lohkeilivat ja piti vetää uutta kerrosta (esim. liikkuvassa bussissa), eikä se enää ihan niin siististi onnistunutkaan. Tulin minä kyllä siihenkin tulokseen, että ehkä sen homman voi oppia. Myös sokkona.

Tapahtumapaikalle päästyämme oli ensin ruokailun aika. Sitten annettiin noin puoli tuntia aikaa iltaohjelmaan valmistautumiseen. Puoli tuntia! Eihän se meinannut millään riittää vaatteiden vaihtoon, hiusten laittoon ja meikkaamiseen (minua käytiinkin pariin otteeseen hoputtamassa, vaikka lopulta olin paikalla ihan täsmälleen oikeaan aikaan!).

Luomivärin levittäminen onnistui sormella kai ihan hyvin. Sitten yritin tuhertaa niitä hemmetin irtoripsiä päähäni. Pakkauksessa piti kai olla mukana joku liima, mutta ehkä hukkasin sen heti. Tai sitten se liima oli niissä ripsien nauhoissa (vaimikäsesanaon) valmiina ja minä vaan pilasin kaiken, kun hiplasin niitä vähän liian pitkään. Ripsien kiinnittämistä toki vaikeutti se, ettei minulla ole ikinä sellaisia ollut enkä oikeasti edes kovin tarkkaan tiedä, miten ne pitäisi pistää ja oikeastaan sekin, että mihin kohtaan, tarkalleen. Netistä löytyisi vaikka mitä video-ohjeita siihenkin touhuun, muttei se minua auta. Joka tapauksessa lopputulos oli se, etten saanut irtoripsiä pysymään päässäni. (Tässä kohtaa lisäsin vähän luomiväriä, kun ajattelin pilanneeni senkin jo siinä tuhertaessani.)

No, onneksi oli sitä ripsaria sentään, kun irtoripset ei kerta onnistuneet. Sekään ei ollut ihan helppo nakki, näin ensikertalaiselle. Rupesin siinä maskara kädessäni (ensin mietin pitkään, miten saan sen purkin auki ja missä päässä nyt oikein on joku harja ja missä sitä väriä) pohtimaan, kuuluuko ripsiväriä levittää ripsien ala- vai yläpintaan. Pistin sitten sinne alle, koska sen koin helpommaksi (ja onhan silmät nyt kuitenkin enimmäkseen auki). Vähän ehkä tökin silmään, mutta kyllä sinne ripsiinkin väriä meni. Kukaan ei myöskään ainakaan sanonut, että olisin sotkenut puoli naamaa siinä samalla. Kiinnostavana yksityiskohtana huomasin tarkkaa ripsarinlevittämistyötä tekeväni suuauki. Onneksi ei ollut ketään näkemässä.

Jossain välissä se huulipuna ja puuterikin päätyivät naamaan, mutta niiden laitossa ei mitään kummallisempia tapahtumia ollut. Ihan varmaan riittävän sujuvasti meni.

Tästä kaikesta olisi tietysti voinut lannistua, mutta minäpä – yllätykseksi itsellenikin – oikeastaan taisin vähän kiinnostua meikkaamisesta. Ainakin osittain. Ainakin hetkeksi. Vaikka yritinkin jo lahjoittaa sitä maskaraakin eteenpäin. Olen nyt sitten pohdiskellut, minkä väristä kynsilakkaa voisin hankkia (sitä kaverilta lainaamaani vaaleanpunaista en kyllä enää käytä, kiitos vaan). Ja pitäisikö hommata vähän jotain muuta luomiväriä kuin tuota sinistä/lilaa (joo todellakin, jos meinaan luomiani värjätä). Entä sitten huulipuna. Ja joku rajauskynä. Ja meikkivoide. Phuuuuh!

Apua. En minä osaa. Enkä voi yhtäkkiä hommata kauheaa läjää meikkejä, kun tähän mennessä en ole omistanut mitään. Ehkä tarvitsisin jonkun kädestä pitäen neuvomaan. Mutta en usko, että minua oikeasti nyt tämä ihan ehkä niin paljon kiinnostaa, jotta viitsisin rahojani sijoittaa vaikka johonkin meikkikouluun. Tahi isoon läjään kosmetiikkaa. Katsotaan.

*******

Öö, nyt hämmennyin. Blogissani on viimeisen reilun viikon aikana vieraillut yli 5000 kävijää. Tässähän alkaa tuntea kirjoittavansa suosittua blogia!

Kaupunkikierros

Tänään päättyvän sokeainviikon kunniaksi kuvasin tässä yhtenä päivänä videon, joka koettaa näyttää kaupunkia minun näkökulmastani. Pääsette kulkemaan kanssani vähän pitkin poikin Helsinkiä.

 

 

 

Videon kuvaamista varten sain GoPro-kameran, joka oli viritetty pyöräilykypärään. Kuvakulmat eivät loppujen lopuksi olleetkaan sitten ihan sitä, mitä olisin halunnut – suunnitelmissani kuvassa ei olisi näkynyt eteenpäin juuri mitään. Nyt te havaitsette vastaantulevat esteet ja ihmiset melko pajlon ennen minua. Toisaalta tätä kuvatessani minusta myös tuntui, että törmäilin tavallista enemmän joka paikkaan.

 

Äänet on otettu mukaan Zoomilla, koska GoPron mikki oli aika surkea. Äänten synkan vuoksi eri pätkissä kuvatut videot eivät vaihdu mitenkään siististi, koska Windowsin Movie maker ei osannut leikata ääniä, jos videopätkien taitekohtiin olisi halunnut jotain hienoja häivytyksiä. Videon taiteellinen puoli jää täten melko heikoksi.

