Taikureita tapaamassa

Koska olen aivan sikanopea, hämmentävä sikainfluenssa (= 38 asteen kuume ja pirun kovat lihaskivut) kesti minulla vain päivän, joten aloin aamupäivästä miettiä, kuinka raahaan itseni Helsingissä joka viikko järjestettävään taikureiden sunnuntaitapaamiseen, johon en ole vielä aikaisemmin uskaltautunut. Olin tätä pohtinut jo ainakin parin päivän ajan, mutta se päivän kuume vähän lievitti intoa, kun piti sentään hetken miettiä, voinko edes lähteä sinne.

Noh, ensiksi soitin kaverilleni, joka oli kanssani viime vuoden Taikapäivillä ja jonka bongasin mukaani NKL:n nuorisotoimen leirien ohjaajakaartista. Hän oli Jokelassa, eikä päässyt. Sitten mietin, että Hämeenlinnasta tulee yksi taikurikaveri, joka voisi napata minut mukaansa, mikäli tulee autolla. Eipä tullut, mutta rautatieasemalta voisi noukkia minut, jos pääsen sinne asti. Seuraavaksi piti soitella isoveljelle, että koska hän palautuu (Jokelasta...) toisen veljen luota, kun aikaisemmin oli puhetta, että olisi tullut tänään. Noh, hän kertoi sitten tulevansa vasta huomenna. Hiukan ärsytti. Asun noin 200 metrin päästä juna-asemasta, enkä pääse sinne mitenkään. Ei auttanut enää muu kuin soitto nuorisosihteerille, että jos hän olisi niiin kiltti ja ihana, että heittäisi minut junalle. Tajusin kyllä myös, että hänen pitäisi hakeakin minut sieltä... Mutta juu. Soittelin pari kertaa, eikä minulle vastattu. Viimein nuorisosihteeri soitti takaisin noin tuntia ennen tapaamisen alkua, kun minä olin jo suunnilleen menettänyt toivoni. Hän oli mökillä, eikä siis päässyt heittämään minua junalle.

Aloin jo olla aika tuskissani siitä, kuinka paljon yksi reissu jonnekin Hakaniemen seutuville voi aiheuttaakaan säätämistä. Taksikortittomuus (en ole vielä postittanut valokuvia niitä kortteja varten...) ja kaverien lomareissut tekevät elämästäni hankalaa. Tässä kohtaa ei voi kyllä enää todeta muuta kuin että olisi helpompi muuttaa joskus muulloin kuin heinäkuussa, niin olisin voinut saada liikkumistaidonopetusta sen verran, että osaisin jo junalle.

Taikuriseura houkutteli kuitenkin hyvin paljon (etenkin, kun se yksi raahasi itsensä Hämeenlinnasta saakka tänne), että oli pakko päästä lähtemään. Ei auttanut enää muu kuin ottaa taksi alle ja maksaa koko lysti omasta pussista. Sitä ennen piti kyllä tarkistaa, kuinka paljon minulla ylipäänsä on rahaa tilillä ja milloin Kela suvaitsee maksella lisää. Onneksi sossuntäti lupasi, että minulle korvataan matkoja myös takautuvasti ja onneksi olen noin pari viikkoa syömässä keskusliiton laskuun, joten ei siitäkään puolesta ole hätää.

Taikureita oli kiva tavata, vaikka olinkin aluksi hyvin hämmentynyt, kun en tunnistanut yhtä tyyppiä yhtään äänestä. Olen häntä kuunnellut paljonkin, sillä hän on tehnyt radiohaastatteluja taikureista ja julkaissut niitä netissä ja muutenkin ollut äänessä jo niissä tapahtumissa, joissa minäkin olen ollut mukana. Kuitenkin tämän taikurin siviilipuhetapa oli niin hätkähdyttävän erilainen, että meni oikeasti yllättävän kauan, ennen kuin tajusin, kuka se on. Minä kun yleensä tunnistan ihmiset aika nopeasti äänestä, vaikka olisin kuullut heidän puhuvan vaan kerran tai pari. Kaikilla ei tietenkään ole ihan niin mieleenpainuva ääni ja joskus on niin paljon ihmisiä, ettei vaan voi muistaa kaikkia, mutta tämän taikurin ääni on oikeasti aika mieleenpainuvakin, mutta äänenkäyttö siviilinä, eli siis ei ei-radiossa ja ei-lavalla, oli niin erilainen, että huh huh. Sanoinkin siitä hänelle myöhemmin, kun vihdoin uskalsin avata suuni... Hän on Turusta ja olen ihmetellyt pariin kertaan, että miksei turkulaisuus kuulu puheesta mitenkään. Nyt se kuului.

Sain nähdä paljon hienoja temppuja, vaikka ihan suoranaisesti minulle näytettiin vain kaksi (ja toinen ei oikein toiminut) ja olin taas paljon hämilläni jutuista, joista muu porukka ei ollut. Opinkin pari kivaa juttua, vaikken enää varmaan muistakaan niitä. Kiva oli huomata, että tapaamisen loppupuolella ihmiset puhuivat enemmän minulle ja minäkin uskalsin sitten puhua enemmän, kun aluksi olin aika hiljaa. Nyt tajusin myös paremmin, että oikeasti minun on pakko avata taikuriporukassa suuni, jos tahdon jonkun näyttävän minulle jotain tai jos tahdon tietää, mitä ihmettä joku teki. Kaikki eivät tule suoraan selittämään minulle niitä juttuja. En vaan ole tottunut pitämään niin suurta meteliä näkemättömyydestäni ja siitä, että tahdon minullekin kerrottavan visuaalisia juttuja. Tuolla on vähän pakko, eikä nuo taikurit tunnu ottavan sitä pahakseen. Ehkä vielä pääsen kunnolla porukkaan. Ainakin, jos en joka kerta ole ensimmäiset pari tuntia ujosti hiljaa.

Kivaa siis joka tapauksessa oli ja aion mennä moikkailemaan taikuri-ihmisiä useamminkin, kunhan opin edes sen reitin Puksun junalle. Pari tyyppiä lupasivat jo noukkia minut sitten rautatieasemalta mukaan, kun itsekin tulevat junalla.

Avustajaa valitsemassa

Olen saanut kahden viikon aikana valehtelematta yli 30 hakijaa avustajan paikasta. Haastateltavaksi kutsuin näistä seitsemän, mutta kaksi ei vastannut kutsuuni mitenkään. Kuitenkin haastattelen kuusi, sillä sain eilen yhdeltä larppaajatutultani hakemuksen. Muita tällä viikolla tulleita hakemuksia en ole hirveästi enää huomioinut, mutta niinhän se on, että suhteilla pääsee...

Minulla on liian monta oikeasti hyvää hakijaa. On tosi harmi sanoa hyvälle hakijalle, että sori, en nyt valinnut sinua. Jos voisin ottaa kolme avustajaa, homma helpottuisi paljon. Ei se vaan oikein toimi niin.

Eilen haastattelin neljä tyyppiä, joista kaksi oli oikeasti hyvin potentiaalista. Kyllä jokainen olisi varmaan hyvä, mutta ne kaksi sieltä nyt nousivat eniten esille. Oikeastaan jo pelkkien hakemusten perusteella he ovat olleet kaksi ykköstä. Jokaisen haastateltavan kanssa meni noin puoli tuntia. Kolme neljästä olivat sellaisia, joiden kanssa oikeasti puhui sen puolituntisen ja se meni hyvin nopeasti, yhden kanssa joutui sitten miettimään enemmän, mitä pitäisi sanoa, kun hän oli hiljaa.

