Ovi raollaan kirjoitettuun musiikkiin

Olen tilannut itselleni renessanssiluutun, joka valmistunee heinäkuussa. Luuttumusiikki on suurimmaksi osaksi kirjoitettu nuottien sijaan tabulatuureilla. Mietimme kitaraopettajani kanssa, onko tabulatuureja mahdollista lukea sokkona.

Selvitin asiaa aina yhtä tietävästä Googlesta, ja löysin Englantilaisen Matthew Wasdworthin , sokean luutistin, joka on kehittänyt tabulatuurisysteemin pisteille. Otin yhteyttä Matthiin hieman kangertelevalla englannillani ja kysyin, mistä minun on mahdollista saada luuttutabulatuureja.

Sain vastauksen viikonloppuna. Matt ohjasi minut tänne, josta saisin ladattua koneelleni tabulatuurien lukemiseen vaadittavan Django-ohjelman. Samalta sivulta löytyy myös "a huge amouth" tabulatuureja.

Matt ei ole vielä ehtinyt perehdyttää minua tabulatuurisysteeminsä saloihin, mutta olen jo valmiiksi haltioitunut tästä luuttu- ja kitaramusiikin määrästä, joka minulle tätä kautta avautuu. Voin vain mennä nettiin, ladata sieltä haluamani kappaleen tiedoston, käännättää sen Djangon kautta pisteversioksi ja lukea itse musiikkia! En tarvitsekaan aina jotakuta muuta opettamaan, kun korvakuulolta opettelustakaan ei ikinä oikein tule mitään.

Kateuteni näkeviä muusikoita kohtaan, jotka voivat vain napata haluamansa nuotin eteensä ja opetella uutta musiikkia itsekseen, lieveni hiukan. Kirjoitetun musiiikin maailma aukeni nyt taas hieman enemmän.

Ennen Matthiltä saamaani vastausta olin jo ehtinyt etsiä Englannin näkövammaisten kirjastosta luuttumusiikkia pisteillä. Yhden kappaleen nuotti sieltä löytyi ja sitä olen opetellut 152 tahdista jo huimat 7… Ehkä tämän kesän aikana pääsen edes sen lopppuun asti. En vaan taida olla vielä kovin nopea pistenuottien lukija.

Lauantaina kahvia, sunnuntaina festareita... ja muita juttuja

Viikonloppuna on paljon mahdollisuuksia törmätä minuun kaupungilla (kun sanon tämän näin, tulee ihan sellainen olo, kuin ihmisillä olisi suurikin hinku nähdä minut):

Lauantaina järjestämme tulevan yritysporukkamme kanssa yhden Pimé Cafén Helsingin Kalliossa. Lisää tietoa (kellonajat, osoite- ja karttatiedot) esim. nettisivuillamme Pimecafe.fi tai FB-tapahtumassa. Tervetuloa kahville!

Sunnuntaina taas minut voi bongata Maailma kylässä –festareilta Näkövammaisten keskusliiiton ständiltä mustan laatikon kanssa.

*******

Haluaisin vain urheilla, urheilla ja urheilla… Mutta jos ensin hoitaisin pääsykokeet pois alta. Vielä kaksi jäljellä.

Oletteko koskaan kuulleet tundranenetistä? En minäkään ennen tiistaita, jolloin jouduin kääntämään 10 lausetta suomesta tundranenetiksi. Oli siis suomen kielen pääsykoe. Huomasi, etten ollut kovin paneutunut sen lukemiseen: en muistanut yhden sijamuodon nimeä (kiersin sen käyttämällä järjestyslukua ja toivon, että muistin edes sen oikein), minulla ei ollut hajuakaan, mitä pääsykoekirjani puhuivat kielen normeista (ilmeisesti kaikki kolme niiistä puhuivat, sillä esseessä piti käsitellä kielen normeja pääsykoekirjallisuuden pohjalta, heitin hatusta) enkä osannut edes arvata, mitä direktiivinen lausuma tarkoittaa. Uskon kuitenkin edes niiden tundranenetin käännöslauseiden menneen oikein ja ainakin pari kohtaa tehtävästä, jossa piti vertailla suomen ja inkeroisen kielen eroja, saattoi osua kohdalleen. Eli tehtävät, jotka eivät suoranaisesti edes liittyneet minun hakemaani aineeseen. Sama pääsykoe oli siis sekä suomen kieleen että suomalais- ugrilaisten kielten tutkimukseen.

Kävelin eilen kitaran kanssa päiväkodin pihan ohi. Ulkona oli ehkä eskari-ikäisiä lapsia. Yksi poika huusi kaverilleen: "Hei, tuolla on sokko joka voi soittaa kitaraa!" Kaveri ei ilmeisesti kuunnellut tai muuten kiinnostunut aiheesta, kun sama piti huutaa vielä pari kertaa. Hymyilytti.

Liikuntamyllyssä joku oli minulta lupaa kysymättä mennyt siirtämään naisten pukkarin toiseen paikkaan – siinä, missä ennen oli ovi, oli eilen edessä vain kummallinen pressuhökötys. Onneksi käytävällä vastaan tullut nuorukainen neuvoi oikean oven. Pukuhuoneessa olin ehkä vielä enemmän sekaisin, koska se oli täysin eri mallinen kuin edellinen. Harkkojen jälkeen jo sentään löysin pukkarin itse ja ymmärsin sen sisustusta paremmin.

Treeneistä minun piti siirtyä vauhdikkaasti Vuosaareen kitaristien kevätmatineaan. Menin metrolla Myllypurosta Itäkeskukseen, jossa piti vaihtaa Vuosaaren suuntaan menevään metroon. Itäkeskuksessa kuulutetaan, kumpaan suuntaan seuraaava juna menee: Vuosaareenvai Mellunmäkeen. Satuin laiturille niin viime tingassa, etten ehtinyt kuulla kuulutusta, kun metro jo tuli. Päätin ottaa riskin ja luottaa siihen, että kun äsken tuli Mellunmäen suunnasta metro, joka jatkoi keskustaan, keskustasta tulevan metron on pakko mennä Vuosaareen.

