HSL ja kaarimallin mukanaan tuomat lippu-uudistukset

HSL on suunnitellut poistavansa lippuvalikoimastaan näkövammaisten ilmaislipun, joka on ollut 80-luvulta lähtien käytössä. Kyseisiä matkakortteja on tällä hetkellä myönnetty 1124 kappaletta. HSL vetoaa esteettömyyden eteen tehtyihin uudistuksiin; joukkoliikenne on nykyään esteettömämpää kuin 80-luvulla, jolloin ilmaislipun katsottiin kompensoivan liikkumisen esteellisyyttä.

Mietitäänpäs tätä vähän.

Kun menen bussipysäkille, HSL ei tarjoa minulle kuin joillain harvoilla pysäkeillä mahdollisuutta tietää pysäkin aikatauluja. Viime vuoden aikana joillekin pysäkeille on siis tullut puhuvat pysäkkinäytöt, joista info-nappia painamalla kuulee seuraavaksi tulevat bussit (montako minuuttia, mikä bussi ja mihin se on menossa). Suurimalla osalla pysäkeistä tätä ei ole.

Ajatellaan, että menen pysäkille, jossa on puhuva pysäkkinäyttö. Saan tietää, että bussini tulee kolmen minuutin päästä. Samaan aikaan tulee pari muutakin bussia. Kun se kolme minuuttia on sitten kulunut ja busseja alkaa pölähtää pysäkille, minulla ei ole hajuakaan, mikä niistä on omani. Jos pysäkillä ei satu olemaan muita samaan bussiin meneviä ihmisiä, saattaa bussi ajaa vaan ohi niin, etten voi edes kysyä kuljettajalta, mikä bussi se on. Ohjeistus toki on, että kuljettajat pysähtyvät pysäkille aina, jos siellä on näkövammainen. Minä en luota tähän käytännössä. Ainut tapani pysäyttää bussi on kierrevihko, johon voi valita bussin numeron. Senkään kanssa en aina ole kovin luottavaisin mielin pysäkillä.

Bussissa minun pitäisi sitten tietää, milloin jäädä pois. Jos reitti on vieras, ainut mahdollisuus on pyytää kuljettajaa kertomaan pysäkki (tai joo, minä käytän BlindSquarea, joka on tuhat kertaa luotettavampi kuin kuljettajat). Olen kulkenut itsenäisesti Helsingissä syksytä 2008 ja olen hyvin monta kertaa ajanut pysäkistäni ohi, koska kuljettaja unohti kertoa. Kuulemma pysäkkikuulutukset tulee, mikä sitten tämän asian pelastaa – ainakin, jos ne oikeasti toimii.

Ratikoissa ongelmat on hyvin samankaltaisia kuin busseissa. Erona se, että – ainakaan tietääkseni – yhdelläkään ratikkapysäkillä ei ole puhuvaa pysäkkinäyttöä. Ratikat pysähtyvät kyllä hyvin pysäkille ilman, että niitä pitäisi erikseen pysäytellä. Tosin silloin, jos pysäkille tulee toinen ratikka ensimmäisen perään, se aika harvoin pysähtyy uudestaan siinä pysäkkialueen etuosassa, enkä minä huomaa, jos ratikan perään on pysähtynyt toinen. Aika monta kertaa olen missannut ratikkani sen takia.

Metrot on suhteellisen esteettömiä, kunhan tuntee metroasemat riittävän hyvin ja osaa niillä liikkua ja tietää, kummalta puolelta menee metro kumpaan suuntaan.

Sokkona minulla ei ole mitään mahdollisuutta saada itsenäisesti selville junien lähtölaiturit. Kun asuin Pukinmäessä ja käytin paljon junia, menin mieluiten Pasilasta, koska sieltä junani lähti aina samalta laiturilta. Sielläkin piti kyllä varmistaa aina joltakulta, että juna on oikea. Puksussa kun ei pysähtynyt kuin I, N ja T –junat, mutta samalta laiturilta saattoi lähteä ainakin myös K. Helsingin rautatieasemalla junien lähtölaiturit taas eivättodellakaan ole aina samat. Niinpä, jos lähden keskustasta junalla, minun on pakko varata siihen matkustamiseen sellainen ylimääräinen aika selvittääkseni, miltä laiturilta juna lähtee. Ainut tapa tämän selvittämiseen on kysyä apua satunnaisilta ohikulkijoilta. Eli ruuhka-aikana pitäisi onnistua löytämään joku, jonka ei tarvitse juosta omaan junaansa ja siis ehtinsi katsoa näytöstä, mistä junani lähtee. Aina sitä apua ei saa kovinkaan helposti tai nopeasti. Sitten, kun on kuullut oikean laiturin, pitäisi sinne vielä osata mennäkin.

Lippujen leimauslaitteessa on kohomerkintöjä. Hienoa. Paha vaan, että se laite on toisinaan vähän vaikeaa löytää. Jos kortilla on arvoa, ei laitteesta ole sokkona mahdollista saada selville, paljonko arvoa on jäljellä.

Tätäkö te kutsutte esteettömäksi julkiseksi liikenteeksi? Vaikeuksia ja ongelmia on vielä enemmänkin, mutta tässä nyt päällimmäiset mieleen tulleet asiat.

Jos näkövammaisten ilmainen matkakortti ja saattan matksuton matka poistetaan käytöstä, kuukausittaiset kustannukset nousevat huomattavasti. Maksettavaa olisi kuljetuspalvelusta joukkoliikenteen kuukausilipun verran 18 yhdensuuntaisesta vapaa-ajan matkasta (vaikka olen opiskelija, maksan taksimatkoistani aikuisen kuukausilipun hinnan, koska en ole hakenut opiskelumatkoja), HSL:n matkakortista sen samaisen kuukauslipun hinta, saattajan liput niin kertoina, kun ”esteetön” joukkoliikenne estää itsenäisen kulkemiseni ja noin 30-60 euroa puhelinlaskua taksien tilaamisesta. Nyt minun ei tarvitse käyttää kaikkiea vapaa-ajan matkojani, koska pääsen suht kätevästi julkisilla. Hyvintodennäköisesti lisäisin taksinkäyttöä, jos en saisi enää maksutonta matkakorttia. Käyttäisin taksia siis sen 18 matkaa ja loput kuusta istuisin syrjäytyneenä kotona neljän seinän sisällä.