Maanantaina haastattelen vielä kaksi, toisen puhelimitse ja toisen ihan "livenä". Maanantain aikana olen myös luvannut ilmoitella ihmisille, miten tässä käy.

*******

Olen viettänyt koko päivän sängyssä, sillä minulla oli aamulla 38,4 astetta kuumetta. Mietinkin jo eilen iltapäivästä, että on vähän hassu olo. Mittasin illalla kuumeen, mutta se näytti vain 36,5, mikä tosin on minun tapauksessani jo hieman lämpöä. Aamulla tuskastelin tyhjää jääkaappia ja sitä, että isoveli oli lähdössä ensin isäpuolen kanssa ostoksille ja sitten toisen veljen luokse yöksi. Sain sentään nakitettua hänet ruokakauppaan ennen lähtöään, joten minun ei tarvinnut kuumeisena lähteä sinne ja selviän hengissä viikonlopun.

Olen aina kuvitellut, että kuume nousee iltaa kohden. Minulla on käynyt ihan päin vastoin; nyt mittari näytti enää 36,6. Kyllä, olen mittaillut kuumettani korkeintaan muutaman tunnin välein... Puhuva kuumemittari on hauska vekotin. Eikä minulla ole ollut parempaakaan tekemistä.

Puoli yhden aikaan päivällä minulle on soittanut joku, jonka numeroa ei kännykässäni ole. Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että puhelimeni olisi soinut, vaikka se oli sängyssä melkein korvan vieressä ja vaikka soittoääneni on oikeasti aika kovalla. Hämmentävintä on se, että puhelu näkyy vastatuissa. Toivon, että olen painanut vain punaista luuria, enkä selittänyt sinne kuumehuuruissa mitään outoa. Valitettavasti alan kallistua vähitellen tähän jälkimmäiseen, koska soittaja ei ole yrittänyt tavoitella minua uudestaan.

Arkeen sopeutumista

Ei se olekaan niin helppoa.

On helppo kuvitella jaksavansa tiskata, siivota, pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa. On helppo kuvitella hoitavansa kaikki itse ja pärjäävänsä siinä. Mutta sitten, kun se kaikki tuleekin oikeasti tehtäväksi... En jaksaisi tiskata ja sanoinkin veljelle, että se on oikeastaan hänen vuoronsa, sillä minä olen tiskannut tähän asti joka kerta. Ei ole vielä näkynyt kauheasti liikettä tiskien suunnalla. Pyykkikonetta meillä ei vielä ole ja äiti toikin eilen tullessaan kassillisen märkiä pyykkejä. Ruuan sentään laitoin, ettemme ihan nälkään kuole. Laatikoita pitäisi vielä tyhjäillä paljon ja sen jälkeen varmaan oikeasti siivotakin, ennen kuin tänne uskaltaa ihan vieraita päästää. Avustajia nimittäin pitäisi haastatella tällä viikolla.

Leireileminen ei kyllä yhtään helpota arkeen sopeutumista. Nuorisotoimen leireillä saa ruokaa, kun vaan istuu pöytään ja odottaa kiltisti, että joku ohjaaja huomaa ja tulee kysymään, mitäs saisi olla. Nyt se ruoka pitäisi itse hakea ihan kaupasta asti, puuh.

Tajusin tänään, että kaikki tarpeellinen on tässä puolen kilometrin säteellä. Löytyy ruokakauppa, Apteekki, posti (R-kioski), pikaruokapaikkoja, bussit ja junat. Voisi sitä asiat huonomminkin olla.

Löysimme jopa sen Pukinmäen R-kioskin, kun piti käydä hakemassa Sinellin paketti postista. Ostin myös kirjekuoria, mutta liian vähän. Olisi pitänyt ostaa myös 10 pientä kuorta, mutten tietenkään tajunnut sitä siellä Ärrällä. Nyt voin kuitenkin lähettää sossuun valokuvani taksikorttia varten.

Niin, olen täysin hämmentynyt Malmin sossun nopeudesta. Olin noin viikossa saanut päätökset kaikista hakemistani asioista. Minulle on nyt siis myönnetty taksimatkoja, liikkumistaitoa ja avustaja. Veljelleni myös myönnettiin taksimatkat ja hänkin taisi saada suoraan irrotuksen matkojen yhdistelysysteemistä, vaikkei hänellä ollut edes siihen tarvittavaa paperia. Käsittääkseni hänkin haki jonkin verran liikkumistaitoa ja sekin myönnettiin. Eilen myös HKL:stä soiteltiin, että meidän vapaalippumme olisi haettavissa toimistosta. Tänään se unohtui, joten pitänee huomenna matkata Itikseen niitä hakemaan.

Kesäleirit rules vol. 3

Myös tänä vuonna olen viettänyt hervottoman hilpeän viikon NKL:n nuorisotoimen kesäleirillä. Tämän vuotinen leirimme oli Virroilla, leirikeskus Marttisissa. Leirillä oli 48 leiriläistä ja melkoinen määrä ohjaajia, eli suhteellisen iso porukka meitä siellä pyöri.

Neljälle leiripäivälle oli oma teemansa, jonka puitteista valittiin mieluisimmat pajat. Teemapäiviä olivat maaseutu, seikkailu, kansainvälisyys ja TV.

Maaseutupäivänä pajavaihtoehtoina olivat vihdan, kotijuuston ja lautanauhan teko, lähiseudun eläimiin tutustuminen, rekilaulut, lavatanssit, pullan leipominen ja pelejä ja leikkejä pihalla. Minä olin laulelemassa rekilauluja ja vääntämässä kotijuustoa sekä lautanauhaa. Kotijuustostamme ei tullut ihan niin kiinteää, mitä siitä pitäisi, ehkä söimmekin sen liian aikaisin. Lautanauhan teko oli hauskaa ja takuulla teen sitä vielä uudestaan.

Keskiviikko oli seikkailupäivä. Silloin sai mahdollisuuden lähteä resina-ajelulle, seikkailuradalle, mielikuvitusmatkalle, melomaan, seinäkiipeilemään tai ratkaisemaan erilaisia ongelmia. Resina-ajelu oli noin kilometri yhteen suuntaan, joten yhteensä sitä vekotinta tuli veivattua kahden kilometrin matka ja hauskaa oli. Olin pettynyt resinan ulkonäöstä, kun se ei ollutkaan samannäköinen kuin Muumi-tietokonepelissä. Meillä oli kolmipyöräresinoita. Ongelmanratkaisupajassa oli muutama pulmapeli, jotka kaikki olivat isoveljeltäni ja tämän vaimolta. Silti en osannut tehdä niitä. Yhden olin jopa itse antanut veljelleni lahjaksi. Pirunnyrkistä tiesin, kuinka se pitäisi rakentaa, mutta sinä oli liikaa osia, joten se hajoili koko ajan. Ongelma-pajassa hauskimpia ongelmia oli minusta matemaattiset jutut, joista suurin osa oli lähes pelkkää yhtälönratkaisua. Melomaan olisi mielellään jäänyt pidemmäksikin aikaa, kun aurinko alkoi pilkistellä ja järvellä oli suhteellisen tyyntä. Kuitenkin kanootista oli palattava rannalle ja mentävä päivälliselle. Melontapajaa vetänyt ohjaaja antoi minulle järveltä poimimansa ulpukan, jota pidinkin sitten korvan takana aika pitkään.