Eipäs ollutkaan. Myllypurossa nousin metrosta ja menin taas Itäkeskukseen vaihtamaan toiselle laiturille…

Tänään kävin Keskon pääkonttorissa noutamassa minulle myönnetyn stipendin. He myöntävät sellaisia vuosittain nuorille urheilijoille ja taiteen korkeakouluopiskelijoille. Stipendin saajia oli 41. Oli kummallista seistä kahden pitkän miehen (Keskon päällikön ja hallituksen puheenjohtajan) välissä valokuvassa ja yrittää samalla keskustella niiden kanssa. Olen vähän pettynyt, ettei yhdeltäkään viidestä vammaisurheilijasta kysytty parasta saavutusta tai tulevaisuuden tavoitteita – kaikilta muilta urheilijoilta taidettiin kysyä. Kakku oli kyllä hyvää.

Päivän kulku ja vähän yleisurheilua

Mietin tässä joku päivä tarkemmin, mitä kaikkia asioita ehkä teen eri tavalla kuin näkevät. Tässä siis yhden päivän tarinaa. Todellisuudessa kaikki eivät ole tapahtuneet samana päivänä, mutta samalla viikolla kyllä.

---

Aamulla aloitan pääsykokeisiin lukemisen. Avaan tietokoneesta sosiologian muistiinpanotiedoston ja Daisy-kuuntelulaitteesta Victor Streamista oikean kirjan. Äänikirjani lukija on sentään niin fiksu, että luettelee vierasperäiset nimet ja termit kirjain kirjaimelta, niinpä saan ne muistiinpanoihini kirjattua. Painelen kirjaa pauselle, kirjoitan muistiinpanoja ja jatkan taas.

Teen inventaarion ruokakaappiin ja totean, että kauppaan pitäisi lähteä. Mikaelilla on hommat kesken, niinpä lähden yksin.

Rappukäytävässä tulee ykköskerroksessa vastaan maahanmuuttajaäiti lapsensa kanssa. Lapsi on jo ensimmäisten portaiden puolivälissä, mutta äiti seisoskelee alhaalla. Kun tulen portaat alas, nainen ottaa minua kaiteen loppuessa kädestä. Irrottaudun siitä ja lähden kohti ulko-ovea. Nainen kävelee edelläni ovelle, avaa sen minulle ja pitää sitä auki, että pääsen ulos. Kiitän naista, joka palaa takaisin sisään. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, mutta edelleen mietin, minkä ihmeen takia.

Lähimpään kauppaan ei ole pitkä matka. Sinne sisään päästyäni kassalla oleva myyjä moikkaa minua ja lupaa tulla kohta auttamaan. Hän pyytää toisen myyjän kassalle ja lähtee kanssani hakemaan ostoksia. Kassalle päästyämme toinen myyjä laittaa ostokseni kassaan, toinen pakkaa ne minulle valmiiksi reppuun.

Kun pääsen kotiin, aloitan ruuanlaiton. Käyn parista purkista kysymässä Mikaelilta, kumpi on tomaattimurskaa. Suurin osa mausteistamme on maustepurkeissa, joista kuitenkin lähes kaikista puuttuu vielä pistemerkinnät. Niinpä haistelen mausteita ja heittelen vähän mitä sattuu yrttejä ruokaan. Yritän tunnistaa myllyssä olevat valko- ja mustapippurit toisistaan, mutta taisin silti laittaa juuri väärää.

Lähden yleisurheiluharkkoihin Pukinmäkeen. Oikeaan suuntaan menevälle bussipysäkille mennessä pitää ylittää tie. Suuntaan jalkakäytävän reunaan, kun joku tulee kauhuissaan takaani: ”Hei, älä mee autotielle!” Selitän hänelle vain seuraavani kepillä jalkakäytävän reunaa, jotta löytäisin suojatien, kun siinä kohtaa reuna on madallettu. Jään sitten suojatien kohdalle odottelemaan, päästääkö vasemmalta tuleva auto minut yli – ei päästä, muttta seuraava hidastaa.

Itäkeskuksessa minulla on vähän kiireinen vaihto seuraavaan bussiin. Nousen ylös ja olen ryntäämässä bussista ulos, kun käytävän toisella puolella istunut ihminen yhtäkkiä tarraa kyynärpäästäni ja koettaa tukea minua tullessani alas keskikäytävälle. Yritän kohteliaasti irrottautua otteesta, joka lähinnä hidastaa. Kiitän kuljettajaa ja teen parhaani väistellessä ihmisiä, kun kiiruhdan kohti seuraavan bussin pysäkkiä.

Pyydän Pukinmäkeen menevän bussin kuljettajaa kertomaan, milloin ollaan Pukinmäen asemalla. Kuljettaja lupaa sanoa ja menen istumaan hänen taakseen. Parin kymmenen minuutin päästä tunnistan itse oikean pysäkkini, mutta varmistan vielä sen kuljettajalta (tai haluan hänen tajuavan, että tuli jotain unohdettua). Nousen bussipysäkiltä portaat ylös juna-asemalle odottamaan yleisurheiluavustajaani.

Hän ei ole koskaan ennen käynyt Pukinmäessä saati sitten siellä kentällä. Minä olin jo kerran käynyt kentällä, joten osaan kyllä neuvoa, mihin suuntaan mennä, vaikken itsenäisesti löytäisikään kentälle. Yhdessä löydämme perille.

Hyppään pituutta niin, että avustaja laittaa minut seisomaan oikeaan kohtaan ja menee sitten itse hiekkalaatikkoon. Sieltä hän pyytää minua vielä näyttämään suunnan ja sen ollessa suoraan taputtaa ja huutaa äänimerkiksi. Lasken askeleita juostessani ja toivon kovasti ponnistavani oikeasta kohtaa. Parin hypyn jälkeen joku pikkupoika kysyy: ”Miks toi hyppää silmät kiinni?”