Hyvä HSL:n hallitus: haluatteko oikeasti lisätä vammaisten helsinkiläisten taksin käyttöä? Yksittäinen taksimatka on kaupungille melko paljon kalliimpi kuin bussimatka – entä sitten ne kustannukset, jotka aiheutuvat vammaisten syrjäytymisestä, kun kotoa ei vaan pääse enää mihinkään. Tai ne kaikki taksien käytöstä tulevat lisäpäästöt. Tai se raha, mikä kaupungilta menee toimeentulotukiin, joita pitää maksaa, jotta pienituloisilla vammaisilla olisi varaa hankkia matkakortti, jotta pääsevät kulkemaan kotinsa ulkopuolella useammin kuin 9 kertaa kuussa (ajatellen, että yhteen reissuun menee kaksi yhdensuuntaista matkaa).

Niin. Kannattaako?

Lähteenä tämä.

P.s. Henkilökohtaisesti – opiskelijana – näen, että voisin jotain ehkä joukkoliikenteestä maksaa. Täysi lipun hinta tekisi kuitenkin kuukausibudjetissani melkoisen loven. Silloin myös ehkä toivoisi liikkumisen toimivan vielä vähän helpommin. Vähintäänkin saattajan olisi kyllä päästävä maksutta mukaani, koska on paljon paikkoja, johon en vaan pysty matkaamaan itsenäisesti, eikä kaksinkertainen hinta matkalle kuulosta kovinkaan reilulta. Reilua ei ole sekään, että kuukausilipun hinnalla vammainen kulkee kuljetuspalvelulla 18 yhdensuuntaista matkaa, vammaton kulkee julkisilla ihan niin paljon kuin tahtoo.


edit 20.1: Kuulemani tiedon mukaan tämänpäiväisessä HSL:n hallituksen kokouksessa esitys on vedetty pois ja tulee myöhemmin udelleenkäsiteltäväksi. Ehkä tällä ja jokusella muullakin vetoomuksella hallituksen jäseniin oli jotain konkreettista vaikutusta.

Luulen kaikkien kannalta parhaan mallin olevan esim. invalidialennus, jonka saisi näkö- ja liikuntavammaiset. Alennuksen määrästä en mene sitten sanomaan mitään.

Mäenlaskua

Tämä ristiriitaisten tunteiden vuodenaika tarjosi välipäivinä minulle hienoja kokemuksia talviliikunnan parissa.

Vietin joulun jälkeen viikon Sallassa, hyvin Salla-tunturin kupeessa. Niin hieno tilaisuus piti käyttää hyväksi ja olin etukäteen varannut itselleni lumilautatunnin. Koska Sallan laskettelukeskuksen sivuilla ei ollut mitään mainintaa soveltavasta alppihiidosta (esim. Rukan sivuilta löytyy aiheesta juttua), lähetin sellaisen tunnustelevan sähköpostin, jonka sisältö oli kiteytettynä ”olen sokea, tahdon oppia lumilautailemaan. Uskaltaako kukaan kanssani mäkeen.”

Uskalsi!

Opettajalla ei ollut aiempaa kokemusta näkövammaisen opettamisesta tai opastamisesta mäessä. Alkuun hän sanoikin, että yleensä näyttäisi kaikki perusasiat siitä, kuinka ollaan laudan etu- ja takakantilla ja miten käännytään ja miten kaadutaan ja kaikkea, mutta nyt olisi pärjättävä sanallisella selityksillä. Hyvin pärjättiin. Suhteellisen tasamaalla kaatuiltiin, liu’uttiin jatutkailtiin laudan kantteja. Sitten aivanloivassa mäessä kokeiltiin kääntymistä. Näiden jälkeen lähdettiin hissillä lastenrinteeseen.

Olen lasketellut aikaisemmin suksilla. 2002-2005 vuosina kävinvähintään kerran talvessa mäessä, yleensä useamminkin. Sen jälkeen en ole saanut ketään kiskottua mukaani. Kokemusta hisseistä siis oli, sieltä kymmenen vuoden takaa. Laudan kanssa hissillä meno oli hieman haastavampi kokemus. Horjahdin matkalla, mutta sain korjattua tasapainoni. Opettaja ajatteli ensin kävellä ylös, mutta tulikin sitten laudalla perässä, koska tajusi joutuvansa huutamaan minulle, koska pitää poistua hissistä.

Mäkeä lähdettiin sitten laskemaan kanteilla aluksi niin, että pidin opettajan käsistä kiinni ja hän käveli. Seuraavalla laskukerralla opettajakin tuli laudalla, enkä enää pitänyt kiinni. Vähän kaarreltiin mäen reunalta toiselle ja aina, kun vauhti kasvoi mielestäni liian kovaksi, koin parhaakseni pyllähtää.

Melko monta kertaa ehdimme tulla sitä rinnettä alas 1,5 tunnin aikana. Kaikki kerrat tulin ”kanttaamalla” ja yritin kovasti kuulla, mihin suuntaan opettaja käskee minun kääntyä. Välillä piti pysähtyä ihan sen takia, etten kuullut.

Lautailun kokeileminen oli mukavaa. Varmasti koetan mennä vielä joskus uudestaan.

Siinä pari päivää tämän laskettelukerran jälkeen alkoi mielessä kyteä ajatus, että olisi kiva mennä uudestaan mäkeen. Laskeskelin rahatilannetta ja iloitsin seuralta saamastani kulukorvauksesta (”nyt mulla on rahaa!”), koska varusteiden vuokraus ja yksityistunti ei ole mikään halvin tapa päästä laskettelemaan. Kävin kysymässä, olisiko heillä aikaa niin, että saisin jonkun oppaaksi suksien kanssa mäkeen: siinä en tarvitsisi opetusta, pelkästään jonkun kertomaan, minne mennään. Aikaa oli ja varasin tunnin. Tulin siihen tulokseen, että jos pääsen kahdesti kymmenen vuoden aikana laskettelemaan, kyllä voin siitä maksaa.

Sain eri ihmisen mukaani kuin edellisellä kerralla. Hänelläkään ei ollut kokemusta näkövammaisen kanssa laskemisesta. Aloitimme samaisesta lastenrinteestä, joka laudalla oli tullut jo tutuksi, jotta hiihto-opettaja saisi käsityksen taidoistani ja vauhdistani. Sen jälkeen suuntasimmekin tunturin laelle pidempien mäkien pariin.

