Omassa kodissa, osa 1

Saimme avaimet toissapäivänä. Toimme vielä saman päivän aikana suurimman osan tavaroista tänne ja nyt olemmekin viettäneet siis jo kahden yön verran itsenäistä elämää.

Kävimme sunnuntaina tavaralastia odotellessa tutkimassa ympäristöä tavoitteenamme löytää ruokakauppa. Löysimme... Hesburgerin ja Raxin. Tiesimme jo aikaisemmin, että Mäkkärikin on lähellä. Ei siis nälkä pääse yllättämään. Heikkonäköinen isoveljeni ei vaan tykännyt kauheasti, kun noilla pikaruokapaikoilla on paljon suuremmat mainokset kuin ruokakaupoilla.

Kyllä se Alepakin loppujen lopuksi löytyi ja olen hyvin ylpeä itsestäni, kun osasin heti sanoa, mihin suuntaan kotiovesta (tai siis kumpaan suuntaan tietä) meidän pitää lähteä, jotta löydämme sen. Päädyimme Alepaan varsin suurta kiertoreittiä, mutta takaisin osasimme tulla jo hyvin suoraan ja se olikin ihan tuossa lähellä.

Nyt, kun täällä on pari päivää asusteltu, meillä on tietysti vielä hyvin paljon laatikoita. Ainakin minulla. Minulla oli alun perinkin paljon enemmän tavaraa kuin veljelläni. Eilen huomasin, ettei tuossa ollutkaan vielä edes ihan kaikkia tavaroita... Äiti ei muistanut, mihin oli pari matikankirjalaatikkoa laittanut.

Junarata on hyvin lähellä ja voin vilkutella kaikille junille tuosta parvekkeeltani. Yritin myös ottaa eilen innoissani kuvia niistä junista, vaikken edes tiennyt, näkyvätkö ne siihen. Kyllä näkyvät, mutta kuvaani eivät joko osuneet kunnolla tai se oli muuten vain sumea. Junat ovat vaan liian nopeita kännykkäni kameralle, olen siitä ihan vakuuttunut. Kuvaajassa ei ole mitään vikaa.

Tässä on myös kehä 1 ihan vieressä. Kuitenkaan kummastakaan - junaradasta tai kehästä - ei juuri kuulu ääniä sisälle, kun on parvekkeen ovi ja ikkunat kiinni. Tai jos kuuluu, totuin niihin hetkessä. Minun oli myös varmistettava, kummalla puolella kehä ykköstä sijaitsemme. Tiedusteluni tuloksena sain tietää meidän olevan kehän sisäpuolella, joten myös ne kaverini, jotka kuvittelevat olevansa aitoja stadilaisia, voivat tulla käymään.

Yhteiselo veljen kanssa on sujunut ongelmitta. Tuo tapaus viihtyy niin paljon omissa oloissaan, että tämä on melkein kuin asuisi yksin. Hyvä, että näen veljeäni päivän aikana pari kertaa. Aamuisin meille tulee nyt kyllä viikon verran pakollinen yhteinen hetki, sillä kävin eilen hakemassa Tuusulan terveyskeskuksesta pef-mittarin ja veljeni on katsottava, mitä lukemia se mittari näyttää, kun höngin siihen (tänään tuli jopa 340). Tätäkään ei voi tehdä yksin.

Veljen läsnäolon huomaa parhaiten siitä, että banaanit ja mehut häviävät mystisesti. Maidon saan sentään juoda ihan itse. Nyt se yllätti minut ja lähti heti aamusta kauppaan. Kysyi jopa, lähdenkö mukaan, mutta saa pärjätä yksin, kun minä kirjoitan blogiin ( ;) ).

Koska asuntomme on ylimässä kerroksessa ja tämä talo on harjakattoinen, menee makuuhuoneiden katot ihan sinne harjaan asti. Minun huoneeni korkeus korkeimmalta kohdalta on varmaan jotakuinkin 4,5 metriä. Näin korkeaan huoneeseen saattoi hyvin laittaa parvisängyn ilman, että liian lähellä oleva katto ahdistaa. Minulla on siis nyt parvi, enkä ymmärrä, kuinka pärjään. Victorissa (Daisy-äänikirjoille tarkoitettu kuuntelulaite) on niin lyhyt johto, ettei se yletä mihinkään parvelle. Samaisen vempaimen akku sitten taas ei kestä yhtään mitään. Pitäisi kai vihdoin vaihtaa siihen se akku, jotta voin kuunnella iltaisin kirjaa. Sitäkään minä en tiedä, kuka Helsingissä noita Victorin akkujenvaihtoa maksaa. Tuusulassa sen teki terveyskeskus, mutta siellä samassa paikassa hoidettiin ne kepitkin.

Laitoin eilen viestiä sosiaalityöntekijälle siitä, kannattaako minun mennä ihan paikan päälle käymään kaikkine hakemuksineni vai pistänkö ne postiin ja miten tämä homma nyt toimii, kun kuitenkin kaikki lomailevat heinäkuun. Hän vastasi minulle heti aamulla ja pyysi käymään ensiviikolla. Sori, ei onnistu: minä olen Virroilla ensiviikon. Sitäpaitsi en tiedä, miten hän kuvitteli minun pääsevän paikalle. Tänään olen vielä Tuusulan kansalainen, joten minulla on taksimatkoja. Huomisesta lähtien olen - ainakin paperilla - helsinkiläinen, eikä minulla sitten olekaan enää oikeutta kulkea taksilla. Tänään voisin siis mennä käymään, mutta ei taida toimia näin.

Nuorten kurssilla kuntoutumassa

Olin tällä viikolla maanantaista perjantaihin Iiriksessä nuorten kuntoutuskurssilla. Viikon aikana käsiteltiin itsenäiseen elämiseen, opiskeluun ja työllistymiseen liittyviä asioita. Aikaisemmin on ollut kaksi nuorten kurssia, joista toisella käsiteltiin lähinnä sitä itsenäistä elämistä, toisella sitten opiskelua ja työllistymistä. Tällöin itsenäisen elämän kurssi oli (muistaakseni) nimeltään "Eväitä itsenäiseen elämään", josta muistona kutsun tuota nuorten kurssia edelleen usein eväsretkeksi.

Maanantaina kurssin aloituksen jälkeen puolet porukasta pääsi ruokaostoksille Itäkeskuksen S-markettiin. Toinen puoli oli harrastamassa kädentaitoja. Me, jotka ostoksilla olimme, kävimme ostamassa aamupalatarpeita muutamaksi päiväksi, sillä teimme suurimmaksi osaksi aamupalamme itse. Siinä se kurssin ohjelma maanantain osalta sitten oikeastaan olikin.