Pukinmäestä suuntaan Roihuvuoreen musiikin teoriatunnille. Aikataulu on tällä kertaa hieman tiukka, niinpä minun on pakko lähteä taksilla. Onneksi muistan vielä, missä Pukinmäessä on taksitolppa. Autoja siellä ei tosin näy. Soitan taksikeskukseen, josta luvataan ilmoittaa kuskeille, että Pukinmäessä olisi asiakkaita. Saan odotella aika pitkään ja soittaa vielä uudestaan. Tolpalta soittaessa on vaan se vika, että sitä ei laiteta samanlaisena tilauksena kun muulloin, vaan pelkästään ilmoitetaan, että siellä olisi joku. Myöhästyn teoriatunniltani.

Tunnilla opettaja sanoo jo toivoneensa, etten minä tulisikaan, koska hän on unohtanut tehdä tehtävät minulle sähköisesti meidän kehittämällämme vähän omalaatuisella nuotinkirjoitustavalla. Hän kuitenkin lukee sointuanalyysitehtävässä minulle sointuun kuuluvien nuottien nuottinimet, ja minä kirjoitan pistenäyttöni muistiin vastaukset. Minulta ja parilta muulta puuttuu vielä tutkintokokonaisuudesta melodiasanelu, joten opettaja soittaa pianolla pientä melodiapätkää ja minä kirjoitan sen niin ikään pistenäyttöni muistiin, ihan pistenuotteja käyttäen. Olen melodiasanelussa aika huono, mutta onneksi nyt soitettava melodia on minulle tuttu (ei se oikeasti auta paljonkaan) ja vähitellen opin tunnistamaan luokan pianosta H:n sen kummallisesta räminästä, mikä helpottaa tehtävää huomattavasti. Muita tehtäviä minulta ei puutu ja saan lähteä tunnilta etukäteen muiden jäädessä vielä tekemään jotain tehtäviä luokkaan.

Kotiin menen taas kahdella bussilla, ensin Roihuvuoresta Itäkeskukseen ja sieltä vielä Myllypuroon. Ensimmäinen bussimatka kestää noin kolme minuuttia ja istun jotenkin täysin ajatuksissani, enkä tajua meidän tulevan Itäkeskukseen. Bussi jättää kaikki muut matkustajat pois ja kaartaa metroaseman toiselle puolelle, jolloin minäkin jopa tajuan, että olisi äsken pitänyt jäädä. Kuljettaja pysäyttää ja avaa ovet, mnä menen selittämään nolona: ”Mä en tajunnut, että me oltiin jo Itäkeskuksessa. Ollaanko me nyt kasikakkosen pysäkillä?” Kuljettaja vastaa myöntävästi ja minä tungen kaikkien bussiin sisään tulevien ihmisten välistä ulos ja menen seuraavan bussini pysäkille.

Kotiin päästyäni kirjoitan teoriaopettajalle sähköpostiin tunnilla tekemäni tehtävät. En ole aikaisemmin itse kauheasti kirjoittanut kehittämäämme nuottikirjoitusta, lukea sitä osaan kyllä ihan hyvin, joten nuottien kirjoittamisessa menee jonkin aikaa, kun pitää ihan pohtia, mitenkäs se menikään.

Iltapalaa naamaan ja nukkumaan.

*******

Eilen ja toissapäivänä oli tosiaan parit yleisurheilukisat. Torstaina avasin kisakauteni oikein mallikkaasti, kun ensimmäisellä harjoitushypyllä jotenkin sekosin laskuissa ja jätin kaksi askelta laskematta. Tulin siis alas ennen hiekkalaatikkoa ja onnistuin vielä vääntämään nilkkani niin, ettei se hetkeen kantanut yhtään ja hiukan sattui. Sain myös ”asvaltti-ihottumaa” sääreen. Nilkka teipattiin ja minä hyppäsin kaikki kuusi kisahyppyä ihan hyvin, teipattuna ei nimittäin sattunut. Paransin ennätystäni, mutta tuulilukemat sillä hypyllä olivat vähän liian suuret eikä tuloksesta siis tullut täysin virallista. (Yleisurheiluavustajani äidin mukaan olen ihanan positiivinen; vähän nilkka nyrjähtää – mutta ei se mitään, kyllä minä hyppään!)

Eilisessä kisassa nilkka vielä varmuuden vuoksi teipattiin, vaikka normaali kävely ainakin sujui jo ihan hyvin kivuttomasti. Paransin ennätystäni vähän lisää ja hyppäsin 377 cm, mikä jäi vain kolmen sentin päähän Lontoon A-rajasta. Tässäkin hypyssä oli kuitenkin aavistuksen liikaa tuulta, enkä siis saanut ulkoratojen uutta suomenennätystä nimiini. Kultaa kuitenkin sain ja ihan virallisenkin uuden ennätyksen 361 (ei liikaa tuulta), kun edelinen oli 359. EM-kisoissa otan tavoitteeksi tehdä uuden SE:n.

Pääsykokeita, urheilua ja tekniikan auttava voima

Pääsykoerumbani käynnistyy ensi viikolla kahdella humanistisen tiedekunnan kokeella. Voin suoraan sanoa, että jos jompaankumpaan pääsen sisään, kyse ei ole tämän kevään lukuinnokkuudestani vaan aiemmin omaksutusta tiedosta. Ajan uhkaavasti vähetessä olen nääs käytännössä luovuttanut suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden lukemisen suhteen ja keskittänyt energiani sosiologiaan, jossa ei ehkä ihan voi heittää tietoja hatusta tai aiemmin opitusta, kun sitä ei kauheasti ole voinut oppia aiemmin missään.