Torstaina kävimme retkellä Alajärvellä, Tulivuorikeskuksessa, jossa meille kerrottiin tulivuorista ja maanjäristyksistä ja kaikesta sellaisesta vulgaanisesta toiminnasta. Parin kaverini kanssa totesimme, että se oli kuin lukion maantieteen ykköskurssi. Meille näytettiin video lähinnä Islannin tulivuorista ja pääsimme kokemaan simuloidun maanjäristyksen. Tulivuorikeskuksessa oli myös näytillä paljon erilaisia kiviä.

Kansainvälisyyspäivänä valitsimme lounaan ja päivällisen väliseksi ajaksi jonkun maanosan, kun vaihtoehtoina oli Etelä-Amerikka, Afrikka, Eurooppa ja Aasia. Olisin halunnut mennä Etelä-Amerikkaan, Aasiaan ja Afrikkaan, mutta koska vain yksi oli valittavana, päädyin Afrikkaan. Siellä rakensimme oman rummun, soittelimme afrikkalaisia rytmejä ja leikime leikkejä. Sokea vuohi oli minun ehdoton suosikkini. Siinä porukka menee piiriin ja piirin keskelle laitetaan kaksi henkilöä silmät sidottuna. Näistä toisen on otettava toista kiinni ja toisen juostava karkuun. Molemmat ovat siis vuohia. Kenelläkään ei ollut aavistusta, miksi afrikkalaiset vuohet haluavat jahdata toisiaan.

Perjantaina, ennen näitä eri maanosia, meillä oli leiriolympialaiset. Lajeina oli sahaamista, vesi-ilmapalloviestiä, narun päässä roikkuvan sokeripalan syöntiä (käsiä ei saanut käyttää), hiirenloukkuja, jotka piti saada laukeamaan, saappaan potkaisua, matkan mittaamista kävellen, paperilautasfrisbeetä... Ja tietysti kumikalkkuna. Jokainen laji vaati jälleen hyvän suorituksen lisäksi ryhmähenkeä ja yhteistyötä.

Lauantai oli TV-päivä, jonka aloitimme Amazing racella, johon saimme itse valita kolmen hengen ryhmät. Tässä kisailussa ratkoimme arvoitumksia (Mikä juoksee ilman jalkoja? Sillä voi laskea ja siitä voi tehdä lautaa.), rakensimme laatikkoa, söimme "hain rustoa", joka ilmeni riisipaperiksi, teimme kolmella hengellä lettiä naruista, jotka oli sidottuna vyötäisille, kasasimme pistekirjaimista Marttisten/Virtojen eläimen, yhdistimme tutkimusmatkaajan, maanosan ja vuosiluvun, avasimme Romanialaisen korulippaan, jonka avain oli lippaan sisällä, puhalsimme pingispalloa nenällä ja laitoimme erimuotoisia ja -kokoisia astioita järjestykseen tilavuutensa mukaan. Pisteestä riippuen saattoi saada lisäpisteitä esimerkiksi ryhmähengestä tai nopeudesta. Jokaisella rastilla otettiin aikaa, kauanko tehtävän suorittamiseen meni. Palkituksi tuli sekä se joukkue, jonka koko radan suorittamiseen käyttämä aika oli pienin, että se joukkue, jolla oli eniten pisteitä. Meidän joukkueemme oli nopein, mitä en kyllä jaksaisi uskoa, ja veljeni joukkue kahmi suurimman pistesaaliin.

Muita juttuja TV-päivänä oli saippuakuunnelman teko, t-paidan tuunaaminen, tyyliassarit, TV-visailu, TV:stä tutut jumpat ja levyraati sekä Ennätystehdas. Ennätystehtaassa sai kokeilla rikkoa jo aikaisemmin tehtyjä ennätyksiä, kuten lusikan pyörittäminen kielellä, saappaanheitto ja 30 metrin juoksu, tai tehdä itse jonkin ennätyksen. Minä yritin ensin ennätystä, jossa neljästä korttipakasta otetaan joka toinen kortti pois ja aikaa saisi kuluttaa minuutin. Korttien poistaminen pakasta oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, joten koetin myös 160 merkin tekstiviestin kirjoittamista, joka sekään ei ottanut onnistuakseen. Lopulta ripustelin lusikoita naamaani niin, että niitä oli yhteensä 12 roikkumassa eripuolilla päätä. TV-visailuissa oli kysymyksiä Ootko fiksumpi kuin koululainen -ohjelmasta sekä Suomi-tietovisasta.

TV-päivän iltaohjelmana oli Talent, johon sai valmistaa noin 3 min kestävän esityksen. Kymmenestä esityksestä yhdeksän oli musiikkiesityksiä, minun taikatemppuni olivat siellä siis suurena poikkeuksena. Itse olin kahdessa jutussa mukana, kun edellisenä iltana keksimme, että voisimme soittaa Pikkumatin auton niin, että yksi soittaa sen panhuilulla ja muilla on erilaisia rytmisoittimia. Minä olin rytmimunisti ja helisyttelin myös tamburiinia.

Muina iltoina iltaohjelmissa oli esimerkiksi sukupuolten välinen taistelu, "Tartu biisikärpäseen" sekä kaivospeli, jossa kerättiin timantteja. Sukupuolten välisessä taistelussa annettiin pojille tyttöjen juttuihin liittyviä kysymyksiä ja tytöille poikien. Poikien piti esimerkiksi osata yhdistää pesuaine ja sen käyttötarkoitus, kun tytöillä oli auton osia ja ruumiinosia. Olen varsin vakuuttunut siitä, että tytöt olivat parempia, sillä pari tyttöjen tehtävistä olivat selkeästi vaikeampia kuin poikien. Kun pojat laittoivat rintaliivien hakaset kiinni, tytöt tekivät kravattisolmun, enkä minä saanut edes tehdä sitä. Toisessa tehtävässä pojat yhdistivät vaatteita sopivaksi vaatekerraksi ja tyttöjen oli tunnistettava kaksi miesohjaajaa sääristä tunnustelemalla niin, että käsissä oli patakintaat. Jostain syystä tyttöjen joukkue oli varsin yksimielinen siitä, että minä menen hiplaamaan niiden ohjaajien sääriä... Se oli hankalaa, mutta suurella intuitiollani osasin yhdistää säären ja ohjaajan. Myöhemmin pystyin sanomaan, että toisen ohjaajan sääret olivat lihaksikkaammat.

Viikonloppuna Marttisissa oli Gosbelridersien MOJ-tapahtuma, joten siellä pyöri hyvin paljon moottoripyöriä, joita aika monet sanoivat pelottaviksi. Lauantaina iltapäivällä halukkaat pääsivät moottoripyörän kyytiin ja minä olin siellä tietysti ensimmäisten joukossa pomppimassa käsi pystyssä. Pääsin lyhyelle ajellulle harrikalla, eikä kukaan ottanut minua uudestaan kyytiinsä, vaikka olisin halunnut. Se oli mukavaa.

Leiriviikko oli todella mukava, kuten aina ennenkin, ja meni nopeammin kuin moni muu leiri. Ohjaajista on tullut vuosi vuodelta lepsumpia (ja kaksimielisempiä), joten minä en ainakaan tullut hirveästi noudattaneeksi hiljaisuusaikoja, vaikka tietysti yritimme sentään olla hiljempaa yhdentoista jälkeen. Noin suurella leiriläismäärällä ei kunnolla tullut tutustukneeksi kaikkiin leiriläisiin. Minä en ainakaan kuullut kahden leiriläisen puhuvankaan koko leirin aikana. Okei, kolmen, mutta se kolmas ei puhu muutenkaan. Ne kaksi sentään osaavat (tietääkseni ;) ) puhua, mutta olivat hiukan hiljaisempia tapauksia.