Iiriksen majoituksessa on joka päivälle järjestettynä ohjattua vapaa-ajan ohjelmaa. Maanantaina oli majoituksen infotilaisuus ja uintia. Uimaan en lähtenyt, mutta illalla sosiaalisoiduin muiden majoituksessa olevien joukkoon. Tämän viikon aikana Iiriksessä oli päällekäin neljä kurssia, joten porukkaa riitti ja hauskaa oli. Pääsin hämmästyttämään muita majoittujia korttitempuilla.

Ihmeellisen yöheräilyn takia heräsin tiistaiaamuna viisi minuuttia ennen kuin piti olla tekemässä aamupalaa harjoituskeittiössä. Tuli hivenen kiire. Silti olin ensimmäisenä keittiössä paikalla, sillä muu porukka oli vahingossa mennyt ruokalaan aamupalajonoon. Syypäitä siihen oli majoituksen ohjaajat, jotka eivät tienneet, että meidän kurssimme tekee aamiaisensa itse. Minä tein puuroa, toiset keittivät kahvin ja kananmunia, pilkkoivat vihanneksia leivänpäälisiksi, kattoivat pöydän ja tekivät marjarahkaa. Aamiaisen jälkeen olikin sitten heti kahden ja puolen tunnin luento työllisyysasioista.

Lounaan jälkeen tutustuimme sirukortteihin ja hieman muutenkin kuluttaja-asioihin. Iltapäivällä kävimme läpi vaatehuoltoa: kuinka vaatteet pitää lajitella pesukoneeseen, mitä asioita siinä pitää ottaa huomioon, miten kannattaa pakata matkalle (vaatteiden rullaaminen matkalaukkuun vie vähemmän tilaa ja pitää vaatteet siistimpinä), millä tavoin erottaa oikeat vaatteet vaatekaapista, miten saa sukat pysymään pareina myös pesukoneessa... Kaikkea sellaista. Vaatehuoltoon tutustumisen jälkeen oli suht vapaaehtoinen vesijumppa, joka tuntui yllättävän raskaalta.

Tiistain vapaa-ajan ohjelmana oli musiikki-ilta, johon meille tuli pari ammattimuusikkoa soittamaan toivemusiikkia. Kaikkea Kolmesta variksesta metalliin kuultiin tuon illan aikana. Ja yksi törkeä retiniitikko kävi minutkin hakemassa valssiin ja koska minulla on sen verran käytöstapoja, ei siitä voinut kieltäytyä. Hieman tanssimista hankaloitti se, että minulla oli kengät vain puoliksi jalassa. Muutenkin sekoilin koko ajan askeleissa, vaikka melkein luulin osaavani valssata.

Keskiviikon aloitimme jälleen aamupalan teolla. Tällä kertaa pääsin keittämään kananmunia, mitä en ollutkaan aikaisemmin tehnyt (varmaan koko viikon ainut oikeasti uusi asia...). Syöminkien jälkeen oli ryhmäkeskustelu, jonka aiheena oli parisuhde ja jota oli vetämässä terveydenhoitaja Jaana jotain. Parisuhdepohdintojen perään jakauduimme taas kahteen porukkaan, josta toiset lähtivät ulos kävelemään ja toiset liikuntasaliin pelaamaan (*)sokkopingistä. Kuten arvata saattaa, olin sokkopingisporukassa ja sain pari sormea kipeiksi, kun en vaan voinut käyttää suojahanskaa.

Koulutussihteeri Sari Kokko (jonka melkein naapuriksi muutan kohta) kertoi meille lounaan jälkeen opiskeluasioista. Nyt selkisi mm. mitä tukia ja ja miten saa milloinkin opiskellessa. Koulutusasioiden jälkeen ryhmä jakautui jälleen puoliksi, nyt ne, jotka olivat maanantaina kaupassa, pääsivät käsitöihin ja maanantaina käsitöitä tehneet ostoksille. Teimme mehiläisvahakynttilöitä, joita minä ainakin olen tullut vääntäneeksi elämäni aikana melkoisen määrän. Aikaisemmin tarjolla ei tosin ole ollut turkoosia mehiläisvahaa, joten nyt oli siitä pakko tehdä pari kynttilää.

Vapaa-ajan ohjelmana oli jälleen uintia, johon en tälläkään kertaa osallistunut, vaan kaveri tuli pitämään minulle seuraa. Illalla opetin retkut ja pari muutakin pelaamaan Rotanloukku-peliä, ja sitä tuli sitten pelattua aika monta tuntia.

Viimein koitti viimeinen päivä, jolloin piti tehdä aamupala itse. Tälläkin kertaa olin varsin väsynyt aamiaista valmistettaessa, sillä olin jostain syystä pyörinyt valveilla neljään ja olin siis ehtinyt nukkua noin kolme tuntia. Siitä huolimatta tuli kananmunat paistettua. Edelleen puoliksi unisena meidät vietiin keskustaan, jota varten meidät oli jaettu pareihin ja jokaiselle parille oli annettu tehtävä suoritettavaksi. Minun ja parini tehtävä oli etsiä Kampista Pentik (vaikka sanoinkin aamulla vahingossa, että olimme menossa Petikkoon, kun en muistanut kaupan nimeä) ja sieltä kahviservettejä. Toiset etsivät mm. apteekista kyypakkauksen ja Buranaa, HKL:n toimistolta Vantaan aikataulun ja Sokokselta (tai Stokkalta, ei muista) Helsinki-postikortin. Meidän tehtävämme oli suhteellisen helppo, sillä Kamppiinhan pääsee suoraan metrolla. Ainoastaan Pentikin etsiminen oli vähän haastavaa, kun parinikaan ei oikein nähnyt lukea kunnolla opastetaulua. Kuitenkin liike vihdoin löytyi ja sieltä servettien osto olikin jo sitten helppo nakki.

Iltapäivällä meille kävi sosiaalityöntekijä Päivi (joku) kertomassa sosiaaliturva-asioista. Kaikki mahdolliset tukijutut käytiin läpi, vaikka unohdinkin kysyä, mistä Helsingissä haetaan valkoiset kepit. Kahvin jälkeen heikkonäköinen Jarno Mattila (maalipalloilija) oli kertomassa näkkärinä ammattikorkeassa opiskelemisesta. Kaikkea jännää ja hyödyllistä siinäkin tuli ilmi.