 

Mutta, nauttikaa elämäni ensimmäisestä videopostauksesta!

  

 

Edit: Ainakaan minä en kyllä saa tuota videota tästä käyntiin. Lieneekö liian pitkä pätkä Bloggeriin liitettäväksi, vai mistä kiikastaa. Tässä vielä varmuuden vuoksi suora osoite YouTubeen (linkkiäkään en saanut toimimaan, murrrr...):

http://www.youtube.com/watch?v=kqdoJKMR3r0

Valoa korville!

Olen nyt muutaman viikon käyttänytValkeen kirkasvalokuulokkeita. Niiden ideana on välittää valoa korvakäytävän kautta niin suoraan aivoihin kuin mahdollista. Valkeen luvataan auttavan kaamosmasennukseen, makeanhimoon, energisyyteen, vuorokausirytmin ylläpitoon ja reaktionopeuteen.

Koska uniongelmani lisääntyvät huomattavasti aina, kun syksy pimenee, uskoisin ympäristön valoisuudella olevan asian kanssa tekemistä. Kirkasvalolamppuja monet ovat käyttäneet jo vuosien ajan pimeänä aikana apuna väsymykseen. Oma kokemukseni kirkasvalolampuista on melko vähäistä, mutta silloin, kun sellaisen lähettyvillä hengailin (TET-jaksolla ysillä), sain vain silmät ja pään kipeiksi. Epäilen myös, riittääkö kirkasvalolampun teho minulle, joka en valoa näe – välittyisikö tieto valoisuudesta aivoille asti. Halusin siis kokeilla, olisiko korvien kautta välitetystä valosta hyötyä ja sain Valkeelta kuulokkeet kokeiluun.

Kuulokkeiden valon tehoa sekä ”valotusaikaa” voi säätää tietokoneohjelman avulla. Ensimmäinen ongelma tosin tuli vastaan, kun apuvälineideni kanssa en saanut ohjelmaa edes asennettua. Asennusohjelmassa piti ruksia kohta ”hyväksyn käyttöoikeudet” (tai vastaava), mutta en edes tätä pystynyt tekemään, enkä siis päässyt ohjelmassa eteenpäin. Kuulokkeiden käytön pystyin silti aloittamaan, sillä niissä on tehdasasetukset valmiina. Kun lopulta sain jonkun kanssani katsomaan sitä ohjelmaa – noin viikon käyttämisen jälkeen – en edes muuttanut asetuksia. Sittenmin en ole tarkistanut, onnistuuko ohjelman käyttö sen asennuksen jälkeen apuvälineillä. Senkin vielä kyllä testaan, vaikkei tarvetta asetusten muuttamiselle ole.

Minulla kuulokkeiden kirkkaus on säädetty täysille ja aikanakin on suurin mahdollinen, 12 minuuttia. Kuulokkeita suositellaan käyttämään päivittäin säännöllisesti samaan aikaan. Uniongelmiin paras käyttöaika on aamuisin. Oman kimurantin unirytmini takia käyttöaika ei ole ihan aina sama ollut, mutta pyrin koko ajan enemmän ja enemmän siihen, että oikeasti heräisin samoihin aikoihin (muutenkin tuo säännöllinen rytmi on aika tärkeä osa uniongelmista selviämistä).

Itsessään laitteen käyttö on tosi yksinkertaista. Siinä on tavallisten nappikuulokkeiden kaltaiset kuulokkeet, jotka on varustettu LED-valoilla, ja suorakaiteen muotoinen ”laatikko”, jossa on yksi nappi ja pari valoa. Kuulokkeet pistetään korviin ja painetaan nappulasta, jolloin korvavalot syttyy ja laite piippaa. Säädetyn käyttöajan jälkeen laite piippaa kahdesti ja sammuu. Valojakin se vilkuttelee, mutta niistä en tiedä mitään. Myös akun ollessa vähissä kuuluu piippauksia (ja on sitä vilkuttelua). Jos ’valotuksen’ haluaa lopettaa kesken, voi siitä nappulasta painaa pitkään, ja laite sammuu (piippausten ja vilkuttelun kera).

Ensimmäisen viikon käyttöaikani olivat todella epäsäännölliset, enkä oikein huomannut mitään vaikutusta. Valot vaan vähän lämmittivät korvissa, mutta yhteyttä vireystilaan tai unirytmiin en nähnyt. Toisella viikolla meni sen rytmin kanssa jo paljon paremmin ja väittäisin Valkeen auttaneen sen ylläpidossa. Sitten tuli taas viikonloppu ja, ihan omasta syystä, kaikki meni vähän pieleen. Nyt on homma (rytmi) taas hieman parantunut. Hankin jokin aika sitten vihdoin myös melatoniinia ja erityisesti tämä yhdistelmä – hormonia illalla, kirkasvaloa aamulla – tuntuu toimivan.

Käyttökokemukseni ovat vielä kohtalaisen lyhyeltä (ja epäsäännölliseltä) ajalta, enkä uskalla todeta mitään Valkeen vaikutuksista mielialaani tai makeanhimoon. Tosin oikeaa makeanhimoa ei ole tässä kolmen viikon aikana kyllä kauheasti näkynyt (silti olen sitä makeaa vetänyt, jos sitä on tarjolla ollut). Mutta ehkä siitä ei kuitenkaan voi Valkeeta kiittää, sillä jo sinä päivänä, kun kuulokkeet vielä majailivat postissa, ei minun tehnytkään mieli syödä ostamiani karkkeja loppuun. Myöskään vaikutuksista reaktionopeuteen en pysty sanomaan mitään, koska minun ei ole tarvinnut oikein mitään nopeita reaktioita vaativia juttuja tehdä tässä.