Mutkia matkassa

Lähdimme veljen kanssa Itäkeskukseen valokuvauttamaan itsemme monia tulevia kortteja varten ja hakemaan niitä HKL:n kortteja. Valokuvat saatiin, kunhan ensin löydettiin sieltä kauppakeskuksesta oikea liike. Soitin etukäteen nuorisosihteerille, että mistähän me löytäisimme valokuvausliikkeen... Ja siis juu, löytyihän se.

Valokuvaaja siellä liikkeessä taisi hiukan hämmentyä, kun sai sokon asiakkaan. Veli opasti minut penkille, jossa piti istua, ja minä taittelin keppini, jottei se näy kuvassa a törötin siinä varmaan kymmenen sekuntia ihan paikallani, ennen kuin kuvaaja sanoi, että pitäisi kääntyä... "Ai siellä sä olet", totesin ja käännyin kiltisti kuvaajan suuntaan. Oli varsin hiljainen kaveri. Veljelle hän neuvoi sanallisesti paljon enemmän kuin minulle. Eikä siellä edes käynyt Visa elektron.

HKL:n toimisto löytyi helposti ja menimme tiskille henkilöllisyystodistusten ja HKL:n omalle lomakkeelle tehtyjen lääkärintodistusten kanssa. Täti siellä tiskin takana kuitenkin kertoi, ettei ne riitä. Kuulemma HKL:n oman lääkärin pitää tehdä se päätös, olemmeko me oikeutettuja vapaalippuun vai emme. Jassoo. Kehtasi vielä oikeasti epäillä, ettemme ole, vaikka meillä molemmilla oli HUS:ista saadut lääkärintodistukset.

Samalla reissulla kävi myös ilmi, ettemme olekaan helsinkiläisiä. Olen elänyt kolme päivää siinä luulossa, että olen Helsingin kansalainen, ja sitten tämä HKL:n täti kertookin: "Sulla ainakin lukee täällä kotikuntana Tuusula." "Ai kummalla?" "No sulla." Aika jännä, sillä olen tehnyt muuttoilmoituksen... Reilu pari viikkoa sitten ja laitoin siihen kyllä ihan selvästi kotikunnan kohdalle Helsinki. Veljelläni oli ihan sama.

Nyt olen pari kertaa yrittänyt soittaa maistraattiin kotikunta-asiassa, muttei siellä kukaan halua vastata minulle. Ensimmäisellä kerralla tyyttäsi suoraan varattua, toisella kerralla hälytti muutaman kerran normaalisti, kunnes taas tyyyttäili varattua.

Itäkeskuksesta palatessamme (kertoi se HKL:n täti sentään kunnolla, mistä löydämme 54-bussin pysäkin) jäimme väärällä pysäkillä pois. Se oli varmaan pysäkkiä liian aikaisin... Korkeintaan kahta. Saimme siis kävellä hieman pidemmän mutkan kautta kotiin.

Työpaikkailmoitus avustajasta on ollut neljä tuntia netissä ja minuun on ottanut yhteyttä jo 8 ihmistä.

Edit 14.30: Vihdoin sieltä Maistraatista vastattiin ja nyt olemme molemmat helsinkiläisiä. Kuulosti varsin työhönsä kyllästyneeltä se ihminen siellä toisessa päässä. Ehkä siksi se löikin luurin korvaan pari kertaa.

Lähikauppa hallussa - liikkumistaidontunti osa... 8

Tein taktisen lt-ohjaajan vaihdoksen ja tämä nykyinen onkin varsin aamuvirkku tapaus. Aloitimme tänään kahdeksalta. Mukavaa varmaan veljellekin, kun pef-mittarin lukemien takia piti hänenkin herätä siinä seitsemän aikoihin.

Minusta on edelleen melkein huvittavaa, kun liikkumistaidonohjaajat pyytävät kertomaan, jos kuulen talon tai sähkökaapin tai mitä vaan. He myös käskevät kuunnella niitä. Juu, talot kuuluvat ihan helposti. Sähkökaapit vähän heikommin. Aika usein kävelen sähkökaappien ohi kuulematta niitä, etenkin, jos on liikenteen meteliä. Tuohon aikaan aamusta oli vielä sen verran vähän liikennettä, että kyllä nekin kuuluivat. Välillä hämmästyn itsekin sitä, mitä kaikkea kuulen: talot ovat ihan luonnollinen asia (eikö niin, että tekin kuulette paikallaan tönöttävät rakennukset? ;) ), mutta kun ainakin uskoin kuulleeni polven korkuisen aidan, joka ympäröi pensasaluetta, olin jo ihan hämilläni.

Kauppareitti olisi tajuttoman yksinkertainen, jos näkisin. Ulko-ovesta laatoitusta pitkin oikealle, siitä kävelytielle ja vasemmalle. Sen jälkeen onkin ihan suora reitti kauppaan, eikä edes mitään risteyksiä matkan varrella. Siis sellaisia, joista menisi autoja. Mutta ei se ollut ihan noin helppo sokkona. Siellä on kevyenliikenteenväylän risteyksiä ja monta kulkutietä parkkipaikoille. Niin, sekin pitäisi tietää, missä vaiheessa on kaupan ovella. Ei tarvitse muuta kuin kuunnella taloja ja talon seinää ja väistellä polkupyöriä, niin sieltä se ovi löytyy. On se siis kuitenkin aika yksinkertainen, kunhan vaan osaa kävellä suoraan, eikä vedä jotain omituista siksakkia.

Olin ihan innoissani, kun lt-ohjaaja käski minun vaihtaa toiseen reunaan -- vinottain. Edellinen ohjaaja kielsi minua tekemästä niin. Hän sanoi, että aina, kun vaihdan kadun toiseen reunaan, minun on pysähdyttävä, käännyttävä 90 astetta, tehtävä kepillä suojakaari ja ylitettävä katu ihan suoraan. Jos erehdyin hänen ohjauksessaan ylittämään kadun vinosti, sain kyllä kuulla siitä. Itsekseni liikkuessa tosin ylitin aina tiet vinoon ja nyt on kiva, että minun oikeasti annetaan tehdä niin. Sellainen ihan suoraan tien ylittäminen vain puolen vaihtamisen takia näyttää muista kulkijoista takuulla hölmölle.

Koska olen omituisen visuaalisesti asioita käsittävä sokko, minua helpottaa paljon, jos asiat jollain tavalla visualisoidaan minulle, eikä minun tarvitse tehdä kaikkea työtä itse. Tässä auttaisi paljon kohokartat, joiden saaminen ei tosin ole niin yksinkertaista. Tämä nykyinen lt-ohjukseni piirtää asioita selkään. Sekin selkeyttää ja helpottaa oppimista, ainakin pienissä paikoissa. Hän piirsi minulle esimerkiksi sen, miten Alepa-talon seinä menee, sillä se ei ole aivan suora. Sen lisäksi hän piirteli sinne niitä kevyenliikenteenväylän risteyksiä ja meidän pihalla olevan kukkaistutusalueen ympäri meneviä teitä, jotta sai näytettyä, missä kohti siellä on roskakatos ja miten sinne pitää mennä.

Minusta oli todella kiva, että hän lähti edes opettamaan minulle kauppareittiä, vaikka liikkumistaidonohjauksesta ei maksusitoumusta ole varmaan tulossa vielä vähään aikaan, olenhan ollut vasta pari päivää helsinkiläinen. Nyt en tunne itseäni enää ihan niin vangituksi neljän seinän sisään kuten vielä eilen, tiedänhän edes vähän, mitä tässä ympäristössä on.

