Naapureita ja kotibileitä

Olen tehnyt jonkin verran tuttavuutta naapureideni kanssa.

Alapuolellamme asuu sellainen vanha pariskunta, josta tapasin ensin vähän huonosti liikkuvan miehen rapussa. Muutama päivä myöhemmin hänen vaimonsa tuli soittamaan meidän ovikelloa, koska he olivat ilmeisesti miehensä (jos oikein ymmärsin niin myös jonkun toisen naapurin) kanssa miettineet, ettei minun tandemini voi olla talvea pyörätelineessä – tai tarkemmin sen takana – vaan se pitäisi saada pyörävarastoon, jossa ei ole tilaa. Varastossa ei ole tilaa, koska siellä on jokin kaappi, jonka joku vanha asukas on jättänyt sinne ja joka on ollut siellä kymmenisen vuotta. Meidän pitäisi siis ottaa yhteys huoltoyhtiöön ja pyytää niitä heivaamaan se kaappi mäkeen, jotta tandem pääsee talveksi varastoon.

Tästä seuraavana päivänä mies tarjosi meille kyydin Itikseen, kun olimme menossa bussille. Siinä sitten rupateltiin enemmän. Vaikutti ihan mukavalta tyypiltä. ”Voitte tulla käymään, jos joku hätä tulee.”

Perjantaina seisoskelin rapun edessä odottamassa taksia. Talomme edessä olevalla penkillä istui tämä vanhempi mies, jonka kanssa olin jo tuttavuutta tehnyt. Siinä oli myös joku äiti pienen lapsensa kanssa. Kun lapsi siinä pyöri ympäriinsä ja jossain vaiheessa tuli minua kohti, mies sanoi hänelle: ”Varo sitä tätiä.” Lapsen äiti kääntyi katsomaan ja toisti varoituksen.

Tiedän sen todennäköisesti tarkoittaneen hyvää. En kuitenkaan usko, että pöhköinkään pikkulapsi, joka jo juostakin osaa, ryntäilisi paikallaan seisovaa ihmistä päin – tai mistä sitä koskaan tietää. Kuitenkin lapsen varoittelusta jäi minulle sellainen olo kuin olisin jollain tavalla pelottava tahi vaarallinen ihminen. Etenkin, kun ”varo sitä tätiä” toistettiin kahdesti. Eniten kai harmittaa varoituksen taustalla kuultava ennakkoluulo. Toisaalta mies meitä Itikseen kyyditessään puhui myös siitä tandemista ja oli vakaasti sitä mieltä, että se on saatava varastoon, koska ”täällä on aika paljon näitä ryssiä”. Ehkä en ole ainut naapuri, johon hieman ennakkoluuloja kohdistuu.

*******

Pidmme lauantaina tupaantuliaiset. Jopa minulla, joka en ole ennen onnistunut pitämään hyviä bileitä enkä tavallisesti edes viihdy bileissä, oli ihan hauskaa. Se on varmaan myös oikea kotibileiden merkki, että astioitakin hajosi: yksi lasi ja hajottajana olin minä. Se siitä seurasi, kun oli kämppä täynnä ihmisiä, jotka eivät ole olleet näkövammaisten kanssa tekemisissä. Joku oli siis jättänyt lasin lavuaarin reunalle ja minä mehukanisteria etsiessäni tiputin sen lavuaariin – onneksi sinne. Yksi nyrkkisääntö näkkäritaloudessa (sen lisäksi, että kaapinovet laitetaan kiinni) on se, ettei astioita kannata jättää ihan pöydän reunalle.

*******

Tänään oli lyhyen kielen ylioppilaskirjoitukset. Kirjoitin siis englannin ja pääsin eroon viimeisestä yo-kokeestani. Lukiota on vielä tosin jäljellä englannin verkkokurssin kurssikokeiden verran, huomenna kuuntelu ja torstaina kirjallinen koe. Pelkkää englantia koko viikko…

Koululta lähtiessäni tuli melkein heti vastaan minulle englantia puhunut mies, joka opasti minut kävelytielle pysäköidyn auton ohi.