Lisää kokemuksia kirkasvalokuulokkeista seuraa myöhemmin...

(Postaus tehty yhteistyössä Valkee OY:n kanssa.)

*******

Edellinen postaukseni poiki hyvin monta Facebook-jakoa (ensimmäinen kerta, kun näin kenenkään jakaneen blogiani), pari uutta lukijaa ja kävijöitä viimeisen viikon aikana on ollut yli tuhat. Moni näkövammainen tuttavani on ilmaissut jakavani samoja aatoksia kanssani. Uskon muidenkin kuin näkövammaisten tietävän, mistä puhuin.

Kirjoituksestani on voinut saada myös sen kuvan, ettei kukaan osaisi suhtautua minuun normaalisti, tai en ikinä saisi tehdä mitään. Ei asia ihan niin ole. Olisi vaan mennyt tekstiltä aika paljon tehoa pois, jos olisin alkanut luetella tilanteita, joissa voin toimia tasa-arvoisesti, tai ihmisiä, jotka näkevät minut ensisijaisesti minuna, eivätkä vammaisena. Nyt tiedän ainakin herättäneeni ajatuksia. Tahtomattani onnistuin myös sohaisemaan syyllistävästi ihmisiä, joilla ei ole mitään tarvetta syyllistyä.

Haluan sanoa teille, ihanat elämän kanssakulkijat, että olkaa vaan ihan rauhassa. Jos tahdotte auttaa, kysykää rohkeasti tai luottakaa siihen, että minä (tai kuka tahansa muu vammainen) osaa kyllä ilmaista, milloin sitä apua oikeasti tarvitsee. Ja jos sanon pärjääväni itse, luottakaa - jooko – siihenkin. Se vasta ahdistavaa onkin, kun mukamas annetaan tehdä itse, mutta kuitenkin kytätään koko ajan, miten homma sujuu ja kommentoidaan ja tungetaan auttamaan tarpeettomasti, kun ehkä suoriudun hitaammin tai vain eri tavalla asiasta. Mutta onneksi maailmaan mahtuu monenlaista taapertajaa.

havaintoja

Siitä lähtien, kun sokeuduin, minulta ei ole edellytetty enää mitään.

Kun vielä näin jotain, sain tehtäväkseni pöydän kattamista ja vastaaviaikäisilleni soveltuvia tehtäviä. Nykyään olen aina se, jolle sanotaan "pysy vaan siinä", "ei sun tarvitse", "mä voin viedä sen" jne. Näin siis silloin, jos itse erehdyn tarjoutumaan tekemään jotain. Sillä eihän minulle edes ehdoteta, että voisin olla avuksi jossainn. Minua ei pyydetä osallistumaan järjestelyihin, vaikka kaikilla muilla olisi jokin pieni rooli ja osa.

Joo, minun on vähän vaikeampi toimia vieraassa paikassa tai vieraassa keittiössä. On ehkä nopeampaa, jos joku muu hoitaa. Mutta oletus siitä, etten kykenisi tai osaisi tehdä asioita, paistaa kaikista kommenteista läpi niin räikeästi, että suututtaa.

Normaalilta nuorelta aikuiselta odotetaan heidän olevan jollain tavalla avuksi esim. vanhempien luona käydessä ruuanlaitossa tai vastaavassa. Isommalla porukalla mökillä kaikki osallistuvat vähän kaikkeen. Mutta en minä. Minut istutetaan sohvaan ja jos yritänkään liikahtaa johonkin suuntaan, heti kysytään, mihin olen menossa tai mitä tekemässä. Olen passiivinen ja passattava. Vaikka tarjoutuisinkin avuksi, ei apuani oteta vastaan. Ihmiset tarkoittavat taatusti hyvää ja haluavat tehdä minulle asiat helpoksi. Seurauksena tunnen itseni lähinnä toisen luokan kansalaiseksi, kun en edes saa osallistua mihinkään.

Sain viikko sitten eräästä tapahtumasta kyydin kotiin ihmiseltä, jota en ollut aiemmin tavannut. Hän kuskasi toisenkin tyypin Kallioon. Sanoin, että minut voi tipauttaa missä vaan siinä jossain Kallion ympäristössä, kunhan siihen suuntaan pääsen. "Ei, kyllä mä sut ihan kotiin asti vien." Ok, ihan ystävällistä. Mutta miksi sitä toista tyyppiä ei väkisin viety kotiovelle, vaan sille riitti joku kohta Kalliosta? Myös kuskille riitti se. Minut hän välttämättä halusi viedä kotiin saakka, vaikka useampaan kertaan sanoin, että vähempikin riittää.

Joudun jatkuvasti selittämään, että kyllä minä ihan oikeasti osaan ja pystyn. Ihan pienissäkin asioissa, lähtien leivän voitelemisesta. Minun täytyy koko ajan todistella kaikkea. Se on raskasta ja rasittavaa. En ihmettele tippaakaan, että jotkut ihmiset mahdollisesti haluavat pyöriä lähinnä vammaispiireissä, kun vammattomien keskuudessa vakuuttamisen taakka on painava.