*******

Tajusin eilen, että voisin ehkä jopa tehdä vapaasta avustajanpaikasta ilmoituksen MOLin sivuille. Teinkin sen sitten ja tänään Malmin työkkäristä soitti joku heppu minulle kysyäkseen jotain lisätietoja. Mietin sen puhelun aikana, olisiko minun pitänyt sanoa, että paperilla se työnantaja on kyllä äitini, kun en ole vielä riittävän vanha... En sanonut. Tämä heppu sanoi laittavansa ilmoitukseni nettiin noin puolen tunnin sisällä. Jotakuinkin 40 minuuttia sen jälkeen minulle soitti jo ensimmäinen, joka oli kiinnostunut avustajan paikasta. Ripeää toimintaa, sanoisin. Hetki sitten minulle soitti jo toinen ja puhui hassulla korostuksella englantia. Pääsin sanomaan: "Sorry, I don't speak English." En edes kunnolla tajunnut, mitä se selitti. Paitsi sen, että kyse oli assistentista... Miten nämä ihmiset, jotka eivät edes puhu suomea, voivat tajuta suomenkielisen työpaikkailmoituksen? Olisi varmaan pitänyt laittaa siihen, että suomenkielen taito on välttämätön. Minun kielitaidollani en todellakaan halua avustajaa, jonka kanssa emme puhu yhteistä kieltä.

*******

Olen miettinyt moneen kertaan, miten posti jaetaan kerrostaloihin, joiden ovet on lukossa. Tähän pohdintaani en ole vielä keksinyt ratkaisua. Meidän alaovemme on aina lukossa, joten en tajua, miten meille voidaan jakaa posti. Se kuitenkin tulee ihan postiluukusta sisään, kuten sain eilen huomata. Käsittämätöntä.

Edit: Tänäänkin se posti ihan luuukusta läjähti. Saimme molemmat, sekä veljeni että minä (veljellänikin on siis haitta-aste 100%, vaikkei ihan uskoisi), lääkärintodistuksen HKL:n korttia varten. Täytyy kai tästä sitten lähteä valokuvauttamaan itseämme ja mennä kiikuttamaan ne paperit HKL:n toimistoon, jotta pääsemme liikkumaan julkisilla.

Tänään olen Helsinkiläinen - Omassa kodissa, osa 2

Aamulla, kun olin pef-mittariin puhkunut ja sitä varten veljenikin herättänyt, tajusin, että tänään minä sitten olen Helsinkiläinen - ihan virallisesti.

Siinä aamupalaa syödessäni aloin tajuta myös paljon muuta. Kuten sen, että taidan olla heinäkuun varsin jumissa kotonani, sillä eilen - tuusulalaisena - minulla oli vielä taksimatkoja, nyt ei ole. Liikkumistaitoa saan vasta joskus, enkä oikeasti tunne tätä ympäristöä yhtään. Jos menen talon ulko-ovesta ulos, en osaa mennä siitä mihinkään suuntaan. En tiedä edes, mihin minun pitäisi siitä ovesta mennä, jotta löytäisin tielle. En tunne pihaamme yhtään, en osaa mennä kauppaan, en tunne tätä ympäristöä muutenkaan yhtään... Enkä uskalla lähteä yksin tutkimaan paikkoja, koska se, että löytäisin takaisin kotiin, ei ole kovin todennäköistä tämänhetkisillä tiedoillani paikoista. Ensimmäinen päivä helsinkiläisenä ei siis tunnu kovinkaan hohdokkaalta.

On hienoa, että sain vihdoin oman asunnon ja pääsin vanhempien nurkista pois. On hienoa, että saan päättää, mitä kannan kaupasta kotiin. On hienoa asua lähempänä koulua. Hienompaa tämä kaikki olisi, jos en tuntisi itseäni vangituksi uuteen asuntooni. Onneksi lähden jo maanantaina leirille, joten olen näin jumissa enää muutaman päivän. Kunnes sitten taas leirin jälkeen...

Sosiaalitoimen ihminen sanoi, että minulle varmasti myönnetään taksimatkoja myös takautuvasti. Voisin siis kulkea taksilla ja saada niistä korvaukset jälkikäteen. Kuka kuvittelee, että minulla olisi varaa kulkea taksilla ihan täydellä hinnalla?

Taidan pian soitella kaikki helsinkiläiset tuttuni läpi, että haluaako joku hakea minut ulos täältä. Tässähän tulee muuten hulluksi. Mökkihöperöidyn muutamassa päivässä. Tietysti voisin myös yrittää kiskoa veljeni pihalle.

On minulla positiivisempaakin sanottavaa. Käytin eilen niitä viimeisiä Tuusulan taksimatkojani ja kävin Iiriksessä, Aviriksessa. Sen reissun jälkeen pöydällemme muutti kohtelias täti, joka toivottaa aina hyvät huomenet - tai iltapäivät - ja kertoo, kuinka lämmintä sisällä ja ulkona on. Tätä tätiä voi kutsua myös puhuvaksi lämpömittariksi, jonka serkku kuumemittari muuttaa lääkekaappiin heti, kun löydän sen jostain. Sen lisäksi Victorini kävi vaihdattamassa akkunsa, joten siinä herrassa riittää nyt virtaa, eikä tarvitse miettiä, mihin tuo johto ylettää. Vanhat akut kestivät ehkä puoli sekuntia. Kun Victorin laittaa päälle, ensiksi se piippaa ja sanoo: "Tämä on Victor." Edellisillä akuilla Vickeni ehti ehkä piipata ja heti akku loppui.

Meillä on käynyt nyt kahtena päivänä peräkkäin huoltomies. Molemmilla kerroilla olen pelästynyt, kun ovikello on soinut. Tähän koko taloonkaan ei nimittäin pääse sisään ilman avaimia. Eilinen huoltomies kertoi, että keittiön toisiksi ylin vetolaatikko on rikki. En ollut huomannut koko asiaa ja siksi
olin vähän yllättynyt. Tämä on selvästi älytalo, kun tieto rikkinäisestä vetolaatikosta on ennen minua huoltomiehellä. Tänään toinen huoltomies tuli sitten tarkistamaan, onko tiskikoneen tulppa edellisten asukkaiden jäljiltä kunnolla kiinni. Olihan se.

Muuttolaatikoita on suunnilleen yhtä paljon tyhjentämättä kuin eilenkin. Ei se näköjään ole niin yksinkertainen homma. Tänään meinasin panikoitua kunnolla, kun luulin heittäneeni tärkeitä matikankirjoja roskiin. Olin nimittäin maanantaina heittänyt vanhoja kirjoja pois, enkä meinannut löytää niitä uusimpia matikankirjoja mistään. Onneksi ne vihdoin löytyivät ja saatoin rauhoittua. Voin siis aloittaa piakkoin matikan uusintakokeeseen lukemisen.

Kaikki tekemättömät - ja tehdytkin - asiat tunkeutuvat uniini niin, että pitää oikeasti miettiä, olenko tehnyt tuon ja tuon asian ja olenko saanut tuollaista sähköpostia joltain ihmiseltä. Alkaa olla pelottavaa. Näin nimittäin esimerkiksi unta, jossa joku HOASin ihminen neuvoi meitä menemään tänään hakemaan asunnon avaimia jostain HOASin toimiston parkkipaikalta... Mietin siinä unessa, että pitäisiköhän minun vastata tuolle ihmiselle, että meillä on kyllä jo avaimet ja olemme asuneetkin täällä pari päivää.