Suksilla laskeminen pitkästä aikaa oli ihanaa! Jännitin etukäteen vähän sitä, mahdankohan muistaa enää edes, miten käännytään. Muistin. En ollut hukannut laskutaitoani mihinkään. Oppaalla oli vähintään yhtä hauskaa rinteessä kuin minulla – hän sanoi useampaan kertaan ”ihanaa Ronja, että sä tulit!”.

Nyt ainakin, kun osaan paremmin laskea suksilla kuin laudalla, se tuntuu helpommalta (yllättävää) ja toimivammalta kuin lautailu. Sokkona sukset on parempi vaihtoehto siksikin, että niistä kuuluu vähemmän ääntä kuin laudasta, joten oppaan kuulee helpommin. Minua siis molemilla opastettiin vain sanallisesti. Lautaillessa voisi olla syytä viritellä jotain korvanappia niin, ettei laudasta lähtevä suhina häiritsisi kuulemista.

Lähipiirissäni ei ole kovinkaan paljoa laskevia ihmisiä. Täytyy löytää sellaisia, koska nyt en halua kymmenen vuoden taukoa!


P.s. Joulun tienoilla laskin myös pulkkamäkeä. Kysyin veljeltäni, törmäänkö mihinkään, jos lasken tähän suuntaan. En kuulemma. Laskin - tuli puu vastaan.
Menimme meteenpäin seuraavaan mäkeen. Olimme kohdassa, josta saattoi laskea kahteen suuntaan. Valitsin mäen, jossa ei tarvitsisi kääntyä ja veljet auttoivat vielä pulkan suuntaamisessa. Laskin. Mäki oli jyrkempi kuin edellinen. Taas tuli puu vastaan.

Kaksi eri mäkeä, kaksi puuta. Siihen päättyi sillä kertaa pulkkailu minun osaltani. Oli vähän liian suuri loukkaantumisriski.

Ylistys kosketusnäytöille

Luultavasti kaikki blogini lukijat tietävät minun käyttävän iPhonea – varmaan myös aika moni sellainen, joka ei seuraa blogiani, tietää sen. Tai jos täällä nyt on joku lukija, joka ei ole tietoinen asiasta, niin nyt täytetään se aukko tietämyksessä!

Siihen, miksi minusta muutama vuosi sitten tuli iPhone-käyttäjä, on pari hyvää syytä. Niitä, ja iPhonen tarjoamia mahdollisuuksia, valotan tässä hiukan.

Ennen iPhonea käytin Nokian Symbian-puhelinta, mikä oli käytännössä ainut vaihtoehto sokeana, jos halusi puhelimellaan tehdä muutakin kuin soittaa itse muistamiinsa numeroihin. Kun Nokia lopetti Symbian-puhelinten valmistamisen, siirtyi katseet kohti Applea, jonka puhelimissa, tableteissa ja tietokoneissa on käyttöjärjestelmään sisäänrakennettuna ruudunulukuohjelma. Sitä ei siis edes tarvinnut ostaa erikseen, kuten Nokialla, jonka puhelimet eivät nykyään tue käytännössä mitään ruudunlukuohjelmaa.

Joku saattaa miettiä (saatoin miettiä itsekin silloin muinoin), miten kosketusnäytön käyttäminen onnistuu sokkona. Hyvin! IPhonen ruudunlukuohjelma, VoiceOver, kertoo, mitä sormen alla on. Sillä voi myös selata näytön kohteita liu’uttamalla sormea oikealle (seuraava) tai vasemmalle(edellinen, vastaa vähän tietokoneen nuolinäppäimiä ja tabulaattoria.

Sen lisäksi, että iPhonen peruskäyttö onnistuu pienen opettelemisen jälkeen sokkona aivan mutkattomasti, kosketusnäyttö mahdollistaa minulle sellaisia asioita, joita en ajatellut enää elämässäni tekevän.

Kun käytän tietokonetta (sama oli myös niissä Nokian puhelimissa), minulla ei ole mitään käsitystä siitä, missä kohtaa näyttöä asiat sijaitsevat. Minulle ne on vaan yhtä ja samaa pötköä. Mitään visuaalista muistia ei siis oikein pysty hyödyntämään, kun kaikki on samaa puhetta. Myöskään neuvot siitä, että jokin linkki tai painike löytyy näytön oikeasta reunasta, eivät auta mihinkään: en minä tiedä, mitkä asioista sijaitsee missäkin.

Kosketusnäytön kanssa tiedän!

Nokian puhelimissa muistin, missä kohtaa valikkoa haluamani asia on. Tiesin siis, montako kertaa minun piti painaa nuolinäppäimiä mihinkin suuntaan. IPhonella muistan, missä kohtaa näyttöä haluamani asia on ja kosketan sitä suoraan, ilman mitään hakemista.

Kosketusnäyttö mahdollistaa esimerkiksi sudokun pelaamisen. En harrastanut sudokuja ennen sokeutumista, koska olin siihen vielä ehkä vähän nuori. Sittemmin sudoku vaikutti kuitenkin kiinnostavalta asialta ja koetin kovasti keksiä, miten pystyisin pelaamaan sitä. Mitään kovin toimivaa ratkaisua en ikinä kehittänyt tai löytänyt – paitsi nyt. (Sudokun pelaamisen takia keksin kirjoittaa tämän koko tekstin.) Puhelimessani on sudoku, jota voi pelata VoiceOverin kanssa: kun kosketan jotain kohtaa näytöstä, VO kertoo, mikä ruutu se on (esim B8) ja – jos siinä on numero – mikä numero siinä on. Toki sokeana sudokun pelaaminen on hitaampaa ja vaatii paljon muistamista, mutta iPhonen kosketusnäytön kanssa se on monin verroin kätevämpää kuin aikaisemmat viritelmäni pistenäytöllä, jolloin näin vain rivin kerrallaan ja jonkun piti kertoa minulle ensin, missä mitkäkin numerot on. Sudoku ei suinkaan ole ainut jollain tavoin visuaaliseen näkymään perustuva peli, jota iPhonella pystyn pelaamaan.

kosketusnäytön kanssa löydän verkkosivuilta painikkeita ajattelemalla sivun näkymää visuaalisesti: jos minä olisin painike, missä kohtaa tätä sivua sijaitsisin. Tietokoneella joudun käymään sivua aivan eri tavalla läpi. Sama toki eri sovellusten kanssa. Jos joskus joudunkin vähän enemmän etsimään asioiden sijaintia, seuraavalla – tai sitä seuraavalla - kerralla tiedän suoraan, missä ne ovat.