On aika perseestä olla riippuvainen muista, tuntea itsensä vain autettavaksi objektiksi ja huomata, kuinka jokaista tekemistä katsotaan vamman kautta. Pienistäkin ”saavutuksista” ylistetään, kuumasta teekupista varoitetaan useampaan kertaan (en minä nyt ihan tyhmä ole), normaaleja arjen asioita kummastellaan ja mihinkään ei saa liikkua ilman huolehtivia kommentteja ja tukevia käsiä. Ei edes pimeässä saunassa, jossa minähän olen vahvimmillani, kun ei se pimeys haittaa tippaakaan.

On ihan kivaa silloin tällöin olla Elävänä kirjana tai kokemuskoulutttajana ja vastata kaikkiin kummallisiinkin kysymyksiin arjestani ja vammastani. Mutta joskus haluaisin ihan oikeasti tuntea itseni vaan normaaliksi ja tasaveroiseksi ihmiseksi. Oikeastaan kirjana tai kouluttajana, kun olen tilanteessa ”yläpuolella”, koen olevani enemmän normaali kuin sukujuhlissa, joissa minut on jo valmiiksi alennettu yksikseni sinne avuttomien kastiin.

Kontrasti on iso. Torstaina alkaa Tampereella apuvälinemessut, joilla olen kolme päivää tarjoilemassa pimeässä kahvilassa. Siellä minä teen kaikkea sitä, mihin en yleensä saa osallistua, vaikka kuinka tarjoudun. Siellä asiakkaat ovat – monet ensimmäistä kertaa elämässään – yhtäkkiä täysin sokeita. Mutta en minä silti heille jankuta, että se kahvi/tee on kuumaa. kyllä ne itsekin sellaisen tajuavat.

Lentäen Euroopassa

Tänä vuonna olen tehnyt elämässäni uuden aluevaltauksen, nimittäin lentomatkustamisen yksin. Lentoyhtiöillä ja -kentillä on velvollisuus tarjota avustuspalvelua sitä tarvitseville (näkövammaisille, liikuntavammaisille, vanhuksille yms), eli sinänsä yksin lentely on kohtuu vaivatonta. Silti ensimmäiset lentomatkat yksin olivat hieman jännittäviä, kun heikon kielitaitoni kanssa lähdin lentämään vieraaseen maahan ja vielä vaihdon kanssa.

Kesällä lensin Berliiniin Tukholman kautta. Hyvin sujui. Tukholmassa ehdin tosin jo pelätä, että minut on unohdettu, kun lennon lähtöaikaan oli jäljellä noin vartti, eikä kukaan ollut tullut minua hakemaan. Berliinin päässä sitten oli jännittäviä hetkiä, kun puhelimessa oli kenttää vähän vaihtelevasti ja yritin saada kiinni ihmisiä, jotka ehkä tulisivat hakemaan minut kentältä…

Berliinistä lensin sitten Lontooseen. Silläkin matkalla piti alun perin olla vaihto, mutta se lento peruttiin jasaintilalle suoran (joka olijotakuinkin samaan aikaan perillä kuin se alkuperäinen vaihdollinen lentoni). Muuten kaikki meni ihan hyvin, mutta Lontoon päässä odottelin koneessa noin 40 minuuttia, ennen kuin minut tultiin hakemaan. Siinä sitten rupattelin lentoemäntien kanssa melko ontuvalla englannillani. Minulta kysyttiin ensin, että haittaako, jos he aloittavat koneen siivouksen. Kun siivous oli suoritettu, eikä vieläkään hakijaa näkynyt, kysyttiin, että haittaako minua, jos aloittavat seuraavan lennon boardingin. Vastasin toki molempiin, ettei haittaa, mutta mietin kyllä, olisiko minulla ollut mahdollisuus viivyttää sen koneen seuraavaa lentoa. Sekin olisi varmasti ollut ihan hauskaa. Matkustajat olisivat varmaan miettineet, että ehkä koneessa on joku vika… Mutta syypää olisikin ollut yksi vammainen, joka ei saanut apua ajoissa. Hahaa.

No, Lontoossa minut kuskattiin autolla lentokoneesta terminaaliin. Terminaalissa pääsin taas odottamaan. Seuranani oli kyllä yksi nainen (joka väitti, että puhun hyvin englantia), mutta hän ei opastanut siitä pisteestä pidemmälle. lopulta tuli sitten sellainen heppu, jonka kanssa haettiin matkatavarani ja vastassa ollut ihminenkin löytyi.

Tällä viikolla harrastin myös lentelyä, kun kävin Göteborgissa. Molempiin suuntiin oli taas vaihto, koska ne nyt vaan usein on halvempia lentoja. Menomatkalla vaihdoin Frankfurtissa ja siellä minua auttanut tyyppi vähän naureskeli sille, että menen Suomesta Ruotsiin Saksan kautta. ”Okey, you have time but not money?” Niinpä niin. Frankfurtissa kaikki apua tarvitsevat tyypit tuupataan omaan tilaansa, sellaiseen ’salonkiin’, jossa oli tarjolla kahvia/teetä ja jotain keksiä (keksit oli loppu, kun minä sinne tulin) ja myös mahdollisuus nukkua bedroomissa. Siellä minä vietin vajaat neljä tuntia. Seuraavalle lennolle minut kuljetettiin sähköautolla, kun lähtöportti oli aika kaukana. Sain myös ajella sillä autolla vähän pidemmän lenkin, kun ensin veimme toisen tyypin hänen portilleen.

Göteborg oli kiva paikka. Pysäkkikuulutuksia ja opasteraitoja pysäkkialueilla. Mutta ei siitä sen enempää tällä kertaa, nyt piti puhua lentämisestä.