Pääsykoejärjestelyjen suhteen olen vihdoin rauhallisin mielin. Olen hakenut kaikkiin kolmeen pääsykokeeseeni samoja erityisjärjestelyitä: tunnin lisäaikaa, koetehtäviä sähköisessä muodossa ja oikeutta käyttää omaa kannettavaa tietokonetta, jossa on ruudunlukuohjelma, ppuhesyntetisaattori sekä pistenäyttö. Humanistisesta tiedekunnasta sain dekaanin myöntävän päätöksen kaksi arkipäivää (välissä oli viikonloppu) sen jälkeen, kun olin hakemukseni vienyt kiinni olevaan opintotoimistoon. Valtiotieteellisen tiedekunnan päätöstä sain sitten odotella eiliseen, vaikka hakemuksen sinnekin kiikutin jo maaliskuun lopussa. Ehdin välissä olla jo vähän huolestunut erityisjärjestelyideni suhteen, kun valtsikasta joku laittoi minulle hyvin kummastelevaa sähköpostia, jonka sisältö hieman varioidusti oli seuraava:

”Erityisjärjestelyhakemuksessasi on oman apuvälineen kohdalla ’oma kannettava tietokone, jossa puhesyntetisaattori ja pistenäyttö’. Lääkärintodistuksessasi kuitenkin lukee vain, että tarvitset kysymykset sähköisesti ja tietokoneen käyttöösi. Muista apuvälineistä ei mainita mitään. Mitä tämä tarkoittaa?”

Lääkärintodistuksessani ehkä lukee sekin, että olen sokea, joten tarvitsen tietokoneen, jota pystyn käyttämään… Myöntävä päätös sieltäkin siis loppujen lopuksi tuli. Molempiin tiedekuntiin olin yhteydessä jo ennen hakemuksen jättämistä ja kerroin, että voin myös saada lainaan Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamosta koneen tarvitsemillani apuvälineillä. Humanistisesta tiedekunnasta silloin vastattiin, että voin hakea oikeutta käyttää myös omaa tietokonetta ja kun sieltä sen oikeuden sain, päätin hakea samaa myös valtsikasta – vähensi kivasti järjesteltävien asioiden määrää, kun ei tarvitse lainailla konetta ulkopuolelta.

*******

Torstaina ja perjantaina on yleisurheilukisat, joissa voin vielä yrittää ylittää pituushypyn Lontoon A-rajaa. Jos pariin treenihyppyyn on uskomista, ylitys lienee ihan mahdollinen. Kunhan muistan, miten ponnistetaan. Vaikken Lontooseen pääsisikään, niin ainakin menen juhannukseksi Hollantiin EM-kisoihin.

Treenaaminen on siirtynyt Liikuntamyllyn sisätiloista ulos. Olen nyt käynyt kaksi kertaa Pukinmäen kentällä harjoittelemassa. Oli kiva huomata, että edelleen osaan jäädä Pukinmäen asemalla pois bussista (kummallakaan kerralla kuljettaja ei ole muistanut sanoa sitä pysäkkiä, vaikka pyysin) ja pystyn neuvomaan reitin kentälle, vaikka itsekin kävin siellä ensimmäisen kerran viikko sitten. En Pukinmäessä asuessani edes tiennyt, missä siellä on yleisurheilukenttä. Nykyään tiedän senkin, missä siellä on kirjasto.

*******

Kävin pari viikkoa sitten Riikalla laulutunnilla, koska olen jostain onnistunut kehittämään melkoisen suuren yksinlaulukammon. Sitä piti käydä parantelemassa, jotta voisin selvitä suullisesta teoriakokeesta, josta ei laulamatta selviä. Kammoni helpotti hiukan, mutta lähellä silti oli, etten olisi kieltäytynyt tyystin laulamasta teoriakokeessa. Suoraan nuoteista (primavistana) laulaminen on kammottavaa. Jotenkin kummassa ne kuitenkin antoivat kokeesta arvosanaksi 4½/5. Ihmettelen kovasti.

*******

Korkkasin tänään rullaluistelukauden omalta osaltani – jos sitä nyt voi rullaluisteluksi kutsua. Suurimman osan ajasta olin hukassa, enkä viettänyt ulkona kuin vajaan puoli tuntia. En ole kauhean montaa kertaa yksin kulkenut siitä kohtaa, mistä nyt ajattelin luistimilla mennä – enemmän kulkemaani reittiä en voinut käyttää, koska hiekkatie ja rullaluistimet eivät sovi yhteen. En sitten kunnolla muistanutkaan, miten sellaiselle pienelle tienpätkälle mentiin, ja edessä oleva auto sekotti minut täysin. Taisin välillä eksyä jonkun talon pihaan ja… en tiedä.

Olin jo vähällä soittaa Mikaelin hakemaan minut, mutta löysin sitten itseni istumaan kivelle. Siinä istuskellessani kuuntelin ympäristön ääniä (”tuolla on isompi autotie, tuolla päiväkoti… tuosta suunnasta tulee ihmisiä…”) ja käytin vielä iPhonessa olevaa Blindsquare-ohjelmaa ja sen kompassia apunani. Paikallistin itseni ja löysin kotiin.

Ennen seuraaaavaa rullaluistelureissua taidan kulkea ainakin kerran kyseisen reitinpätkän ihan jalan.

*******

Blindsquare on sovellus, jota olen testaillut tässä vajaan kahden kuukauden ajan, jos nyt oikein muistan. Se perustuu Foursquareen, mutta sen käyttäjällä ei tarvitse olla Foursquare-tiliä. Blindsquare käyttää hyväkseen ihmisten foursquareen merkkaamia paikkoja. BS kertoo halutun säteen sisältä, mitä merkattuja paikkoja löytyy eri kategorioissa (kaupat ja palvelut, koulutus, taide ja viihde, ruoka ja juoma jne). Sillä voi laittaa jotain löytyneistä paikoista seurantaan niin, että se kertoo, missä suunnassa ja miten kaukana itsestä haettu paikka on. Kohteita voi etsiä suoraan kohteen nimelläkin, jolloin BS toimii vähän navigaattorin tavoin, vaikkei neuvokaan yhtä tarkkaan reittiä – vain summittaisen suunnan. Blindsquare hyödyntää suunnistuksessaan kompassia, mutta osaa myös kertoa käyttäjän oman sijainnin osoitteen ja lähimmän risteyksen.