Kosketusnäyttö mahdollistaa minulle siis käytännössä visuaalisen muistin ja hahmotuskyvyn hyödyntämistä. Käytän tätä mahdollisuutta mahdollisimman paljon hyväkseni ja oikeasti nautin siitä, että ohjelmat ja verkkosivut ovat minulle taas vähän muutakin kuin pelkkää sanapötköä. Sen lisäksi iPhoneen saa valtavan määrän kaikkia mahtavia sovelluksia, jotka helpottavat elämää ja ratkaisevat sellaisiakin ongelmia, joita en välttämättä aiemmin ole pitänyt ongelmina. Ei niistä kuitenkaan nyt sen enempää.

Kaikkien puhelinvalmistajien pitäisi ottaa mallia Applesta. Minäkään en nyt niin Apple-uskovainen ole, ettenkö voisi käyttää jotain muutakin puhelinta kuin iPhonea, jos tarjolla olisi yhtä hyvä vaihtoehto. Olen testikäyttänyt yhtä Samsungin puhelinta ja tablettia, mutta niiden käytettävyys sokkona on Appleen verrattuna hyvin paljon jäljessä. Suurella mielenkiinnolla odottelen kyllä Applelle jotain kilpailijaa tässä käytettävyysasiassa.

Kaverini opiskelee Tampereella hyvinkin samaa alaa kuin minä nyt tästä syksystä lähtien Helsingissä, siis tietojenkäsittelyä. Hän kirjoitti blogiinsa varsin mainion tekstin tilanteesta, jossa sokkona ohjelmoi ohjelmaa, jota ei pystynyt itse testaamaan. Toimivalla kosketusnäyttöpuhelimella testauskin olisi sujunut!

Tuukan blogikirjoitukseen vetoan heti, jos joku yrittää epäillä mahdollisuuksiani ohjelmoijana. Se kertoo myös vähän siitä, että sokkona työmarkkinoilla (tässä tapauksessa ihan vaan opiskeluprojektissa) pärjäämisen kannalta kannattaa hankkia hieman parempi ammattitaito kuin keskivertokollegoilla, koska kilpailu on kovaa. Tuukan tekstistä käy ilmi sekin, että sokeudesta johtuvat työskentelytavat voivat olla suorastaan hyväksi.

Edit 21:54: Vasta tämän tekstin kirjoitettuani minulle tuli mieleen, että oikeasti voin nyt iPadilla katsoa, miltä vaikka tämä blogini näyttää. Tai tarkemmin sanottua sen, miten nuo kaikki lisäjutut (blogihistoriat yms) on aseteltu sivulle. Usein nimittäin joku netin selailu on kuitenkin näppärämpää liu'uttelemalla kuin näyttöä tutkimalla, enkä siis tätä ole nettisivujen kohdalla niin hirveän paljon hyödyntänyt. Nyt blogini sivupalkki on oikeasti siinä sivussa, eikä kaiken muun tekstin perässä jossain kaukana. Jännää! 

Yksityisopetusta yliopistolla

Tämä juttu vaatii nyt harvinaisen pitkän alustuksen.

Olen tosiaan aloittanut tänä syksynä tietojenkäsittelytieteen opinnot. Ensimmäisen kurssin, ohjelmoinnin perusteet, jälkeen olen ollut sen verran myyty alaan, että tulen vielä vaihtamaan pääaineeni. Mietin myös, miten ihmeessä en ole keksinyt tietojenkäsittelytiedettä aikaisemmin – sehän on kuin minulle tehty! Myös AMK:ssa joku ohjelmointiala voisi ihan yhtä hyvin mennä.

Koodaaminen sinänsä onnistuu moitteetta sokkona. Helsingin yliopiston TKT:n laitoksella käytetään sellaista ohjelmointiohjelmaa, NetBeansia, joka ilmeni jo asennusvaiheessa mahdottomaksi apuvälineilleni. Kun muut saavat ohjelmointitehtävät NetBeansiinsa, kirjoittavat koodinsa siellä ja palauttavat tehtävänsä sen kautta, minä teen saman vähän mutkikkaammin: lataan tehtäväpohjan netistä zip-tiedostona,puran zipin koneelleni, koodaan muistiolla tai Notepad++:lla, tallennan vastaukseni tehtäväpohjan tiettyynalikansioon, zippaan kansion uudestaan ja lataan sen nettiin. Kuitenkin tämä kaikki onnistuu suht kivuttomasti ihan itsekseni. Joidenkin tehtävien kanssa olen tarvinnut apua, koska ohjelman suorittama toivottu lopputulos on näytetty kuvana.

Nyt toiseen periodiin valitsin itselleni ohjelmoinnin jatkokurssin (lisää koodausta! Jee) lisäksi kurssin, jossa tehdään melkoisen paljon ohjelmistojen kuvallista mallintamista, käyttötapaus-, luokka- ja oliokaavioiden (UML) avulla.

Pari viikkoa sitten ohjelmointitentin jälkeen näin käytävällä opettajan, joka pitää (ja piti) näitä kaikkia kolmea kurssia. Hän kysyi, olenko tulossa näille tämän periodin kursseille ja sanoi heti, että mallinnukset voivat tuottaa minulle haasteita. Seuraavana päivänä sain häneltä sähköpostia. Opettaja ilmoitti tilanneensa Celiasta minulle materiaalia, josta todennäköisesti on hyötyä mallinnusten kanssa. Hän sanoi järjestävänsä minulle yksityisen harjoitus”ryhmän” (tuttavallisesti vaan laskarit), koska tuskin hyötyisin laskarista, jossa piirrellään yhdessä kuvia taululle.

Siis: minulle kerrottiin etukäteen, mitkä asiat todennäköisesti aiheuttavat haasteita (yleensä ne tulevat vastaan kurssin edetessä ja saan itse yrittää keksiä, miten selviän ongelmasta); minulle hankittiin oppimateriaalia pisteillä ja kohokuvina heti kurssin alkuun ilman, että tein itse asian eteen mitään (käsittämätöntä) ja minulle järjestetään viikottain yksityisetlaskarit, koska opettaja tajusi sen järkeväksi (itse ei olisi kyllä tullut mieleen edes ehdottaa moista). Tällainen asioiden järjestäminen ja järjestyminen on niin harvinaista, etten oikein käsitä, missä skifimaailmassa mahdan elää. Mutta antakaa minun hetken edes elellä täällä, kyllä ne reaalimaailman kompastuskivet vielä taas tulevat vastaan!