Tein muuten eilen ensivuoden kirjatilauksia parin ensimmäisen jakson osalta. Sekin olisi pitänyt tehdä jo ja se oli hankalaa, koska en tiedä yhtään, mihin kirjalistani on joutunut, sillä en ole sitä itse pakannut. Äitikään ei osannut sanoa. Piti siis pyytää kaveria kertomaan tarvitsemieni kirjojen nimet. Kun Opparista tilaa noita elektronisia- tai pistekirjoja, saattaa joutua tilaamaan myös sellaisia kirjoja, joita ei vielä valikoimassa ole. Valikoimasta puuttuvien kirjojen tekemiseen voi mennä pari kuukautta... Ja niitä tilatessa pitää tietysti tietää myös ISBN-tunnus. Meidän kirjalistassamme ei ole ISBN:ää sanottu, joten piti googlettaa niiden parin valikoimasta puuttuvan kirjan osalta sitä. Eikä yhteen meinannut Googlellakaan tunnusta löytyä. Täytyy toivoa, että saisin niitä kirjoja edes melkein ajoissa, vaikka tilasinkin ne ihan myöhässä.

Omassa kodissa, osa 1

Saimme avaimet toissapäivänä. Toimme vielä saman päivän aikana suurimman osan tavaroista tänne ja nyt olemmekin viettäneet siis jo kahden yön verran itsenäistä elämää.

Kävimme sunnuntaina tavaralastia odotellessa tutkimassa ympäristöä tavoitteenamme löytää ruokakauppa. Löysimme... Hesburgerin ja Raxin. Tiesimme jo aikaisemmin, että Mäkkärikin on lähellä. Ei siis nälkä pääse yllättämään. Heikkonäköinen isoveljeni ei vaan tykännyt kauheasti, kun noilla pikaruokapaikoilla on paljon suuremmat mainokset kuin ruokakaupoilla.

Kyllä se Alepakin loppujen lopuksi löytyi ja olen hyvin ylpeä itsestäni, kun osasin heti sanoa, mihin suuntaan kotiovesta (tai siis kumpaan suuntaan tietä) meidän pitää lähteä, jotta löydämme sen. Päädyimme Alepaan varsin suurta kiertoreittiä, mutta takaisin osasimme tulla jo hyvin suoraan ja se olikin ihan tuossa lähellä.

Nyt, kun täällä on pari päivää asusteltu, meillä on tietysti vielä hyvin paljon laatikoita. Ainakin minulla. Minulla oli alun perinkin paljon enemmän tavaraa kuin veljelläni. Eilen huomasin, ettei tuossa ollutkaan vielä edes ihan kaikkia tavaroita... Äiti ei muistanut, mihin oli pari matikankirjalaatikkoa laittanut.

Junarata on hyvin lähellä ja voin vilkutella kaikille junille tuosta parvekkeeltani. Yritin myös ottaa eilen innoissani kuvia niistä junista, vaikken edes tiennyt, näkyvätkö ne siihen. Kyllä näkyvät, mutta kuvaani eivät joko osuneet kunnolla tai se oli muuten vain sumea. Junat ovat vaan liian nopeita kännykkäni kameralle, olen siitä ihan vakuuttunut. Kuvaajassa ei ole mitään vikaa.

Tässä on myös kehä 1 ihan vieressä. Kuitenkaan kummastakaan - junaradasta tai kehästä - ei juuri kuulu ääniä sisälle, kun on parvekkeen ovi ja ikkunat kiinni. Tai jos kuuluu, totuin niihin hetkessä. Minun oli myös varmistettava, kummalla puolella kehä ykköstä sijaitsemme. Tiedusteluni tuloksena sain tietää meidän olevan kehän sisäpuolella, joten myös ne kaverini, jotka kuvittelevat olevansa aitoja stadilaisia, voivat tulla käymään.

Yhteiselo veljen kanssa on sujunut ongelmitta. Tuo tapaus viihtyy niin paljon omissa oloissaan, että tämä on melkein kuin asuisi yksin. Hyvä, että näen veljeäni päivän aikana pari kertaa. Aamuisin meille tulee nyt kyllä viikon verran pakollinen yhteinen hetki, sillä kävin eilen hakemassa Tuusulan terveyskeskuksesta pef-mittarin ja veljeni on katsottava, mitä lukemia se mittari näyttää, kun höngin siihen (tänään tuli jopa 340). Tätäkään ei voi tehdä yksin.

Veljen läsnäolon huomaa parhaiten siitä, että banaanit ja mehut häviävät mystisesti. Maidon saan sentään juoda ihan itse. Nyt se yllätti minut ja lähti heti aamusta kauppaan. Kysyi jopa, lähdenkö mukaan, mutta saa pärjätä yksin, kun minä kirjoitan blogiin ( ;) ).

Koska asuntomme on ylimässä kerroksessa ja tämä talo on harjakattoinen, menee makuuhuoneiden katot ihan sinne harjaan asti. Minun huoneeni korkeus korkeimmalta kohdalta on varmaan jotakuinkin 4,5 metriä. Näin korkeaan huoneeseen saattoi hyvin laittaa parvisängyn ilman, että liian lähellä oleva katto ahdistaa. Minulla on siis nyt parvi, enkä ymmärrä, kuinka pärjään. Victorissa (Daisy-äänikirjoille tarkoitettu kuuntelulaite) on niin lyhyt johto, ettei se yletä mihinkään parvelle. Samaisen vempaimen akku sitten taas ei kestä yhtään mitään. Pitäisi kai vihdoin vaihtaa siihen se akku, jotta voin kuunnella iltaisin kirjaa. Sitäkään minä en tiedä, kuka Helsingissä noita Victorin akkujenvaihtoa maksaa. Tuusulassa sen teki terveyskeskus, mutta siellä samassa paikassa hoidettiin ne kepitkin.

Laitoin eilen viestiä sosiaalityöntekijälle siitä, kannattaako minun mennä ihan paikan päälle käymään kaikkine hakemuksineni vai pistänkö ne postiin ja miten tämä homma nyt toimii, kun kuitenkin kaikki lomailevat heinäkuun. Hän vastasi minulle heti aamulla ja pyysi käymään ensiviikolla. Sori, ei onnistu: minä olen Virroilla ensiviikon. Sitäpaitsi en tiedä, miten hän kuvitteli minun pääsevän paikalle. Tänään olen vielä Tuusulan kansalainen, joten minulla on taksimatkoja. Huomisesta lähtien olen - ainakin paperilla - helsinkiläinen, eikä minulla sitten olekaan enää oikeutta kulkea taksilla. Tänään voisin siis mennä käymään, mutta ei taida toimia näin.

Nuorten kurssilla kuntoutumassa

Olin tällä viikolla maanantaista perjantaihin Iiriksessä nuorten kuntoutuskurssilla. Viikon aikana käsiteltiin itsenäiseen elämiseen, opiskeluun ja työllistymiseen liittyviä asioita. Aikaisemmin on ollut kaksi nuorten kurssia, joista toisella käsiteltiin lähinnä sitä itsenäistä elämistä, toisella sitten opiskelua ja työllistymistä. Tällöin itsenäisen elämän kurssi oli (muistaakseni) nimeltään "Eväitä itsenäiseen elämään", josta muistona kutsun tuota nuorten kurssia edelleen usein eväsretkeksi.

