Istuin perjantai-iltana iltaa viiden hengen porukassa. Illanvieton jälkeen sain palautetta sosiaalisista taidoistani: en osallistunut kauheasti keskusteluun, puhuin lähinnä vain silloin, jos joku puhui minulle suoraan. Olen huomannut saman kyllä itsessäni ennenkin. Suuremmalla joukolla (viisi on tässä siis jo paljon) keskustellessa minä olen helposti vain sivustaseuraajan roolissa. Tilanne on eri silloin, kun porukka on näkövammaisia.
Aluksi mietin, johtuuko se statuksestani porukassa. Vaikka perjantainakin tunsin kaikki, olin kuitenkin ensimmäisen kerran heidän kanssaan ”yhdellä”, en ollut viettänyt aikaa täysin sillä porukalla ennen, he muut olivat. Muutenkin näkevien seurassa harvoin olen sosiaalisesti kovinkaan vahvoilla, kun taas näkövammaisporukoissa statukseni on melko erilainen.
Lopulta tulin siihen tulokseen, että suuremmassa ryhmässä toiminen ja keskusteleminen on minulle vaikeampaa, sillä jään paitsi non-verbaalisesta kommunikoinnista. Toiset saattavat katseella vaihtaa puheenvuoroja keskenään, välittää tietoa siitä, kuka puhuu seuraavana. Minun vaihtoehtoni ovat käytännössä joko puhua päälle tai olla hiljaa. Päälle puhuminen tuntuu usein olevan se ainut keino, jolla saan tuon kokoisessa porukassa sanottua asiani. Siksi valitsen ehkä mieluummin sen vaitiolon, sillä koen päälle puhumisen melko epäkohteliaaksi – eikä kukaan edes silloin kuuntele minua.
Kolmen hengen kesken keskustelu sujuu minultakin vielä ihan mallikkaasti, silloin katsekontaktilla tai muulla nonverbaalisuudella ei keskustelun sujuvuuden kannalta ole vielä niin suurta merkitystä. Neljän hengen porukka alkaa olla jo siinä maksimirajoilla. Lukiossa meillä oli kohtalaisen tiivis nelikko (kaksi meistä sai lakin keväällä, kaksi on vielä syksyn) ja siinäkin joukossa huomasin kyllä joutuvani puhumaan välillä törkeästi päälle, mikäli halusin sanoa jotain.
En tiedä, onko teoriani katseen ja nonverbaalin (kylläpä näytän nyt pitävän tuosta sanasta) viestinnän puuttumisesta lähelläkään totuutta, en nimittäin koskaan ole kyennyt juurikaan ko. viestintään. ainut, minkä voin varmasti sanoa todeksi, on vaikeuteni osallistua keskusteluun noin viiden hengen ryhmässä. Sitä suuremmissa porukoissa ehkä jo muutkin alkavat puhua raivoisasti päälle.
Näkövammaisten kesken ei katsekontaktin puuttuminen aiheuta ongelmia, se kun puuttuu kaikilta. Silloin puheenvuoron vaihtaminen ehkä hoidetaan jollain muulla tavalla – tai sitten kaikki puhuvat päälle. En osaa suoralta kädeltä sanoa, en ole niin suuresti kiinnittänyt asiaan huomiota. Seuraavalla kerralla, kun keskustelen suuremmalla näkövammaisporukalla, taidan tarkkailla asiaa.
Puhumattomuuteni seurassa ei juurikaan vaivaa minua. Seuraan sujuvasti keskustelua ja olen mukana, vaikken niin aktiivisesti osallistuisikaan. Saatan silloin tällöin sanoa jotain, jos koen minulla olevan oikeasti merkittävää sanottavaa. Keskustelen vilkkaasti, jos joku kohdistaa puheensa suoraan minulle. Hiljaisuuteni saattaa tosin saada muut miettimään, viihdynkö.
*******
Esitykset Parafestissa menivät ihan hyvin. Esiintymiskokemusta taikuuden saralta on kuitenkin vielä sen verran vähän, että olin käytännössä kauhuissani - jännitys on liian laimea sana sille tunteelle. Onneksi jälkimmäinen esitys ei jännittänyt enää läheskään niin paljon. Pitäisi vain esiintyä enemmän. Näyin myös Itä-suomen uutisissa.
*******
Asuntoasiat ovat selvinneet, kaikeksi onneksi. Muutan kuun vaihteessa Itä-Helsinkiin.
Uusia tuulia, uusi blogisivu
-
Yhdistin kaksi blogiani yhteen. Jatkossa juttujani urheilusta ja kaikesta
muusta mieleen tulevasta voit lukea uudelta sivustoltani. Kiitos kaikesta
ja terv...
4 kommenttia:
Hei Ronja, kiitos tästä tekstistä! Pohjois-Irlannissa ollessani koin syyllisyyttä ja syyllistetyksi tulemista siitä, etten saanut kontaktia samalla tavalla kuin muut yhteisössä, jossa keskustelu on todella tärkeää. Ehkä tästä sun tekstistäni voin muotoilla argumentit, joilla asian selitän muillekin, yrittäessäni kun ei asia oikein mennyt perille.
Mun kokemukseni on, että näkövammaisporukassa toisia kuunnellaan paremmin. Kaikki tietää, että jos kaikki puhuu päällekkäin, on tosi vaikea saada selvää puheesta. Usein myös annetaan toisen lopettaa lause rauhassa ja sitten seuraava ottaa vuoron itselleen. Näkevissä porukoissa puheenvuoroa ruvetaan toisinaan vaihtamaan jo ennen kuin edellinen on lopettanut lauseensa.
Torstaina ainakin olit ihan sosiaalinen ja puhuit varmasti enemmän, kuin minä. :D
Hermostuneisuutta ei huomannut lavalla. Perjantaina ennen esitystä olit ehkä hivenen varautuneempi, mutta kuka vaan olisi. Ainakin, jos esityksellä on mitään merkitystä esiintyjälle.
J
En minäkään huomannut yhtään, että olisit jännittänyt. Olin katsomassa klo 10 esitystäsi, ja vaikutit ihan rennolta. :)
Neiti Nomad (voinko sanoa vaan NN?): Kiva, että jutusta oli jotain apua. On myös hyvä kuulla, että joku muukin on kokenut edes hieman samoin.
J: Yleensä puhun paljon enemmän kuin vielä ehkä paljon enemmän kuin silloin torstai-iltana. .) ainakin Mikaeli kummasteli, kuinka olin niin hiljainen.
Outoa, ettei lavalla hermostuneisuuttani näkynyt! Minähän tärisin. Se toinen ei enää niinkään jännittänyt.
Senni: Vaikea oikeasti kuvitella, että vaikutin ihan rennolta... Sekoilin sanoissa ja (kuten jo sanoin) tärisin ihan kokonaan. :D mutta ihan positiivista, ettei se niin paljoa näy yleisöön saakka.
Lähetä kommentti