Olen käyttänyt Blindsquarea vieraalla paikkakunnalla tietyn ruokapaikan etsimiseen ja apuna sellaisilla reiteillä, joita en ole kunnolla muistanut ja joissa olen tarvinnut pientä varmistusta siitä, millä tiellä olen ja mikä olikaan se risteys, josta piti kääntyä. Pari kertaa olen myös onnistuneesti selvittänyt eksyessäni sijaintini niin, että olen löytänyt kotiin. Sokkona on mukava tietää, mitä kaikkia paikkoja lähistöltä löytyy, ja siinä Blindsquare on hyvä apuväline.

Pian Blindsquare tulee yleiseen jakeluun App Storeen ja sitä voi siis käyttää iPhonen ja iPadin kanssa. Sovelluksesta voi olla hyötyä ihan näkevillekin, eli suosittelen kokeilemaan, jos vaan kiinnostaa.

Kuulumisia

- Suoritin viime viikolla kitarassa musiikkiopistotason viimeisen tutkinnon, D-tutkinnon, erinomaisella arvosanalla (21/25). Seuraavat tutkinnot (C-A) ovatkin jo ammattitutkintoja. Teoriaopinnoissani en ole ’ihan’ niin pitkällä. - Huollatin tandemini kerrankin kunnolla ihan pyöräliikkeessä. Nyt se on oikeasti kunnossa, ensimmäisen kerran muutamaan vuoteen. Sillä on jo poljettu enemmän kuin parin viime vuoden aikana yhteensä. - Yöuneni ovat jälleen vähän mitä sattuu, enimmäkseen vain hyvin kevyttä ja huonolaatuista unta. Siksi nukahtelen kesken päivän, jos en koko ajan tee jotain kunnolla aktivoivaa. Aikaisemman nukahtamisongelman tilalle on ilmestynyt enemmänkin heräämisongelma. - Pääsykokeisiin lukeminen sujuu vaihtelevalla menestyksellä, mutta eteenpäin mennään. Yhtenä päivänä nukuin kirjani ääressä (ks. edellinen kohta) ja näin unta, jossa yritin kaikin keinoin hiljentää lukulaitteeni Victorin; painoin pysäytysnappulaa, virtanappulaa, hakkasin sitä pöytää vasten, irrotin muistikortin, hakkasin lisää, irrotin akun… ja edelleen se vaan puhui. - Lähetin starttirahahakemuksen viime viikolla, mutta sen käsittelyn aloittamiseenkin menee vielä vähän aikaa, sillä toimitilat pitäisi ensin jostain keksiä. - Hyppäsin viikko sitten pituushyppytreeneissä valmentajan mittauksen mukaan 390 cm. Jos hyppään yhtä pitkälle kisoissa parin viikon päästä, on Lontoon A-raja ylitetty. - Kävin viikonloppuna soittamassa kadulla ja tienasin 2 euroa, vaikken pitänyt kitarakoteloa edes auki vaan soittelin lähinnä omaksi (ja muiden) iloksi. Tein viime vuonna samoihin aikoihin melko samanlaisen päivityksen. Ehkä tästä tulee tällainen kevään tapa. J.k. Firefoxin päivittäminen 5.0:sta 12.0:aan näemmä auttoi. En edes tajua, miten minulla oli niin vanha selainversio, vaikka koneellani näytti olevan myös uudemman (6.0.2:n) asennustiedosto. Ehkä ihan hyvä, että tuli tämäkin nyt päivitettyä ajantasalle. (Viime viikolla minulla oli vielä 3.0, jonka päivitin - selaimen omasta ehdotuksesta - siihen 5.0:aan.)

Lisää syitä blogihiljaisuuteen

Minulla on koneella teksti jo valmiiksi kirjoitettuna, mttta sen julkaisemista saatte odottaa, kunnes keksin järkevän tavan käyttää uutta Bloggeria; Firofox kaatuu, IE ei näytä mitään ja Chrome ei toimi puheohjelmani kanssa. Tai jos tarkkoja ollaan, pystyn kyllä miniläppärilläni - nähtävästi - käyttämään bloggeria, mutta tätä miniläpppäriä käytän noin muuten äärimmäisen harvoin, koska tämä on tyhmä. Pystyn myös iPhonella käyttämään, mutta sillä kirjoittaminen on äärimmäisen hidasta ja rasittavaa ja tänäänkin se jo hukkasi tänne kirjoittamani tekstin kokonaan. Mutta katsotaan, minkä viritelmän bloggaamiseen jatkossa keksin...

Täydellinen päivä

Tänään aurinko paistoi ja lämmitti, kadut oli sulia ja kevät hyökyi kaikella voimallaan.

Soitin kitaratunnilla kahden viikon päästä olevan tutkintoni kaikki kappaleet todella hyvin, yleisurheilutreeneissä pituushyppy sujui ihan mukiinmenevästi ja pääsykoelukemisissa kirin umpeen jälkeenjäänyttä aikatauluani. Heräsin kolmelta, enkä saanut enää unta, joten käytin aikani hyväksi lukemalla (viiimeksi yöllä valvoskellessani pesin meidän kylppärin seinät).

Lisää tällaisia päiviä, kiitos.

P.s. Haluaako joku minut esiintymään jonnekin tässä kahden viikon sisällä? Olisi hyvä saada parille tutkintokappaleelle mahdollisuus päästä esitettäväksi ennen tutkintoa. Tai ehkä menen soittamaan kadulle.

