Mäenlaskua

Tämä ristiriitaisten tunteiden vuodenaika tarjosi välipäivinä minulle hienoja kokemuksia talviliikunnan parissa.

Vietin joulun jälkeen viikon Sallassa, hyvin Salla-tunturin kupeessa. Niin hieno tilaisuus piti käyttää hyväksi ja olin etukäteen varannut itselleni lumilautatunnin. Koska Sallan laskettelukeskuksen sivuilla ei ollut mitään mainintaa soveltavasta alppihiidosta (esim. Rukan sivuilta löytyy aiheesta juttua), lähetin sellaisen tunnustelevan sähköpostin, jonka sisältö oli kiteytettynä ”olen sokea, tahdon oppia lumilautailemaan. Uskaltaako kukaan kanssani mäkeen.”

Uskalsi!

Opettajalla ei ollut aiempaa kokemusta näkövammaisen opettamisesta tai opastamisesta mäessä. Alkuun hän sanoikin, että yleensä näyttäisi kaikki perusasiat siitä, kuinka ollaan laudan etu- ja takakantilla ja miten käännytään ja miten kaadutaan ja kaikkea, mutta nyt olisi pärjättävä sanallisella selityksillä. Hyvin pärjättiin. Suhteellisen tasamaalla kaatuiltiin, liu’uttiin jatutkailtiin laudan kantteja. Sitten aivanloivassa mäessä kokeiltiin kääntymistä. Näiden jälkeen lähdettiin hissillä lastenrinteeseen.

Olen lasketellut aikaisemmin suksilla. 2002-2005 vuosina kävinvähintään kerran talvessa mäessä, yleensä useamminkin. Sen jälkeen en ole saanut ketään kiskottua mukaani. Kokemusta hisseistä siis oli, sieltä kymmenen vuoden takaa. Laudan kanssa hissillä meno oli hieman haastavampi kokemus. Horjahdin matkalla, mutta sain korjattua tasapainoni. Opettaja ajatteli ensin kävellä ylös, mutta tulikin sitten laudalla perässä, koska tajusi joutuvansa huutamaan minulle, koska pitää poistua hissistä.

Mäkeä lähdettiin sitten laskemaan kanteilla aluksi niin, että pidin opettajan käsistä kiinni ja hän käveli. Seuraavalla laskukerralla opettajakin tuli laudalla, enkä enää pitänyt kiinni. Vähän kaarreltiin mäen reunalta toiselle ja aina, kun vauhti kasvoi mielestäni liian kovaksi, koin parhaakseni pyllähtää.

Melko monta kertaa ehdimme tulla sitä rinnettä alas 1,5 tunnin aikana. Kaikki kerrat tulin ”kanttaamalla” ja yritin kovasti kuulla, mihin suuntaan opettaja käskee minun kääntyä. Välillä piti pysähtyä ihan sen takia, etten kuullut.

Lautailun kokeileminen oli mukavaa. Varmasti koetan mennä vielä joskus uudestaan.

Siinä pari päivää tämän laskettelukerran jälkeen alkoi mielessä kyteä ajatus, että olisi kiva mennä uudestaan mäkeen. Laskeskelin rahatilannetta ja iloitsin seuralta saamastani kulukorvauksesta (”nyt mulla on rahaa!”), koska varusteiden vuokraus ja yksityistunti ei ole mikään halvin tapa päästä laskettelemaan. Kävin kysymässä, olisiko heillä aikaa niin, että saisin jonkun oppaaksi suksien kanssa mäkeen: siinä en tarvitsisi opetusta, pelkästään jonkun kertomaan, minne mennään. Aikaa oli ja varasin tunnin. Tulin siihen tulokseen, että jos pääsen kahdesti kymmenen vuoden aikana laskettelemaan, kyllä voin siitä maksaa.

Sain eri ihmisen mukaani kuin edellisellä kerralla. Hänelläkään ei ollut kokemusta näkövammaisen kanssa laskemisesta. Aloitimme samaisesta lastenrinteestä, joka laudalla oli tullut jo tutuksi, jotta hiihto-opettaja saisi käsityksen taidoistani ja vauhdistani. Sen jälkeen suuntasimmekin tunturin laelle pidempien mäkien pariin.

Suksilla laskeminen pitkästä aikaa oli ihanaa! Jännitin etukäteen vähän sitä, mahdankohan muistaa enää edes, miten käännytään. Muistin. En ollut hukannut laskutaitoani mihinkään. Oppaalla oli vähintään yhtä hauskaa rinteessä kuin minulla – hän sanoi useampaan kertaan ”ihanaa Ronja, että sä tulit!”.

Nyt ainakin, kun osaan paremmin laskea suksilla kuin laudalla, se tuntuu helpommalta (yllättävää) ja toimivammalta kuin lautailu. Sokkona sukset on parempi vaihtoehto siksikin, että niistä kuuluu vähemmän ääntä kuin laudasta, joten oppaan kuulee helpommin. Minua siis molemilla opastettiin vain sanallisesti. Lautaillessa voisi olla syytä viritellä jotain korvanappia niin, ettei laudasta lähtevä suhina häiritsisi kuulemista.

Lähipiirissäni ei ole kovinkaan paljoa laskevia ihmisiä. Täytyy löytää sellaisia, koska nyt en halua kymmenen vuoden taukoa!


P.s. Joulun tienoilla laskin myös pulkkamäkeä. Kysyin veljeltäni, törmäänkö mihinkään, jos lasken tähän suuntaan. En kuulemma. Laskin - tuli puu vastaan.
Menimme meteenpäin seuraavaan mäkeen. Olimme kohdassa, josta saattoi laskea kahteen suuntaan. Valitsin mäen, jossa ei tarvitsisi kääntyä ja veljet auttoivat vielä pulkan suuntaamisessa. Laskin. Mäki oli jyrkempi kuin edellinen. Taas tuli puu vastaan.

Kaksi eri mäkeä, kaksi puuta. Siihen päättyi sillä kertaa pulkkailu minun osaltani. Oli vähän liian suuri loukkaantumisriski.