Nyt on melkein kaksi viikkoa tuota kurssia takana. Ensimmäisen luennon jälkeen en tajunnut mistään mitään ja meinasin luovuttaa jo ensimmäisen kotitehtävän kohdalla. Sitten istuin pari tuntia opettajan kanssa kahden, eikä asiat tuntuneet enää niin mahdottomilta. Asentelimme yhdessä Mavenin, jolla voi tehdä kirjoitetuille ohjelmille testejä, ja koetimme selvittää irkin saloja. Kotona tutkailin innoissani saamiani kohokuvia (mutten kyllä tajunnut niistä oikein mitään).

Toisen luennon jälkeen olin taas ihan sekaisin, enkä tajunnut mistään mitään. Kotitehtävät lannistivat minut jälleen. Kohokaavioista oli jo vähän hyötyä, mutta ei ne ihan riittävästi auttaneet. Sitten istuin 2,5 tuntia opettajan kanssa kahden ja tajusin, mistä opetetuissa asioissa on kyse. Ei se niin vaikeaa ollutkaan! Sen lisäksi, että opettaja selitti minulle asioita, hän samalla mietti (ja etsi) tapoja tehdä kaavioita kirjallisesti, ilman tikku-ukkojen, laatikoiden ja nuolten piirtelyä. Vaikka voin minä niitä toisaalta vähän piirrelläkin...

Luentokalvoilla ja muussa opetusmateriaalissa on hyvin paljon kuvia. Pelkästään niillä ja luennoilla istumalla en oikeasti tajua mitään. Parasta ehkä oli kalvon kohta, jossa otsikon perusteella oli käyttötapaus esitetty tekstinä – mutta se teksti oli kuva. Ilman tätä yksityistä sessiota opettajan kanssa olisi tämä kurssi miltei mahdoton suorittaa. Tai silloin tarvitsisin avustajaa hyyyyyyyvin paljon ja sen avustajan pitäisi ymmärtää ohjelmistojen mallintamista.

Vähän kyllä välillä on stressaavaa tehdä jotain tehtävää niin, että opettaja istuu vieressä. Viime viikolla jonkin aikaa toisella puolella istui vielä isovelikin. Silti nämä yksityisopetuksen (voisi melkein sanoa, että tukiopetuksen) hyödyt ovat hyvin paljon suurempia kuin haitat. Ehkä myös totun tekemään asioita, vaikka joku vähän katselisikin.

Tässä vielä luokkakaavio ihan huvikseen esimerkiksi sekä piirrettynä että tekstinä (ihan ite piirsin!). En tiedä, saako piirroksen teksteistä selvää – ainakin rivit tuppasivat menemään vähän vinoon...

[Kurssi |-nimi:String;-tunnus:String;-opintopisteet:int |+tulostaTiedot()]
[Opiskelija |-nimi:String;-opiskelijanumero:String;-maili:String |+tulostaTiedot()]

[Kurssi]*-*[Opiskelija]

Tekniikka ja kuinka se petti

Pinin tänään urheiluakatemian fyrkkavalmennus-ryhmässä, jonka tarkoitus oli tarjota apua ja tukea sponsorihankintaan, oman "myyntiesitykseni". Ajattelin, että parhaiten menee, jos en tarvitse suuresti apua neukkarin koneen käyttöön. Siispä tallensin ilmaisesta ruudunlukuohjelmasta NVDA:sta itselleni version muistitikulle, jonka avulla saan Windows-koneet puhumaan. Varmistin aamulla vielä, että NVDA lukee Powermointin tekstit ja toimii noin ylipäänsä niin kuin pitää. Kaikki tuntui olevan kunnossa. 

Kun minun vuoroni sitten tuli pitää oma esitykseni, onnistuin käynnistämään NVDA:n oikein mallikkaasti. Avasin esitykseen liittyvän videon, mutta sepäs ryökäle ei suostunutkaan aukeamaan ko. koneella, tiedostomuoto oli väärä. Ehkä olisin löytänyt ohjelman, jolla sen olisi saanut auki, mutta olimme jo muutenkin aikataulusta jäljessä, joten en lähtenyt kaivamaan. 

Powerpoint aukesi sitten ongelmitta. NVDA ei kuitenkaan vaivautunut lukemaan kalvoistani mitään, vaikka aamulla kotona luki kaiken. Tarkistelin asioita etukäteen juuri siksi, että kirjoitanko itselleni muistiinpanot vielä johnkin muualle tai opettelenko esitykseni vaan riittävän hyvin ulkoa, mutta koska aamulla kaikki oli kunnossa, en tehnyt kumpaakaan. Lopulta jouduin kuitenkin pitämään esityksen ulkomuistista ja välillä vähän varmistelemaan, että vaihtuihan se kalvo... 

Kun sitten esitys oli ohi ja suljin asioita, ei NVDA suostunut puhumaan enää mitään eikä edes sammumaan näppäinkomennoilla. Lopulta en ole varma, sainko sen sammutettua, vai jätinkö seuraavalle käyttäjälle kivan pienen yllärin odottamaan. Tikulta käynnistetty NVDA nimittäin jää päälle, vaikka muistitikun irrottaisikin, jos sitä ei sammuta. 

On ihan hienoa, että minullakin on mahdollisuus käyttää teoriassa mitä vaan konetta. Nyt kuitenkin tekniikka vähän petti. Hyvä sinänsä, että se kävi nyt, kun pidin esitystä muille fyrkkavalmennettaville, eikä silloin, kun olen jonkun mahdollisen tulevan sponsorin pakeilla. Ehkä vielä varmistan asioiden toimivuuden mooooneen kertaan ja teen pari varasuunnitelmaa ennen sitä. @

Mainiot maamerkit

Jokainen meistä käyttää reittien muistamisessa ja liikkumisessa maamerkkejä. Kun näkö on poissa pelistä, maamerkeistä tulee ehkä vieläkin tärkeämpiä. Ainakin ne ovat hyvin erilaisia ja pienenkin asian muuttuminen saattaa merkitä paljon. 