Paluumatkalla vaihdoin vähän fiksummin Tukholmassa. Göteborgin kentälle mennessä ehdin jo pelätä, että mahdanko myöhästyä check-innistä. En myöhästynyt. Apua sain tosin odotella jonnin aikaa, mutta en ehtinyt (kauheasti) hermoilla sitä, koska tiesinhän toki pääseväni kentän henkilökunnan tyypin kanssa kaikista turvatarkastusjonoista ohi ja vielä ensimmäisenä koneeseenkin. Ja tulihan se apu vihdoin. Mukava göteborgilaismies (tai mistä minä tiedän, asuiko se siellä), jonka kanssa juteltiin siinä samalla, englanniksi. Osasin jopa keskustella kohtuu sujuvasti, mikä hämmästytti itseni suuresti.

Tukholman kentällä ensin odoteltiin jonkin aikaa, tulisiko joku minut hakemaan koneesta. ketään ei näkynyt, niin stuertti lähti sitten opastamaan minua terminaaliin sisään, josko avustajaheppu tulisi vastaan. Vieläkään ketään ei näkynyt. Stuertti kävi selvittämässä asiaa ja kävi ilmi, että tieto tulostani (tai siis avustustarpeestani) ei ollut kulkenut heille. Siinä sitten stuertin kanssa odoteltiin, noutaisiko joku minut. Vähän alkoi ilmeisesti jatkolentoji lähtö lähestyä. Minä en tosin sitä ehtinyt yhtään stressata, koska en ensinäkään muistanut, moneltako lento lähtee, enkä myöskään tiennyt, paljonko kello on. Ihan rennosti taas vähän rupattelin englanniksi.

viimein minut haki Niklas, jonka kanssa pääsin ajelemaan ulkokautta autolla lähtöportilleni, kun tosiaan vähän kiirekin alkoi siinä jo olla. Jatkolentoni olikin kuitenkin sitten vähän myöhässä, joten lopulta odottelimme kymmenisen minuuttia, ennen kuin pääsin koneeseen. Koneessa olikin sitten suuri helpotuksen tunne, kun henkilökunta oli suomalaista. Vaikka näemmä sillä englannillakin pärjään, vaatii jo pelkkä ymmärtäminen toisinaan aika paljon ponnisteluja.

Helsinki-Vantaalle saavuttiin lopulta, vähän myöhässä. Istuskelin rauhassa paikallani muiden matkustajien poistuessa, kun tiesin, että minut siitä kumminkin tullaan hakemaan. Pari vanhempaa miestä jo yrittivät saada minut mukaansa. ”Eikö tyttö lähde? Eikös me lähdettäisi jo?” Kyllä minäkin lopulta sitten sieltä koneesta poistuin. Joku lentokenttähenkilökuntaan kuuluva tyyppi soitteli avustuspalvelun perään (en tiedä, mikä sen tyypin rooli oli – kai joku koneen huoltamiseen liittyvä), kun ketään ei taaskaan näkynyt. Lentoemot pakkailivat työvuoronsa päätteeksi tavaroitaan ja jäivät kanssani odottelemaan, mutta tämä kentän henkilö sanoi kyllä odottavansa kanssani, niinpä koneen henkilökunta sitten lähti. Avustajan perään soiteltiin uudestaan. Paikalle tuli jo siivoojaporukkaa, joista erityisesti yksi vaikutti hieman huonotuuliselta ja oli jotenkin todella närkästynyt siitä, ettei minua oltu vielä haettu ja siellä putkessa jouduin odottamaan. Hän lähtikin sitten opastamaan minua terminaalin puolelle, mistä aluksi tuli vähän kinaa, voiko minua sinne viedä. Myös se lentokentän henkilökuntaan kuulunut herra vaikutti vähän ärtyneeltä. Siellä minä sitten istuskelin penkillä ja odottelin. Ei minulla mitään ongelmaa ollut, ihan kotiin vaan kun olin menossa. Ei tarvinnut mihinkään edes kiirehtiä. Ihmetytti vaan, miksi ihmiset, joille minun odottelemiseni ei oikeastaan edes kuulunut, ärtyivät asiasta. Ehkä kaikkia niitä väsytti siinä yhdeltätoista illalla. Kyllä minä jälleen avun lopulta sain, ja koska sitä avustusta koneella jouduin odottamaan, laukkuja ei sitten tarvinnutkaan odotella. Minut opastettiin taksiin ja pääsin turvallisesti kotiin.

Kaikilla näillä lennoillani koneen henkilökunta on myös ollut todella mukavaa. Olen saanut yksityiskohtaisen turva-asioiden esittelyn (periaatteessa ne pitäisi kai esitellä minulle aina, mutta tasan kerran olen sen oikeasti saanut), kutsunapin paikka on näytetty ja muutenkin otettu hyvin huomioon. Göteborg-Tukholma-lennolla stuertti loikki edessä olevan tyhjän penkkirivistön puolelle, kun puhutteli minua – näin hän pääsi koskettamaan käsivarttani tyyliin ”hei, mä puhun sulle” ja ojentamaan juomia paremmin. Tukholma-Helsinki-lennolla onnistuin ehkä jonkin aikaa feikkaamaan vierustovereilleni näkevää… Se oli ihan vahinko, mutta annoin asian mennä niin. Minulta siis kysyttiin,tarvitsenko valoa. Tuskin feikkaukseni toimi kuitenkaan ihan loppuun asti, kun lentoemännät välillä kävivät minulta erikseen kysymässä, onko kaikki hyvin, ja onnistuin puhumaan paikalta juuri poistuneelle stuertille.

