Taudin kourissa

Keskiviikkoaamuni alkoi pienellä pahoinvoinnilla, jonka toivoin johtuvan vain suuresta herkkujensyöntimäärästä (sunnuntaina oli sisarusteni triplasynttärit ja saimme sieltä mukaamme läjän kaikkea hyvää). Vähitellen aloin uskoa siihen, ettei pahoinvointi johdu ihan pelkästä ruokavaliosta. Pohdin oikein pitkään, menenkö kouluun vai en, sillä minulla oli heti aamulla tiedossa kirjallisen ilmaisun palautekeskustelu sekä tunti, jolla englannin tutkielma piti palauttaa. Englannin tutkielman kohdalla oli myös sellainen ukaasi, että jos sitä ei palauta tuntiin mennessä, ei pääse kurssista läpi. Kehitin mielessäni suunnitelmaa siitä, että jos en syö ennen kouluun menoa ja käyn siellä vain killin palautteen ajan ja vaan ojentamassa tutkielman opettajalle, pärjäisin kyllä. Loppujen lopuksi ilmoitin kuitenkin opettajille olevani sairas ja lähetin tutkielmanikin sähköpostilla.

Viimein uskaltauduin oikeasti kokeilemaan, pysyykö ruisleipä sisällä. Söin puolikkaan reissumiehen ja palasin sängylle makoilemaan. Vajaan puolen tunnin päästä oli rynnättävä tervehtimään vessanpyttyä. Ei, ruoka ei pysynyt sisälläni, eikä huono olo ollut pelkkää kuvitelmaa.

Oksentamisen jälkeen olo koheni suuresti ja kykenin kävelemään pidempiäkin matkoja ilman, että tarvitsi koko ajan odotella vatsan rauhoittumista. Levitin varavuoteen lattialle, sillä en kokenut parvisänkyä kovin vatsatautiystävälliseksi. Kävin hakemassa vuoteen viereen pesuvadin ja soitin äidille ilmoittaakseni, että siellä pyörinyt vatsatauti oli nyt myös minussa.

Voittamaton taktiikka oli olla syömättä mitään: jos en syö, en oksenna. Jotenkin kummasti vesi pysyi sisälläni, mutta mikään sitä vahvempi ei. Vettäkään ei silti hirveästi tehnyt mieli litkiä, minä vaan nukuin ja makasin ja podin huonoa oloani.

Oksensin kahdesti koko päivän aikana, mutta illalla alkoi jo kiinteäkin tavara pysyä sisällä ja olo parantua huomattavasti. Torstai aamuna soitin vielä 12 tunnin unien jälkeenkin väsyneenä äidille ja kysyin, menenkö kouluun vai en. Hän kielsi minua ehdottomasti menemästä. Mutta enhän minä nyt enää ollut kipeä! Okei, pikkuisen väsytti ja ehkä vähän lämpöäkin oli, en sitä voinut enää tarkistaa, koska kuumemittarista loppui patteri keskiviikkona. Mutta olo oli kaikin puolin parempi kuin edellisenä päivänä, niin paljon parempi, että illalla raahauduin teatteriharjoituksiinkin. Ilmoitin sentään olevani puolikuntoinen ja kieltäydyin tekemästä kunnolla. Olinkin niin puolikuntoinen, etten jaksanut kunnolla edes seistä kohtauksieni aikana. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei minusta nyt yksi vatsatauti mehuja vie! Ehkä se kuitenkin voitti ja lähdin kesken harjoituksista, kotiin nukkumaan.

Tänään olin aivan pirteä ja lähdin aamulla taas kouluun, etei tulisi kursseilta liikaa poissaoloja. Koko päivä meni ongelmitta ja olin aivan vakuuttunut siitä, että olen jo oikeasti terve. Kun sitten kotona...

Iltapäivästä vatsaa alkoi vähitellen krampata. Ajattelin syynä olevan vaan kuukautiskivut ja kouluruoka, joka jostain syystä on aiheuttanut tämän vuoden aikana minulle (ilmeisesti myös parille muullekin) lievää pahoinvointia moneksi tunniksi. Vessassa käyminen kuitenkin paljasti karun tosiasian: oksentaminen oli vaihtunut ripulointiin. Eipäs siis ihmekään, että olo oli kuitenkin vähän hutera ja patjalla kyhjöttäminen tuntui parhaalta asennolta.

Nyt minua janottaa koko ajan ja käyn aivan liian usein istumassa vessassa. Mitään ei tee mieli syödä, kouluruoka tuntuu pyörivän vatsassa vielä 10 tunnin jälkeenkin (luultavasti enää vain kuvittelen). Tai oikeastaan minun tekisi kamalasti mieli porkkanaa, mutta sitä ei ole saatavilla, kun en ole kauppaan asti jaksanut raahautua. Huonoksi onnekseni veljenikin lähti pitkäksi viikonlopuksi Kajaaniin toisen veljen luo, joten minulla ei ole edes kauppaorjaa käytettävissäni. En oikein tiedä, miten paljon uskallan vettä litkiä, ettei kehoni suola-arvot heitä ihan täysin häränpyllyä. On minulla tosin vielä pussin pohjallinen suolasnakseja, joita minulle tuotiin vatsatautini alkuvaiheessa. Niiden syöminen helpottaisi luultavasti suolatasapainoa.

Tiedän, että pitäisi kyllä sairastaa kunnolla taudit pois, mutten nyt yhtään malttaisi. Etenkään, kun tämä tauti nyt huijasi minua jo parin vuorokauden ajan väittämällä, että olen jo täysin terve. Minulla olisi ollut huomenna ensimmäinen kitaratunti opettajalla, joka opetti minua silloin aikaisemmin, kun kitaraa soitin ja jolle olen nyt kitaraopetukseni vaihtanut. Sunnuntaina taas meillä olisi viiden tunnin teatteriharkat, joissa olisi vähän niin kuin pakko olla paikalla, ensi-ilta lähenee ja kuviakin pitäisi ottaa. Tämä tauti ei siis tullut nyt yhtään mukavaan saumaan. Toisaalta parempi nyt kuin sitten siinä näytössumassa muutaman viikon päästä.

Huomenissa äiti todennäköisesti tulee pelastamaan sairaan lapsiraukkansa tuomalla apteekin suolajuomaa ja käymällä kaupassa, ehkä saan jopa niitä porkkanoita.