Liikkumistaidon tunneilla opetellaan reittejä, siitä olen taatusti puhunut paljonkin. Reittien varrelta etsitään hyviä maamerkkejä, joita voi sitten itsekseen liikkuessa käyttää. Minä olen nykyään aika hyvä bongailemaan tällaisia asioita myös silloin, jos kuljen jonkun muun kanssa, eikä pääasiallinen tarkoitukseni ole oppia reittiä. Saatan esimerkiksi kiinnittää huomioni siihen, että juuri ennen kaupan ovea on kadussa sadevesikouru, tai keskellä korttelia oleva suojatie on sähkökaapin kohdalla. 

Maamerkkeinä toimii monenlaiset asiat. Nyrkkisääntönä se, että ne on pystyttävä havaitsemaan joko jaloilla (maaston muodot, alusta), kepillä (tolpat, kuopat, alusta...) tai korvin (äänimerkit, syvennykset, suuremmat objektit). Näkevä voi suunnata kohti tuttua kaupan kylttiä, minun pitää siitä reitin varrelta tietää paljon pieniä yksityiskohtia. 

Reittien opettelemisessa voidaan käyttää myös laskemista. Esim oikea ovi on kolmas vasemmalta tai neljännestä risteyksestä pitää kääntyä oikealle. Koska olen liikkuessani taipuvainen uppoutumaan ajatuksiini, pyrin yleensä välttämään tällaista laskemista. Se kolmas ovi menee helposti ohi tai en olekaan enää varma, kuinka monta tietä olen ylittänyt. Siksi sellaiset maamerkit, joita on vaikea ohittaa, toimivat ainakin minulle paremmin. Toki esimerkiksi risteysten laskemisen korvaan hyvinkin sillä, että olen aina tietoinen siitä, minkä tien ylitän. On paljon helpompi pysyä kartalla, jos ensin ylittää Fleminginkanun ja Kaarlenkadun ja sitten kääntyy, kuin että kääntyy kolmannesta risteyksestä. Yli kolmen menevät laskemiset ohitan vähän liian helposti. 

Maamerkkien pitää siis olla fyysisiä, kohtalaisen pysyviä asioita. Talvella on toisinaan vähän vaikea opetella uusia reittejä, kun lumikinokset saattaa vaihtaa paikkaa. Samoin erilaisten katutöiden ja muiden remonttien käyttö maamerkkinä on vähän riskaapelia touhua. Tänä syksynä opettelin reitin Topeliaan, yhteen yliopiston keskustakampuksen rakennukseen. Molemmilla kerroilla, kun liikkumistaidossa reittiä katsoimme, oli juuri ennen Topelian porttia naruin rajattu katutyö. "Haa, heti tämän jälkeen on portti", ajattelin. Kunnes sitten menin ensimmäiselle luennolle, eikä katutyöstä ollut enää jälkeäkään. Joka kerta Topeliaan mennessä mietin, mahdankohan löytää sitä porttia. Samoin Apteekki löytyy kahden julkisivuremontin takia olevan metalliaidan välistä. Sinä kauniina päivänä, kun remontti on valmis, en varmaan löydä Apteekkiin. 

Nyt opaskoirajonossa olessani olen miettinyt, miten ihmeessä osaan liikkua koiran kanssa. Samanlaisia maamerkkejä ei voi käyttää (ei kai tarvitse). Mutta sitten taas, kun on tottunut paljon kulkemaan koiran kanssa, eipä olekaan enää ne kepittelijälle hyvin tarkeät maamerkit hallussa. 

Voisin kuvata joskus viime marraskuisen kaupunkikierrksen kaltaisen videopätkän, jossa kerron, mihin asioihin kiinnitän liikkuessani huomiota ja mistä tiedän, milloin kääntyä mihinkin. Avaisi ehkä paljonkin tätä asiaa sellainen. 

Syksy ja arki

Kesä vierähti, syksy alkoi ja jonkin sortin arkikin siinä samalla. Minun syksyyni kuuluu paljon kaikkea uutta ja mielenkiintoista: uusia reittejä, uusia oppiaineita… No, siinä ene sitten kai olivatkin.

Sen lisäksi, että tosiaan kesällä muutin (taas) ja pääsin opettelemaan uuden kotini lähialueita, aloitin tänä syksynä kahden eri aineen sivuaineopinnot. Vaikka yliopiston keskustakampukselta tunsinkin jo muutaman rakennuksen, sivuaineena olevan musiikkitieteen myötä pääsin opettelemaan vielä pari lisää, eikä kumpikaan edes ole mitään helppoja paikkoja. Tosin on myös harhaanjohtavaa sanoa, että opettelin uusia rakennuksia, sillä en minä niistä löydä oikeastaan muuta kuin tarvitsemani luentosalit. Ehkä vessatkin (ja limuautomaatin), jos hyvä tuuri käy.

Laajensin opiskelureviiriäni myös keskustan ja humanistisen tiedekunnan ulkopuolelle, sillä toisena sivuaineena aloitin tietojenkäsittelytieteen, jota opetetaan Kumpulan kampuksella. Kun kävin ensimmäisen kerran Kumpulassa harjoittelemassa reittejä, tuntuivat yliopiston rakennukset aaaivan liian uusilta ja moderneilta keskustan museokohteisiin verrattuna – eihän tämä voi olla yliopisto!

Sekä Kumpulaan että keskustaan pääsen jokseenkin kätevästi bussilla. Siitä olikin taas aikaa, kun olen säännöllisesti käyttänyt busseja. Viimeksi kuljin säännöllisesti bussilla Myllypurossa asuessani, missä se olikin melko yksinkertaista, kun bussipysäkiltä meni tasan se yksi bussi. Nyt pitäisi taas onnistua pysäkiltä nousemaan siihen oikeaan bussiin. Tässä apuvälineenä on kierrevihko, josta voi valita bussin numeoron ja jonka kanssa täytyy sitten töröttää siinä pysäkillä ja toivoa, että kuljettaja huomaa. En ollut käyttänyt ainakaan pariin vuoteen (arvelisin, että viimeksi vuonna 2010) tuota pysäytysvihkostani, joten tuntui hieman kummalliselta pitkästä aikaa seistä se kädessä pysäkillä. Tähän asti olen ainakin päätynyt oikeaan bussiin.