Majoituksen vapaa-ajan ohjelmana torstaina oli retki Korkeasaareen. Maanantaina infotilaisuudessa kun kysyttiin, en ollut halukas lähtemään mukaan, sillä ajatus eläinten katselemisesta sokkona tuntui vähän tyhmältä. Kuitenkin muuhun porukkaan tutustuessa aloinkin olla jo toista mieltä ja torstaina kysyin, voisinko sittenkin tulla mukaan. Vielä muutamaa minuuttia ennen lähtöä oli epäselvää, mahdunko vai en. Pääsin loppujen lopuksi lähtemään ja oli siellä korkeasaaressa ihan kivaa, vaikken minä niitä eläimiä nähnytkään. Ilta meni taas rattoisasti jutellessa. Noiden muutaman päivän aikana nauroin niin paljon, että takuulla sain vähintään 150 vuotta lisää elinaikaa.

Perjantaina meidät päästettiinkin jo ihan ruokalaan syömään aamupala. Oli todella omituista, kun olin syönyt aamupalan jo ennen kahdeksaa, muina päivinä kun se oli mennyt lähemmäs yhdeksää. Siinä jäi paljon ylimääräistä aikaa.

Yhdeksältä minä ja pari muuta menimme tekemään piirakkaa Sunnuntain valmiista murotaikinasta, marjoista ja raparperista. Piirakat olivat iltapäivän loppukahveja varten. Kun piirakat päätyivät uuniin asti, menin keskustelemaan kurssin oman ohjaajani kanssa siitä, millainen kurssi minusta oli ollut. Tämän jälkeen kävinkin täyttämässä aluesihteerin avulla Helsingin kaupungille avustaja- ja kuljetuspalveluhakemuksia sekä heti suoraan irrotusta Helsingin matkapalvelukeskuksesta.

Lounaan jälkeen vuorossa olikin sitten enää loppukahvit ja jäähyväisten jättö. Oma ohjaajani opetti minua vielä seisomaan käsillä seinää vasten. Minusta se on seinää vasten paljon hankalampaa kuin ilman seinää.

Koko viikko oli loppujen lopuksi todella mukava, vaikka alkuviikosta pelkäsin muuta. Yllätyin aluksi, miten meidän kurssillamme oli niinkin paljon sellaisia nuoria, joilla oli näkövamman lisäksi muitakin liitännäisvammoja. Ryhmämme oli siis varsin monitasoinen ja kaikille sopivaa ohjelmaa oli takuulla hankala järjestää. Kurssin ohjelmassa ei oikeastaan ollut minulle mitään uutta ja ihmeellistä, lähinnä vain varmistui monista asioista, kuinka ne oikeasti menevät ja miten kannattaa tehdä. Vaikka kurssin sisällöstä ei sinänsä minulle mitään hyötyä ollutkaan, sillä olen hankkinut samat taidot jo kotona ja koulussa ihan kaiken muun lomassa, suosittelisin sitä silti muille näkkärinuorille. Etenkin, jos itsenäisen elämän hoito (ruuanlaitto ja kaupassakäynnit, esimerkiksi) on vähän vieraampaa. Kyllä sieltä saa paljon hyviä vinkkejä kaikkeen. Vapaa-aika ja muut kurssiporukat, erityisesti retkut, pelastivat viikkoni tylsyyteen kuolemiselta.

---

(*) Sokkopingis: Näkövammaisille tarkoitettu laji, jolla ei oikeastaan ole juurikaan tekemistä tavallisen pingiksen kanssa. Sitä pelataan kaukalomuotoisella pöydällä, joka on muistaakseni pari metriä pitkä. Molemmissa päissä on maalisyvennykset ja maalissa pussi. Pallo on kovaa muovia ja tennispallon kokoinen, sen sisällä on hauleja, joten se pitää kyllä hyvin ääntä. Pelipöydän keskellä on keskiseinä, jonka alta palloa pitää lyödä. Mailat ovat kai jotain 20 cm pitkiä ja 10 cm leveitä, suurin piirtein. Sokkopingistä pelataan mustat lasit silmillä, joten palloa täytyy kuunnella. Pelatessa kannattaa käyttää jonkin sortin suojahanskaa, sillä kun pallo tömähtää vauhdilla rystysiin, se sattuu. Minulla on siitä paljonkin omakohtaista kokemusta. Lisää tietoa sokkopingiksestä saa osoitteesta www.sokkopingis.net

Itsenäisyyttä ja keittiöpuuhia

Uskaltauduin tänään ensimmäisen kerran Alepaan, lähimpään ruokakauppaamme. Olihan se jo aikakin, kun en asu täällä enää kuin kaksi viikkoa ja siitäkin viikot veljen luona Espoossa. Olen osannut reitin Alepaan jo noin vuoden verran, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin sinne yksin.

Kävelin kauppaan sisään ja käännyin ovilta kassoille. Pari ensimmäistä kassaa ei ollut käytössä, joten jouduin kävelemään aika pitkälle, ennen kuin löytyi käytössä oleva kassa ja siis myös myyjiä. En ihan viitsinyt keskeyttää sen myyjän kassa työtä huikkailemalla, joten odotin, kunnes minut huomattiin. ”Mä mietin, että voisko joku tulla auttamaan mua tonne kaupan puolelle?”

Olen lähes täysin varma, ettei tuossa kaupassa ole juurikaan käynyt ketään apua tarvitsevia näkkäreitä, mutta siitä huolimatta myyjä lupasi heti lähteä avukseni. Minulla oli varsin sekavassa järjestyksessä oleva ostoslista, joten saimme kävellä vähän ympäriinsä, jotta löysimme kaiken. Kaikki kuitenkin löytyi ja myyjä vielä tarjoutui pakkaamaankin ostokseni. Itse ne kuitenkin pakkasin.

Kävin ostamassa Alepasta juustokakkutarpeita. Nyt se kakku muhii uunissa ja jännitän, mitä siitä oikein tulee. Viime aikoina, kun olen yrittänyt leipoa jotain herkkuja, kaikki on mennyt aina pieleen. Se luultavasti on johtunut lähinnä siitä, ettei minulla ole ollut ohjeita tai olen yrittänyt olla fiksu ja muokata ohjeita itse. Yleensä suurin ongelma on ollut se, etten ole pitänyt juttujani riiittävän kauan uunissa. Kärsimätön olen. Nyt kuitenkin noudatin ohjeita niin hyvin kuin pystyin.