Maanantaina kurssin aloituksen jälkeen puolet porukasta pääsi ruokaostoksille Itäkeskuksen S-markettiin. Toinen puoli oli harrastamassa kädentaitoja. Me, jotka ostoksilla olimme, kävimme ostamassa aamupalatarpeita muutamaksi päiväksi, sillä teimme suurimmaksi osaksi aamupalamme itse. Siinä se kurssin ohjelma maanantain osalta sitten oikeastaan olikin.

Iiriksen majoituksessa on joka päivälle järjestettynä ohjattua vapaa-ajan ohjelmaa. Maanantaina oli majoituksen infotilaisuus ja uintia. Uimaan en lähtenyt, mutta illalla sosiaalisoiduin muiden majoituksessa olevien joukkoon. Tämän viikon aikana Iiriksessä oli päällekäin neljä kurssia, joten porukkaa riitti ja hauskaa oli. Pääsin hämmästyttämään muita majoittujia korttitempuilla.

Ihmeellisen yöheräilyn takia heräsin tiistaiaamuna viisi minuuttia ennen kuin piti olla tekemässä aamupalaa harjoituskeittiössä. Tuli hivenen kiire. Silti olin ensimmäisenä keittiössä paikalla, sillä muu porukka oli vahingossa mennyt ruokalaan aamupalajonoon. Syypäitä siihen oli majoituksen ohjaajat, jotka eivät tienneet, että meidän kurssimme tekee aamiaisensa itse. Minä tein puuroa, toiset keittivät kahvin ja kananmunia, pilkkoivat vihanneksia leivänpäälisiksi, kattoivat pöydän ja tekivät marjarahkaa. Aamiaisen jälkeen olikin sitten heti kahden ja puolen tunnin luento työllisyysasioista.

Lounaan jälkeen tutustuimme sirukortteihin ja hieman muutenkin kuluttaja-asioihin. Iltapäivällä kävimme läpi vaatehuoltoa: kuinka vaatteet pitää lajitella pesukoneeseen, mitä asioita siinä pitää ottaa huomioon, miten kannattaa pakata matkalle (vaatteiden rullaaminen matkalaukkuun vie vähemmän tilaa ja pitää vaatteet siistimpinä), millä tavoin erottaa oikeat vaatteet vaatekaapista, miten saa sukat pysymään pareina myös pesukoneessa... Kaikkea sellaista. Vaatehuoltoon tutustumisen jälkeen oli suht vapaaehtoinen vesijumppa, joka tuntui yllättävän raskaalta.

Tiistain vapaa-ajan ohjelmana oli musiikki-ilta, johon meille tuli pari ammattimuusikkoa soittamaan toivemusiikkia. Kaikkea Kolmesta variksesta metalliin kuultiin tuon illan aikana. Ja yksi törkeä retiniitikko kävi minutkin hakemassa valssiin ja koska minulla on sen verran käytöstapoja, ei siitä voinut kieltäytyä. Hieman tanssimista hankaloitti se, että minulla oli kengät vain puoliksi jalassa. Muutenkin sekoilin koko ajan askeleissa, vaikka melkein luulin osaavani valssata.

Keskiviikon aloitimme jälleen aamupalan teolla. Tällä kertaa pääsin keittämään kananmunia, mitä en ollutkaan aikaisemmin tehnyt (varmaan koko viikon ainut oikeasti uusi asia...). Syöminkien jälkeen oli ryhmäkeskustelu, jonka aiheena oli parisuhde ja jota oli vetämässä terveydenhoitaja Jaana jotain. Parisuhdepohdintojen perään jakauduimme taas kahteen porukkaan, josta toiset lähtivät ulos kävelemään ja toiset liikuntasaliin pelaamaan (*)sokkopingistä. Kuten arvata saattaa, olin sokkopingisporukassa ja sain pari sormea kipeiksi, kun en vaan voinut käyttää suojahanskaa.

Koulutussihteeri Sari Kokko (jonka melkein naapuriksi muutan kohta) kertoi meille lounaan jälkeen opiskeluasioista. Nyt selkisi mm. mitä tukia ja ja miten saa milloinkin opiskellessa. Koulutusasioiden jälkeen ryhmä jakautui jälleen puoliksi, nyt ne, jotka olivat maanantaina kaupassa, pääsivät käsitöihin ja maanantaina käsitöitä tehneet ostoksille. Teimme mehiläisvahakynttilöitä, joita minä ainakin olen tullut vääntäneeksi elämäni aikana melkoisen määrän. Aikaisemmin tarjolla ei tosin ole ollut turkoosia mehiläisvahaa, joten nyt oli siitä pakko tehdä pari kynttilää.

Vapaa-ajan ohjelmana oli jälleen uintia, johon en tälläkään kertaa osallistunut, vaan kaveri tuli pitämään minulle seuraa. Illalla opetin retkut ja pari muutakin pelaamaan Rotanloukku-peliä, ja sitä tuli sitten pelattua aika monta tuntia.

Viimein koitti viimeinen päivä, jolloin piti tehdä aamupala itse. Tälläkin kertaa olin varsin väsynyt aamiaista valmistettaessa, sillä olin jostain syystä pyörinyt valveilla neljään ja olin siis ehtinyt nukkua noin kolme tuntia. Siitä huolimatta tuli kananmunat paistettua. Edelleen puoliksi unisena meidät vietiin keskustaan, jota varten meidät oli jaettu pareihin ja jokaiselle parille oli annettu tehtävä suoritettavaksi. Minun ja parini tehtävä oli etsiä Kampista Pentik (vaikka sanoinkin aamulla vahingossa, että olimme menossa Petikkoon, kun en muistanut kaupan nimeä) ja sieltä kahviservettejä. Toiset etsivät mm. apteekista kyypakkauksen ja Buranaa, HKL:n toimistolta Vantaan aikataulun ja Sokokselta (tai Stokkalta, ei muista) Helsinki-postikortin. Meidän tehtävämme oli suhteellisen helppo, sillä Kamppiinhan pääsee suoraan metrolla. Ainoastaan Pentikin etsiminen oli vähän haastavaa, kun parinikaan ei oikein nähnyt lukea kunnolla opastetaulua. Kuitenkin liike vihdoin löytyi ja sieltä servettien osto olikin jo sitten helppo nakki.

Iltapäivällä meille kävi sosiaalityöntekijä Päivi (joku) kertomassa sosiaaliturva-asioista. Kaikki mahdolliset tukijutut käytiin läpi, vaikka unohdinkin kysyä, mistä Helsingissä haetaan valkoiset kepit. Kahvin jälkeen heikkonäköinen Jarno Mattila (maalipalloilija) oli kertomassa näkkärinä ammattikorkeassa opiskelemisesta. Kaikkea jännää ja hyödyllistä siinäkin tuli ilmi.

Majoituksen vapaa-ajan ohjelmana torstaina oli retki Korkeasaareen. Maanantaina infotilaisuudessa kun kysyttiin, en ollut halukas lähtemään mukaan, sillä ajatus eläinten katselemisesta sokkona tuntui vähän tyhmältä. Kuitenkin muuhun porukkaan tutustuessa aloinkin olla jo toista mieltä ja torstaina kysyin, voisinko sittenkin tulla mukaan. Vielä muutamaa minuuttia ennen lähtöä oli epäselvää, mahdunko vai en. Pääsin loppujen lopuksi lähtemään ja oli siellä korkeasaaressa ihan kivaa, vaikken minä niitä eläimiä nähnytkään. Ilta meni taas rattoisasti jutellessa. Noiden muutaman päivän aikana nauroin niin paljon, että takuulla sain vähintään 150 vuotta lisää elinaikaa.