Niin. Tulipa tästä taas pitkä. Lentäminen on kivaa.

Eläviä kirjoja Helsingin keskustassa

Huomenna torstaina on Lasipalatsin Kohtaamispaikalla 10-16 kaikille avoin Elävä kirjasto. Tervetuloa sinne lainaamaan mitä erilaisempia kirjoja!

Elävä kirjastohan on toiminnallinen menetelmä, jossa erilaiset ihmiset kohtaavat toisensa turvallisessa tilanteessa. Kirjojen sijaan lainataan ihmisiä, jotka jonkin ominaisuutensa takia kokee joskus jotain ennakkoluuloja elämässään. Kirja voi olla vaikka poliisi, muslimi, ateisti, kasvissyöjä, vammainen, suomenruotsalainen tai valtion virkamies - mitä tahansa. Sitten sen itseään kiinnostavan kirjan kanssa jutustellaan 20 minuuttia ja kyselään kaikkea mieleen juolahtavia kysymyksiä.

Minäkin olen siellä kirjana. Viimeksi olen ollut Elävässä kirjastossa mukana joskus 2008, mutta tässä parin viikon sisään menen kahteen paikkaan. Huomenna tosiaan Lasipalatsille, ensi viikolla partiolaisten tapahtumaan.

Puhuvia vekottimia ja uniongelmia

Luulin julkaisseeni tämän tekstin jo, mutta näemmä se oli päätynyt vain luonnoksiin. Tässä tulee!

----

Kokeilin viime viikolla ensimmäistä kertaa puhuvaa pankkiautomaattia. Niitä on nyt Suomessa noin 250. Kätevästi pari sellaista sijaitsee myös Kaisaniemen metroasemalla, eli ihan yliopiston nurkilla.

Olen ehkä 16-vuotiaasta saakka asioinut kyllä itsenäisesti pankkiautomaatilla (2008 kirjoituksissani sanoin, etten ollut vielä ikinä käyttänyt yksin pankkiautomaattia, muuten en osaisi tätä ajoittaa). Suomessa automaatit toimivat kaikki samalla tavalla, eli siis tiedän, mistä napista tapahtuu mitäkin ja olen voinut opetella sen kohtuu helposti ulkoa. Puhuva automaatti mahdollisti minulle ensimmäisen kerran myös tilini saldon tarkistamisen.

Kuulokereikä löytyi kohtuu helposti automaatin etureunasta. Siihen kun kuulokkeet kytki, alkoi vekotin jutella ja kehotti laittamaan kortin reikään. Tämä alkukehotus tulee suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kortista vehje sitten tunnistaa kielen ja alkaa höpöttää oikealla kielellä (näinhän se menee ihan niiden tekstienkin kanssa).

Vaikka automaatilla asioiminen on mahdollista myös ilman puhetukea, tekee puhetuki siitä aika paljonvarmempaa. Etenkin, jos ei kovin ahkerasti käytä pankkiautomaattia (minä oikeasti käytän sitä aika harvoin ja välillä jo unohdankin, mistä napista pitää painaa), on puhetuesta todellakin hyötyä. Siitä hyötyy myös ulkomaalaiset näkövammaiset, sillä nappuloiden toiminnot tuskin menevät ihan samalla tavalla kuin kaikissa muissa maissa. Ja aika monessa muussa maassa on ollut jo vuosia puhuvia automaatteja. On myös ihan Suomessakin paljon sellaisia näkövammaisia, jotka eivät ole osanneet asioida itsenäisesti pankkiautomaatilla. Nyt se on heillekin mahdollista.

Tykkään siitä, että laitteet juttelevat minulle. Vielä kun vuoronumerovehje puhuisi, tulisi sokeana asioimisesta monissa paikoissa helpompaa. Tosin niistä laitteista ei ikinä tiedä, mitä nappulaa pitää painaa, jos vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi.

*******

Välillä minä nukun säännöllisesti, kohtuu hyvin ja kohtuu normaalisti. Toisinaan en nuku. Silloin kun auringon valo vähenee, minun uneni vähenee. Yleensä aloitan syksyllä napsimaan melatoniinia.

Olen nyt varmaan kohta kaksi viikkoa ollut taas tässä vaiheessa, etten oikein nukahda järkevään aikaan, vaikka oikeasti väsyttäisikin. Tai sitten ei edes väsytä järkevään aikaan. Viime yönä nukuin kymmenen tuntia, kiitos viikon kestäneiden 4-5 tunnin yöunien ja NKL:n nuorten viikonlopputapahtuman. Ne kymmenen tuntia tulivat todellakin tarpeeseen, enemmänkin unta olisi riittänyt. Treenien takia heräsinkuudelta (kyllä, menin ennen kahdeksaa nukkumaan). Nyt ei nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei uni oikein tule. Kokeilin jo kolme tuntia, kunnes nousin turhautuneena ylös.

En jaksaisi varata lääkäriaikaa ja hankkia melatoniinia. Toisaalta, se taitaa taas tällä hetkellä olla reseptivapaata. En sitten tiedä, miten vahvaa tavaraa reseptivapaasti saa – minä olen syönyt aika vahvaa. Mutta jos menen lääkärille, joudun taas selittelemään, miten olen pärjännyt huhtikuulta lokakuulle ilman (aika hyvin, kiitos kysymästä). Ei kai sekään mikään ongelma oikeasti ole, mutta tuntuu jotenkin hassulta, että tarvitsen noin kuusi kuukautta vuodesta pillereitä nukahtamiseen, muulloin menee ihan hyvin.