Juustokakku

Pohja
200 g Dikestive-keksejä (yritin arvioida, kuinka monta keksiä menee 200 grammmaan…. Saattoi mennä arviot väärin)
100 g sulatettua margariinia

Täyte
400 g Philadelphia tuorejuustoa ( en tiedä yhtään, kuinka paljon siinä yhdessä paketissa on, enkä ostanut kuin yhden…)
150 g crème fraichea (sama homma kuin edellisessä)
1 1/3 dl sokeria
4 kananmunaa
2 tl vanilia-aromia (käytin vaniliinisokeria)
2 tl sitruunamehua

1.Murenna keksit. Sekoita sulatetun voin kanssa. Painele keksimuruseos voidellun irtopohjavuoan pohjalle. Nosta kylmään odottamaan.
2. Sekoita tuorejuusto, crère fraîche, sokeri, vanilia-aromi ja sitruunamehu kulhossa. Riko munat yksitellen täytteen joukkoon. Sekoita vatkaimella tasaiseksi.
3. Levitä täyte keksipohjan päälle. Kypsennä 175 asteessa noin 45 minuuttia.
4. Jätä kakku huoneenlämpöön jäähtymään. Nosta jäähtynyt kakku kylmään ja anna sen jähmettyä 4-6 tuntia, mielellään seuraavaan päivään. (ei nyt ihan ehdi…)

Ihmettelen, etten edes onnistunut sotkemaan oikeastaan yhtään. Melkein unohdin laittaa uunin päälle ja jännitin, miten osaan käyttää juuri paketista ottamaani vatkainta, mutta hyvin se toimi. Täyte oli oikeasti aika hyvää… Vaikka luulenkin, että vatkasin sen vähän liian ilmavaksi. Saas tosissaan nähdä, mitä tästä oikein tulee. Kohta se täytyy ottaa uunista.

Sitten pääsenkin taas pakkaamaan tavaroita laatikoihin.

Puhukaa minulle, perhana!

Liikennevalot vaihtuvat vihreiksi ja olen juuri ylittämässä tietä, kun takaani tulee vanhempi mieshenkilö ja nappaa käsivarrestani kiinni. Hän lähtee kiskomaan minua tien yli. Ylitettyämme tien hän murahtaa: "Noin." Kiitän nätisti ja jatkan matkaani, nuristen mielessäni ihmisistä, jotka eivät voi edes sanoa mitään.

----

Olen juuri menossa metrolle ja kääntymässä seinän viertä vasemmalle, jotta löydän sieltä lattiassa olevan raidan avulla helposti liukuportaat. Jostain takaani oikealta ilmestyy ihminen, joka tarraa käsivarteeni kiinni - samaan käteen, jossa pidän keppiä. Sanomatta mitään hän lähtee vetämään minua liukuportaita kohti ja pysähtyy leimaamaan korttinsa. Hädin tuskin saan hänelle vinkaistua, että minunkin pitäisi leimata korttini, kun hän jo kiskoo minua liukuportaisiin sanoen: "varo varo varo." Samalla hän jarruttaa menemistäni pitämällä tukevasti käsivarrestani kiinni ja melkein kompuroin portaiden alkupäässä.

"Itäkeskus?" sanoo kädessäni roikkuva nainen hieman murteellisella suomella. Tilanne on melkein koominen; hän pitää kädestäni kiinni aivan kuin opastaisin häntä opastusotteella.

"Joo, Itäkeskus..."

"Varo varo varo", sanoo hän, kun liukuportaat loppuvat, ja ilmeisesti melkein yrittää nostaa minut, etten kompastuisi portaiden loppumiskohtaan. Hän vielä kysyy, menenkö itään vai länteen, ja lähtee kiskomaan minua idän metroa kohti.

Hieman ennen Siilitietä mietin, pitäisikö minun jäädä pois ja odottaa seuraavaa metroa, jotta pääsisin tästä naisesta eroon. En kuitenkaan ihan viitsi.

"Minne te menossa?"

Sönkötän jotenkin meneväni tuonne oikealle liukuportaisiin. Hän raahaa minut mukanaan portaille ja tajuan heti, että ne ovat väärät portaat.

"Ei kun mä menen tuonne bussipuolelle."

Nainen irrottaa kädestäni ja lähtee omaan suuntaansa, kun minä yritän epätoivoisesti pujotella liukuportaisiin pyrkivien ihmisten välistä, jotta pääsisin oikeaan päähän metroasemaa.

----

On tosi kiva, että ihmiset haluavat auttaa tuolla liikenteessä liikkuvia sokkoja, mutta... Jos ihmiset voisivat kysyä, tarvitaanko apua. Tai edes ilmoittaa auttavansa. Tuollainen yhtäkkiä ilmestyvä käsivarressa roikkuva auttaja ei ole kovin mukava kaveri.

Vaikka minä saatan näkevien mielestä kulkea välillä omituisia reittejä, kun seurailen seiniä tai muita selkeitä juttuja, yleensä ihan itse tiedän, mihin olen menossa. Ei minua tarvitse tulla kiskomaan oikeaan suuntaan - etenkään sanomatta mitään! Olisiko itsestäsi kiva, jos olisit silmät sidottuna kaupungilla ja joku vaan yhtäkkiä tulee kiskomaan sinua käsivarresta johonkin suuntaan, varoittamatta etukäteen?

Minkä ihmeen takia näiden kiskovien auttajien pitää aina tarrata siihen käteen, jossa minulla on keppi? Minkä takia he yrittävät "tukea" käsivarrestani liikkumistani? Enemmän sellainen käsivarresta jarruttelu häiritsee kuin tukee. En minä silloin osaa mitään tehdä.

Otan oikeasti todella mielelläni ihmisiltä apua vastaan, kunhan ne kysyvät, tarvitsenko apua. Tai edes jollain tavalla ilmaisevat auttavansa. Tuollaisessa kiskomisessa sitä vaan lähinnä pelästyy. Enkä minä sitäpaitsi ole mikään julkinen pallo, jota vaan kiskotaan paikasta toiseen. Olen ihan itsenäinen ihminen minäkin ja minusta minulla on oikeus päättää, otanko ihmisiltä apua vastaan ja millä tavalla sitä otan vastaan. Kuten saan mielestäni päättää senkin, mitä reittiä kuljen metroasemalla liukuportaille.

Seuraavalla kerralla kyllä takuulla tiuskaisen, jos joku tulee vaan yhtäkkiä nappaamaan kädestäni kiinni. On minullakin oikeus koskemattomuuteen, ettäs tiedätte.

Ensimmäinen työviikko

Olen kesätöissä pääosin Näkövammaisten keskusliiton lastenkuntoutuksessa. Pääosin siksi, että piipahtelen sieltä välillä muillakin keskusliiton osastoilla.

Lastenkuntoutuksessa ei olekaan nyt kesäkuun alussa kahta kuntoutuskurssia, jotka tässä olisi pitänyt olla, joten teen vähän mitä sattuu -hommia. Maanantain ja tiistain pääsin kyllä viettämään aikaa parin näkevän sisaruksen kanssa, kun heidän perheensä oli yksilöllisellä kuntoutusjaksolla. Sain siis olla ne kaksi ihanan lämmintä päivää ulkona. Pääsin uimaankin. Sain moneen kertaan kuulla toteamuksen: "Sä et nää mitään." Minulta myös kysyttiin monta kertaa, näänkö tämän ja tämän asian ja tyytyväisenä se pikkupoika sanoi: "Sä et nää mua!" "En nääkään, mutta ei se haittaa. Mä kuulen sut!"