Pientä blogihiljaisuutta

Olen ollut vähän laiska päivittämään blogiani, eikä parempia aikoja sen suhteen näytä olevan ihan heti tulossa. (ohoh, olen saanut kivasti uusia lukijoita! Tervetuloa!)

Viimeaikainen hiljaisuus on johtunut tosiaan enimmäkseen laiskuudesta – pari jutuntynkääkin kirjoitettavaksi olisi ollut mielessä, muttei ole vaan tullut kirjoitettua. Tuleva blogihiljaisuus toivottavasti johtuu myös siitä, että luen ahkerasti kolmeen pääsykokeeseeni ja harjoittelen kitaransoittoa tutkintoani varten, muun muassa.

Tänään sain jo humanistiselta tiedekunnalta tiedon, että minulle on myönnetty pääsykokeisiin hakemani erityisjärjestelyt. Käytännössä se siis tarkoittaa tunnin lisäaikaa, pääsykoetehtäviä sähköisesti tekstitiedostona ja oikeutta käyttää omaa tietokonetta apuvälineineen (puheohjelma, pistenäyttö jne). Sanoisin siellä toimitun aika nopeasti, sillä vasta perjantaina vein hakemuksen yliopistolle, eikä silloin edes opintotoimisto ollut auki, vaan hakemukseni kulkeutui oikeaan paikkaan vahtimestarin välityksellä.

Perjantaina vein samasta asiasta hakemuksen myös valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Tiedekunnan kanslian löytäminen ei ollut niin helppo juttu, sillä se ei sijainnut päärakennuksessa kuten humanistinen tiedekunta. Mutta löysin sieltä ihan suoraan sen ihmisenkin, jolle paperi piti toimittaa. Olettaisin siis saavani erityisjärjestelyt myös sosiologian pääsykokeeseen.

Hallitakseni ajankäyttöäni paremmin ryhdyin myös Facebook-lakkoon huhtikuun ajaksi. Ensimmäiset päivät ovat sujuneet ihan hyvin, vaikka välillä tekeekin kovasti mieli käydä vilkaisemassa, mitä siellä mahtaa tapahtua… En ole käynyt. Sen sijaan erninäisiä blogeja tulee kyllä luettua. Saan myös aikaani mukavasti kulutettua hiplaamalla jälleen toimivaa iPhoneani (tai vaihtelevasti toimivaa) ja lainaksi saamaani iPadia. Kummallakin näistä myös koekäytän yhtä kivaa ja hyödyllistä sovellusta.

Niin, niihin pääsykokeisiin pitää lukea… Kyllä minä eilen taas ryhdistäydyin sen suhteen.

Valinnan vaikeus

Nyt, kun yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakuajat ovat käynnissä, on pitänyt taas miettiä tulevaisuuttani hieman tarkemmin ja eri näkökulmista. Syksyllä mielessäni jo vahvistui kolme hakukohdetta Helsingin yliopistoon: sosiologia, kotimainen kirjallisuus ja suomen kieli. Näihin olen hakulomakkeen netissä täyttänyt.

Syksyllä ja vielä myöhemmin talvella mielessä pyöri myös neljäs hakukohde, TEAKin äänisuunnittelulinja. Yhden ennakkotehtävistä olin jo melkein tehnyt (ehkä lievää liioittelua) ja käyttänyt sen parissa aikaa, muitakin olin pohtinut ja pohtinut. Päätin kuitenkin luopua siitä nyt, koska ennakkotehtävät eivät pelkällä pohdinnalla valmistuneet eivätkä siis oikein edenneet. Rehellisesti ottaen uskon myös, etten olisi sokeuteni takia sinne päässytkään, enkä tällä hetkellä jaksaisi taistella oikeuksistani opiskella alaa, jonka ensimmäisen vuoden opinnot ovat osin mahdottomia suorittaa. Tiedän kyllä esimerkiksi Ruotsissa olevan näkövammaisia äänitarkkailijoita, eli lopppupeleissä ammatti olisi täysin mahdollinen. Mutta ei nyt jaksa.

Tässä päättämättömyyden ja epävarmuuden tilassa kävin tekemässä Mol:n ammatinvalintatestin. Olen sen joskus taannoin tehnyt, mutten tuloksia enää oikein muista. Testi ei kuitenkaan antanut kunnollista ratkaisua, sillä kiinnostuksenkohteeni olivat niin laaja-alaiset, ettei ohjelma pystynyt lajittelemaan kiinnostuksiani järjestykseen.

Siinä se vika vähän onkin: kaikki kiinnostaa ja voisin tehdä kaikkea.

27 kolme tähteä saaneesta ammatista 13 oli jotain opettajia, mutta opettajaa minusta EI tule, sen opin viime viikolla.

Entä jos menenkin opiskelemaan puusepäksi?

Eilen musiikkiopiston konsertissa muistin taas Sibelius-akatemian kansanmusiikkilinjan, jota myös syksyllä harkitsin vakavasti. Tulin kotiin ja menin tutkimaan Siban sivuilta, millaiset pääsykokeet kamu-linjalla on, olisiko minun mitään mahdollisuuksia pärjätä niissä.

Täytin jo yliopistohakulomaketta uudestaan, kun lomake kyseli minulta ohjelmistoa pääsykokeiden 1. ja 2. vaiheisiin, joista ensimmäisessä tulisi olla musiikkia 10 minuuttia, jälkimmäisessä 15 sisältäen myös laulunäytteen. Glumps – ei aavistustakaan! Sibelius-akatemian hakuaika päättyy tänään klo 16.15, joten en kunnolla ehtisi konsultoimaan edes kitaraopettajaani siitä, mitä ohjelmistoni voisi sisältää. Taisin muistaa tämän vaihtoehdon aika myöhään.