Koska univaikeuteni ovat aika selvästi kytköksissä valon määrään, voisi kuvitella kirkasvalolampuista olevan apua. En haluaisi kuitenkaan käyttää rahojani sellaiseen, koska en ole yhtään varma siitä, miten paljon silmieni kautta valoa välittyy aivoille. Tiedän kyllä, että muutkin solut kuin näkösolut aistivat valoa, mutta silti. Sitä paitsi viimeksi, kun olen kirkasvalolamppujen kanssa ollut tekemisissä (yhdeksännen luokan tet-jaksolla), sain siitä vaan aika kovan silmäkivun ja päänsäryn. Jotain pitäisi kuitenkin keksiä, koska tämä tahaton valvominen ottaa aika rankasti päähän pitkään jatkuessaan.

Harmaita hiuksia

Koska minulla ei nyt muutamaan kuukauteen ole näkeviä silmiä jatkuvasti saatavilla, aiheuttaa se välillä myös hieman harmaita hiuksia. Tai tässä viikonlopun aikana ainakin aiheutti, pariin otteeseen.

Olin ryhtymässä neulomaan huivia, jota varten ostin langat jo joskus elokuun alussa. Menin ensin paikkaan, johon olin kyseisen lankakassin jättänyt. Ei mitään. Sitten tajusin, että M oli kerran siivotessaan tainnut yhdistää eri paikoissa sijainneita lankojani samaaan kassiin (minulta kysymättä tai oikeastaan edes minulle kertomatta), niinpä nämäkin langat lienevät siellä. Siellähän ne.

Seuraava ongelma: aiemmin eri pusseihin (ja paikkoihin) lajitellut langat olivat iloisesti sekaisin ja sieltä pitäisi ne oikeat löytää. Jep. Onneksi pusssi ei sisältänyt kuinkolmia jotakuinkin saman tuntuisia lankoja, yhteensä 9 kerää, joista tarvitsin neljä. Oli siellä toki aika pajon muutakin, mutta niitä muitalankoja en huivilankoihini sekoittanut. Eipä siinä auttanut sitten kuin ottaa puhelin ja puhuva kamerasovellus, TapTapSee, käteen ja toivoa, että se kertoo fiksusti lankojen värit. Riittävän fiksusti kertoi ja löysin (toivottavasti!) oikeat langat.

Eilen ryhdyin leipomaan omenapiirakkaa. Edellisestä jauhojen käyttökerrasta oppineena minulla oli jälleen TapTapSee kaverina, kun tutkailin jauhopusseja. Olin nimittäin kantapään kautta tullut huomanneeksi, että meillä on aika paljon ruisjauhoja, niitä kun olin vahingossa erinäisiin paikkoihin heitellyt. Siinä sitten yritin saada paketin kyljestä otettua kuvaaa niin, että ohjelmani osaisi kertoa, mitä jauhot oikein on. En saanut aluksi mitään järkevää tulosta, paitsi ”myllärin luomu”. Sekään ei kuitenkaan kertonut, mistä viljasta oli kyse. Pistin M:lleviestin, jossa kyselin ko. pussin viljaa. Vastausta odotellessa sain kahdesta muusta jauhopussista useamman yrityksen jälkeen selville, että ne ainakin ovat ruisjauhoja (”miksi meillä on näin paljon _avattuja_ ruisjauhopusseja?”). Totesin, että tuskin nämä Myllärit sentään enää ruista on… ja heiti piirakkataikinaan. Hetken päästä puhelin ilmoitti viestistä, jossa M muisteli myös niiden Myllärin jauhojen olevan ruisjauhoja (”Miksi ihan oikeasti meillä on näin paljon ruisjauhoa?!?”). Ei muuta kun vielä yhden jauhopussin kimppuun siinä toivossa, että saisin piirakkaani edes vähän vehnäjauhojakin. Tällä kertaa maistoin – ja vertasin makua niihin Myllärin oletettuihin ruisjauhoihin – ja olin aika vakuuttunut vehnästä. Sitten vähän sokeria lisää ja kädet ristiin, että piirakkapohja maistuisi vähän paremmalta kuin edellisellä kerralla, jolloin se mitä ilmeisesti sisälsi pelkästään ruisjauhoja.

Että sellaista. Piirakasta tuli ihan hyvää ja kohta täytyy ostaa lisää lankaa, koska se ei näytä riittävän tuohon huiviin. Huivin lanka on moniväristä, liukuvärjättyä lankaa. Olen vaan nyt ollut niin innokas ja kärsimätön neuloja, etten ole edes sitä pystynyt/ehtinyt keneltäkään näkevältä tarkistaa, että uuteen lankakerään siirtyessäni saisin värit kohdistettua. Eli huivissani saattaakin väri välillä vaihtua vähän yhtäkkiä.

Näistä harmaista hiuksistani silmien puutteen vuoksi voi kyllä ihan lähtökohtaisestikin ”syyttää” sitä Ruotsiin matkannutta M:ää. Jos hän ei olisi koskenut lankoihini, olisin löytänyt ne heti (enkä malta odottaa sitä, kun selvittelen niitä loppuja pussissa sekaisin olevia lankoja…….) ja hän on ostanut ne kaikki – ainakin kolme – ruisjauhopussia, vaikka en edes tiedä hänen niitä mihinkään käyttäneen. Kiinnostavaa on toki se, että niitä on myös kolme avattu. Pitää kyllä jonkun kanssa ne jauhot käydä läpi.