Keskiviikkona siivosimme toimintaterapeuttiopiskelijan kanssa puolet pelikaapista ja merkkasimme pelien nimiä pisteille. Sen jälkeen yritin päästä keskusliiton langattomaan verkkoon, mutta jostain syystä se ei suostunut päästämään minua selaimeen, vaikka Outlookilla sainkin sähköpostini luettua.

Eilinen työpäivä jäi hiukan lyhyeksi, kun kävin aampäivästä vääntämässä ruotsin uusintakokeen. Iltapäivällä olinkin sitten keskusliiton äänittämössä pakkaamassa levyjä. Ainakin Kuurosokeiden uutisposti - vai mikähän se oli - tuli siinä laiteltua kuoriin. Se oli melko yksitoikkoista hommaa, täytyy myöntää. Sen jälkeen minulle kyllä esiteltiin äänittämön studioita ja tarkkailukoppeja ja kerrottiin muutenkin heidän toiminnastaan siellä ja teknisistä laitteista. Levyjen polttorobotit olivat aika vinkeitä kavereita.

Vaihe 1: avaa kuoren läppä, ota levy tapista,
Vaihe 2: laita levy kuoreen,
Vaihe 3: poista läpästä suojamuovi, liimaa läppä kiinni,
Vaihe 4: laita kuori pinoon ja irrotettu suojamuovi roskakasaan.

Tämän päivän vietin puhelimessa veljen ja äidin kanssa, sähköposteja lukemalla, katselemalla lyhyttä videonpätkäää, jonka oli nähnyt muutamaan kertaan ennenkin, ja istumalla englanninkielisessä väitöstilaisuudessa. Helinä Hirnistä leivottiin joku... käyttäytymistieteiden (?) tohtori. Aiheena hänellä oli jollain tavalla näkövammaiset lapset ja kohokartat, älkää kysykö minulta lisää.

Olen tämän viikon majoittunut vanhimman veljeni luona Espoossa ja kulkenut sieltä ihan itsenäisesti julkisilla Iirikseen. Oikeastaan veli tai veljen vaimo on saattanut minut joka päivä bussipysäkille, mutta siitä eteenpäin olenkin sitten ihan itse mennyt. Veljen vaimo piti minulle hiukan liikkumistaidonohjausta ja opetti reitin bussipysäkiltä heidän ovelleen, että pääsen sentään itsenäisesti sisään.

Jos haluatte ylimääräistä jännitystä normaaliin työ- tai koulumatkaan, kulkekaa julkisilla ennalta tuntematonta reittiä silmät sidottuna. Voin sanoa, että siinä tuntee itsensä oikein kunnolla pieneksi, jännittyneeksi eläimeksi, joka takuulla lähtee pinkomaan pakoon heti, kun joku tekee jotain yllättävää. Minut oli evästetty suullisilla neuvoilla siitä, mistä tiedän, milloin bussi on Itäkeskuksessa. "Siinä mennään aika pitkään suoraan ja sitten tulee se risteys, mistä käännytään siihen laiturille." Jokaisen pidemmän suoran jälkeen olin ihan valmis lähtemään bussista... Mutta kyllä minä oikeaan paikkaan päädyin. Enkä tietenkään ollut pyytänyt kuskia kertomaan, koska olemme Itiksessä. Maanantaina se tosin johtui siitä, että veli tuli samalla bussilla alkumatkasta, kun meni työpaikalleen, joten en siinä sitten alkanut mitään ihmeellistä kysellä.

Paluumatkat olivat alkuviikosta aivan yhtä jännittäviä. Siinä sentään pyysin kuskia jättämään minut oikealla pysäkillä pois, kun ei mikään päätepysäkki ole - kuten Itäkeskus. Siitä huolimatta jännitti ihan pirusti, kun koskaan ei voi olla täysin varma, muistavatko ne kuskit mitään sanoa. Tällekin pysäkille olin saanut suulliset ohjeet. "Siinä noustaaan kehä ykköselle, eli siis mennään melkeen 360 ympäri ylämäkeen ja sit se pysäkki on siinä." Itse asiassa siinä on yksi pysäkki välissä.

*******

Tänään sain HOASilta tiedon, että heillä olisi meille asunto. Kävimme katsomassakin sitä jo. Oikein mukava kaksio Pukinmäestä. Ihanasti seitsemännessä kerroksessa. Kyllä siellä onneksi hissi löytyy, mutta takuulla kävelen portaita (nih!).

Ostimme tänään teenkeittimen (virallisesti kahvinkeitin) ja leivänpaahtimen. Mikro meiltä löytyy, kuten kuulemma pyykkikonekin. En siis pääsekään kuskaamaan pyykkejäni aina äidille, höh.

Kohta asun Helsingissä! Ongelmaksi vaan tulee se, että muutto on heinäkuussa. Muuton ja helsinkiläiseksi rekisteröimisen jälkeen olisi saatava aika nopsasti Helsingin sossusta liikkumistaidon ohjaukseen tunteja ja myönteinen päätös avustajasta. Ihan kuin heinäkuussa mitään tapahtuisi missään.

Ensimmäinen vuosi mennyt

Minun on pitänyt jo ainakin perjantaista lähtien tulla kirjoittamaan tästä ensimmäisestä lukiovuodesta, mutta jotenkin se vaan jäi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös se niin mene?

Olen siis -ihan oikeasti - käynyt jo vuoden lukiota, eli minulla on oikeastaan enemmän kuin yksi kolmasosa lukiosta suoritettuna. Vaadittavasta kurssimäärästäkin on hiukan vajaa puolet käyty.

Tämä ensimmäinen vuosi on mennyt ihan tajuttoman nopeasti. Toisaalta tuntuu, että ensimmäisestä koulupäivästä olisi hyvin paljon aikaa (en edes muista koko päivästä mitään), mutta toisaalta myös tuntuu, että vastahan se syksy alkoi. Ristiriitaista. Kaikesta huolimatta olen nauttinut tästä ensimmäisestä lukiovuodestani, vaikka onhan siihen vaikeitakin aikoja kuulunut. Pääosin kaikki on mennyt paremmin, mitä olisi osannut odottaakaan ja jopa opiskelumotivaatio on pysynyt melkein kunnossa koko vuoden.