Toinen syy, miksi kamu-linjasta nyt luovuin, liittyy opiskeluoikeuteen. Pääsin minä sitten opiskelemaan mihin tahansa, olen lukuvuoden 12-13 poissaoleva, koska keskityn yrityksen perustamiseen. Sibelius-akatemiassa ei voi ilmoittaa itseään poissaolevaksi ensimmäiseksi vuodeksi, tai menettää opiskeluoikeutensa. Joten voin nyt rauhassa miettiä vuoden ohjelmistoani, soittaa kansanmusiikkia (ja opetella tunnistamaan sitä, heh) ja kokeilla ensi vuonna onneani uudestaan, mikäli vielä houkuttelee.

Silti minä en nyt oikeasti tiedä, mikä kiinnostaa riittävän paljon ja mitä haluaisin tehdä. Vaikka kaikki kolme Helsingin yliopiston hakukohdetta kiinnostavat suurin piirtein yhtä paljon ja kiinnostus jokaiseen alaan kasvaa, mitä enemmän pääsykoekirjoja luen, olen päättänyt panostaa eniten sosiologiaan. Johonkin on pakko keskittyä.

Mietin myös, pitäisikö minun ihan kiusallanikin hakea viittomakielen tulkkikoulutukseen. Ei Humakiin, josta olen saanut jo suoran kieltävän vastauksen, vaan Turkuun Diakiin. Ennakkotehtävänäkin olisi kolmen sivun essee, jossa muun muassa pitää kertoa omat vahvuudet ja heikkoudet tulevassa ammatissa. Voisin siis osoittaa miettineeni ja osaavani perustella, kuinka pystyisin toimimaan tulkkina. Humakin ennakkotehtävissä on vastaava tehtävä, mutta siellä on myös tehtävä, jota en pystyisi tekemään ja siksikin putoaisin jo ennen pääsykoetta: visuaalinen käsitekartta, jonka muodosta on tarkat ohjeet (laittoivatko ne sen sinne ihan minun kiusaksi? ;) ).

Ei tässä muu auta kuin lukea ahkerasti pääsykokeisiin (tällä viikolla en ole edes avannut kirjoja), muistaa järjestää samoihin pippaloihin erityisjärjestelyt ja toivoa, että edes johonkin opiskelupaikkaan pääsen sisään. Muuten voisinkin harrastaa alan vaihtoa vuosittain, mutta Kela ei taitaisi katsoa kovin suopeana sitä – tällainen vammainen opiskelija kun olen.


((Nyt en jaksa kaivaa linkkejä nettisivuille, joihin viittaan, teen sen ehkä myöhemmin...))


Edit: Kylläpä keräsin paljon linkkejä tähän postaukseen! Ensin olin linkittämässä vain Humakin ja Diakin, mutta tajusin ajoissa, että sehän olisi ollut silkkaa epätasa-arvoa muiden koulujen suhteen, jotka tässä mainitsen. Tulipahan siis linkattua kaikki, vaikken suoria linkkejä opiskelualoihin laittanutkaan - sitäkin harkitsin. Saatte nyt tekin - jos enemmän kiinnostaa - testata esimerkiksi, kuinka helppo (vaikea) Helsingin yliopiston sivuilta on löytää sitä, mitä etsii.

Tuli myös otsikon kirjoitusvirhe korjattua...

Tätä jännittävää elämää: autoilua ja hiihtämistä

Kävin eilen hiihtämässä kaverini, ”yleisurheiluavustajani” kanssa. Aamusta laitoin viestiä yhdelle sokkokaverilleni, että miten se hiihtäminen oikein toimiikaan: kannattaako oppaan olla edessä vai takana vai mitä häh. Omasta edellisestä hiihtokerrastani on niin kauan (seitsemän vuotta), etten enää edes muista, miten sen tein.

Tuntui vähän hölmöltä mennä suksien kanssa keskustaan, kun missään teillä ei enää oikeastaan ollut lunta, pelkkää hiekkaa vain. Sää oli kuitenkin aika mukava ja yritin luottaa siihen, että laduilla ehkä vielä olisikin lunta.

Keskustaan matkatessa aloin jo vähän epäillä sitäkin, osaankohan enää edes laittaa monoja suksiin kiinni. Muutenkin mietitytti, mitä mahtaa hiihtelystä tulla niin pitkän tauon jälkeen.

Kun ladulle päästiin, kaikki epäilykset hälvenivät: oli lunta, monot kiinnittyivät ongelmitta siteisiin ja tekniikkakin oli vielä sen verran muistissa, että eteenpäin pääsi. ensimmäiset ongelmat tulivat vasta alamäessä.

Kaverini hiihtotaidot eivät juurikaan omistani poikenneet, vaikka hänellä tätä kokemusta parin viime talven ajalta oli jo kertynyt enemmän kuin minulta (toisaalta hänen hiihtotaukonsa oli ollut myös pidempi kuin minun). Hän sanoi jo aikaisemmin, ettei osaa laskea mäkiä ja mieluummin vain kävelee ne alas. Yhteistuumin päätimme kuitenkin kokeilla loivan mäen laskemista. Kaveri meni edeltä, minä pienen välin jälkeen perässä. Päätin luottaa siihen, että jos latu on hyvä, enköhän pysy sillä, vaikka mäki myös vähän kaartui.

En pysynyt.

Jotain kaveri edestäpäin huuteli, mutten oikein kuullut, mitä. Kivasti kuitenkin kellahdin hänen viereensä ladun sivuun, kun hän kuulemma oli käskenyt minun väistää itseään. Niinpä molemmat olimme sukset ristissä hangessa.

Ei muuta kuin ylös ja jatkamaan matkaa.

Pari alamäkeä kävelimme sukset kainalossa, mutta pari loivaa mäkeä onnistuimme laskemaan molemmat pystyssä. Yhdessä mäessä tosin kaadoin itse itseni, koska vauhti kasvoi sen verran kovaksi, että pelkäsin laskevani edellä menevän kaverin päälle, kun en omien suksien suhinalta kuullut, missä hän menee. Se oli kuitenkin hyvin hallittu kaatuminen, josta pääsi hetkessä taas ylös.