Täällä taas (tai edelleen)

Elo-syyskuun kerroin satunnaisia paloja arjestani Blogilinjalla. Kai siihen kirjoittamiseen taas vähän tottui niin, että nyt tekee mieli aktivoitua edes hiukan täälläkin.

Tuolta blogilinjan blogista voi erityisesti lukea kokemuksiani tuplavammaisena olosta. Löysä ja kenkkuileva nilkkani leikattiin siis kuukausi sitten ja vähän kiristeltiin nivelsiteitä.Olen nyt reilun neljä viikkoa kävellyt ”kipsi” jalassa, eli tuollaisen ihme ortoosisaappaan kanssa. Aluksi toki oli matkassa mukana myös kyynärsauvat tai pyörätuoli ja avustaja. Pariin viikkon en ole kyynärsauvoja käyttänyt ollenkaan, paitsi viime viikonloppuna otin laivalle toisen mukaan ja suihkussakäydessäni yritän ainakin sitä yhtä käyttää, kun ne muutamat askelet joudun ilman tukisaapasta kävelemään.

Aluksi normaali kävely, siis ilman kyynärsauvoja, tuntui todella kummalliselta. Vaikeaa oli, kun jalat ovat eri mittaiset ja selkä hieman kipeytyi siitä hommasta. Myös se, ettei nilkka taivu yhtään, vaikeutti kävelemistä. Kävelemiseni oli vähän sellaista huojuvaa ontumista. En tiedä, olenko oppinut kävelemään paremmin vai enkö enää tajua huojuvani. On pitänyt kysyä joltain, mutten ole muistanut. Ainakin kävelen nyt jo nopeammin kuin pari viikkoa sitten, silloin olin raivostuttavan hidas. Eli jollain tavalla olen tottunut. Portaiden käveleminen alaspäin on toki hidasta edelleen, kun on pakko mennä porras kerallaan, kun se nilkka ei tosiaankaan taivu.

Nilkan taipumattomuus vaikeuttaa myös epätasaisella alustalla kävelemistä. Ei ole mitään mahdollisuuksia korjata asentoa lihaksilla, kun ei se sen saappaan asentoon juurikaan vaikuta. Pystyn ehkä samaistumaan liikuntavammaisiin tämän jalkani kanssa. Minulla ainakin meinaa jo vähän hermot mennä, mutta toki sokeus tuo hommaan vielä oman lisänsä. Enää vajaa viikko, niin pääsen saappaasta eroon.

Olen yrittänyt vähän aktivoitua yliopistopiireissä, että joskus ehkä tutustuisi sielläkin ihmisiin. Olen käynyt jopa ainejärjestömme saunaillassa. Tänään olisi ollut naamiaiset, mutta teatteritreenit olivat vähän päällekäin ja sitten… No, en jaksanut mennä. Ensi viikolla ajattelin kyllä mennä Aleksis Kiven päivänä katsomaan kaikkia mahdollisia kivi-aiheisia elokuvia.

Jos joskus saisi opiskelumotivaationkin nostettua sieltä läheltä nollatasoa jonnekin vähän ylemmäs, voisi mennä ihan hyvin. Minulla ei ole kuin neljä luentoa viikossa ja niistäkin olen nyt parina viime viikkona jättänyt kaksi väliin. Hiphei. Olen kyllä läksyt tehnyt ihan kiltisti, sentään. En tiedä, mikä niissä opinnoissa muka mättää, kun ei kiinnosta.

Melkein jo olen tässä harkinnut, että lukuvuoden 14-15 voisi pitää välivuotta ja yrittää keksiä, mikä sitten kiinnostaa. Siis muu kuin urheilu ja musiikki. Vai tarvitseeko muun kiinnostaa? Tai siis kyllähän minua kiinnostaa myös käsityöt ja kaikenlainen järjestäjänä pyöriminen. Esimerkiksi olen meidän – toivottavasti – tulevasta musikaaliprojektistamme (rahoitus selviää marraskuun lopulla) aivan pähkinöinä ja haluan siinä nimenomaan olla vähän sellainen ”tuottaja”, tyyppi, jolla on kaikki langat käsissä ja joka tietää, mitä tehdään, milloin ja missä. Sellaista minä tahdon tehdä. Siinä olen aika hyvä. Tarvitseeko sitä varten opiskella mitään? Tai mitä minun oikeasti kannattaisi opiskella? Vai päädynkö sellaisiin hommiin, ihan sama, mitä opiskelen? Vaikeaa.

M lähti viime viikolla viideksi kuukaudeksi vaihtoon Ruotsiin (hänkin pääsi bloginkirjoittamisen makuun, ja löytyy täältä). Ensimmäistä kertaa elämässäni asun oikeasti yksin. Tekee ihan hyvää. Lupasin näyttää M:lle, että yrtit (basilika ja rosmariini) voi hyvin pitää hengissä myös talven yli. Ei mennyt kuin reilu viikko hänen lähdöstään, ja jo oli baslika aika kuoleman kielissä... Nyt se näyttää kyllä siltä, että ehkä saan heräteltyä sen uudestaan henkiin. Vähän unohtui kastelu viikoksi.

Voisin M:n poissaolon aikana yrittää hankkia kotiimme myös vielä puuttuvat kattolamput ja verhot ja ripustaa ne olemassa olevat verhot. Vaikka enhän minä mitään lampuilla tee. Verhot olisi kyllä ehkä ihan kivat.

Niin. Mitään järkeä tässäkään postauksessa ollut.