Lueskelin tuossa vajaan vuoden takaisia kirjoituksiani ja melkein nauroin itselleni. En silloin osannut kuvitella, että minusta tulisi taitavaa julkisilla liikkujaa tai että oppisin pankkiautomaattia käyttämään ihan heti. No, nyt ei ole enää mitään ongelmaa kulkea ratikalla - outoihinkin paikkoihin menen, jos vaan tiedän, millä pysäkillä pitää jäädä pois (=pysäkin nimi) ja millä ratikalla sinne pääsen. Busseja vierastan edelleen hiukan, mutta nyt kun olen kulkenut pari päivää kesätöissä Iiriksessä veljeni luota Espoosta YTV:n bussilla, ei sekään tunnu yhtään ongelmalta. Pankkiautomaattiakin osaan käyttää ihan sujuvasti.

Minulta kysyttiin viime viikolla, mikä on paras muisto tältä ensimmäiseltä vuodelta. En todellakaan osannut sanoa mitään. Tuntui siltä, etten muista mitään koko vuodesta. Ehkä pieniä pätkiä sieltä täältä, mutta mitään kunnollista kattavaa muistikuvaa minulla ei ole vieläkään. Tiedän vaan, että koulussa on ollut kivaa ja todella ihania ihmisiä ja tajuttoman avoin ympäristö. Tuntuu jo siltä, kuin olisin ollut Kalliossa aina.

Hiukan näitä kesäloman alkutunnelmia on latistanut ruotsin kokeen reputtaminen (nuo kielet eivät vaan sovi minulle) ja siis uusintakokeeseen lukeminen. Ja tietysti sekin, että olen tosissaan töissä ainakin johonkin juhannukseen asti. En saa nukkua aamulla pitkään, vaan on oikeasti vääntäydyttävä ylös seitsemän aikaan ja lähdettävä bussille.

Laskin perjantaina keskiarvoni kaikista kursseista, ja vaikka siellä onkin kolme nelosta (englanti, matikka, ruotsi), sain keskiarvoksi 7,97. Siitä puuttui vielä liikunnan numero. En siis ole onnistunut laskemaan peruskoulun päättötodistuksen keskiarvoa kuin vähän reilulla puolella numerolla. Ihan hyvältä tämä siis vielä näyttää. Vielä, kun saisi ne pari nelosta sieltä pois...

Yleensä kesälomilla käy aina niin, että kaikki vanha tieto lähes nollaantuu sen parin kuukauden aikana. Nyt voisin toivoa, että edes jotain säilyisi siihen elokuun 18. päivään, kun taas aloitetaan seuraava vuosi Kalliossa.

Musiikillisia kokemuksia - RSO, Emmanuel Ax ja Helsingin kamarikuoro

Keskiviikkona oli historian kakkoskurssin koe, eli koe Euroopan kulttuurihistoriasta. Mielestäni minulla ja kaverillani oli varsin sopiva lopetus kurssille: kävimme keskiviikkoiltana Finlandia-talossa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa.

Menin taksilla Finlandia-talolle ja kuljettaja opasti minut sisään. Jätti paikkaan, josta sanoi, että kaverini varmasti näkee minut, jos tulee ovista sisään. Mutta hei, Finlandia-talossa on kahdeksan ovea (k1-k4 ja m1-m4). Odottelin sisällä, kaveri ulkona. Lopulta tajusin laittaa kaverille viestin, että missä hän on. Konsertin alkuun oli reilut 20 minuuttia.

Emmekä me löytäneet toisiamme. Tai tarkemmin sanottuna kaverini ei löytänyt minua. Alkoi jo paniikki nousta siinä vaiheessa, kun tuli ensimmäinen soitto ja melkein kaikki ihmiset kaikkosivat siitä aulasta, jossa minä olin, jokainen eri suuntaan. Koska olin elämäni ensimmäisen kerran Finlandia-talossa, en osannut yhtään sanoa, missä siellä olen. Kadun sitä suuresti, etten uskaltanut mennä keneltäkään kysymään, missä olen. Kaikki ihmiset olivat niin kaukana siitä, mihin taksikuski minut jätti. Eikä sokkona oikein henkilökuntaa niin vaan löydä.

Lopulta kolmannen ja viimeisen soiton aikana kaverini bongasi minut ja saimme oikeasti juosta, jotta vielä ehdimme sisään. Lipuntarkastajahemmot jo viestittelivät toisilleen, että suljetaan ovet. "Päästäänkö me vielä sisään?" "Juuri ja juuri."

Löysimme paikkamme helposti ja vihdoin sai hengähtää helpottuneena: löysimme toisemme ja istuimme omilla paikoillamme salissa, eikä mennyt konserttiliput hukkaan sen takia, ettemme olisi löytäneet toisiamme. Olisi takuulla ärsyttänyt.

Radion sinfoniaorkesteri aloitti soittamalla Arnold Schönbergin Muunnelmia orkesterille. Vasta siinä istuessani tajusin, että Schönberg oli se atonaalinen säveltäjä. Atonaalisuudesta - tai dodekafoniasta - olinkin jo syksyllä selittänyt tälle samaiselle kaverilleni. Nämä Schönbergin orkesterimuunnelmat eivät kuitenkaan olleet atonaalisia, hiukan samankaltaisia vaikutteita sieltä kuitenkin kuului. Kaverini luonnehti tätä psykedeeliseksi. Minusta RSOn soittama Schönberg oli aivan yhtä mielenkiintoista ja oikeasti kiehtovaa kuin kaikki muukin Schönberg, jota olen aikaisemmin kuullut (lähinnä yhdeksännen luokan musiikinkurssilla). Konsertin jälkeen Finlandia-talon edustalla eräs rouva sanoi minulle, ettei ymmärrä Schönbergiä. Minusta se on varsin piristävää sen erilaisuutensakin takia.

Schönbergin ja psykedeelisen orkesterimusiikin jälkeen vuorossa oli Mozartin pianokonsertto nro 25, solistina yhdysvaltalainen pianisti Emmanuel Ax. Mozartista vaan ei voi olla pitämättä, nerohan hän oli. Tämäkään ei siis tuottanut pettymystä. Emmanuel Ax soitti upeasti. Toisaalta, mitä muutakaan sitä olisi sellaiselta kuuluisuudelta odottanut. Myönnetään, en ollut kuullut Axista ennen kuin selvittelin, mitäs kivaa RSO soittaisi tänä keväänä. Joka tapauksessa Mozartin pianokonsertto oli taattua Mozartia. Jostain syystä noin suuret annokset (reilu puoli tuntia) melkein mitä tahansa Mozartin sävellyksiä saa minut nuokkumaan. Näin kävi tälläkin kertaa. Se on melko noloa, mutten vaan voi sille yksinkertaisesti mitään - Mozart on minusta melko unettavaa musiikkia.