*******

Näin ensimmäisen opiskeluviikon jälkeen tietojenkäsittelytiede tuntuu paljon kiinnostavammalta kuin musiikkitiede. Tosin, musiikkitieteessä minulla on lähinnä johdantokursseja, kun tietojenkäsittelytieteessä pääsen opiskelemaan java-ohjelmointikieltä. Koodaaminen on hyvin koukuttavaa, enkä ole tällä viikolla ehtinytkään tehdä sitten paljoa muuta… Eilen illalla julkaistiin ensi viikon ohjelmointitehtävät, ja tein niistä jo yli puolet (hups). On melkoisen palkitseva tunne, kun saa kirjoittamansa ohjelmanpätkän toimimaan – vaikka se vaan tulostaisi pari riviä tekstiä.

En tiedä, onko oppiminen tuntunut minusta ikinä näin hauskalta kuin nyt ohjelmoinnin opiskeleminen. Yksi kaverinikin, joka on käynyt saman kurssin, sanoi, että niiden tehtävien tekeminen tuntuu ”kuin pelaisi jotain peliä”. Todellakin! Koukuttavaa, kiinnostavaa ja inspiroivaa. Eilen olin neljä tuntia harjoitusryhmässä vääntämässä parin tehtävän kanssa. En ollut syönyt aamupalaa ennen sinne lähtöäni ja kun poistuin sieltä, ei minulla vieläkään ollut nälkä, koska olin työskennellyt niin keskittyneesti ja flow-tilan vallassa.

Koodaaminen on kivaa.

Viikko vanhan musiikin parissa

Olen ollut tämän viikon vanhan musiikin kesäkurssilla Karjaalla. Koskaan ennen elämässäni en ole treenannut näin intensiivisesti: tiistaista lähtien olen soittanut 8-9 tuntia päivässä, eilen, kurssin viimeisenä kokonaisena päivänä jo sentään vähän vähemmän. Erityisesti vasen käsi alkaa vähän jo valittaa rasituksesta. Itsekseni treenatessa soittoasento ei myöskään ole ollut mikään erityisen hyvä, ja olinkin melko kokonaisvaltaisessa jumissa aina välillä. 

Tämän viikon aikana olen tehnyt henkilökohtaisen omaksumisennätyksen mitä musiikkiin tulee. Koska sokkona en pysty lukemaan nuotteja (tai tabulatuuria) soittaessani, minun on soitettava aivan kaikki ulkoa. Päädyin kamarimusiikkiyhtyeeseen, jonka kappale valittiin vasta kurssilla, joten en ollut voinut harjoitella sitä etukäteen. Samoin hieman suuremman renessanssiorkesterin kappale päätettiin vasta ensimmäisenä päivänä. Omilla soittotunneilla opettelimme myös yhden uuden kappaleen. 

Opettelin siis neljän päivän aikana yhden helpohkon soolon (ihme polyfoniaa, välillä vaikea hahmottaa), yhden kamaribiisin säestyksen (Dowlandia, lähentelee sooloa se säestysstemmakin) ja yhden sinfonian soinnut. Monet täällä työstävät tämän kurssin aikana useampia kappaleita kuin minä, mutta ne soittavatkin nuoteista (yritin ehdottaa renessanssiorkesterille, että loppukonsertissa kaikki soittaisivat ilman nuotteja - ei mennyt läpi). Olen henkilökohtaisesti aika tyytyväinen suoritukseeni. Torstaina meinasi kyllä usko loppua kesken etenkin tuon orkesterikappaleen kanssa, mutta harjoituksissa se yhtäkkiä valkenikin minulle (en todellakaantainnut kyllä aina soittaa oikeaa sointua...). 

Luuttua soitetaan lähinnä tabulatuureista, jotka saan yhdellä ohjelmalla käännettyä itselleni pisteille, käytännössä txt-tiedostoksi. Niinpä olen pistänyt pistetabit Dropboxin kautta kännykkään ja yhdistänyt pistenäytön siihen bluetoothilla. Samoin orkesteribiisin muistiinpanoni (niitä ei voi kutsua nuoteiksi) on minulla puhelimessa. Olen kokenut orkkatreeneissä yhteenkuuluvuutta, kun minullakin on ollut nuottiteline. Mukana kulkeneissa muistiinpanoissa oli sekin äärimmäisen hyvä puoli, että kun käskettiin aloittaa tietystä tahdista, pystyin katsomaan, mikä se mahtaa olla ja olin täysin messissä. 

Kuljin siis puhelimen ja pistenäytön kanssa melkein koko ajan. Puhelin toimi myös äänityslaitteena, koska mukanani olleet akkupatterit eivät enää ihan toimineetkaan, joten en voinut käyttää Zoomia. Mutta ihan hyvin se iPhone tuollaisissa treeniäänityksissä pelittää. 

Hienoa on muuten sekin, että opin meidän kurssikeskuksesta kaikki tarpeelliset reitit ensimmäisenä päivänä, joten pystyin varsin hyvin kulkemaan itsekseni (ei kellään olisi oikein ollut aikaakaan minua joka paikkaan opastaa). Lähdin siis kurssille rohkeasti ilman avustajaa, mikä oli ehdottomasti oikea ratkaisu (ilmoittautumisen jälkeen laitoin vain järjestäjille viestiä, että olen muuten tulossa enkä muuten nää ja aion pärjätä ilman avustajaa - ei kai haittaa). Maanantaina pistin pari paikkaa myös BlindSquareen muistiin, mutten hyödyntänyt kuin kerran yhtä paikkaa. Niistä voi sitten olla enemmän hyötyä, jos (kun) menen samalle leirille uudestaan, enkä enää muistakaan paikkoja kunnolla. 

Eilen oli vielä loppukonsertti Karjaan keskiaikaisessa kirkossa, jonka jälkeen aivan mahtava illanvietto. On käsittämätöntä, miten sitä voikaan tuntea olonsa niin tervetulleeksi ja kotoisaksi seurassa, josta aikaisemmin tunsi vain yhden. Minusta pidettiin myös varsin hyvin huolta, kun esimerkiksi loppukonsertissa vieruskaveri kertoi aina, mikä kappale on seuraavana tiedossa ja ketkä lavalle menevät. Toki välillä oli jo vähän turhaakin huolehtimista, kuten niin usein porukassa, jossa ei ole totuttu sokkoihin. Onneksi osaan myös kieltäytyä avusta.

Yritin kuvata vielä luuttunikin ihan vain siksi, että jostain syystä en saa puhlimen Blogger-sovellukseen liitettyä tekstiä, ellen ensin pistä mukaan kuvaa (kirjoitin tämän alunperin puhelimella). En tiedä, miten hyvin onnistuin luuttuni kuvaan saamaan.
Tulipa tähän tekstiin taas paljon sulkuja...