Perjantaina meidät päästettiinkin jo ihan ruokalaan syömään aamupala. Oli todella omituista, kun olin syönyt aamupalan jo ennen kahdeksaa, muina päivinä kun se oli mennyt lähemmäs yhdeksää. Siinä jäi paljon ylimääräistä aikaa.

Yhdeksältä minä ja pari muuta menimme tekemään piirakkaa Sunnuntain valmiista murotaikinasta, marjoista ja raparperista. Piirakat olivat iltapäivän loppukahveja varten. Kun piirakat päätyivät uuniin asti, menin keskustelemaan kurssin oman ohjaajani kanssa siitä, millainen kurssi minusta oli ollut. Tämän jälkeen kävinkin täyttämässä aluesihteerin avulla Helsingin kaupungille avustaja- ja kuljetuspalveluhakemuksia sekä heti suoraan irrotusta Helsingin matkapalvelukeskuksesta.

Lounaan jälkeen vuorossa olikin sitten enää loppukahvit ja jäähyväisten jättö. Oma ohjaajani opetti minua vielä seisomaan käsillä seinää vasten. Minusta se on seinää vasten paljon hankalampaa kuin ilman seinää.

Koko viikko oli loppujen lopuksi todella mukava, vaikka alkuviikosta pelkäsin muuta. Yllätyin aluksi, miten meidän kurssillamme oli niinkin paljon sellaisia nuoria, joilla oli näkövamman lisäksi muitakin liitännäisvammoja. Ryhmämme oli siis varsin monitasoinen ja kaikille sopivaa ohjelmaa oli takuulla hankala järjestää. Kurssin ohjelmassa ei oikeastaan ollut minulle mitään uutta ja ihmeellistä, lähinnä vain varmistui monista asioista, kuinka ne oikeasti menevät ja miten kannattaa tehdä. Vaikka kurssin sisällöstä ei sinänsä minulle mitään hyötyä ollutkaan, sillä olen hankkinut samat taidot jo kotona ja koulussa ihan kaiken muun lomassa, suosittelisin sitä silti muille näkkärinuorille. Etenkin, jos itsenäisen elämän hoito (ruuanlaitto ja kaupassakäynnit, esimerkiksi) on vähän vieraampaa. Kyllä sieltä saa paljon hyviä vinkkejä kaikkeen. Vapaa-aika ja muut kurssiporukat, erityisesti retkut, pelastivat viikkoni tylsyyteen kuolemiselta.

---

(*) Sokkopingis: Näkövammaisille tarkoitettu laji, jolla ei oikeastaan ole juurikaan tekemistä tavallisen pingiksen kanssa. Sitä pelataan kaukalomuotoisella pöydällä, joka on muistaakseni pari metriä pitkä. Molemmissa päissä on maalisyvennykset ja maalissa pussi. Pallo on kovaa muovia ja tennispallon kokoinen, sen sisällä on hauleja, joten se pitää kyllä hyvin ääntä. Pelipöydän keskellä on keskiseinä, jonka alta palloa pitää lyödä. Mailat ovat kai jotain 20 cm pitkiä ja 10 cm leveitä, suurin piirtein. Sokkopingistä pelataan mustat lasit silmillä, joten palloa täytyy kuunnella. Pelatessa kannattaa käyttää jonkin sortin suojahanskaa, sillä kun pallo tömähtää vauhdilla rystysiin, se sattuu. Minulla on siitä paljonkin omakohtaista kokemusta. Lisää tietoa sokkopingiksestä saa osoitteesta www.sokkopingis.net

Itsenäisyyttä ja keittiöpuuhia

Uskaltauduin tänään ensimmäisen kerran Alepaan, lähimpään ruokakauppaamme. Olihan se jo aikakin, kun en asu täällä enää kuin kaksi viikkoa ja siitäkin viikot veljen luona Espoossa. Olen osannut reitin Alepaan jo noin vuoden verran, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin sinne yksin.

Kävelin kauppaan sisään ja käännyin ovilta kassoille. Pari ensimmäistä kassaa ei ollut käytössä, joten jouduin kävelemään aika pitkälle, ennen kuin löytyi käytössä oleva kassa ja siis myös myyjiä. En ihan viitsinyt keskeyttää sen myyjän kassa työtä huikkailemalla, joten odotin, kunnes minut huomattiin. ”Mä mietin, että voisko joku tulla auttamaan mua tonne kaupan puolelle?”

Olen lähes täysin varma, ettei tuossa kaupassa ole juurikaan käynyt ketään apua tarvitsevia näkkäreitä, mutta siitä huolimatta myyjä lupasi heti lähteä avukseni. Minulla oli varsin sekavassa järjestyksessä oleva ostoslista, joten saimme kävellä vähän ympäriinsä, jotta löysimme kaiken. Kaikki kuitenkin löytyi ja myyjä vielä tarjoutui pakkaamaankin ostokseni. Itse ne kuitenkin pakkasin.

Kävin ostamassa Alepasta juustokakkutarpeita. Nyt se kakku muhii uunissa ja jännitän, mitä siitä oikein tulee. Viime aikoina, kun olen yrittänyt leipoa jotain herkkuja, kaikki on mennyt aina pieleen. Se luultavasti on johtunut lähinnä siitä, ettei minulla ole ollut ohjeita tai olen yrittänyt olla fiksu ja muokata ohjeita itse. Yleensä suurin ongelma on ollut se, etten ole pitänyt juttujani riiittävän kauan uunissa. Kärsimätön olen. Nyt kuitenkin noudatin ohjeita niin hyvin kuin pystyin.

Juustokakku

Pohja
200 g Dikestive-keksejä (yritin arvioida, kuinka monta keksiä menee 200 grammmaan…. Saattoi mennä arviot väärin)
100 g sulatettua margariinia

Täyte
400 g Philadelphia tuorejuustoa ( en tiedä yhtään, kuinka paljon siinä yhdessä paketissa on, enkä ostanut kuin yhden…)
150 g crème fraichea (sama homma kuin edellisessä)
1 1/3 dl sokeria
4 kananmunaa
2 tl vanilia-aromia (käytin vaniliinisokeria)
2 tl sitruunamehua

1.Murenna keksit. Sekoita sulatetun voin kanssa. Painele keksimuruseos voidellun irtopohjavuoan pohjalle. Nosta kylmään odottamaan.
2. Sekoita tuorejuusto, crère fraîche, sokeri, vanilia-aromi ja sitruunamehu kulhossa. Riko munat yksitellen täytteen joukkoon. Sekoita vatkaimella tasaiseksi.
3. Levitä täyte keksipohjan päälle. Kypsennä 175 asteessa noin 45 minuuttia.
4. Jätä kakku huoneenlämpöön jäähtymään. Nosta jäähtynyt kakku kylmään ja anna sen jähmettyä 4-6 tuntia, mielellään seuraavaan päivään. (ei nyt ihan ehdi…)

Ihmettelen, etten edes onnistunut sotkemaan oikeastaan yhtään. Melkein unohdin laittaa uunin päälle ja jännitin, miten osaan käyttää juuri paketista ottamaani vatkainta, mutta hyvin se toimi. Täyte oli oikeasti aika hyvää… Vaikka luulenkin, että vatkasin sen vähän liian ilmavaksi. Saas tosissaan nähdä, mitä tästä oikein tulee. Kohta se täytyy ottaa uunista.

Sitten pääsenkin taas pakkaamaan tavaroita laatikoihin.