Mozartin jälkeen Emmanuel Ax saatiin vielä uudestaan lavalle ja hän soitti ilman muuta orkesteria jotain. Tuntuu typerältä, kun en tosissaan tiedä, mitä se oli. Hienoa joka tapauksessa.

Tauon jälkeen Radion sinfoniaorkesterin lisäksi meille esiintyi Helsingin kamarikuoro ja vuorossa oli kantaesitys Magnus Lindbergin ensimmäisestä kuoro-orkesteriteoksesta, Graffitista. Graffiti teoksen nimessä viittaa kuoron laulamiin latinankielisiin teksteihin (ei siis ihme, etten ymmärtänyt sanoja), jotka taas perustuvat Pompeijin raunioista löytyneisiin seinäkirjoituksiin. Selvitin tämän vasta nyt. Olisi kannattanut selvittää ennen konserttia, niin olisin voinut päteä vähän enemmänkin tiedoillani esiintyjistä ja soitettavista sävellyksistä. Oikeasti muistin, että kuorona olisi ollut joku Helsingin mieskuoro (onko sellaista edes?) ja yllätyin, kun siellä olikin myös naisia. Pidin tästä kuoroteoksesta aika paljon. Kaverilleni se oli kuulemma oikeastaan ensimmäinen kerta, kun hän kuuli kuoroa, jos koulumme kuoroa ei lasketa. Tässä kohtaa sitä ei taideta laskea, meidän esittämät kappaleet (kuten vaikka Zen Cafen Laiska, tyhmä, saamaton) eivät taida olla verrattavissakaan Helsingin kamarikuoroon ja Lindbergin Graffitiin. Tämä teos antoi varmuuden siitä, että Mozart on minulle se unimusiikki; enää ei nimittäin pilkittänyt yhtään.

Kokonaisuudessaan tämä Radion sinfoniaorkesterin konsertti oli vähintään sen 6.50 euron arvoinen, jonka opiskelialippu maksoi. Enemmänkin tuollaisesta maksaisi ihan mielellään. Konserttimusiikin kuuleminen ihan livenä sinfoniaorkesterin soittamana on aika paljon eri juttu kuin levyltä, radiosta tai tietokoneelta kuultuna. Siinä oli tunnelmaa. Pakko päästä uudestaan. Mikäli katsoin oikein, RSOn ensivuoden ohjelmistoon kuuluu aika paljon Schönbergiä. Minä tahtoo!

Tänään

- Dyykkasin talonyhtiömme lehtiroskiksesta pari sanomalehteä, koska meillä ei sellaisia juuri lueta ja piti saada kuvistyöt ehjinä kotiin.

- Bussin tullessa pysäkille olin noin 20 metrin päässä siitä. Myöhästyin. Seuraavalla bussilla olin edelleen hyvissä ajoin koululla, joten sillä ensimmäisellä olisinkin ollut ihan liian aikaisin.

- Ratikkamatka pysäkiltä koululle tuntui menevän tajuttoman nopeasti ja piti varmistaa kuljettajalta, olinko jäämässä oikealla pysäkillä pois. Myös mäki Hämeentien ja Pengerkadun välillä tuntui lyhyemmältä kuin yleensä. Samoin portaita Pengerkadun ja koulumme välissä oli takuulla vähemmän. Ihme aamu.

- Sain äidinkielen novellianalyysin aineistot vasta koetilanteessa, kun muilla oli ollut mahdollisuus hakea ne itselleen maanantaista lähtien. Yksi novelleista oli liian uudessa muodossa Wordilleni ja käytin koeaikaa siihen, että latasin netistä lisäosan, jolla sain viimeisen novellin auki. Siitä sitten kirjoitin sen analyysini.

- Kutosen ratikassa oli hassu maahanmuuttajakuski, joka ei sanonutkaan heti, mikä ratikan numero on. Kysyi vaan, mihin olin menossa ja väitti vielä aluksi, että olisin sillä ratikalla päässyt määränpäähäni. Onneksi itse tajusin kysyä numeroa.

- Kun astuin oikeaan raitiovaunuun sisään, ystävällinen kanssamatkustaja luuli auttavansa minua nostamalla kepin kärjen laiturilta ratikkaan. E-ei.

- Vieressäni istui kolme naista, jotka puhuivat minulle tuntematonta kieltä. R viittasi saksaan, muuten nuotti ei sitten kuulostanutkaan yhtään saksalta. Ikuinen arvoitus.

- Seisoin bussipysäkillä toisessa kädessä Hyrylä-kyltti, toisessa keppi, bussikortti ja muovikassi. Turhautti, kun ei ollut vapaata kättä, jolla olisin voinut katsoa kelloa.

- Joku nainen nauroi Hyrylä-kyltilleni: "Hyrylä! Hyvä, hyvä." Kävi siinä ihan vieressä sen "hyvän" sanomassa ja häipyikin saman tien. Outo hemmo.

- Toinen nainen tuli neuvomaan, miten minun kannattaa kylttiäni pitää, jotta bussikuski näkee sen. "On ne kyllä ennenkin sen tästä nähneet." "Sepä hyvä. Pitäiskö sen kohta tulla?" "Luultavasti. Olen mä tässä jo puoli tuntia seissyt..."

- Seisoin tunnin bussipysäkillä. En suosittele samaa kenellekään.

- Kun vihdoin pääsin bussiin, oli se sellainen, jonka reitin takia jouduin kävelemään puolet pidemmän matkan kotiin. Siinä vaiheessa ei tosin voinut enää nirsoilla bussin valinnan kanssa.

- Makasin puolitoista tuntia sängyssä puolitajuttomassa tilassa.

Edit 20.30:
- Ostin Kobran radiopuhelimet ja olin niistä ihan innoissani niin kauan, kunnes pääsin kotiin. Isoveljen sanoista huolimatta ("Ihan varmasti siinä on kuulokkeiden kuva.") epäilen, ettei näihin saakaan kuulokkeita kiinni. Ainakaan minun kuulokkeitani. Tulee kalliiksi tämä, jos pitää ostaa vielä joku erikoiskuulokejuttu. Olisi voinut olla kaupassa tarkempi. Olivat kalliit puhelimet ottaen huomioon sen, että meiltä löytyy jo ainakin kahdet radiopuhelimet, joista olisi tietysti voinut ensin tarkistaa, saako niihin kuulokkeita. Tyhmästä päästä kärsii koko kukkaro.

Hengittääkö? "112" - EA1-kurssi

Turun kristillisellä opistolla NKL:n nuorisotoimi ja pari SPR:n kouluttajaa pitivät meille tiukan viikonlopun, josta palattiin kotiin EA1-kortti takataskussa. Ensiaputaidot on aina hyödyksi ja nyt minä ja muut kurssilaiset olemme virallisesti kolme vuotta ensiaputaitoisia.