Ylämäet olivat rankkoja. Niissä jotenkin huomasi, etteivät kädet ole ihan parhaassa kunnossa... Yhdessä mäessä meinasi jo usko loppua kesken ja kun vihdoin itseni sain punnerrettua mäen päälle, tuli takaa joku kovalla vauhdilla ohi.

Hiihtolenkkimme välietappina oli Maunulan maja ja munkit. Onnellisesti löysimme perille (onneksi oli opastekyltti) ja tauko munkin syönnin ajaksi teki oikein hyvää. Siitä pääsi jatkamaan melkein uusilla voimilla.

Meillä ei ollut kauheasti hajua siitä, kuinka pääsemme takaisin lähtöpisteeseen. Tarkoitus oli palata lyhyempää reittiä, joten samoja ’jälkiä’ ei voitu hiihtää. Jonkin verran paluumatkasta hiihdimme kuitenkin samaa reittiä ja kun tulimme mäen luo, jonka kanssa olimme ylöspäin tuskastelleet, päätimme kävellä sen alas. Siinä suksia irroitellessamme tuli mäkeä ylös vastaan mies, joka sanoi: "Ei siinä kaadu, siinä on hyvä latu." Mies oli myös napannut kaverini suksen, joka lähti mäkeen itsekseen. Totesin vain hiihtäjämiehelle, että me ollaan kaaduttu jo aika monta kertaa. Niinpä kävelimme mäen alas. Siellä alhaalla kyllä mietin, että olisi tuon ehkä pystyssä pysynyt.

Seuraavassa mäessä kaverini sanoi, ettei hän ainakaan uskalla sitä laskea. Edellisen mäen jälkeen minä kuitenkin itsevarmana sanoin, että voisin kokeilla, kun meidät ohittanutkin hiihtäjä selvitti mäen sulavasti.

Päätin taas luottaa siihen, että latu on hyvässä kunnossa ja pysyn sillä kyllä. No, enpä pysynyt.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin vähän pelottaa, kun tajusin lentäväni kohta lumihankeen – ja samassa lennähdin sinne komeasti suoraan pää edellä ja nauroin. Tuntui siltä, että olisin uponnut syvemmällekin ja jalat vain jäisivät pinnalle heilumaan. En sentään ihan niin syvälle hankeen joutunut, mutta tajusin huudella ja heilutella sauvalla ilmaistakseni olevani hengissä.

Yritin pohtia, miten kummassa pääsen ylös hangesta. Se oli aika haastavaa. Siinä kömpiessäni ja möyriessäni pari hiihtäjää laski taas sen mäen ihan sujuvasti alas… Miten ne pystyivät? Minä en tajua.

Kauhistunut kaveri tuli luokseni kysymään, olenko varmasti ihan kunnossa, etten ole saanut aivotärähdystä tai murtanut luita tai mitään. Hän sanoi, että laskuni näytti aika pelottavalta, koska olin vähällä mennä puuta päin. Yksi ohimenneistä hiihtäjistäkin pysähtyi mäen päällä kysymään, onkohan kaikki kunnossa.

Ilmeisesti oli onnea matkassa, kun lensin ladun sivuun juuri sellaisessa kohdassa, jossa ei ollut puita (täytyy myöntää, että mäkeen lähtiessäni en tullut ajatelleeksi yhtään puiden olemassaoloa). Selvisin siis säikähdyksellä ja pääsin hangesta poiskin, kun ensin vääntyilin irrottamaan sukset jalastani ja olin vähällä upota hankeen kainaloita myöten, sillä siitä latujen vierestä se ei ollut kovinkaan kantavaa.

Hiihdimme vielä jonkin matkaa eteenpäin ja kaverini totesi, ettei hän enää oikein yhtään tiedä, olemmeko menossa oikeaan suuntaan vai ei. Otimme sukset pois ja kävelimme kävelytietä katsomaan, mikä isompi tie edessä on, että missä mahdamme oikein olla. Tulimme sitten loppumatkan bussilla, vaikka hiihtosuunta olikin ollut oikea.

Sellaiset 6 kilometriä taisi tulla reissullamme hiihdettyä. En koskaan ennen ole niin suoranaisesti lentänyt hankeen kuin eilen, se oli aika jännittävää. Joku saisi kyllä selittää, miten mäistä muka voi selvitä pystyssä.

*******

Otsikossa mainostamani autoilu tapahtui vain unessani – tai siis oli tapahtua. Ari Piipoo, Ylen tv-toimittaja tarvitsi ohjelmaansa näkövammaista, joka haluaisi kokeilla autolla ajamista. Minulla oli kuitenkin jotain muuta tekemistä niin, etten voinut ryhtyä telkkaritähdeksi. Piipoo kuitenkin sanoi, että voisin tulla mukaan, kun auto haetaan liikkeestä, että pääsisin silloin ajamaan. Vähän vielä epäröin asiaa, mutta kun seuraavana päivänä joku random poliisi (Ilari) tuli juttelemaan minulle ja äidilleni ilmeisesti ihan huvikseen vaan, hänkin sanoi, että voisi järjestää minut ajamaan, kun auto viedään Ylelle. Silloin innostuin asiasta ja lähdin poliisin matkassa autoliikkeeseen.

Valitettavasti juuri, kun olin selittänyt brasialaiselle liikkeenomistajalle, että minulla oikeastaan on myös Ari Piipoon lupa ajella sillä autolla, auto olikin varastettu. En ikinä päässyt ajamaan. En myöskään tiedä, kuinka sen TV-ohjelman kanssa kävi. (Tässä unessani ei juurikaan ollut visuaalisia elementtejä: sisällä oli ehkä vähän hämärämpää kuin ulkona, ei muuten. Mutta jo unessa mietin, että voin lisätä hiihtokirjoitukseen myös autolla ajoa, joten se oli pakko tehdä.)