Induktiolieden selätys

Uusi kotini tutustutti minut tosiaan samalla myös itselleni uudenlaiseen lieteen, induktioon. Tässä liedessä oli - näin sokkokäyttöä ajatellen - pienenä haasteena hipaisunäppäimet. Toki myös levyt, jotka ovat vaan samassa tasossa olevaa pintaa, on vähän vaikea löytää, mutta kyllä niiden rajat sen verran tuntuu, että tarkasti tunnustellen kattilan saa kohdalleen.

Niiden hipaisunäppäinten takia mietin, mahdanko onnistua lainkaan tuon käytössä. Kuitenkin ongelma ratkesi ns. kuplatarrojen avulla: kuplilla on merkitty kaikki tarpeelliset näppäimet. Tuollaisia merkitsemiseen tarkoitettuja tarroja on myös vähän muunkin muotoisia kuin pelkkiä kuplia (myös eri värejä löytyy). Minulla ei kuitenkaan ole kuin tuota yhtä. Nyt olisi ollut jopa hyötyä erilaisista tarroista, niin olisi voinut merkitä plus- ja miinus-nappulat eri tarroilla. Menee se näinkin. Ehkä elokuussa apuvälinemyymälän taas avauduttua käyn ostamassa erilaisia merkkaustarroja.

Noilla kuplilla on minulla merkitty mikrossa minuutteja, pyykkikoneessa pari ohjelmaa, tiskikoneessa myös oikea ohjelma, ompelukoneessa käyttökelpoisimmat ompeleen tiheydet... Kaikenlaista. Sellaiset laitteet, joissa manuaalisesti väännetään jotain kiekkoa oikeaan asentoon, on vielä aika helppoja käyttää sokkona ja tarvittaessa merkata. Valitettavasti vaan enenevissä määrin kaikki taitaa olla jotain näytöllisiä vehkeitä, jolloin käyttö sokkona vähän vaikeutuu. Ehkä kuitenkin onnistun vielä löytämään tiskikoneen, jota pystyn käyttämään.

Tässä vielä kuva havainnollistamaan näppäinten merkkailuja. Enää pitää vaan osata laskea, montako kertaa nappia painaa. Keskellä oleva teippi yritti estää ajastimen käytön, mutta se tuntee kosketuksen teipin läpikin. Tiedänpähän ainakin, mistä kohtaa ei kannata hiplailla. Näillä merkinnöillä onnistuin eilen kokkaamaan itselleni ruokaa. (älkää välittäkö sormenjäljistä kuvassa, en minäkään välitä.)

Uusia tuulahduksia

Tämän kuun alussa tuli viisi vuotta siitä, kun muutin lähes maalaistollona Helsinkiin.

Samana päivänä sain plakkariini jo viidennen osoitteen Helsingissä. Tätä vauhtia tunnen muutaman vuoden kuluttua tämän kaupungin läpikotaisin.

Muutan nyt asumaan ensimmäisen kerran yksin. Pieneen, söpöön kaksioon, josta on urheilukentälle kilometri (mutten pysty kulkemaan sitä matkaa kävellen yksin, koska ensimmäisen tienylityksen valot eivät pidä ääntä ja tie on vähän liian riskaabeli ylitettäväksi ilman tietoa valoista). Vierestä löytyy myös kulttuuria ja muuta ajanvietettä. Sekä bussipysäkki, josta menisi bussi kätevästi sinne, missä Tuusulassa asuin. Valitettavasti äitinikään ei asu enää siellä, joten enpä paljoa hyödy.

Mitä tämä muutto käytännössä tarkoittaa? No, ei kovin paljoa mitään ihmeellistä. Toki tässä on nyt tullut opeteltua ennen liikkumistaidonohjaajan kesälomia muutamia tärkeimpiä reittejä, kuten ruokakauppoja ja ratikkapysäkkejä. En siis kuole nälkään enkä joudu kärsimään mökkihöperyydestä. Koska kaksioni vessa on niin kompaktin kokoinen, että siellä mahtuu juuri ja juuri kääntymään, joudun luopumaan pyykinpesukoneesta ja alkaa käyttää pesutupaa. Vielä on epäselvää, miten pystyn käyttämään pesukonetta. 20 sentin kolikoita olen kyllä keräillyt jo muutaman viikon, koska kone toimii niillä. Pesutuvan varaaminen taas toimii merkinnällä vihkoon, joten pyykkivuoron hommaamiseen tarvitsen aina avustajaa. Ehkä varailen kuukauden vuorot valmiiksi. Muutenkin kompakti asunto pistää myös tiskikoneeni vaihtoon (ei kukaan haluaisi ostaa käytettyä 60 cm leveää konetta minulta pois?).

Vastaan tuli myös induktioliesi. Senkin käyttö on vielä varsin kyseenalaista: lieden etureunassa on hipaisunäppäimet. Jotenkin pitäisi saada niihin merkintöjä, jotta käyttö olisi edes teoriassa mahdollista. Hienoa kiertoilmauuniani sen sijaan olenkin jo ehtinyt käyttää. Hämmentävää ääntä se pitää. Mutta jos minä olen selvinnyt puolitoista vuotta kaasuhellan käytöstä, enköhän tuon induktionkin selätä. Tosin pitää ostaa ainakin yksi uusi kattila.

Kuukauden verran minulla on kaksi asuntoa. Hoidan muuttoni pääosin kävellen tai ratikalla, vähän kerrallaan. On vaikea päättää, mitä oikein pakkaisin seuraavaksi. Todennäköisesti olen jossain vaiheessa aivan sekaisin siitä, mistä mitkäkin tavarat löytyvät.

*******

Minä, joka olen aika pitkään sanonut, etten aio hankkia opaskoiraa, olen tätä nykyä opaskoirajonossa. Niin se mieli muuttuu. Olen tajunnut, miten monissa tilanteissa koirasta voisi olla hyötyä. Edelleenkään en ehole ihan hirveän innoissani aamulenkeistä, mutta noin yleisesti ajatus enemmästä kävelemisestä ja koiran lenkittämisestä ei enää tunnu niin kovin rankalta. Ainakin pystyn helpommin kulkemaan vieraammissa paikoissa, kun on mukana silmät, jotka etsivät suojatiet.

Opaskoirajonossa voi vierähtää vuodesta kahteen, eli ihan heti en ole hännänheiluttajaa vierelleni saamassa.