Mitä opimme? Ainakin sen, että kannattaa soittaa 112 ja että tajuton henkilö pitää kääntää kylkiasentoon ja ne hengitystiet olisi ihan fiksua avata kunnolla. Sunnuntaina, kun harjoittelimme "tositilanteita", välillä meinasi unohtua puhelu tai hengitysteiden avaaminen.

Lauantain aikana kävimme läpi erilaisia tapaturmia, elottoman elvyttämistä, kylkiasentoa, painesidettä, sairaskohtauksia ja tukehtumista ('yski' ja heimlicht), ainakin. Testailimme itseltämme ja kaverilta pulssia, kääntelimme kavereita kylkiasentoon ja elvytimme Anne-nukkea (meidän nukkemme tosin nimettiin heti Jormaksi). Iltapäivästä teimme myös niitä painesiteitä ja kokeiltiin heimlicht-asentoa, vaikkei sitä saanutkaan ihan kaverille siinä tilanteessa tehdä. Sairaskohtauksista teimme pienehköjä ryhmätöitä.

Puhuttelu -> ravistelu -> kivun tuottaminen -> 112 ->
1. hengittää -> kylkiasento -> tilanteen seurailu -> ammattiauttajat paikalle
2. ei hengitä -> painelu- puhalluselvytys 30/2 -> ammattiauttajat paikalle

Sunnuntaina vuorossa olivatkin sitten pienempien haavojen sitominen, palovammat, myrkytykset, murtumat ja nyrjähdykset sekä asioiden kertailu. Olen saattanut unohtaa jotain. Käytännössä pääsimme jälleen sitomaan kavereilta erilaisia haavoja ja tunnustelemaan/katselemaan erilaisia haavatyyppejä. Mukavasti tuli selville myös se, kuinka 1.-, 2.-, ja 3. asteen palovammat määritellään. Näkevät olennot saivat näitäkin ihailla kuvista. Opettelimme myös kantoliinan tekemisen ja kävimme läpi, millä tavalla murtuneita paikkoja pitää lastoittaa ja muutenkin, kuinka murtumien ja nyrjähdysten (KKK) kanssa on toimittava. Rattoisasti ennen lounasta pelasimme ensiapualiasta ja päivän päätteeksi meillä oli vielä pieni tietokilpailu ("Mikä seuraavista uhkaa tajutonta henkilöä? a) ryöstön kohteeksi joutuminen, b) tukehtuminen, c) mörkö vai d) se, ettei kukaan uskalla tulla apuun."). Saimme myös lisäillä puhelimiimme Myrkytystietokeskuksen suoran numeron.

Jokainen kurssilainen selvitti siis hyväksytysti SPR:n ensiapu 1 -kurssin ja upeat korttimme on sen kolme vuotta voimassa, jolloin voisikin käydä ensiapu 2 -kurssin. Ihan mukavaa puuhaahan tuo oli, vaikkei tietysti ensiavun antaminen oikeassa tilanteessa mukavaa ole. On kuitenkin todella hyvä tietää esimerkiksi, kuinka nyrjähdysten kanssa on oikeasti toimittava.

*******

Viimeistä viedään koulussa. Matematiikankurssini on mennyt vähän surkeasti, kun kirjasta on tullut sidokset jälkikäteen sitä mukaa, kun olemme asiat käyneet. Koko kurssin aikana minulla oli ehkä kahdella tai jopa kolmella tunnilla oikea kirja mukana. Tänään kokeessa en osannutkaan yhtäkkiä laskea yhtään tehtävää kunnolla loppuun asti, vaikka minusta vektorit on tuntuneet -- kirjan puuttumisesta huolimatta -- kivoilta ja helpoilta asioilta. Täytyy siis uusia se koe joko parin viikon päästä tai sitten syksyllä. Minulla on siis vielä mahdollisuus saada se matikankirja jopa loppuun asti ja aikaa opetella ne kirjan lopun asiat.

Olen ollut oikein hämilläni englannin opiskelun kanssa: en ole kokenut koko kurssin aikana juuri yhtään sitä lamauttavaa kieliahdistusta, joka valtasi minut aina ensimmäisen ja toisen kurssin aikana, joka ikisellä tunnilla ja aina jo silloin, kun ajattelinkin englannin opiskelua. Opettaja vaikuttaa hirvittävän paljon tähänkin asiaan. Minulla on ollut jopa kivaa englannin tunneilla, vaikka olinkin siellä aina aivan pihalla. Viikon päästä on koe ja tavoitteena olisi päästä siitä läpi. Ruotsin kanssa on sama tavoite.

Ensimmäinen vuosi on tosissaan mennyt ihan tajuttoman nopeasti.

*******

Menen esiintymään Tuusulan Taiteidenyöhön! Taikatemppuja, tietysti.

Muodonmuutos

Kävin eilen aamulla kampaajalla, eikä kukaan meinannut tuntea minua sen jälkeen.


Tässä minä vielä pitkä hiuksisena. Halusin jotain vaihtelua, joten oli aivan pakko käydä leikkauttamassa hiukset hiukan lyhyemmiksi. Viimeksi minulla oli lyhyet hiukset seiskan syksyllä (noin kolme ja puoli vuotta sitten, siis), joten pakko oli kokeilla samaa uudestaan.


Tässä olen lyhyiden hiuksieni kera. Hiuksista lähti noin puolisen metriä pituutta pois, enkä todellakaan ole tottunut tähän vielä. Ihmiset väittävät mallin sopivan minulle, mutten ole siitä yhtään niin varma. Tulen takuulla katumaan tätä vielä moneen kertaan. Onneksi hiukset kasvavat takaisin. Kavereiden mielestä tämä pituus on varsin sopiva hiusten pörröttämiseen ja tässä parin päivän aikana on itse kunkin käsi ollut aina välillä pehkossani sekoittamassa jakausta, jonka olen yrittänyt saada sivuun.

Harkitsen vielä, värjäänkö hiukseni ja jos värjään, punaiseksi vai liilaksi. Tumman liilaan alan vähitellen kallistua enemmän ja enemmän.

*******

Joskus ajat sitten Lilithea pyysi kommenteissa, että jakaisin lyijykynäpiirrustukseni täällä. No, nyt aion sen tehdä.



Huomaatteko meissä mitään saman näköisyyttä? Sitähän sanotaan, että taiteilija maalaa (piirtää) jokaiseen kuvaan jotain itsestään, ja kun minulla nyt on lyhyet hiuksetkin... Käytin oikeastikin tuota valokuvissa olevaa paitaa myös mallina tämän piirustuksen henkilön paitaan, vaikkei siitä oikein samannäköinen tullutkaan.

Hiuskuvat: Arja Oja